sua lähde kaunis katselen

Kutis kysyi Kadonnutta sanaa hakemassa -blogissaan, mikä aihe toistuu kuvissani. Kävin läpi silmät suhisten 16300 digikuvaani ja sukelsin saaren rannalle, missä kerran jos toisenkin sulaudun osaksi luontoa kuin panteisti ikään. Ja siltä varalta, että jossain vaiheessa iän karttuessa en enää pääse saareen keinuttamaan mieltäni aallokossa vaan joudun soutelemaan kiikkustuolissa, olen ikuistanut "filmille" veden nostovoiman: onpa Kallavesi myrskyisä tai tyyni, aina se hoivaa.

Näille rannoille tulin neljän vanhana melkein kuusikymmentä vuotta sitten. Ja nyt tulen uudestaan. Tulemme. En tiennyt pitkinä kaipuun vuosikymmeninä mantereella, että joskus palaan lapsuuteni lempipaikkaan elämänkumppanin kanssa.

"Lyhyt on aika, ihmisen aika, lyhyempi onnellinen päivä! - Iltapuoli on jo tuossa tullut, kun he nyt jälleen kulkevat kotiin päin, rantaan, johon he jättivät venheensä, tuntien kumpikin ihossaan päivän raukaisevan hehkun, ruumis ja sielu luonnon valo-ihanuutta täynnä. Hiljaa niittyjen teitä, ylös mäkiä ja alas toisia, keskellä karjankellojen soittoa ja käkien kukkumista. Paikoin he pysähtyvät niemien kuumille kallioille, joilla veden heijastus häikäisee silmiä, köllöttelemään, lepäilemään. Ja yhä vaiteliaammiksi he tulevat, yhä suurempi, epämääräisempi onni tulvii heidän ylitsensä." (Joel Lehtonen)





Mikä on Sinun mieliteemasi? Minne ajatus hakeutuu, linssi suuntautuu? Miksi juuri "se" on kamerasi mieliruokaa? Kuulisin ja katsoisin mielelläni sitten kun olen taas netin ääressä. -Tänään lähdemme jälleen saareen, missä olemme yhtä soittoa kesäkuun puolelle saakka. Puuntaimet rahtaamme huomenna veneellä saaren rantaan. Koivikon ja kuusikon istutus alkaa 25.5.




Kalalokki kypsyttää pesässään uutta elämää niemen nokassa: se tottui viime viikolla meihin eikä pyrähtänyt lentoon kun kävimme ottamassa katiskalla osamme Kallaveden Pietarin kalasaaliista. Ahvenista tein elämäni ensimmäisen patakukon, joka on melkein kuin kalakukko: sekin on tarkoitus kesän aikana "pyöräyttää". (Tai ainakin yritän opetella.)

Hyvää kevätkesää!

taimitarhassa

Liisalta ihan pihalla sain aivot, jotka ovat tuikitarpeen kun me, luonnonrakastajat, pähkäilemme, miten saamme hirvet pysymään poissa taimikosta, joka on tarkoitus istuttaa ensi viikolla saareen. Hirvet kävivät jo näyttäytymässä meille viime viikolla mökin edessä. Komeita eläimiä. Huudahdimme näyn edessä ensin silmät laajentuneita (kahvikuppi innosta täristen, aamujuoma läikkyen) ihastuksen voimasta ah, kunnes äänensävy tummeni ja suusta tuli huolekas voih, kun ajattelimme hirviä popsimassa suihunsa koivu- ja kuusivauvojamme, joita vaalimme kuin lapsiamme ikään.




kuva Kimmo Pälikkö


Etsimme ihanteellista ratkaisua niin ihmis-, eläin- kuin kasvikunnankin kannalta. Käännyimme huolinemme asiantuntija-aivojen puoleen. Saimme vinkin, jota kokeilemme:

"Kokeiltu ja toimiva keino on pistää n. 50 metrin välein voimakashajuinen deodoranttisaippua roikkumaan puunoksalle. Saippuan suojana toimii kertakäyttöinen muovimuki. Kaiverra mukin pohjaan pieni reikä. Sido puolikkaan saippuan ympärille narulenkki ja työnnä naru mukin reikään siten että saippua jää mukin sisälle. Systeemi vain roikkumaan n. 1,8 - 2 m korkeuteen puun oksaan. Halpa ja testatusti toimiva hirvikarkoite!"

