taas poikaset keväässä leikkiä lyövät

Odotas, vielä yksi...


Valmis!

Hauskaa vappua!

Valokuvatorstai: Naamiaiset

Inkivääriltä tulla tupsahti punaisenlämmin tervehdys vihertyvään kevääseen. Ripustan sen suupieleeni. Johan nousee :). Elämänkatsomuksista ykkössijalle asetan tänään huumorin, joka pelastaa päivän kuin päivän. Sen avulla voi katsoa tulevaisuutta, nykyisyyttä ja menneisyyttä vähän toisesta vinkkelistä kuin ennen ja ihmetellä mitä näkyy.

Savon Sanomista nappaan sarjakuvan ja ripustan sen lämpösydämen viereen suupieleen. Tulee mieleen yhtä ja toista. Ymmärrän pikkupoikaa oikein hyvin (klikkaa suureksi):



klikkoo kuvvoo ni näkkyy

Kiitos, Inkivääri! Blogiystävät ovat vallan huumorintajuista väkeä, joten sen kunniaksi: kippis ja loiskis, Lastun (luolanaisen) sydän sykkii luoksenne. Maljanne! Ottakaa tunnustus omaksenne, olette sen ansainneet.

matematiikka (pakinaperjantai)

1953

Snellmanin kansakoulun ekaluokkalaisilla on laskennon koe.
Kuinka paljon on 11-2=?
Kaisla tietää vastauksen ja on osaamisestaan iloinen. Ennen kuin hän raapustaa numeron 9 ruutupaperille, hän viipyilee oikean vastauksen suomassa mielihyvässä ja nostaa silmänsä kohti luokkahuoneen kattoa – mutta voi ei: matkalla hänen katseensa osuu vahingossa vieressään istuvan Tuulan valmiiseen vastaukseen, kauniisti kaartuvaan yhdeksikköön. Millä hän nyt todistaa opettajalle, että osasi laskea koetehtävän ihan oikein ihan itse? Opettaja on puhunut monina koulupäivän aamuhartauden hetkinä heille, essuliinaisille lettipäisille niiaajille ja polvihousuisille pokkaajille, rehellisyydestä ja omatunnosta. Jokainen poika ja tyttö saa taivaan enkeliltä päivän päätteeksi joko mustan tai valkoisen helmen elämänsä helminauhaan aina sen mukaan miten rehellisesti on päivänsä elänyt. Montakohan mustaa, montako valkoista helmeä minulla jo on, Kaisla hätääntyy mutta ei osaa laskea, minkä enkelihelmen hän tänä iltana saisi.

Kaisla piirtää koepaperiinsa vastauksen 9, mutta osaamisesta on nyt ilo poissa. Hän katsoo yhdeksikköään kauan. Numero ei jätä rauhaan. Kaisla tekee päätöksen: hän muotoilee yhdeksikköään ja pyöräyttää silmukan alle toisen silmukan. Syntyy 8. Ehkä opettaja ymmärtää mitä on tapahtunut (opettajahan on kaikkitietävä ja –näkevä): Kaisla vastaa niin kuin vastaa enkelihelmien vuoksi, vaikka tietää että oikea vastaus on yhdeksän. Tietää sen ilman Tuulaa.

Opettaja jakaa kokeet takaisin. Kaislalla ovat muut laskut oikein mutta yksi tehtävä väärin. Hän saa kokeista 9 ja Tuula saa 10. Hän kuiskaa Tuulalle: ”Onnea!” Seitsemänvuotiaan elämä on nyt oikeinpäin.

Yhdentoista vanhana Kaisla pyrkii oppikouluun. Vaikka Kaisla osaa laskea, numerot eivät häntä sytytä niin kuin kirjaimet, sanat, lauseet ja niistä kudotut tarinat. Isä opastaa: kun lasket pääsykoelaskuista sen ja sen verran oikein, pääset oppikouluun. Kaisla ottaa isän sanat kirjaimellisesti: hän laskee ”sen ja sen verran” laskuja oikein ja kerää pisteitä kylliksi että pääsee oppikouluun. ”Mikset laskenut kaikkia laskutehtäviä? Etkö osannut?” isä kysyy. ”Olisin osannut, mutta ei huvittanut. Isä, sanoit, että vähemmälläkin pääsee sisälle”, Kaisla selittää päivänselvää.

