maanantai 30. maaliskuuta 2009

Katolla


kuva

A
ino kiipeää Peter Pan kainalossaan huojuvia tikapuita pitkin savusaunan katolle, minne isä on kantanut multakiloja ämpärikaupalla. Heinän ja kissankellon siemenet tarttuvat ahneesti multaan ja ojentavat vartensa kohti taivasta. Huojuvat heinät luovat suojaisan lukusopin savupiipun ympärille. Aino levittää filtin kattoheinikkoon, heittäytyy mahalleen, avaa kirjan ja lentää Peter Panin kanssa maahan, missä aikuisuus on kaukana. Kesken lukemisen Aino nostaa katseensa ensin ylös taivaisiin ja sitten alas maahan ja huomaa kesämökin pihalla isän joka huiskauttaa kättään tervehdykseksi. Aino vastaa ja jatkaa lukemista.

Ainon kesä- ja lukemisen rauha katolla on täydellinen. Olevaisuudessa on vain yksi osoite: satu.

O
n kulunut aikaa yli puoli vuosisataa. Aino palaa lapsuutensa maisemiin ja aikoo ensitöikseen kiivetä savusaunan katon heinikkoon Peter Panin kanssa. Hän soutaa järven poikki niin kuin sousi lapsena, ja, malttamaton ja innostunut kun paluumatkastaan on, nousee seisomaan tuhdolle ennen kuin vene karahtaa rantaan. Pian hän pääsee kuulemaan kaipuunsa täyttymyksen soinnit lapsuuden maailmasta, jonka luuli iäksi kadottaneensa.

Olo on yhtä intomielinen kuin silloin kun hän oli lapsi ja ketterä ja aamuruskoisen joustava, mutta oi ja voi, mummon tasapainon ovat vuodet järsineet koloille. Aalto keinahtaa päin veneen laitaa: mummo horjahtaa ja kaatua rumpsahtaa niin että kylkiluu napsahtaa poikki ja joutuu tuskaisena soutamaan takaisin mantereelle, päivystykseen. Lääkäri lähettää hänet sekä röntgeniin että – kuulotutkimuksiin. – Mitä ihmettä, ei kuulossa vikaa ole! Kylkiluitani tulin valittamaan ja kuulokokeeseen viedään, mummo ihmettelee. – Mennäänpäs nyt vain kuulotutkijan pakeille, sillä puhutte juuri niin kovalla äänellä kuin huonokuuloisella on tapa.

Kuulohoitaja kuiskaa katolla ja mummo vastaa matolla. Virheitä tulee yllin kyllin ja käyrä kertoo korutonta kieltään. Kuulosairaus on ollut lapsesta saakka, sitä vain ei ole huomattu. No, mitenkä olisikaan, ei hän paljon suutaan lapsuuden kodissaan aukaissut eikä halunnut kuunnella kuin kirjojen kieltä, siellä katolla, heinien aallokossa, omassa rauhassa.

Anni-mummo saa kuulokojeen. Kakofonia soikoon, mikä kokemus! Maailma ulisee ja vinkuu, soi ja metelöi. Miksi tämmöinen pasuunakone korvaan istutetaan, hän ihmettelee. No siksi, että sen avulla kuulette myös sen kauniin minkä olette kadottanut jo syntyessänne, markkinoi korvalääkäri. Motivoimiseksi tätä hoitomyönteisyyden heruttelua kutsutaan.

Uusi yritys: Anni soutaa saareen, kiipeää savusaunan turvekatolle, pitää kiltisti kuulokojetta korvassaan ja erottaa tuulen suhinan läpi äänen jota ei tiennyt olevan olemassa: raps, rips, leppäkerttupoika könyää savusaunan katon heinäviidakossa kohti mielitiettyään, leppäkerttutyttöä. Vain heinäisellä katolla, omassa rauhassa, keskellä ei mitään ja kuitenkin kaikkeutta, voi löytää luonnonrakkauden ja –rauhan. Anni-mummo kääntää kauhtuneen Peter Pan -kirjansa lepoasentoon, kannet kohti taivasta, heittäytyy selälleen, hymyilee ja on sanaton. Mikään ei häntä saa laskeutumaan alas lapsuuden ja vanhuuden paratiisipaikaltaan, omalta reviiriltä.

– Mummo, heti alas katolta, tai putoat, kuuluu tikapuiden juurelta tiukka takutus (täsmällinen kuin tikan nakutus).

Sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto. Rakkaus kutsuu.

Mummo huokaisee savupiipun juurella, heittää hyvästit loikoilulle ja nousee istumaan, kaappaa Peter Panin kainaloonsa, könyää alas tikkaita parru kerrallaan, ja Selja, lapsenlapsi, rohkaisee: – Varovasti, varovasti, ihan rauhassa, mummo, kohta olet turvassa, muutama askel vielä, hyvä, hyvä, älä kompastu, kohta jalkasi koskettaa pihanurmea.

Anni-mummo on jälleen maan kamaralla ja seisoo pikku-Seljan edessä pöllämystyneenä kuin ikkunaan törmännyt ja maahan tömähtänyt lintu.

– Mummo, ethän enää ikinä nouse seisomaan veneessä? Selja tivaa huoli äänessään.

– En, en, mitenkäs minä nyt silleen unohdin sen minkä jo lapsena tiesin...

– Etkä enää kiipeä katolle?

Mummo ei vastaa. Hiljaisuus on pitkä.

– Jos kuitenkin nyt vielä yhden kerran, vaikka yhdessä, mummo kuiskaa, anomus leikkaa ilmaa, kokeilee, suostuttelee tuulen suuntaa, leyhyttelee Siljaa.

– Ei, ei, ei se käy. Yritä nyt olla mummokulta kunnolla, Seljan otsa kurtistuu ja silmiin syttyy viiru. (Kissan silmät vinottuvat samalla tavalla silloin kun sillä on tähdellistä asiaa ja se keskittyy ankarasti, juolahtaa mummon mieleen.)

– Yritän, mummo aloittaa, – ...olla kunnolla, pääsee eteenpäin.

Selja tarttuu mummoa kädestä ja he kulkevat yhdessä kohti kesämökkiä jonka katto, lattia ja seinät on tarkoitettu ihmisen turvalliseksi majapaikaksi, ei kiipeilytelineeksi. Aurinko heittää illan viimeisiä säteitään, nuolaisee kuusen latvuksia, jotka punastuvat mielihyvästä. Selja nostaa kasvonsa kohti mummoaan, joka nyökkää ja hymyilee.


kuva


Yö kutsuu iltaa. Mökin kynttilä lepattaa ja järvi kylpee kuunvalossa. Pikku-Selja ja Anni-mummo lukevat sängyn päällä vieretysten Peter Pania ja lentävät esteettä läpi katon Mikä-Mikä-Maahan; yhdessä.



Pakinaperjantai: Katolla

24 kommenttia:

Marjukka kirjoitti...

Kaunis ruohomatto katolla, ei ihme, että mummun mieli sinne halajaa! Paljon uutta mummo jo ehti kuulokojeellaan kuulla!

Inkivääri kirjoitti...

Ihana kertomus:) Joskus voi olla turvallisinta lentää vain mielikuvituksen siivin...

Crane kirjoitti...

Mummoilla pakkaa joskus unohtumaan; mieli nuori, ruumis vanha... Silloin voi sattua. Onneksi mieli voi lentää mihin vain...Ja kas, kuulokoje voi olla portti uuteen maailmaan , uusiin kokemuksiin!
Ihastuttava kattotarina!

Anonyymi kirjoitti...

Voi miten kaatuminen sattui, voi miten ihanalta katon ruoho tuoksui, voi miten helposti ajatukset lentävät, vaikka jalat on pidettävä maassa. Satumaahan pääsee aina, myös lapsuuden muistoihin, vaikka ruumis olisikin vähän kankea.

Kesken kirjoituksen haukkaemo hermostui taas ja alkoi huutaa. Sitten ukko tuli vuorostaan hautomaan. Elämys katsella. Katso nettikameranosoite blogistani. Nettikuva on todella hyvä.

Meripilvi kirjoitti...

Oi miten kaunis sauna, onko tottakaan noin hienosti toteutettu turvekatto, satua taitaa olla sekin.

heinänkehrääjätär kirjoitti...

Hassua se on, tuo liikkumisen nitinä ja natina ja tasapainoilu - näissä vuosissa. Ei oikein ota uskoakseen, mutta uskottava on.

Hienoa että se sauna on vielä siellä, ja se katto - ja tunnelangan solmiminen toiseen lankaan, samanmoiseen, sieltä menneisyydestä kurottavaan!

