Seitsemänvuotias Anna, saksan kieltä osaamaton, on muuttanut vanhempiensa ja Pekka-veljensä kanssa Saksaan.
Ensimmäinen koulutunti vieraassa maassa, vieraan kielen keskellä (Heidelbergin Emmertsgrundin Grundschulessa) on ohi. Nyt on mentävä pihalle, pakko mikä pakko.
Tärkeät kengännauhat
Koulunkello soi kimeästi ja Annan pelkäämä välitunti alkaa.
Anna juoksee pihan perimmäiseen nurkkaan. Ehkä hän saa olla rauhassa. Anna haluaa olla yksin. Hän tahtoo kertoa kengilleen ja kengännauhoilleen ja sukkahousuilleen ja farkulleen ja puserolleen – omalle itselleen – miltä nyt tuntuu. Anna on varma, että kengännauhat kaipaavat häntä, niille pitää kertoa kaikesta uudesta.
Mutta Anna ei saa olla yksin. Ympärillä on monta päätä ja kättä ja jalkaa – ja suuta. Anna tuijottaa lasten suita. Sieltä tulee sanoja, outoja, käsittämättömiä sanoja, joissa ässä suhisee. Anna ajattelee kukkaketoa ja muistaa Kesäsaaren hiekan – ja laivan, joka toi hänet tähän maahan. Ja nyt hänen lähellään on ainakin miljoona suuta, jotka liikkuvat ja päästävät pelottavia ääniä.
Anna haluaa olla yksin kengännauhan kanssa. Se ymmärtää häntä. Anna kokeilee: hän nousee seisomaan kivelle, oikaisee itsensä ja huutaa puhdasta suomea niin paljon kuin hänestä ääntä lähtee:
– YKSI, KAKSI, SEITSEMÄNTOISTA, TAKKI, ANNA, SEINÄ, OVIKELLO, TAIVAS JA PILVET... JA, JA, JA POTKURI!
Se on tehokas puhe. Suut ympärillä vaikenevat. Anna katselee hiljaisia suita ja tuntee voittaneensa tämän välitunnin itselleen. Suut ja niiden omistajat vetäytyvät omiin nurkkauksiinsa koulun pihalla, mulkaisevat välillä Annaa, joka on jo syventynyt kertomaan itselleen – ja ennen kaikkea kengännauhoilleen – voitosta.
Anna tekee kengännauhoihinsa solmuja, purkaa ne ja solmii taas. Vieressä seisoo tyttö, mokoma. Ei ollut pelästynyt suomen kieltä. Anna aukaisee jo suunsa luetellakseen suomeksi lukusanat yhdestä kymmeneen ja vaikka takaperin, jotta teho olisi ollut parempi, mutta vieras tyttö ehättää ensin.
– Anifa, Anifa, se sanoo ja ojentaa kättään.
Anna katsoo häntä. Tytöllä on pikimusta tukka, punainen pusero, korvissa kultaiset korut.
– Anifa, tyttö ojentaa kättään. Mutta Anna kääntää hänelle selkänsä. Miksei Saksassa saa olla rauhassa; kengännauhojen kanssa on liikaakin tekemistä. Annalla on kiire.
Tyttö menee pois. Anna katselee häntä kuin varkain ja näkee olkansa takaa, että Anifa menee kahden tytön luo, sanoo jotain ja juoksee sitten kilpaa niiden kanssa. Anna kumartuu kengännauhojensa puoleen.
Muuten olen sitä mieltä,
parasta puhua suomen kieltä,
Anna runoilee äidille, kun kävellään koulun jälkeen yhdessä kotiin.
– Voi Anna-kulta, äiti yrittää selittää, – nyt olemme Saksassa ja tässä maassa puhutaan saksaa. Meidän täytyy opetella sitä kieltä.
– Mikseivät ne voi opetella suomea? kysyy Anna. Äiti on hiljaa. Joskus äiti ei vastaa, miettii vain omiaan.
– Anna, sinun opettajasi kertoi, että luokkatoverisi olisivat mielellään ottaneet sinut leikkeihinsä, mutta sinä melkein ajoit heidät luotasi pois.
Anna kuuntelee silmät kyynelissä. Äitikin, miten se käsittää niin vähän! Eihän silloin voi mennä toisten kanssa leikkimään, jos kengännauhat tarvitsevat Annaa ja Anna niitä. Ei sitä voi edes selittää äidille.
Iltapäivällä Anna syö ruuan. Koulussa ei anneta ollenkaan ruokaa, ja se on Annasta mukavaa. Äiti laittaa nakkeja ja perunamuussia ja välillä syöttää yhä Annaa. Mitä siitä, vaikka Pekka pilkkaa Annaa vauvaksi! Saksan nakit ovat tulisia ja niitä on miedompaa syödä, kun äiti syöttää.
Pekkakin tulee koulusta.
– En minä ymmärtänyt mitään, mutta ihan mukavaa siellä oli. Kuuntelin, kun opettaja puhui, ja välitunnilla juoksin kolmen pojan kanssa hippaa.
