intohimona ahvenet

Kaislalla on intohimo kalastukseen pienestä pitäen. Hän muistaa lapsuutensa pitkät mutta ei koskaan pitkästyttävät päivät, jolloin hän nostaa aitan seinustalla naulassa roikkuvan haavin, keikauttaa sen olalleen ja kulkee muurahaisten viitoittamaa polkua saunarantaan ja antaa varpailleen, jotka kesä kesältä venyvät pitemmiksi, raikkaan puukylvyn laiturin aamukasteisella sillalla. Aamu on uusi ja silti rutiiniltaan eilisen jatke: laiturin päässä hän asettuu vartiopaikalle, kierähtää milloin mahalleen, milloin kyljelleen kuin norppa, löytää tutun asennon ja vaanii veden alla kivien koloissa lymyileviä ahvenia. Raidalliset körmyniskat ovat käden ulottuvilla niin lähellä ja silti niin kaukana. Hän viettää tuhansia tunteja haavi kädessä, saalistusvietti huipussa, käden liike salamannopeassa saalistusvalmiudessa, mutta kertaakaan hän ei saa kalojen kauneuskuningatarta vangituksi. Likeltä piti tilanteita riittää ja se pitää häntä kiinni haavin varressa. Hän pysyy laiturin päässä kesä kesältä eikä hellitä. Pakkomielteeksi kai moista sitkeyttä psykologi nimittäisi.

Haavikalastus on hänelle mieluisampaa kuin onkiminen, missä tunteet väistämättä kääntyvät kalan ja lieron puolelle. Mitä jos itse olisin kala, hän myötäelää; näkisin pullean madon kiemurtelevan silmieni edessä, avaan suuni ja hotkaisen ja yhtäkkiä petos kaikessa karmeudessaan tuntuu leukaperissäni ja jos oikein pahoin käy, syvällä nielussani. Kipu saa kalan sätkimään, hyppimään ja haukkomaan.

Niin, kyllä haavikalastus on ainoa oikea laji herkkätunteiselle Kaislalle. Kalan tappamisesta, tuleepa saalis ongella tai ihmeen kaupalla haavilla, huolehtisi isä, sen hän on luvannut Kaislalle joka huolestuneena tulevia kyseli. Tuska olisi ollut kalan kanssa yhteinen, jos Kaisla olisi joutunut omin käsin perkaamaan ahvenensa. Isä kyllä tiesi, miten kala tapetaan tuskattomasti mutta tappotapaa Kaisla ei halunnut kuulla, nähdä eikä opetella. Kunhan haavi kädessään, iskuvalmiina, ahvenistaan haaveili.

Lapsuuden kesät saaressa ovat ohi kun muutto uuteen kesäpaikkaan mantereelle tulee. Haavi jää roikkumaan aitan seinustalle, mutta kalastuksen kaipuu matkaa Kaislan mukana kohti uutta vaihetta. Jotkut intohimot siirtyvät kaipuun arkkuun ja sitä arkkua ei haudata niin kauan kuin on elämää.

Hän on kolmannella luokalla kansakoulussa. Piirustustunnilla opettaja, jonka nimi on Koukkunen ja johon Kaisla on rakastunut, kehottaa piirtämään mitä itse kukin haluaa. Aihe on vapaa. Letit kiikkuvat pään molemmin puolin, kun Kaisla puristaa puuvärejään: ahvenen evät ja juovat loistavat jo. Kaisla taikoo kalalle elämää. Hän ei koe ahvenia ajatellessaan tyhjän paperin kauhua. Se mikä on hänen sisällään, tulvii täysillä ulos.

Kotonakin piirustuslehtiö täyttyy ilta illan jälkeen ahvenista niin että ensimmäistä kertaa hän kuulee sanan: intohimo. Isä sen sanoo. Kaisla katsoo isää silmiin ahvenensa yli mutta on hiljaa eikä utele mitä intohimo tarkoittaa. Piileekö isän katseessa paheksunta vai hyväksyntä. No, olkoon mitä on, Kaisla pysyy vaiti ja jatkaa ahvenensa värittämistä eikä näe koko maailmassa mitään muuta kuin evät, juovat ja kalan koko kauneuden ja hurman.