Toinen konsti on sujauttaa rikkinäisten sukkahousujen sisään hiuksia, tehdä sykkyröistä palloja ja ripustaa risujen nokkaan. Kun ei tullut risulintuja, syntyy muunlaisia koristeita. Saaressa kaikki hyvin, ihmisillä ja eläimillä rauha maassa ja hyvä tahto kaikkialla. Sitä kohti suuntaamme mielemme ja kulkumme.

Kaikki aina järjestyy, olkoon mottonamme kun aivoja käytämme. Kyllä se siitä, sanoi maan päämieskin aikanaan, en muista missä yhteydessä, mutta irrotan sanonnan yhteyksistään. Luovassa aivotoiminassa voi muokata myös vanhoista aineksista uutta ja odottaa jännittyneenä, mitä tuleman pitää. Voi ottaa käyttöön myös helikopterimallin: pyrkii katsomaan ongelmaa kauempaa, kyllin ylhäältä, jolloin näkee laajemmin eikä juutu liiaksi tantereeseen saati että sinne uppoaa.

Uusia näkemisiä aukeaa. Näkemisiin!

marttyyrit? (pakinaperjantai)

Itkijästä naurajaksi


Kun ryhdyin kirjoittamaan elämäni tarinaa, mietin, mitä ihminen pitää (kätkee) sisällään, mikä on se tunnemaailma, jonne ehkä kenelläkään ei ole pääsyä. Onko oikein tunkeutua lähiomaisten tunteisiin? Kirjoittaisinko vain ulkoisia tapahtumia ja jättäisin emootiot koskemattomaksi? Tai päätyisinkö tunteisiin vasta sitten kun alan kirjoittaa oman elämäni osiota.

Ei, en taida osata rajata psyykeä ulos kirjoittaessani läheisistäni. Mutta kuinka asetan sanani: mikä on se ”lopputulos”, kuva minkä läheisistäni luon? Miten pitkälle heidän päänsä sisälle minun on mahdollista kurkistaa? Etsinkö sieltä enemmän itseäni – sitä miksi tunnen tänään niin kuin tunnen, kun tulkitsen ja rakennan (tapahtumien ja käytösten perusteella) äitini ja äidinäidin sisäisiä maailmoita?

On vain yksi tie. Rehellisyys. Oma näkemykseni. En osaa kirjoittaa elämäni tarinaa (jos sen ylipäänsä joskus toteutan) muuta kuin kertomalla, mitä olen heidän kauttaan nähnyt, kokenut ja tuntenut. Ehkä se kertoo enemmän minusta kuin heistä joita kuvaan. Siksi on vaara, että olen kohtuuton, yksipuolinen, mustavalkoinen. Rajoittunut. Yksipiippuinen. Oman itseni vanki. Ehkä saan anteeksi tulevilta lukijoiltani, jälkipolvilta, sen hahmon, minkä käsillä olevasta savimöykystä luon, nyt kun he tietävät, että tulossa ei ole yleinen totuus sukulaisistani, vaan yhden ihmisen (minun) näkemys ja haparoiva yritys ymmärtää ja katsoa suoraan silmiin sekä itseä että heitä, joiden varassa elämäni on saanut alkunsa ja joihin matkan varrella liittyvät myös sisarukset ja serkut. Muistoista ja tunteista muovaamani kuva voi olla hyvin kaukana siitä, miten muut sukulaiseni toinen toisensa näkevät, jos vastaavaan ryhtyisivät. Myös minä saisin uuden hahmon. Kenties. On eri asia kuvata kuin olla kuvattavana.