Menneisyys, nykyisyys, olevaisuus: kaikki läsnä ja käytössä haaveissamme - joskus todellisuudessakin kuten kutkuttavassa tarinassa! :)

jl kirjoitti...

Ihana tarina! :)

Harakka kirjoitti...

Niin hienosti kerroit taas, ihan kuin itse siellä saunan katolla olisin ollut kirja kädessäni.
Kuunnellut leppäkertun ääntä, ja kuulokojeen vinkunaa!
Ja sattuikin niin tosi paljon varmasti!
Ihana ruoho matto oli siellä katolla, ja kukkiakin paljon!
Hieno!

Sirokko kirjoitti...

Niin se vain on, että mummojen on paras pitää jalat maassa ja antaa enemmän tilaa mielikuvitukselle, se onneksi säilyy lentokykyisenä ikuisesti. Kuten taas pakinasi todisti.
Ja ai mitä uusia ääniäkin voi tarkkakuuloinen kuulla, nepä vasta mielikuvitusta ruokkivatkin.

Mk kirjoitti...

Ihana tarina!
Vaikka pikkuisen säälitti Selja jolta oli katolle kiipeily pienenä kielletty.
Ehkä ennen sittenkin oltiin viisaampia kun annettiin lasten kasvaa omaan tahtiinsa ja mennä vapaammin.
Sillä mitä olisi Ainonkaan maailmasta tullut ilman satuja ja kissankellojen katvetta?

Marja-Leena kirjoitti...

Todella puhutteleva tarina mummon kattomatkoista, nuoruuden päivistä vanhuuteen. Niinhän se on, että ruumis raihnastuu, vaikka sydän vielä lentää. Kivasti kerrottu,oli sitten totta tai fiktiota.

Lastu kirjoitti...

Marjukka,
ruohomattokattojen vetovoimaa on vaikea vastustaa. Se on pehmeä ja sieltä näkee kauas. Ajatus ei katkea.

Inkivääri,
mielikuvitusta on kiva ruokkia tarinoilla, ikään katsomatta. Anni-mummo ei kyllin voi kiittää kirjailijoita, tarinoitsijoita, heitä jotka raottavat omaa mielikuvitustaan ja tarjoavat luettavaa, koettavaa, nähtävää.

Crane,
kiitos.
Mielikuvitukseen ei kannata asentaa jarruja (antaa mennä vaan), mutta realismikeskukseen voisi kytkeä turvavyöt: vanhalla tasapaino heikkenee eivätkä kengurunloikat suju kuin silloin kauan ennen.

Kuvanakkeli,
niinpä: portit auki lapsuudenkokemuksiin ja satumaahan. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä avonaisemmaksi portti käy; voi kulkea mennen tullen eteen taakse ja nauttia näyistä ja muistoista ja tulevaisuudenkajosta. Mielikuvituksella ei ole rajoja.

Kiitos linkkivinkistä. On nettimaailma metka. Pääsemme kurkistamaan reaaliajassa, mitä haukanpesässä tapahtuu. Jos tästä mahdollisuudesta olisin kuullut lapsena – niin, enpä tiedä, mitä olisin ajatellut. Ehkä olisin uskonutkin, sillä tulevaisuus on aina kiehtonut mieltäni.

Meripilvi,
tuommoisen saunan minäkin mielisin. Kyseessä on Hongan malliston Menninkäinen. Oikeasti Anni-mummon lapsuuden savusaunan katolla kasvoi korkeampi heinä, jonka sisään Anni lapsena sukelsi kerran jos toisenkin. Toinen lempipaikka oli kuusen latva, mutta siellä oli huteroa lukea, joten kirja piti jättää maahan.

heinänkehrääjätär,
hauskasti kuvaat liikkumisen nitinää ja natinaa ;). On yllättävää: nytkö jo askel haparoi. Mites kun mieli lentää ja juosta kipittää: minne siinä menossa innokkuutensa kätkee. Onneksi ei tarvitsekaan. Ja ”hyppynarua” voi hyppiä joko unissaan tai sulkemalla silmät. Muisti muistaa tuoreesti elämyksen kun lumet sulivat, lampaanpökkimät sai vaihtaa polvisukkiin ja ei muuta kuin pihalle hyppynaru kourassa...

jl,
kiitos.
Elämä kutoo kaiken aikaa tarinoita meille kaikille ;)

Harakka,
kiitos,
Anni-mummon kanssa voimme kiivetä turvallisesti katolle, kun topakka Selja on komentamassa meitä mummoja vaaran paikasta alas maahan ;).