* * *

yli puolivuosisataa myöhemmin

Kesä 2009 tuo Kaislalle onnen niin vanhan ja tutun: saman saaren jolta hän lapsena lähti ja jonka rantavesissä yhä loiskivat kalat.

Kutuaikaan, tänä keväänä, ahvenet täyttävät katiskan ja hän ryhtyy keräämään niitä pakastimeen, jotta voisi, sitten kun kaloja on kylliksi – niin, ja taitoa –, pyöräyttää elämän ensimmäisen kalakukon. Omin käsin pyydetyt kalat, omin voimin valmistettu paistos. Mutta kukas ne kalat tappaa ja perkaa? No miespä tietenkin, kukas muu. Kultapala koko kala. Ja mies.

Kesä on auvoinen ja antelias mutta sitten miehen tulee palata vielä etelän maille töihinsä. Kesä on kesken ja ahvensaalis vielä vajaa, sillä kesävieraat saapuivat ja ahvenet katosivat heidän suihinsa. Kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan, lauloivat eivätkä tienneet kuinka pitkä matka Kaislalla on ollut tähän hetkeen, haavinvarresta perkaustaitoisen miehen pyydystykseen (mies tarttui paljon helpommin haaviin kuin ahven). Miehen taidoista on iloa niin paljon, että kalakukko on käytännön toimia vaille valmis: puuttuvat vain kalat (kun jo kerätyt menivät liukkaasti parempiin suihin).

No, talo elää tavallaan, vieraat lähtevät ajallaan – ja mieskin, työmaalleen. Kaisla ei henno lähteä hänen mukaansa, sillä saaren kutsu on luja ja lämmin. Ja kalat vielä Kallavedessä. Toisekseen hänen elämänsä on aina ollut ihmisiä täysi ja nyt on aika ottaa itsestä ja omista voimista ja tunnelmista mittaa. Yksin saaressa. Puhumatta. Ajattelematta. Tekemättä mitään ihmeellistä. Voisi nukkua silloin kun nukuttaa, herätä jos herätyttää, haaveilla jos haaveiluttaa. On jo aika itsenäistyä.

Mies suutelee suudelmin koko viikon varannoksi Kaislansa, joka vilkuttaa pian rannalla ja kokee samalla kertaa ikävää ja iloa. Vene kakkonen häipyy mantereen venepaikalle, mies nousee autoonsa samalla hetkellä kun Kaisla astuu saaren rantavedessä vene ykköseen ja soutaa katiskalleen.

Jo nostovaiheessa Kaisla tajuaa että saalis on hyvä. Mutta samalla iskee tajuntaan tietoisuus: enhän ole eläessäni itse tappanut yhtäkään pyytämääni kalaa, aina on ollut assistenttina joko isä lapsuudessa (hän perkasi Kaislan onkikalat) tai nyt jo neljänkymmenen vuoden ajan mies, jolle työjako on ollut passeli: hän kantaa pannuvalmiit kalat Kaislan helmoihin, ja tämä kääntää ne kattilassa, pannulla tai grillissä mauksi, joka muikistaa suun mielihyvästä kielivään asentoon. Työnjako toimii eikä ole näkynyt, ei kuulunut kitkeryyttä mailla, ei halmeilla saati veden partaalla kun he käyvät kaloihin käsiksi. Hän ken paremmin osaa, asettuu mukisematta kaloista täynnä olevan likuhihnan alku- tai loppupäähän.

Mutta nyt Kaisla on saaliinsa kanssa yksin saaressa. Kalat hyppivät iloisesti (ei vaan pakko katsoa totuutta suoraan silmiin: henkensä edestä) ämpärissä jossa on vettä kuin elämää. Vielä.

Hän näpyttelee numeron.

– Miten kala tapetaan, Kaisla hapuilee äänensävyynsä rohkeutta mutta tietää vapinastaan ettei onnistu.