Anna ihmettelee. ”Ihan mukavaa”, ”juoksin hippaa”. Semmoinen on Pekka, muttei Anna. Anna katselee parvekkeelta Suomeen päin. Sinne on kaksituhatta kilometriä, on isä sanonut. Niin pitkä matka suomen kielen luokse, huokaisee Anna. Pääsisipä sinne. Voisi puhua mitä vaan ja nauraa ja naurattaa.
Pakinaperjantai: Nimetön
16 kommenttia:
Minä matkustin Ruotsiin sodan aikana niinkuin monet muutkin suomalaiset lapset. Aloitin siellä koulun. Taisin kuitenkin olla enemmänkin Pekan tyyppinen. Kun tulin takaisin Suomeen puolentoista vuoden kuluttua, en osannut puhua Suomea.
Uuteen kouluun sopeutuminen ottaa aikansa, saatikka jos kieli on outo. Pientä tyttöä pelottaa ja omat tutu vaatteet jopa kengännauhat tuovat turvaa ja ymmärtävätkin.
Nimetön oli Anna vielä muille koulutovereille.
Anna oli ymmärtänyt tilanteen hienosti, koskei ole yhteistä kieltä, niin kengännauhojen kanssa askarteleminen vie sopivasti mielenkiinnon niihin ja muihin tuttuihin asioihin. Uuteen sopeutumiselle jää aikaa. Kaikelle ja kakille ei löydy nimeä samaan tahtiin.
Hieno pakina.
Äh! Painovirhe paholainen. Anteeksi. Tarkoitan tietysti...kaikelle ja kaikille ei löydy
Surullinen tarina.
Siellä näin Annan koulun pihan nurkassa kengännauhojen kanssa. Voi pientä Annaa, voisin mennä puhumaan hänelle suomea, mutta hän on jo oppinut montaa kieltä. Lapsi takertuu tuttuun ja turvalliseen.
Nyt juuri voisin kertoa Annalle pienestä puukiipijästä, mikä kiipeää parhaillaan mäntyä ylös muutaman metrin päässä :-)
Famu,
sinä onnellinen'pekka'. Osaat ottaa elämän ikuisen uteliaana, kuinkas tässä käykään -asenteella. Annalle uusi ja outo on vaikea pala. Olisipa hauskaa jos valottaisit blogissasi Ruotsin aikaasi. Kiinnostaa kovin. Niin, jos haluat... (En pääse kommentoimaan bolgiisi, mutta luen kaiken - ja olen nauttinut niin.)
arleena,
Annalla oli todella vaikeaa. Sydäntä riipii yhä kun muistaa hänen hätänsä. Mutta lopulta, kun sopeutuminen pääsi alkuun ja saksan kieli alkoi sujua, moni asia kirkastui ja Saksan aika jäi kokemuksena plussan puolelle.
aimarii,
totta; ja meillä kaikilla ovat omat 'kengännauhamme', joihin turvaudumme, kun elämä ympärillä outoudellaan pelottaa.
Ihana 'painovirhe'. Se on hymyn kukkamultaa.
Obeesia,
niin, surullista, että lapsi joutuu pelkäämään ja jännittämään ja kääntämään selkänsä. Mutta pikku hiljaa kielitaidon myötä luottamus elämään ja luokkatovereihin kypsyy. Onneksi.
Uuna,
olemme samaan aikaan linjoilla.
Oi, Anna, lintututkija, olisi innoissaan jos näkisi puukiipijäsi. Anna ja linnut kuuluvat yhteen niin kuin Uuna ja linnutkin :). Kiitos sydämestäsi, joka näkee, ymmärtää ja kuvaa.
Oletko yrittänyt kommentointia ihan viime aikoina. Muutin ehtoja niin, että kaikkien pitäisi päästä.
Taidankin kirjoittaa ensimmäisestä Ruotsinmatkastani. Siitä tulee kyllä sitten jatkokertomus.
Voi Anna rukkaa, siellä oudossa maassa, oudossa koulussa ja vielä outoa puhetta kuulemassa!
Ilmankos kengännauhat olivatkin tytölle niin rakkaat, ja tutut!
En yhtään ihmettele.
Ajattelen vaikka itseäni jonnekkin tuntemattomaan paikkaan ja outoja kieliä puhuvia ihmisiä lähelläni, ei olisi kyllä mullakaan turvallinen olo, vaikka olisinkin jo aikuinen.
Mutta onneksi lapset sopeutuvat pian, ja varmaan Annakin sopetui, mutta alku aina on hankalaa, teet sitten mitä tahanasa, tai meet minne tahansa!
Hieno tarina!
Hyvin osaa kuvitella, miten pelottavalta Annasta tuntui tuolla outojen sanojen seassa. Onneksi pieni turva löytyi kengännauhoista.
Kuvassa aitoa lapsen riemua!
Anna ei ollut vielä oppinut ettei aina tarvita sanoja tai yhteistä kieltä.