Oppikoulussa Kaisla saa parhaaksi ystäväkseen Maijan. Ainoa erottava tekijä on, että Maija rakastaa matematiikkaa, Kaisla ei, mutta Maijan intohimon myötä Kaislakin rupeaa laskemaan kotitehtäviä, antaa niille aikaa ja ajatuksia. Kokeet sujuvat hyvin: algebra ja geometria nousevat kahdeksikosta kymppiin. Mutta sisimmässään Kaisla ei kiitettävistä kiitettävästi iloitse, sillä edelleenkään hän ei pidä matematiikasta. Isänkin ilo kohonneista arvosanoista vain harmittaa. Kaislasta tuntuu että häntä viedään kohti sellaista maailmaa mitä hän ei halua.

Lukio alkaisi syksyllä. On valittava, meneekö lukemaan pitkää vai lyhyttä matikkaa. Ja kääntyykö sielutieteen vai biologian puoleen; molempia ei voi opinto-ohjelmaan ottaa. Kaisla on valintansa tehnyt. Isä, yleensä niin lempeä, jyrisee: ”Tulet ikäsi katumaan, jos et valitse biologiaa ja pitkää matematiikkaa.” Kaisla pitää päänsä. ”Isä, sinulle matematiikka ja biologia ovat kaikki kaikessa, mutta minulle intohimoasi ja motivaatiotasi luonnontieteitä kohtaan et voi siirtää”, Kaisla perustelee kuin kirjanoppinut konsanaan ja isä huokaisee.

Kaislalla ovat mielessä muut kuin numerot; häntä kiinnostavat elämänfilosofiset pohdinnat ja kirjallisuus. Matematiikka tuntuu jäykän eksaktilta. Kun vastaus on löytynyt, siinä se olla tököttää kuin patsas eikä muuksi muutu. Näin on ollut, on nyt ja tulee olemaan. Ei elämän arvoituksia laskemalla ratkota, Kaisla tuumaa (eikä aavista kuinka käyttökelpoinen ajattelun väline matematiikka todellisuudessa on).

Hän on päättänyt ettei kirjoita ylioppilaskirjoituksissa matematiikkaa. On turhaa laskea laskuja jokaisen; laskekoot he jotka ovat niistä kiinnostuneita.

Kuin pisteeksi ajatuksilleen hän jättää lukion ensimmäisen vuoden syksyllä algebran ja geometrian kotitehtävät tekemättä ja nappaa pari vuotta vanhemman sisarensa matikan vihkon mukaansa koululaukkuun. Matikan opettaja, Kieku nimeltänsä, kiertää pulpettien välissä ja tarkastaa oppilaiden vihkoja, pysähtyy Kaislan pulpetin viereen, nappaa hänen vihkonsa, nyökkää hyväksyvästi, lehteilee vihkoa eteenpäin, mumisee: olet laskenut koko vuoden kurssin, onpas sinulla motivaatiota, voisit siirtyä nyt viimeistään pitkälle matikalle, mitä ihmettä... Kieku ällistyy. ”En minä ole niitä laskenut, se on sisareni vanha vihko”, Kaisla selittää ja näkee miten Kiekun kuuluisat punaiset läikät syttyvät poskipäille, jolloin Kaisla yrittää lohduttaa kiivastunutta opettajaa: ”Eikö riitä, että matemaattiset probleemat on perheessämme jo ratkaistu. Ei kaikkien kannata käyttää aikaansa samojen tehtävien miettimiseen, se on tårta på tå...”, mutta kun hän vilkaisee tummanpunaiseksi muuttunutta Kiekua, katsoo viisaimmaksi vaieta. ”Tuot ensi tunniksi OMAn vihkosi tarkistettavakseni ja ongelmat olet ratkaissut ITSE.”