Oma kuulokojeeni on tilauksessa. Jännä tietää sitten mitä kuulen ja miltä äänimaisema tuntuu. Risaukset, luonnon äänet, musiikin pauhu ja rauha... ja sanat niin kuin ne lausutaan. Sitten ei tarvitse huudella niin usein "mitä, mitä" (oik. mittee, mittee) niin kuin tähän mennessä.

Sirokko,
kiitos.
Juolahti mieleeni, onko eroja miten mies kokee fyysisen vanhenemisen (on opeteltava kävelemään hitaammin), miten nainen. Kumpi kompastuu herkemmin kun ei muista, ettei enää ole vallan nuori. –Ehkä ajokortista luopuminen kirpaisee miestä enemmän kuin naista.
Niin, itse odotan kovasti kuukojeen antamia uusia elämyksiä. Ja koska myös pettymyksiin (koje ei autakaan) on kehotettu varautumaan, teen työtä käskettyä enkä odota liikoja. Jos onnistuu, olen kiitollinen, jos epäonnistuu, sopeudun (kai). Sitähän se, elämä ;)

Mk,
kiitos.
Toden totta: Anni-mummo sai kasvaa lapsena vapaasti. Nyt aikuisiällä hän on itkenyt joitakin asioita lapsuudenkodissaan, mutta toisaalta tiettyä näkymättömyyttä (ja muuta vaikeutta) vasten on monia syitä olla myös kiitollinen. Hän osaa antaa suuren arvon kasvamisen vapaudelle. Puut olivat kiipeilyä varten siinä missä savusaunan turvekattokin. Ihanuudet silmien edessä. Kukaan ei komentanut alas. Eikä hän koskaan tippunut. Kun omaa tasapainoaan oppi käyttämään, se kehittyi ja vaaranpaikat tunnisti omin eväin. Niin, eikä lukemasta kukaan kieltänyt. Sai keskittyä tarinoihin täysillä. Tämä on lapsuuden ajan aurinkoinen puoli – niin kuin pelit ja leikit suuressa sisarus- ja serkkulaumassa.

Spektri,
kiitos.
Vanhana on kiva tarinoida. Tarinoissani on usein (mutta ei aina) aimo annos totta, elettyä elämää, mutta mukaan voi heittää ripauksia mielikuvitusmaailmastakin. Hämmentää vähän, maistaa lusikalla, ja katsoa mikä soppa syntyy. –Mutta yhtä hauskaa kuin on kirjoittaa, on käydä lukemassa toisten tarinoita. Kiitos! Ehtymättömän antoisa on blogimaailmamme.

Ina kirjoitti...

Hurmaava sauna ja hauska kattotarina. Niinhän se on, että vanhana on turvallisinta palata joihinkin lapsuuden riemuihin vain mielikuvituksessaan. Minä haluaisin vielä kiivetä hevosen selkään, mutta taitaa jäädä haaveeksi. Eilen siivosin kaappeja ja realistina heitin pois jo ratsastushousutkin (jotka eivät olisi missään tapauksessa edes mahtuneet päälleni).

Ruohokatto on upea. Mikä sen funktio mahtaa olla: lämmöneristys, maisemaan sulauttaminen, koristeellisuus vai mikä? Minulla on sellainen muistikuva, että lapsuudenkesäkotini saunassa, joka oli muualta siirretty, olisi alunperin ollut turve- tai ruohokatto, mutta että se olisi vaihdettu paloturvallisuussyistä tavalliseen tervapahviin.

Lastu kirjoitti...

Ina,
oi, sinä olet ratsastanut. Vaikka ratsastushousuistasi luopuisit, muistoistasi et koskaan - ja varmimmaksi vakuudeksi ja iloksi voisit kirjoittaa kokemuksistasi blogiisi. Jaettu ilo... toimii.

Olki- ja turvekattorakentamisesta olen saanut sivusta seurata, kun ystävättäreni arkkitehtipoika rakentaa ekologista omakotitaloa, johon tulee meren oljista vuorattu katto ja kaikin puolin muutenkin talo on sataprosenttisesti "luomutalo". Mm. jokaisen kivijalan kiven hän on kantanut omin käsin omasta metsästä paikalleen, yhtäkään rautanaulaa taloon ei tule (puunauloja vain) ym. Niin, mutta varsinaiseen kysymykseesi: mikä on turvekaton funktio, en osaa vastata.