Äitini ja äidinäitini ovat koskettaneet minua syvästi. Onko äidin sisällä via dolorosa, josta on yleisesti vaiettu mutta joka juuri siksi huutaa minussa? Jos ei koko ajan niin ajoittain. Mummi vuorostaan lataa olemassaolon riemua. Selvittiinpä sittenkin -huuto kantaa tulevaan. Vai onko sittenkään hyvä kätkeä itkunsa niin syvälle, ettei anna kyyneleiden enää tulla, koska niitä on ollut aiemmin elämänkohtaloiden ja kuolinviestien myötä liki hukuksiin asti.

Mutta en epäile lähteä matkalle kohti omaa elämääni.

päivää, Siviä-mummi (1885-1968)

päivää, Heikki-ukki (1887-1919):

olen lapsenlapsenne "Lastu" (1946- )

On merkillistä ajatella, että kun synnyn elämääni ja kohtaan mummini ensi kertaa, hänellä on jo kokonainen elämänhistoriansa takanaan. Keväät, kesät, syksyt ja alkava talvi.

Saavun maailmaan vuonna 1946, jolloin mummi on kuusikymmentäyksivuotias. Hän kuolee kahdeksankymmentäkolmevuotiaana vuonna 1968. Meillä on yhteistä aikaa kaksikymmentäkaksi vuotta: minun lapsuuteni ja nuoruuteni, kevääni hänen vanhuuttaan, syystalveaan vastaan. Mutta hänen alkutalvessaan ei pauku pakkanen eikä pure viima, vaan kujertaa herkeämätön sirkutus ja huolettomuus. Jokainen päivä latautuu iloon, jota hän ei odota saapuvaksi paikoillaan jähmettyneenä, vaan hakee sen elämänsä tärkeimmistä lähteistä, omista joukoista, kuten hän sanoo. Hänen toivioretkensä on laahustaa päivittäin säärihaavaisilla jaloillaan mutta mieli kepeänä pihan poikki lastensa ja lastenlastensa luo. Pitämällä heistä kiinni. Herkeämättä. Hänen liimansa meihin on ilo. Ja siksikö häntä kukaan ei sysi luotaan pois? Hän ojentaa joka päivä lapsenlapsilleen Fazerin sinisen suklaalevyn ja saamme hampaisiin reikiä niin että niiden synnyn melkein kuulee (ja kouluhammaslääkärin kauhistuksen muistaa - kuin myös poran vinkunan korvan juuressa).

”Sua lähde kaunis katselen likellä vettäsi”, hän laulaa kahden tyttärensä, Maijan ja Katrin lapsille: meitä lapsenlapsia on yhteensä kahdeksan. Asumme mummin elämän loppuvuodet kaikki samassa korttelissa Kuopion torin varrella kuin Pikku Pietarin pihassa ikään. Mummi juo lastenlastensa läheisyydestä päivilleen nektaria – ja juottaa meitä naurullaan, silkalla myönteisyydellään. Tuo yksipuolinen ilottelu ei meitä näännytä.

Mummin aurinkoisuus ei luonut mieliimme epäuskoa, jota sivulliset yrittivät kylvää: voiko tuo tuommoinen lystinpito olla aitoa ja tottakaan. Totta se oli. Mummin paisteisessa porotuksessa mielemme eivät näivettyneet Saharan autiomaaksi, jossa todellisuus kangastuksineen vääristyy. Emme nahistuneet hänen herkeämättömästä valovoimaisuudestaan, vaan pidimme itsestäänselvyyteenä, että mummiuden nimi on Ilo. Ei Ilo isolla alkukirjaimella, vaan kaiken kattavasti: ILO.

Minä, joka joskus olen ollut lapsi ja nuori, olen nähnyt mummilla vain nauravan suun, sillä kyyneleet, jotka ovat hänen surustaan virranneet, hän on joko kuivattanut tai kantanut meidän lapsenlasten näkymättömiin.