Kaisla ratkoo kotona matikan tehtävät, tuo ne Kiekulle, joka nyökkää sanomatta sanaakaan. Seuraavista geometrian kokeista Kaisla saa kympin, luokan ainoan. Mutta pysyäkseen linjalleen ja motivaatiolleen uskollisena hän jättää tämän oikun jälkeen laskut taas laskematta (tuo tunnille tyhjän vihkon) ja nollalinjalla pitäytyessään saa seuraavista kokeista neljä ja puoli. Todistukseen tulee seitsemän – ja Kaisla saa rauhan miettiä elämänfilosofia kysymyksiä. Kieku jättää hänet, joka ei aio pitkää eikä lyhyttä matematiikkaa kirjoittaa, oman onnensa nojaan. Viesti on mennyt perille.

2009

Kaislalla on kolme lasta. He ovat kaikki hurahtaneet matematiikkaan. Omin eväin. Omin motivaatioin.

He ovat jo maailmalla ja Kaisla muisteluiässä. Hän selaa perheen yhteistä päiväkirjaa. Kuopus on kirjannut vuosia sitten eräänä kesäisenä hellepäivänä (jolloin aurinko on korkealla ja pilvet tietymättömillä taipaleilla) ilonsa perimmäisen lähteen. Häntä mietityttää ja ilahduttaa – olkoon loma taikka arki:



(klik)

Kaisla nostaa katseensa taivaalle ja puhuu isälleen tuonilmaisiin tähtien taakse hellästi ja kiittää:

Isä, sinä tutustuit äitiin heinäpellon laidalla kesällä 1936, kun annoit ehtolaiselle yksityistunteja matematiikasta. Nyt on vuosi 2009 ja sinun intohimoinen rakkautesi matematiikkaa kohtaan sujahti lävitseni mutta tarttui lapsiini. Heillä on Aladdinin taikalamppu hallussaan. Jos eläisit, voisit keskustella matematiikasta lapsenlastesi kanssa. Minä en kykene siihen, koska pohja pettää. Voisin tietysti kirjoittaa runon matematiikasta, mutta ehkä joskus toiste sen teen. Jotain olen kuitenkin oppinut elämäni kuluessa. Voin mutkittelematta ja turhia problematisoimatta kertoa totuuden: 11-2=9.


Pakinaperjantai: matematiikka

29

Lapsuudenkaupungin kotiosoitteenani on numero 29 vuosina 1955-1965.

Olemme juuri muuttaneet uuteen kotiimme. Olen yhdeksänvuotias. Otan laatikkokamerallani kuvan kotitalosta, lumesta, lipuista, talosta – ja isästä.

Isä aukaisee oven porraskäytävään, mistä pääsee ensimmäisen kerroksen laboratorioon ja toisen kerroksen kotiimme. -Olohuoneen ikkunat avautuvat sankarihautausmaalle. Sodassa kaatuneiden haudat ovat puiston toisella laidalla; niitä en koti-ikkunasta näe mutta silmiini osuvat ruosteiset ristit 1700- ja 1800 -luvuilta.

Tiedän, että kotilattiamme alla, laboratoriossa (jonne pääsen joskus 'retkelle'), kuhisevat muiden muassa potilaiden tuomat ulostusnäytteet: lapamato on viisikymmentäluvulla kalastavan kansan hankala vitsaus. Potilasvirrat ovat pitkät; on sydänvaivaa, kolotusta, toivottomuutta – ja toivoa.

Jotain näistä lapsuuden näyistä, hautaristeistä ja potilaista (tutkimuksineen), jää kasvavan ja kyselevän sielun pohjalle. Kasvuympäristö ei lopulta maalaa sielunmaisemaa mustaksi vaan antaa eväitä ottaa elämä vastaan haasteena. (Oli tosin myös hetkiä ja tapahtumia, jolloin elämän tarkoitus nuorta mieltä rankasti puhutteli ja kyseenalaisti.)