Sinullakin – kuten minulla – on muistossasi turvekatto lapsuudesta. Se on kiehtonut meitä molempia. Nyt tuossa lapsuuteni savusaunassa on peltikatto, usein omistajien myötä. Varmaan aivan kätevä, mutta muisto lapsuuden elämyksistä pysyy muuttumattomana. Katto, turve, heinät ja kissankellot kuuluvat yhteen.

Ina kirjoitti...

Lastu, Laitoin hevosjuttuja blogiini. Ihaa! Luomutalo kuulostaa hienolta.

Lastu kirjoitti...

Ina,
laukaten tulin lukemaan hevostarinoitasi. Uskomattoman hurmaavia!

mm kirjoitti...

Minun "savusaunani katto" oli isäni kesämökin koivuihin kiinnittämä riippumatto, verkkokiikku, jota saattoi itsekin heiluttaa viereiseen puuhun kiinnitetyn nauhan avulla. Kyllä siitäkin kauas matkustettiin...

Lastu kirjoitti...

mm,
sinulla on ollut oikea taikakeinu. Niinhän sanotaan, että liike saa aivosolutkin käyntiin. Ajatus kulkee eikä jämähdä paikalleen. Siispä ulos, ylös ja lenkille. Tai verkkokiikkuun soutelemaan ;)

Ruska kirjoitti...

Voi ihanaa Anni-mummoa! Pitää ihan hillitä itseäni, etten rupea houkuttelemaan Annia uusiin seikkailuihin, pakoon topakoitten lastenlapsien ulottuvilta...
Kiitos, oikein hieno tarina lastuikävääni ;)

Allyalias kirjoitti...

Katolle mummosenkin mieli! Vaikka ruumis joskus kahlitseekin lentävää mieltä, on tämä kertomus hyvä esimerkki siitä, kuinka ruumiin rajoitukset voi rikkoa ja kuulla vaikka ihan ihmeitä.

Ei kun vaan takaisin katolle. Vaikka valjaissa!

Mimosa kirjoitti...

Iki- ihana tarina! Mummoushan ei estä kiipeilemästä tai venkoilemasta, kunhan vain kroppa tottelee ! :oD

Lastu kirjoitti...

Ruska,
kiitos yllytyksestä - tai, melkein yllytyksestä:). On Anni-mummolla aika tekeminen itsensä kanssa kun pitäisi olla esimerkkinä lapsenlapsilleen.

Anni-mummo on oppinut - kun on päässyt työelämän koreografioista vapaalle jalalle - kulkemaan kahleetta myös riskirajoille. Katto on sama katto kuin nuorena mutta mummon tasapaino eri. Ennen "komensivat" äidit lapsiaan, nyt lapsenlapset mummojaan.

Taas tapasimme, mullakin oli ruskaikävä :)

Allyalias,
loistavaa: mummo valjaisiin. Miksi hän ei sitä heti hokannut. Turvaliiveillä yms. kiipeää vaikka Eiffel-torniin. Tai no joo, kotikuusen latvaan ensi alkuun. Eiköhän lapsenlapselta sitten irtoa lupa kiipeillä katolle :)

Mimosa,
eteen- ja ylöspäin mummon mieli. Paikalleen ei kannata jämähtää. Ja hän voi ripustaa lehmänkellon kaulaan, se kalkattaa: muista ikäsi, muista ikäsi, ole varovainen... Niin, ja jos saman toistoon Anni-mummo kyllästyy, hän pistää kuulokojeen off-asentoon. Kaikki käy kun pannaan käymään.

arleena kirjoitti...

Ymmärrän, että lapsuuden ihanat sadut vievät takaisin sinne menneeseen aikaan ja vielä paremmin muistot noudevat mieleen, kun saa lekotella samalla ruohokatolla kuin lapsena.

Mutta enää ei fysiikka ole entisen veroista.

Lastu kirjoitti...

arleena,
hyvä on muistaa: tunne itsesi sekä fyysiseltä että henkiseltä kantilta. Silloin ei putoa korkealta :).

Ehkä turvallisinta on harrastaa mielikuvituksellisia lentomatkoja turvallisesti laiskanlinnassa.