Mutta jotain tärkeämpää silti, selviytymiskeinoja ikävää ja outoa vastaan.
Kun me kaikki emme ole pekkoja, rohkeita ja välittömiä jo lapsesta.
Hmm... ensimmäisillä kokemuksilla uudessa paikassa on suuri merkitys. Ja lapset kohtaavat ne vielä useinmiten yksin.
Mukava kommenteistasi lukea, että Annan kokemus kääntyi kuitenkin myönteiseksi.
Itse kaksi lastani ulkomaille pariksi vuodeksi "pakkomuuttaneena" joskus suren sitä, että kahdesti kiskaisin heidät juuriltaan. Mutta vaikka silloin (molemmilla kerroilla) teki kipeää, ovat hekin löytäneet kokemuksistaan paljon hyvää nyt muutaman vuoden etäisyyden jälkeen. Tai ainakin Esikoinen, joka paremmin muistaa ne ajat, toinen lapsi oli sen verran pienempi, että paljon on unohtunutkin.
Hyvin eloisa ja valaiseva pakina! Mik' tahansa tuttu tulee tärkeäksi vieraassa paikassa. Vaikka kengännauhat. Angsti hienosti tuotu esiin!
Famu falsetissa,
kiitos jos kirjoitat Ruotsin kokemuksistasi sodan aikana. Meillä kaikilla on kiinnostavat historiamme.
Yritin kommentoida blogiisi myös nyt, muttei onnistu. Vika on vanhassa käyttöjärjestelmässäni. Ehkä tulee päivä, jolloin minulla on uusi vempain. Mutta olen lukenut kaiken mitä olet kirjoittanut. Nauttinut sekä kuvista että sanoista!
Harakka,
niin, kyllä myös aikuista uudessa paikassa jännittää. Tämä pikkuinen Anna on oikeasti Hanna-tyttäremme, ja tarinallani (sen jatkuessa) yritän kuvailla, kuinka elämä ja sen haasteet, jotka voivat tuntua hankalilta, saattavat kääntyä voitoksi. Lapsi etsii keinot selvityäkseen peloista - ja lopulta nauttii elämästä niin kuin lapsi sen osaa tehdä. Mutta siihen tarvitaan aikaa.
Marjukka,
kieli on todella silta ihmisten välillä. Ja jos on pieni lapsi ja ympärillä pelkkää outoa kieltä, tunne on kaoottinen. Äidin sydän elää myötä. Onneksi tuli päivä, jolloin Anna otti vastaan luokkatovereiden ystävällisyyden. Ja nyt aikuisena maailma on 'Annalle' täysin avoin - Australiaan asti :).
Mk,
niin, on pekkoja ja annoja; temperamenttimme ovat erilaisia. Jotkut lapset kohtaavat uudet tilanteet innostuksen lähteinä, toisille lapsille muutokset ovat karikkoja, joihin he törmäävät ja haluavat piiloutua omaan rauhaansa. On varmasti hyvä tehdä sinunkaupat temperamenttinsa kanssa ja olla sille 'hyvä'. Väkivalloin ei voi ujoa vääntää luottavaiseksi ja rohkeaksi. Aika auttaa niin moneen. Pikku hiljaa Annakin pääsee eteenpäin.
Isopeikko,
niin, jos lapset osaisivat kertoa mitä eri tilanteissa tuntevat, me aikuiset olisimme ehkä paljon viisaampia ja kykenisimme auttamaan heitä juuri sillä hetkellä eikä vuosikymmenien perästä. Totta sekin mitä sanot: monet tärkeät ensihetket lapsi joutuu kohtaamaan ihan yksin. Siksikin lastenkirjallisuus, joiden välityksellä voi avautua juttelemaan lasten kanssa heidän sisimmistä tunteistaan, on niin tärkeää. Lastenkirja on paitsi elämys myös väline. Tai silta. Niin kuin kirjallisuus yleensä.
jl,
sinulla on samoja kokemuksia kuin minulla. Äitiys on täynnä herkkyyttä.
Lopulta 'Anna' on saanut Saksan ajalta paljon enemmän kuin mitä on menettänyt. Hän itse on tehnyt nostalgisia matkoja Heidelbergin lapsuudenmaisemiin, siksi että ne ovat osana hänen lähtemättömiä muistojaan. Sekä hyviä että haasteellisia.
Monesti äitinä kokee (kuuluu evoluutioon;) lapsensa myötä tunteet, ilot ja surut, syvästi, ehkä syvemminkin kuin ne todellisuudessa antaisivat aihetta. Mutta niin on tarkoitus jotta äiti voisi olla lapsensa tammi ja kallio, pettämätön ja luotettava tuki.
Utukka,
kiitos.
Pienen lapsen ahdistus uuden edessä voi olla yhtä iso kuin ison ihmisen. Tuli tarve kirjoittaa Annan tarina, lapsen kielellä ja -mielellä.
Lähetä kommentti