Tänään kuvan numeron 29 taakse kätkeytyy lohduttava totuus: ollakseen terve ei tarvitse olla terve. Ja: niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Pandemiauhan allakin.


numerokuvahaaste 29

silmien perimmäistä tarkoitusta etsimässä

(klikkoo kuvvoo jos kehtoot)

Talven mittaan olen huomannut, etten näe kunnolla. Ihmettelen, miksi kaupungin katuvalot ovat minimiksi säädetyt. Kirkkaalla ilmalla taas päivä paistaa semmoisella voimalla että teen tarjahaloset ja vedän lippalakkini syvälle otsalle jotta olen uskottava ihminen muiden katu-uskottavien kanssakulkijoiden joukossa. Siitä huolimatta hoipun kuin humalainen perjantaipullon korkattuaan kadun aurinkoisella puolella vaikken olisi maistanut Bacchuksen juomaa millilitraakaan - huojun koska olen häikäistyneessä siristyksen (vaan en sivistyksen) tilassa. Viimeinen pisara on, kun ajan autoa illan sinisenä hetkenä kuin tunnelissa. En näe kylttejä, en havaitse ihmisiä kyllin ajoissa. Ja kadulla naapureiden kasvot ovat kaurapuuroa. Olen saanut nuhteita siitä, etten tervehdi.

Tilaan ajan silmälääkärille. Hyvä etten myöhästy vastaanotolta kun matkan varrella huomaan kangaskaupun ikkunan jossa läikehtii vessanpönttö vailla vertaa. (Kengät eivät ole minun - ai, arvasittekin: minähän käytän läskipohjaisia löppösiä.) Mutta ei kimalteleva pönttö olekaan kangastus (sen enempää kuin silmieni uutta luovan näkökyvyn mielikuvituksellinen ilmestys) vaan kangaskaupan somistus.

***
Silmälääkäri löytää kaihin ja kertoo että näkökyvystäni on jäljellä enää puolet. Jos kuvani blogissa ovat hämärät tai teksti epäselvä, syyttäkäämme kaihia. Elämä kirkastuu leikkauksen jälkeen, niin luvattiin. Minusta tämä on jännittävää. Kiitos, lääketiede, taas kerran. Yöllä on uniapnealaite naamalla, päivällä kuulokoje korvassa, ja jos hyvin leikkauksessa käy, saan heittää prillit ojaan ja olla kuin silloin kauan ennen ensimmäisiä silmälaseja, jotka sain kun olin viidentoista vanha.

Hyvää viikonloppua
toivottaa viisitoistavuotiaaksi kaihileikkauksen jälkeen palaava Lastu - mitä silmiin tulee (blog. huom.).

autio

saapuminen

VUOSIKYMMENIÄ

silkkisukka tanassa
jakku jamassa
– suu viivana –

lasken laineita
väännän kaiteita
en putoa
osaan kutoa
strategioita
mutaatioita
tulostavoitteita
voiton maksimointeja

NYT

riisuuvvun alasti
suusta tulloo lasti:

tiijjätkö
miltä tuntuu
piästä koejttiin
sannoo
hyvvee päevee
kirvesvartta
ja haaki on kala

Ala sitä miettiä, ala!




ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus

Runotorstai: Saapuminen

voiko kysyä?

Järjestämme pääsiäisenä lapsuudenkaupungissani, melkein neljänsadan kilometrin päässä kotoa, kuopuksemme valmistumisen johdosta juhlat sukulaisille.

Ajomatka sujuu mukavasti Suomen Puheradiota (Yle Puhe) kuunnellessa. On luontoretkiä, Aristoteleen kantapäätä, kansanradiota, uutisia viidenkymmenen vuoden takaa, matkoja tähtitaivaalle ja sieltä takaisin meren syvyyksiin tai Floridaan, ulkosuomalaisia tapaamaan. Tekoälykin tulee tutuksi, samoin se että ainoastaan me suomalaiset maailman kaikista ihmisistä kykenemme puhumaan myös sisäänhengityksen aikana, mikä hämmästyttää muunkielisiä, jotka puhuvat vain silloin kun keuhkot puhaltavat ilmaa ulos (tätä en tiennytkään; niin kiirekö meillä on sanoa sanottavamme, että henkäisemme asiamme myös hengittäessämme sisään emmekä malta odottaa rauhassa uloshengityksen rytmiä).