– Kulta, ota käteesi järven pohjasta löytämäsi uitossa käytetty keksi, napauta sillä lujasti ahvenen päätä ja sitten... odota, menen parkkipaikalle puhumaan.



Kestää tovi. Kaisla kuuntelee auton hurinaa sieltä kaukaa viitostieltä ja sydämensä kiivasta taontaa kylkikaaren ja saaren suojassa.

– Niin ja kun olet inhimillisellä tavalla (jassoo, vai niin, Kaisla tuskailee mielessään: vai että inhimillisellä tavalla) tappanut ahvenen, tartut kalasaksiin, avaat mahan ja vedät sisälmykset ulos. Se on helppoa.

– Jassoo, vai niin, Kaisla tuskailee nyt ääneen jotta mies tajuaa että tällä hetkellä hän elää todeksi elämänmittaisia tunteitaan ahvenia kohtaan. – No, hyvää matkaa sinulle, minä yritän, Kaislan ääni vaimenee samalla kun auton moottori jo käynnistyy ja lopputoivotukset hukkuvat jurinaan.

Kaisla istuu perkauspaikalla mökin vieressä, asettaa ahvenen kannonnokalle, tarttuu ruosteiseen rautaan, sulkee silmänsä (kun muuta ei voi) ja iskee; avaa silmänsä ja näkee tuloksen: kala pomppii kannon juuressa, elävänä ja vahingoittumattomana. Kaisla nappaa sen syliinsä, juoksee rantaan ja laskee takaisin veteen. Ämpärissä kiertävät loput ahvenet kuolemansa kehää, tietävätkö loppunsa olevan lähellä tai jos eivät tiedä, aavistavatko. Kaislaa on valistettu, ettei luontoa saa eikä tarvitse liiaksi, niin, liiaksi inhimillistää. Luonto on luonto ja ihminen on ihminen. Tiedostamisessa on ero. Eläin elää vaistoillaan, ihminen sen lisäksi tiedoillaan: vastuulliseen inhimillisyyteen kuuluu olla tuottamatta eläimille kärsimystä. Kaisla käy painiottelun omatuntonsa kanssa. – Mikä kaksinaismoralisti ja silmien ummistelija olenkaan. Toisten tappamia ahvenia keittelen ja paistelen ja maistelen surutta, mutta itse en pysty niiltä elämää viemään, hyppään sen vaiheen yli kuin sokea kana.

Hän näppäilee taas tutut numerot. Mies hakee silmillään levähdyspaikkaa ja löytää sen.

– Hei kulta, kuinka sujuu perkaus?

– Silmät kiinni meni ja huti tuli.

– Nyt kunnolla, ota järki käteen, muuten satutat tuolla menolla itsesi ja haavoitat kalat.

– No anna parempi neuvo, sillä keksillä en osu kuitenkaan maaliin. Tappoase pysähtyy kädessäni ennen kuin saavuttaa kalan. Suolapatsastarina on totta. Se olen minä keksi kädessä pomppivan kalan edessä.

– Ota sitten kalasakset käteesi, mies etäneuvoo, – tartu toisella kädellä kalan pyrstöön ja lujalla kertasaksimisella irrotat kalan pään. Kyllä se pää irtoaa ruumiista kivutta kun olet luja ja nopea toimissasi. Olet rakas. Ajattelen sinua. Kyllä sinä osaat ja onnistut.

– Kiitos, Kaisla kerää kannustuksesta rohkeutta toimintakeskukseensa, antaa pusun sinne jonnekin tien päälle ja ryhtyy hommiin.

Salaa hän on ostanut valmiiksi Anttilasta korun, pienen sydämen pikkuvarpaaseen; hänhän ei ole eläessään meikannut eikä helyillä itseään koristanut. Mutta nyt hän haluaisi palkita itsensä jos tapahtuisi se ihme että hän kykenisi käsittelemään pyytämänsä kalat niin kuin kunnon kalastaja konsanaan.
Alusta loppuun omin toimin.



Pakinaperjantai: Kalansaalis