possutautia ja juhlamokkaa

Tapasin ystävättäreni, lääkärin. Hän on ihana nainen ja kun hän tuntee minut läpikotaisin (kyse ei ole lääkäri-potilas –suhteesta) hän puhuu sairaudet liioitellen ja maiskuttelemme kauhuskenaarioilla sillä hän tietää että meillä ei ole telkkaria enkä netissäkään uiskentele kammottavuuksia kalastamassa vaan ihanuuksia ihmettelemässä. Tai kummallisuuksia, jotka jäävät kutittamaan mieltä kuin karhea pellavapyyhe ensi kertaa iholla.

Jotta saisin tarvittavan annoksen elämän ja kuoleman realiteetteja, tapanamme on tavata kerran viikossa kahvikupposen äärellä kahvia siemaillen ja leivosta lipevästi nuoleskellen.

– Tiedätkös, että sikainfluenssa tulee, hän sanoo uhkaavasti kun tietää että tiedän, kukapa Suomessakaan olisi tätä valistusta vaille jäänyt.

Nyökkään kermavaahto suupielistä tursuten.

– Ja tiedätkös mihinkäs ryhmään sinä kuulut.

– Naimaton nainut eronnut vai leski? No tiedäthän sinä, matkan varrelle mahtuu kokemuksia kokemattomalle. Nuoruus ja hulluus.

– Höpöhöpö, milloin sinut rokotetaan? Vanha olet mutta miten vanha?

– Kohta 64.

– Haa, hänen vinot silmänsä vinottuvat lisää, – siis vaille vielä, vai?

– Nii-in, keväällä 64, onnellinen eläkeläinen olen. Työpolku saa nurmettua kaikessa rauhassa.

– Sullahan ei ole pernaa, paha juttu, paha juttu. Tai ehkä hyvä, kuulut kolmosryhmään riskeinesi. Jos olisit kuusvitonen, tipahtaisit hännille. Rokotetaan jos rokotetaan. Se on pienestä kiinni kuka on etuoikeutettu rokottamisen suhteen ja kenelle vilautetaan peräseinää, mutta silti elinpäiväsi saattavat olla nyt luetut. Ystävänä tämän sinulle sanon, ja tietävämpänä kuin mitä itse olet. Rokotusteho tulee piikittämisestä vasta parin viikon perästä ja tauti saattaa olla huipussaan ennen sitä. Näkemiin, oli hauska tutustua.

Otan pitkän siemauksen juhlamokkaa sillä tiedän että nyt alkaa luento.


– Niin, sinulla ei ole pernaa. Elimistösi ei kykene taistelemaan täysillä tautia vastaan. Olet aseeton. Perna on tehdas, joka paitsi tuhoaa vanhentuneet punasolut myös tuottaa vasta-aineita infektioiden iskiessä ja lähettää elimistöön leukosyyttejä nujertamaan bakteereja. Virustauti saattaa kääntyä bakteeriperäiseksi ja pneumokokki aiheuttaa keuhkokuumeen, joka on pernattomalle hengenvaarallinen, sillä sitä eivät imusolmukkeet, jotka muuten ottavat pernan tehtäviä kiitettävästi hoitaakseen, kykene tuhoamaan. No, jos pääsisit kiireen vilkkaa sairaalaan jytyantibioottitiputukseen, saatat pelastua. Tosin potilaita tulee olemaan paljon ja petejä ja hoitajia vähän. Niin, nyt muistankin: sairastat kaiken lisäksi keskivaikeaa uniapneaa, keuhkosi toimivat vajaasti jo valmiiksi. Musta bonus. Suruliputus. Loppu tulee.

– Oletko tehnyt testamentin? hän siirtyy lääketieteestä juridiikkaan kevyesti kuin kansanhiihtolainen viereiselle ladulle hikisenä pinkona rinnalleni hypähtänyt, suksenkärjet maaliin sojottaen. Olimme koulukavereita. Hiihdimme yhdessä talven hangilla ja kirjoitimme kertyneet kilometrit kansanhiihtovihkoon. Kotikaupungin puolesta annoimme aikamme ja voimamme ja rakkautemme ja sivakoimme silloin kun huvitti ja silloin kun ei huvittanut. Ei se vaiva vaan se päämäärä.

Ennen kuin ehdin vastata, hän sanoo:
– Kannattaisi pohtia mitä pystiä ja kippoa jäljelle jättää ja kenelle sen perinnöksi heittää. Noh, älä nyt mutristele. Pahimmassa tapauksessa kun soitat terveyskeskukseen siellä lausutaan tunnollisesti ja tietäväisesti niin kuin ohjeensa ovat lukeneet ja omaksuneet: pysykää kotosalla, tarkkailkaa tilannetta rauhassa. Mutta se rauhoittelu tulee kalliiksi sinulle ja halvaksi yhteiskunnalle: kuume nousee pilviin, sinä myös, kun keuhkosi ottavat lopputilin... joko muuten olet sanonut omaisille minne sinut haudataan. Ja laatinut hautajaisiin ohjelman, musiikin.

Tämä viimeinen kysymys on helppo. Kyllä, toivon että lauletaan Mustalaiseks olen syntynyt, koditonna kuljeskelen vaan...

– Taas sinä nostalgoit, onhan sinulla jo se saari, lempipaikka.

– Niin, mutta kauan etsin, kauan kuljin... Vuosikymmenien kitumistani kuivalla maalla ilman vettä voisivat sukulaiset surujuhlassa mietiskellä, jos eläytyminen olisikin liikaa vaadittu. Eikös hautajaisissa ole tapana muistella myös kärsimystä. Ei kai se mikään ilojuhla ole.

– Entäs miten käy blogisi, tietävätkö omaiset että sinulla sellainen on, hän vaihtaa vaihdetta.

Tietävätköhän? Ehkä, ehkä ei.

– Ajatteles, lääkäriystävätär saa vettä myllyynsä ajatuskäänteestään, – jos äkkiä moni blogi hiljenee eikä syytä tiedetä. Sikako blogin söi. Nyt äkkiä blogin avaimet jakoon, salasanat lapulle ja lappu kahvitölkin uumeniin. Viimeistään hautajaiskahvia keitellessään vainajan omaiset sen sieltä löytävät. Voi tietysti käydä niin etteivät sillä tiedolla mitään tee. Sääliksi vain käy bittitaivaan blogihaamuja. Siellä ei vastakaikua kuulu. Haapuilevat orpoina.

Kahvi ja leivokset ovat sisikunnissamme. Nousemme, halaamme ja sanomme:

– Nähdään taas ensi viikolla – jos nähdään.

Olen kulkenut kohti kotia jo hyvän matkaa kun saan päähäni idean. Käännyn ja huikkaan hänelle joka on vielä kuulomatkan päässä:

– Hei annan rokotusnumeroni lapselleni. Hän on jonossa minun jäljessäni mutta hänellä on elämä edessään.

– Se ei käy, hän huutaa yli tuulen ja lentävien lehtien. – Paikkaasi et voi toiselle luovuttaa. Rokotusjärjestys on veden ja iänpitävä. Asiantuntijat ovat sen tuumineet, laatineet ja päättäneet. Ota tai jätä, se on pelin henki. Ja sinun.


Pakinaperjantai: positiivisuuden ylistys