Olemme perillä määränpäässä kiirastorstai-iltana vähän ennen puolta yönä. Istahdamme ja oikaisemme puutuneita jäseniämme. Sudeettisavolaiselle tulee aina kotoinen olo kun pääsee maisemiin mistä neljäkymmentä vuotta sitten lähti etelän maille opintojen, leivän ja miehen perään. Puhetta – asiaa ja asian vierestäkin – tulee jouhevasti (sekä ulos- että sisäänhengityksen tahtiin) ennen kuin käymme nukkumaan.



Iltatoimiini kuuluu myös varustautua ylipainehoitoon. Avaan uniapnealaitteistoni: kaivan hoitosalkusta esiin moottoripesän, letkun, kokokasvomaskin ja... voi ei, olen unohtanut maskiin kuuluvan irtokappaleen, silikonirenkaan (kuvassa mustan lampaan ympärillä), kauas kotiin. Se pitää pestä joka päivä. Lähtötohinassa kotosalla päätin puhdistaa renkaan valmiiksi, jottei automatkan jälkeen keskiyöllä määränpäässä tarvitse ruveta ”pyykkäämään”.

Näin tässä sitten kävi: olen jättänyt ”pelastusrenkaani” kuivumaan tyynyliinan päälle. Harmin harmi. Ilman rengasta en voi maskia käyttää. No, en kuole, jos neljä yötä (minkä viivymme poissa kotoa) nukun niin kuin ennen vanhaan, ilman apuhengitystä. (Ennen diagnoosia hengityskatkoja oli tunnissa kaksikymmentäkolme kappaletta, hoidon aikana koko yön luku on noin kaksi.) Ei voi mitään: yö on otettava vastaan omin voimin.

Valkenee pitkäperjantaiaamu. Kuinkahan monta hengityskatkosta yön kuluessa on ollut? Varmasti jokunen mokoma, sillä päätä särkee, oksettaa, pinnaa kiristää, känkkäränkkäolo on totisinta totta.

Neljä yötä tätäkö! Ja pitäisi olla tuliteräiskussa, kun alan loihtia herkkuja kuopuksen juhliin. Mitä teen? Hyppäänkö junaan ja käyn hakemassa kotoa renkaan? Ei kuulosta hyvältä ratkaisulta, mutta yhtä vähän motivoi nukkua vielä kolme yötä ilman laitetta. Pitkäperjantai, pitkäperjantai... mikään paikka ei ole auki – paitsi yksi, hoksaan. Soitan päivystävään apteekkiin. Kysyn, saisiko sieltä ostetuksi uniapnealaitteen varaosia.

Hyvä idea mutta toimimaton. Apteekin ystävällinen farmaseutti joutuu myymään ei-oota. Niin etukäteen ajattelinkin, mutta aina voi kysäistä. Vai voiko?

Seuraavaksi mieleeni tulee sairaalan keuhko-osasto, missä myös uniapneoita hoidetaan. Jospa sieltä saisi avun? Mies toppuuttelee: –Et sinä, ulkokuntalainen, voi häiritä omalla unohduksellasi sairaalan henkilökuntaa – ja sotkea sääntöjä. – Niin, jos en voi niin en voi, mutta ainahan kysyä voi, ainakin Savossa, pyörittelen silmiäni päässäni, ilmeisesti huono vointi antaa voimaa (onko sen nimi kiukku) ja jatkan vielä: – No en ole kinuamassa ohi jonojen tai sääntöjen ja säästöjen ja jos en saa apua, niin sitten en saa, ei se ole sen kummempaa. Mutta entäpä jos silikonirenkaan lainaaminen ei-kuntalaiselle onkin mahdollista ja sallittua? Tuppisuu joka ei saa suutaan avatuksi köröttää turhan päiten raiteilla melkein 800 kilometriä (edestakaisin) ja hakee rinkulan kotoa. On hölmöä lähteä merta (tai, no niin, Kallavettä) edemmäksi kalaan. Suu on puhumista ja kysymykset vastausten saamista varten luotu. Käyköön niin tai näin, aina voi kysyä. Kysymys ei ole vaatimus.

Näppäilen sairaalan numeron ja keskuksen kautta pääsen keuhkotautien osastolle, missä kerron (totta puhuen aika aralla mielellä) asiani lähihoitajalle, joka kuuntelee empaattisesti ja kutsuu puhelimeen sairaanhoitajan, joka on myös ystävällinen ja toivottaa tervetulleeksi paikan päälle: katsotaan mitä voidaan tehdä.