Paradoksaalista, että kuolemasta voivat kirjoittaa vain elävät. Kuolemasta mummi ei koskaan halunnut puhua, vaikka musta risti oli hänen aviopuolisonsa läpi elämänsä. Ja silti hän mummina vain nauroi.

Mikä on mummin mystisen ilon salaisuus? Vasta nyt käyn miettimään hänen elämänsä koko kuvaa, enkä pelkästään sitä minkä omin silmin näin ja herkin korvin kuulin: hänen vanhuutensa naurusuuta.

Välähtää. Viiltää.

Epäilenkö nyt ikääntyneenä mummini naurun aitoutta? Vai uskoisinko, että hän, joka on ottanut naurun kipujensa kilveksi, on valinnut viisaasti? Mummi, miksi sinä nauroit? Koko ajan. Miksi sinusta ei tullut marttyyria, vaikka elämäsi kohtalot kutoivat tarinaasi mustat säikeensä.

Tulen luoksesi paljaana. Ensimmäistä kertaa kuuntelen sitä, mistä sinä vaikenit: elämäsi keväästä ja kesästä, josta iäkäs sukulaisemme ehti kertoa ennen omaa kuolemaansa.

1892 – Siviän varhaiskevään loppu



Katson valokuvaa. Kuopus, Siviä Karoliina (mummini, kuvassa etualalla) on leikki-ikäinen. Hänet on viety valokuvaamoon yhdessä Taavetti-isän, Eeva-äidin sekä Aina- ja Eeva-sisarien kanssa. Syy on surullinen. Äiti kuolee pian. Tuberkuloosin runtelema nuori äiti on pukeutunut kuolemaa varten: musta huivi peittää muutenkin varjoisat kasvot, katse ei kohdistu lapsiin, ei talonpoikaisen hyvinvoivaan aviomieheen, ei monistavaan ja ikuista maanpäällistä muistikuvaa lupaavaan kameran linssiin, vaan Eeva-äiti elää jo toisessa ulottuvuudessa. Kuolema ottaa omansa. Pienet tytöt menettävät äidin, nuori mies vaimon.

1919

Siviä on kasvanut aikuiseksi ja avioituu Heikkinsä kanssa vuonna 1914. Maija syntyy vuonna 1915, Katri, äitini, 1917.




suru saapuu 1919

Pitelen käsissäni valokuvaa, mihin on ikuistettu suru. Kuvassa on nuori äiti, Siviä, ja hänen neli- ja kaksivuotiaat tyttärensä. Lapsilla ovat valkoiset mekot kuin enkeleillä; surunauha kiertää pääaukoissa (kurkkuani kuristaa kun jään katsomaan). Heikki-isä ja puoliso on kuollut. Lapsista tulee puoliorpoja ja Siviästä leski.

Heikki jää junan alle Kuopion rautatieasemalla lokakuussa 1919 hakiessaan sieltä halkokuormaa kuopiolaisten lämmitystarpeisiin. Kansalaissota on ohi ja elämä yrittää palata raitelleen. Raiteilla hän kohtasi kohtalonsa.

Nuori mies (ukkini, jota en ole koskaan päässyt näkemään) seisoo aseman syrjäraiteella, kohdassa missä raiteet päättyvät ja pyöreä pysäytin ottaa vastaan vaunut; ne jotka on "saattaen vaihdettava". Mutta nyt saattaja puuttuu. Noutaja saapuu. Heikin selkä on vaunuja päin, hän katselee mietteissään alas kaupunkiin eikä karvalakkinsa alta kuule, kun vaunu liukuu aaveenhiljaisesti kohti ja musertaa hänet ja hänen perheensä tulevaisuuden stopparia, pysäytintä vasten. Pääteasemalle päättyy hänen elämänsä, junavaunun ja pysäyttimen väliin. Mummini jää kahden pienen tytön yksinhuoltajaksi.

