Katolla

kuva

Aino kiipeää Peter Pan kainalossaan huojuvia tikapuita pitkin savusaunan katolle, minne isä on kantanut multakiloja ämpärikaupalla. Heinän ja kissankellon siemenet tarttuvat ahneesti multaan ja ojentavat vartensa kohti taivasta. Huojuvat heinät luovat suojaisan lukusopin savupiipun ympärille. Aino levittää filtin kattoheinikkoon, heittäytyy mahalleen, avaa kirjan ja lentää Peter Panin kanssa maahan, missä aikuisuus on kaukana. Kesken lukemisen Aino nostaa katseensa ensin ylös taivaisiin ja sitten alas maahan ja huomaa kesämökin pihalla isän joka huiskauttaa kättään tervehdykseksi. Aino vastaa ja jatkaa lukemista.

Ainon kesä- ja lukemisen rauha katolla on täydellinen. Olevaisuudessa on vain yksi osoite: satu.

On kulunut aikaa yli puoli vuosisataa. Aino palaa lapsuutensa maisemiin ja aikoo ensitöikseen kiivetä savusaunan katon heinikkoon Peter Panin kanssa. Hän soutaa järven poikki niin kuin sousi lapsena, ja, malttamaton ja innostunut kun paluumatkastaan on, nousee seisomaan tuhdolle ennen kuin vene karahtaa rantaan. Pian hän pääsee kuulemaan kaipuunsa täyttymyksen soinnit lapsuuden maailmasta, jonka luuli iäksi kadottaneensa.

Olo on yhtä intomielinen kuin silloin kun hän oli lapsi ja ketterä ja aamuruskoisen joustava, mutta oi ja voi, mummon tasapainon ovat vuodet järsineet koloille. Aalto keinahtaa päin veneen laitaa: mummo horjahtaa ja kaatua rumpsahtaa niin että kylkiluu napsahtaa poikki ja joutuu tuskaisena soutamaan takaisin mantereelle, päivystykseen. Lääkäri lähettää hänet sekä röntgeniin että – kuulotutkimuksiin. – Mitä ihmettä, ei kuulossa vikaa ole! Kylkiluitani tulin valittamaan ja kuulokokeeseen viedään, mummo ihmettelee. – Mennäänpäs nyt vain kuulotutkijan pakeille, sillä puhutte juuri niin kovalla äänellä kuin huonokuuloisella on tapa.

Kuulohoitaja kuiskaa katolla ja mummo vastaa matolla. Virheitä tulee yllin kyllin ja käyrä kertoo korutonta kieltään. Kuulosairaus on ollut lapsesta saakka, sitä vain ei ole huomattu. No, mitenkä olisikaan, ei hän paljon suutaan lapsuuden kodissaan aukaissut eikä halunnut kuunnella kuin kirjojen kieltä, siellä katolla, heinien aallokossa, omassa rauhassa.

Anni-mummo saa kuulokojeen. Kakofonia soikoon, mikä kokemus! Maailma ulisee ja vinkuu, soi ja metelöi. Miksi tämmöinen pasuunakone korvaan istutetaan, hän ihmettelee. No siksi, että sen avulla kuulette myös sen kauniin minkä olette kadottanut jo syntyessänne, markkinoi korvalääkäri. Motivoimiseksi tätä hoitomyönteisyyden heruttelua kutsutaan.

Uusi yritys: Anni soutaa saareen, kiipeää savusaunan turvekatolle, pitää kiltisti kuulokojetta korvassaan ja erottaa tuulen suhinan läpi äänen jota ei tiennyt olevan olemassa: raps, rips, leppäkerttupoika könyää savusaunan katon heinäviidakossa kohti mielitiettyään, leppäkerttutyttöä. Vain heinäisellä katolla, omassa rauhassa, keskellä ei mitään ja kuitenkin kaikkeutta, voi löytää luonnonrakkauden ja –rauhan. Anni-mummo kääntää kauhtuneen Peter Pan -kirjansa lepoasentoon, kannet kohti taivasta, heittäytyy selälleen, hymyilee ja on sanaton. Mikään ei häntä saa laskeutumaan alas lapsuuden ja vanhuuden paratiisipaikaltaan, omalta reviiriltä.

– Mummo, heti alas katolta, tai putoat, kuuluu tikapuiden juurelta tiukka takutus (täsmällinen kuin tikan nakutus).

Sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto. Rakkaus kutsuu.

Mummo huokaisee savupiipun juurella, heittää hyvästit loikoilulle ja nousee istumaan, kaappaa Peter Panin kainaloonsa, könyää alas tikkaita parru kerrallaan, ja Selja, lapsenlapsi, rohkaisee: – Varovasti, varovasti, ihan rauhassa, mummo, kohta olet turvassa, muutama askel vielä, hyvä, hyvä, älä kompastu, kohta jalkasi koskettaa pihanurmea.

Anni-mummo on jälleen maan kamaralla ja seisoo pikku-Seljan edessä pöllämystyneenä kuin ikkunaan törmännyt ja maahan tömähtänyt lintu.

– Mummo, ethän enää ikinä nouse seisomaan veneessä? Selja tivaa huoli äänessään.

– En, en, mitenkäs minä nyt silleen unohdin sen minkä jo lapsena tiesin...

– Etkä enää kiipeä katolle?

Mummo ei vastaa. Hiljaisuus on pitkä.

– Jos kuitenkin nyt vielä yhden kerran, vaikka yhdessä, mummo kuiskaa, anomus leikkaa ilmaa, kokeilee, suostuttelee tuulen suuntaa, leyhyttelee Siljaa.

– Ei, ei, ei se käy. Yritä nyt olla mummokulta kunnolla, Seljan otsa kurtistuu ja silmiin syttyy viiru. (Kissan silmät vinottuvat samalla tavalla silloin kun sillä on tähdellistä asiaa ja se keskittyy ankarasti, juolahtaa mummon mieleen.)

– Yritän, mummo aloittaa, – ...olla kunnolla, pääsee eteenpäin.

Selja tarttuu mummoa kädestä ja he kulkevat yhdessä kohti kesämökkiä jonka katto, lattia ja seinät on tarkoitettu ihmisen turvalliseksi majapaikaksi, ei kiipeilytelineeksi. Aurinko heittää illan viimeisiä säteitään, nuolaisee kuusen latvuksia, jotka punastuvat mielihyvästä. Selja nostaa kasvonsa kohti mummoaan, joka nyökkää ja hymyilee.


kuva


Yö kutsuu iltaa. Mökin kynttilä lepattaa ja järvi kylpee kuunvalossa. Pikku-Selja ja Anni-mummo lukevat sängyn päällä vieretysten Peter Pania ja lentävät esteettä läpi katon Mikä-Mikä-Maahan; yhdessä.



Pakinaperjantai: Katolla