Kaupunkia huuhtelee rankka lumisateinen viima. On hiljaista, pitkäperjantaiaamuisen autiota. Ajamme läpi ruutukaavan katujen joka on melkein kuin silloin kauan sitten, lapsuudessani, unelias ja lumisateen pehmentämä. Kuinka monta kertaa pitkäperjantaina olenkaan saanut elää todeksi talvikauden viimeisen lumipyryn, joka on yhtä ihastuttava kuin syksyn ensimmäinen lumisade lapsena jolloin vuodet olivat pitkät eivätkä ensilumen hurmaa olleet vielä monet vuodenkierrot ja tutut elämykset kuluttaneet tottumuksen turtumukseen, vaan taivas aukaisi esiripun takaa pilvensä raot ja pudotti hiutaleet kasvoilleni jotka nostin ylös saadakseni kasteen ja nosteen. Sen teen nytkin, minä lapsivanha. Katson läpi pyryn sairaalan vanhaa puolta kohti korkeuksia, missä isänikin aiemmin työskenteli, kauan, kauan sitten ja missä hän myös henkensä heitti työtovereidensa ympäröimänä. Myöhästyin hänen kuolinvuoteensa ääreltä kymmenen minuuttia. On tunne, kuin jokin jäi kesken. Jokin sanomattoman hyvä. En saanut kuiskatuksi hänen korvaansa: kiitos elämästä, isä. Hänen leukansa oli jo sidottu ja silmänsä sammuneet, kuulonsa rauennut, kun kiiruhdin hänen luokseen – ja kohtasin kuolleen. Hänen elämänsä on täst’edes muistoissani.

Avaan sairaalan pääoven, astun aulaan, jossa on pyörätuoleja rivistö, mutta en niitä (vielä) tarvitse vaan etsin hissin, millä matkustan kahdeksanteen kerrokseen. Hississä on kuulutus, monesko kerros on meneillään. Sairaalassa otetaan kaikki huomioon, myös näkövammaiset. Ohitan ”isän kerroksen”, sydäntautien osastot. Ketkähän siellä tänään hoitavat sydänpotilaita? Menetelmät ovat kolmessakymmenessäviidessä vuodessa muuttuneet paljonkin. Matka jatkuu keuhko-osastolle, missä tapaan hoitajan, joka johdattaa minut tutkimushuoneeseen. Hän ei tiedä, miten kaukaa vuosikymmenien takaa tulen.

Kaivan hoitolaukustani koneen ja kokokasvomaskin esille. –Voi, tähän kasvomaskimerkkiin meillä ei ole silikoniosaa, mutta ei hätä ole tämännäköinen; saatte lainaksi toisenmerkkisen maskin, koko ”naamarin”. Kiitän – ei, en kiitä vaan sydän rupeaa laulamaan laulua jota lapsena livertelin: pikkulintu riemuissaan, lauleleepi onneaan; ei hän tiedä ruuastaan, laulaa sentään vaan, laulaa, laulaa, laulaa sentään vaan.

Hyppien keikkuen astun lumipyryn läpi autoon, missä mies odottaa ja heilutan maskia hänen edessään.

”Kaikki on mahdollista, byrokratian maailmassakin”, mies hämmästyy, taputtaa polveani ja starttaa auton kohti juhlienvalmistelua. Ei tarvitse kaartaa rautatieasemalle junalipun ostoon.




Tarinamaanantai: Näkemys

mikä kaamosmasennuksen takana

Luin MediUutisista työpsykologi Aku Kopakkalan kolumnin valon merkityksestä psyykeen. Tuttua tarinaa, mutta uuttakin oli: kronobiologit näkevät depression paljolti vuorokausirytmin häiriönä. Onkohan masennus selitettävissä näin yksioikoisesti? Itse olen ymmärtänyt että taustalla ovat sekä traumatisoivat elämänkokemukset (hylkäämisineen, turvattomuuksineen) että aivojen toiminnalliset häiriöt.