Kuvassa nuoremman tytön, äitini Katrin ilme on avoimen utelias: mitäs nyt, kysyy kaksivuotias, ymmärtämätön. Hän aavistaa, muttei ymmärrä mitä on tapahtunut. Vanhemman sisaren, Maijan katseessa on tuskaa. Hänelle on sanottu: isä ei tule enää koskaan kotiin. Vaikkei hän tajua, mitä se kaikessa lopullisuudessaan merkitsee, hän aistii hädän ja turvattomuuden. Elämänpelon.

Vanha tätini kertoo:

Hautajaisten jälkeen nuori leski, mummini, makaa vuoteessaan kasvot seinään päin surun kivettämänä, nauruun kyvyttömänä. Sukulaiset hoitavat lapsia. Hänen elämäänsä hallitsee vain yksi tunne: itku. Siviä ei makaa sängyssään vain viikon, vaan kaksi, kolme... kuluu kuukausia, menee puoli vuotta. Itkua, itkua, märkiä tyynyliinoja, vavisuttavia itkutyrskyisiä hartioita, tulehtuneita silmiä, mykkyyttä.

Nuoren Siviä-lesken Aina-sisko katselee, kuinka pikkutytöt Maija ja Katri leikkivät hiljakseen lattialla ja välillä vaitonaisina vilkaisevat äitiään joka sängyssä makaa; äidin selkä kohoilee hengityksen tahdissa, välillä nyyhkytykset ravistavat ties tuhannen kerran hartioita ja niskalettiä. Äkkiä Aina saa kyllikseen: " Itke, itke, itke, itke lopun ikääsi, anna lasten kärsiä, makaa, makaa, älä ikinä nouse sängystä ylös, loju siinä lopun ikääsi kuolemaasi asti. Kuole pois sinäkin ja anna lastesikin kuolla."

Siviän nyyhkytykset vaimenevat. On hiljaista. Nuori äiti kääntyy ja katsoo tyttöjään, nousee istumaan sängyssään ja kerää heidät kuin pitkältä matkalta palanneena syliinsä. Näitä en koskaan jätä, näistä pidän aina huolen. Hän tarttuu lastensa käsiin, puristaa ja silittää. "Ottaa vuoteensa ja käy" kohti uutta elämää. Yhdessä.

Päätöksensä hän pitää. Marttyyri on kuollut. Hän on uudestisyntynyt. Hän on valintansa tehnyt. Hän vaikenee kuolemasta. Hän elää elämäänsä.

Mutta äitini silmiin suru tekee pesän. Se saapui kun hänellä ei ollut sanoja, joilla tunteita olisi voinut käsitellä. Vapauttavat turvasanat jäivät kadoksiin koko hänen elämänsä ajaksi.



"Taa taa tasapää, elä kasva millonkaan", mummini taputtaa päätäni kun olen lapsi. En tiedä miksi. Haluan kasvaa isoksi ja tietää elämästä yhä enemmän. Ennen, nyt ja huomenna. Tänään tiedän vain sen miten vähän tiedän. Ei ole vastauksia marttyyriyteenkään.

Pesunkestävän marttyyrin kohtaan Harry Potterin Myrtyneessä Myrtissä. Hänessä on – kaikessa viemärimäisessä yksiviivaisessa tehokkuudessaan – jotain omituisen kiehtovaa. (Myrtynyt Myrtti asuu Tylypahkan tyttöjen vessassa. Hän murjottaa, valittaa ja nyyhkii, jonka takia kukaan ei käytä kyseistä vessaa.) Olisiko kenestä tahansa marttyyriksi ja haluaisiko sellaiseksi jos saisi valita. Onko valinta mahdollista? Mistä marttyyrit syntyvät? Kohtalon kolhuista? Mallioppimisesta? Ulkoisista vai sisäisistä syistä?

Evoluutiossa luonnonvalinta puhuu sopeutumasta. Sopeuma on helpompi sana lausua kuin marttyyriys – ehkä myös elää todeksi. Voiko kiertää marttyyrin kruunun, jos sopeutuu kohtaloonsa? Tai sanoo menneisyydelle, sen syvimme kuopille, näkemiin? Irtiotto entisestä? Jotta voi lentää yli ja päästä eteen päin taas.