Avioliiton ja lasten myötä olen itse joutunut kääntämään vuorokausirytmini toisenlaiseksi kuin mitä se luonnostaan olisi. Nuorena olisin voinut valvoa (lukien) läpi yöt ja nukkunut pitkälle aamuun. Mies on illantorkku ja aamunvirkku ja hän on kesyttänyt minut, illanvirkun ja aamuntorkun, samaan rytmiin. Kumma kyllä, lopulta se on onnistunut. Nukahdamme yhtä aikaa, heräämme samalla kellonlyömällä. Ehkä on hyvä elää ’herran nuhteessa’ ja jättää yökukkumiset kukkumatta?

Kun mietin elämääni, ymmärrän, että on ollut vaiheita, jolloin olisin tarvinnut apua, mutta en ole osannut sitä hakea.

MediUutiset tulee meille paperiversiona, ja minä, ei-lääkäri ja ei-psykologi, pääsen kurkistamaan lääketieteeseen, joka kiinnostaa aina koska sen tarkoitus on auttaa kärsivää ihmistä, sinua ja minua. Ilokseni huomaan, että tottahan MediUutiset netistäkin löytyy. Lehti on riippumaton ja antaa yleistietoutta siitä missä lääketieteessä tai psykologiassa mennään. Tämmöinen maallikkokin kuin minä kykenee lukemaan selko-lääketiedettä kakistelematta. Mutta purematta en niele. Pitää pitää tuumaustauko. Pureskelen tällä erää psykologin väitettä, että masennus johtuisi pääosin väärästä vuorokausirytmistä.

Omien ongelmieni taustalla ovat paitsi tietyt lapsuudenajan kärsimykset myös uniapnea, joka nyt on hoidossa. Ja elämä maistuu niin, että olen siihen aivan hullaantunut.

Jos masennuksen syyksi selitetään pitkälti vuorokausirytmin häiriöt, siitä (ja nukkumisesta tai unettomuudesta) voi syntyä uutta stressiä depressiopotilaille. Ehkä. -Monissa taudeissa on erilaisia taustatekijöitä, mutta myös useita mahdollisuuksia auttaa, toivon niin. Osatotuuksissa on ytyä.


Katkelma Aku Kopakkalan (Mehiläisen johtavan työpsykologin) kolumnista:

"- - - Kaamosmasentuneilla sisäinen kello jätättää, muilla masentuneilla se edistää. Useimmilla depressiota potevilla aamut ovat vaikeimpia ja olo helpottuu iltaa kohti. Yöllä olo olisi melko hyvä, jos ei pitäisi mennä nukkumaan. Moni ei ole mennytkään ja on kokenut masennuksen haihtuvan! Valitettavasti seuraava uni on palauttanut masennuksen.

Masentuneen ihmisen vuorokausirytmin muuttamisella on saatu hyviä tuloksia. Potilas herätetään normaalia aikaisemmin, esimerkiksi kello yhdeltä yöllä. Vaikutusta tuetaan aamuisella kirkasvalohoidolla. Vaikutukset ovat nopeita ja tehokkaita. Kronobiologit eli tutkijat, jotka selvittävät rytmien vaikutuksia luonnossa, näkevätkin depression paljolti vuorokausirytmin häiriönä.

Keinovalo on muuttanut ihmisten elämäntapoja. Valvominen jatkuu yöhön. Roikumme television tai ”koneen” ääressä pitempään kuin olimme aikoneet. Aikainen nukkumaanmeno ja herääminen pirteänä tuntuvat melkein seikkailulta.

Vuodenkierrossa valo on nyt kuitenkin selvästi voittanut."
(kuva: Reima Kangas)

Anna haluaa olla nimetön ja näkymätön

Seitsemänvuotias Anna, saksan kieltä osaamaton, on muuttanut vanhempiensa ja Pekka-veljensä kanssa Saksaan.

Ensimmäinen koulutunti vieraassa maassa, vieraan kielen keskellä (Heidelbergin Emmertsgrundin Grundschulessa) on ohi. Nyt on mentävä pihalle, pakko mikä pakko.


Tärkeät kengännauhat


Koulunkello soi kimeästi ja Annan pelkäämä välitunti alkaa.