En tiedä. Minä vaan kyselen.


Pakinaperjantai: marttyyrit

mittee se sannoo

Ikkee tulloo vuan vanahaks ei tarvii tulla.

Koppoo kiinni tästä päevästä – huomisessa on omat kahvasa.

Turha hättäely ja voohuilu on mieljkuvituksen viärinkäättöö.

(Positiivisuutta savolaisittain. Toimittanut Juhani Töytäri. Viännös Olavi Rytkönen.)

Valokuvatorstai: kaksoisolento

saaren taigaa

Saari. Lapsuuden saari. Orastavan vanhuuden saari.

1950

Elämäni ensimmäisiä muistikuvia on kun hiihdän isän kanssa kahdestaan saareen, mistä hän on ostanut tontin.

Takana on joulu, jolloin sain isältä hänen omin käsin (ja taidoin) sahaamansa ja vasaroimansa nukensängyn omakseni. Ikiomaksi. Minulla on isä. Minulla on kodissa yksi turvasatama, ja vaikka hän olisi kuinka vaativa, minä selviydyn kyllä. Minä selviydyn vikisemättä mistä vain kun minulla on isä suojana ja muurina.

Minä muistan, minä muistan. Hiihdämme isän kanssa kahdestaan jäällä. Menen ensimmäistä kertaa katsomaan saarta. Isä haluaa näyttää sen minulle. Näen yhä elävänä lumituiskussa isän vahvan selän, kun hiihdän siskoni ylipitkillä suksilla hänen perässään ja pysyn isän vauhdissa hänen puskiessaan latua jäähän. Saan lisäpontta isästä joka ei jätä vaikka olisin kuinka hidas. Luottamuksen voimin sivakoin hangessa eteenpäin ja isken jäähän bamburuokoiset sauvat, jonka puoliväliin puristan kämmenpesäni, sillä en ylety nahkalenkkiin, jotka keikkuvat yläilmoissa. Pysyn isän kannoilla.

– Kohta olemme saaren rannassa, isä sanoo. – Sinne rakennetaan ensi kesänä kesähuvila, laituri, savusauna ja aitta.

Olen hiljaa vaikka kuulen ja näen kaiken sen hohtavan ihmemaan, minkä isä loihtii mielikuviini, lumiviiman ja karvahatun läpi. En osaa kuin vaieta silloin kun sydän on täysi – tai tyhjä. Äidin edessä se on tyhjä, isän edessä pakahduttavan täysi. Ja minä vaikenen molemmissa tapauksissa mutta eri syistä.

Ranta on lumisen autio ja silti viuhuvan äänekäs kun lumi tanssittaa pyörteitä ja iskee hiutaleet silmiini, joista vesi valuu purona alas poskia pitkin ja tunnen suolan suussani.

Minä muistan, minä muistan (minun on pakko toistaa tätä hokemaa sillä tämä ei ole tehotoistoa vaan sydänverta missä happi voi hyvin): yhä näen ja kuulen kuin isä olisi elävänä edessäni ja hänen suunsa kaartuu hymyyn kun hän kotona myöhemmin muille kehuu:

– Kyllä oli sisukas nelivuotias hiihtäjä kanssani kun kävimme saaren katsastamassa. Niin sisukas että oikein olen hänestä ylpeä.

Isän kehukiitos on unohtumaton.

2009

Isä jätti minulle perinnöksi vähän ennen kuolemansa (1974) saaritontin, joka on lapsuushuvilan vieressä. Kului vuosikymmeniä enkä käynyt siellä lainkaan, mutta viime lokakuussa tontilleni kohosi mökki, aitta, kesäkeittiö ja huussi.

Vietän yhdessä elämänkumppanin kanssa ensi viikon saaressa, mistä metsä on kaadettu (maisemassa on haava), mutta koivujen ja kuusien istutus alkaa ja mökki saa suojavärin. Pensselit heiluvat miehelläni ja minulla. Ja sitten keitämme hyvät kahvit ja teet.

On ilo ja onni, että myös mies on kiintynyt saareen, missä vietimme lasten kanssa elokuun 1973. Hekin saivat tuntuman maisemaan jonka nimi on nirvana.

juhlaperinne (pakinaperjantai)

kuva

Mistä ahjosta väitöskirjat syntyvät? Miksi joku haluaa tietää yhä vähemmästä ja vähemmästä yhä enemmän ja enemmän – kuten tieteellisestä tutkimuksesta on sanottu. Mikä tutkijaa ajaa? Intohimo? Kunnianhimo? Ura? Tiedonjano? Tutkimusvietin itsetarkoituksellisuus vai maailmanparannus?

Totuus ei pala tulessakaan. Totuus perii maan.

Kuka kirjoittaisi väitöskirjan väitöskirjoista – myös niistä lukemattomista tuloksista ja ’loppupäätelmistä’, jotka aika kaataa lakoon kuin syyssade viljan? Väliaikaista kaikki on vaan, niin myös tieteen totuudet. Silti tämä turhauttava tosiasia ei jarruta tutkimuksen tarkoituksellisuutta, sillä virhepäätelmillä ja vanhentuneella tiedolla on arvonsa, jota vasten puskemalla pääsee läpi ja eteenpäin. Totuus on kangastus. Ja kangastus on fakta. Utooppisuudessaankin.

Joskus väitöskirja yhtä lailla kuin romaani voi päätyä klassikoksi. Sisältö on niin vankka, että se kestää ja valaisee pimeää nykyaikaa kohti haasteellista tulevaisuutta. ’Pimeä’ ei ole vain etuoikeutetusti keskiaikaa kuvaava 'laatusana'. Pimeyttä on syytä puhkoa myös tänään ytimiä myöten. Tinkimättä. Vain hölmöläiset kantavat olemassa olevaa valoa säkillä ikkunattomaan tupaan.

Väitöstilaisuuden jälkeen väittelijä pukeutuu parhaimpiinsa, mies frakkiin, nainen iltapukuun, ja karonkka voi alkaa. Karonkassa hymy viettää juhlaa. Vai viettääkö?

Perinteisesti karonkka on väittelijän tarjoama kiitosjuhla vastaväittelijälle sekä työhönsä osallistuneille yhteistyökumppaneille. Väittelijän puoliso on kemuissa mukana. Nykyisin juhlaan on tullut tavaksi kutsua myös sukua ja ystäviä. Silti tällä tukijoukolla on karonkassa näkymättömän kuokkijan rooli, minkä he huomaavat silmillään, kuulevat korvillaan, tuntevat nahoissaan. Suutari – jos milloin niin karonkoissa – pysyköön lestissään. Ja kaikilla on niin mukavaa... vai onko?

Miten puoliso pitää kielensä kurissa, kun saa luettavakseen väitöskirjan pitkät kiitoslitaniat laitoksen sille ja tälle edustajalle ja huomaa, että häntä, elämänkumppania, ei ole joko olemassa tai jos on, niin silkkana kiitosfraasina? Hänenkö on nyt karonkassa taputettava hauskoille kiitospuheille ja iloittava ilman negaation voimaa; hänen joka on niistänyt lasten nenät, lukenut iltasadut, hoitanut oman työnsä, katsonut lasten isän tyhjää paikkaa ruokapöydässä kun tämä tutkii ja tutkii ja kirjoittaa väitöskirjaansa laitoksellaan aamut, päivät ja illat – kömpii vain yön tunneiksi nukkumaan kotiin. Puolison mieli pakkautuu kitkeräksi juhlassa jossa hänellä ei ole osaa eikä arpaa, ei hän edes ymmärrä mistä puhutaan.

Sivullisen ongelma.
Ulkopuolisuuden tuska.

Väittelijän puoliso mutustaa karonkan pakkopullaa suussaan ja yrittää eläytyä juhlatunnelmaan, ettei sitä särkisi. Tekisi mieli ulvoa ilmoille saattokodin johtajan toteamus, minkä kohtalon kotoaan poissa olleet isät saavat kuolinvuoteellaan. Vain 'yksi' on joukossa poissa – lapset, jotka sanovat: miksi me tulisimme tervehtimään sinua nyt, kun et ollut lähellämme silloin kun sinua olisimme tarvinneet. Tiede sinut tuntee, emme me, sanovat nobelistin lapset. Liikemaailma sinut tuntee, emme me, perustelevat isänsä kuolivuoteen ääreltä poissaolevat, monet terapiat läpikäyneet liike-elämän aikalaisuhrit.

Tapaan hänet, joka on osallistunut työn ja suvun kautta moniin karonkkoihin:

–Mikrohistoria puhuu selvää kieltään. Eräässä karonkassa kysyin väittelijän puolisolta perinteisen ’mitä kuuluu’. – Perkele, saatana, vittu, sähähti hän kysymyksen satuttamana iltapuvussaan, kimalluksineen.

Se oli selkää puhetta. Tunne ei kuorruta. Paljas totuus purkautuu. Sen olisi voinut kirjata väitöskirjan (joka etsii totuutta) kiitoksiin. Mikrotason tunteet ovat yleispätevää faktaa. Makro kypsyy kun hiillos hehkuu.



Isäni väitteli vuonna 1945 kuppatestien diagnostiikasta. Keskeneräinen käsikirjoitus oli sotavuosina työnnetty turvaan helsinkiläisen kerrostalon uunipesään. Talo ympärillä sortui, kun pommi osui, mutta uuni pysyi ehjänä – ja niin lääketiede sai käyttöönsä kipeästi tarvitsemansa kuppatestien viimeisimmän tiedon ja kehittelyn.

Miksi isä kiinnostui kupasta? Siksikö, että hänen isänsä, liikkeenjohtaja, sairastui kyseenalaiseen sukupuolitautiin ja menetti henkensä. Taisi olla ukkini aika hulivili. Tämä kuolinsyy on tabu, josta kuulin serkultani sillä vanhempani häpesivät häpeää ja vaikenivat.




Isän väitöstä juhlitaan ilta illan jälkeen. Onnistunut väitös vaatii karonkan ja ainutkertainen perinnejuhla uusinnat (karonkan karonkat). Samaan syssyyn voi nostaa maljan sodan päättymiselle. Juhlia oli kuulema neljänätoista iltana peräkkäin. Minäkin pääsen juhlahumuun mukaan. Kuvassa on äitini (toinen oikealla), katse alhaalla, hymy kadoksissa ja minä kohdussa neljän kuukauden ikäisenä ei-toivottuna sikiönä (joko sikiö tuossa vaiheessa kuulee – vaikken sanoja ymmärtänyt vaistosinko silti äidin mielenliikkeet) kasvamassa kohti elämää, missä alkavat isyystestien rumba, kunnes totuus selvenee. Olen isäni lapsi. Ja osallistunut ennen syntymääni hänen väitösjuhlaansa. Loppu hyvin, alusta alkaen. Nyt vanhana palaset loksahtavat paikoilleen. Aika aikaa kutakin. Äidillä oli murhe, mutta suru suli omassa elämässäni, vihdoin.

Ei ollut katseeni alas luotuna ja hymy väkisin hakusessa, kun tyttäremme väitteli ja saimme osallistua hänen karonkkaansa. Hän itse on syntynyt ilosta. Ja hänen väitöskirjansa on syntynyt tutkimisen riemusta.

Uskon joustavaan synteesiin. Elämään, jossa perinnejuhlat puhuvat omaa lahjomatonta kieltään: skaalaa riittää laidasta laitaan. Totuus karonkastakin on monennäköinen – väitän.

Pakinaperjantai: juhlaperinne