Anna juoksee pihan perimmäiseen nurkkaan. Ehkä hän saa olla rauhassa. Anna haluaa olla yksin. Hän tahtoo kertoa kengilleen ja kengännauhoilleen ja sukkahousuilleen ja farkulleen ja puserolleen – omalle itselleen – miltä nyt tuntuu. Anna on varma, että kengännauhat kaipaavat häntä, niille pitää kertoa kaikesta uudesta.

Mutta Anna ei saa olla yksin. Ympärillä on monta päätä ja kättä ja jalkaa – ja suuta. Anna tuijottaa lasten suita. Sieltä tulee sanoja, outoja, käsittämättömiä sanoja, joissa ässä suhisee. Anna ajattelee kukkaketoa ja muistaa Kesäsaaren hiekan – ja laivan, joka toi hänet tähän maahan. Ja nyt hänen lähellään on ainakin miljoona suuta, jotka liikkuvat ja päästävät pelottavia ääniä.

Anna haluaa olla yksin kengännauhan kanssa. Se ymmärtää häntä. Anna kokeilee: hän nousee seisomaan kivelle, oikaisee itsensä ja huutaa puhdasta suomea niin paljon kuin hänestä ääntä lähtee:

– YKSI, KAKSI, SEITSEMÄNTOISTA, TAKKI, ANNA, SEINÄ, OVIKELLO, TAIVAS JA PILVET... JA, JA, JA POTKURI!

Se on tehokas puhe. Suut ympärillä vaikenevat. Anna katselee hiljaisia suita ja tuntee voittaneensa tämän välitunnin itselleen. Suut ja niiden omistajat vetäytyvät omiin nurkkauksiinsa koulun pihalla, mulkaisevat välillä Annaa, joka on jo syventynyt kertomaan itselleen – ja ennen kaikkea kengännauhoilleen – voitosta.

Anna tekee kengännauhoihinsa solmuja, purkaa ne ja solmii taas. Vieressä seisoo tyttö, mokoma. Ei ollut pelästynyt suomen kieltä. Anna aukaisee jo suunsa luetellakseen suomeksi lukusanat yhdestä kymmeneen ja vaikka takaperin, jotta teho olisi ollut parempi, mutta vieras tyttö ehättää ensin.

– Anifa, Anifa, se sanoo ja ojentaa kättään.

Anna katsoo häntä. Tytöllä on pikimusta tukka, punainen pusero, korvissa kultaiset korut.

– Anifa, tyttö ojentaa kättään. Mutta Anna kääntää hänelle selkänsä. Miksei Saksassa saa olla rauhassa; kengännauhojen kanssa on liikaakin tekemistä. Annalla on kiire.

Tyttö menee pois. Anna katselee häntä kuin varkain ja näkee olkansa takaa, että Anifa menee kahden tytön luo, sanoo jotain ja juoksee sitten kilpaa niiden kanssa. Anna kumartuu kengännauhojensa puoleen.


Muuten olen sitä mieltä,
parasta puhua suomen kieltä,
Anna runoilee äidille, kun kävellään koulun jälkeen yhdessä kotiin.

– Voi Anna-kulta, äiti yrittää selittää, – nyt olemme Saksassa ja tässä maassa puhutaan saksaa. Meidän täytyy opetella sitä kieltä.

– Mikseivät ne voi opetella suomea? kysyy Anna. Äiti on hiljaa. Joskus äiti ei vastaa, miettii vain omiaan.

– Anna, sinun opettajasi kertoi, että luokkatoverisi olisivat mielellään ottaneet sinut leikkeihinsä, mutta sinä melkein ajoit heidät luotasi pois.

Anna kuuntelee silmät kyynelissä. Äitikin, miten se käsittää niin vähän! Eihän silloin voi mennä toisten kanssa leikkimään, jos kengännauhat tarvitsevat Annaa ja Anna niitä. Ei sitä voi edes selittää äidille.

Iltapäivällä Anna syö ruuan. Koulussa ei anneta ollenkaan ruokaa, ja se on Annasta mukavaa. Äiti laittaa nakkeja ja perunamuussia ja välillä syöttää yhä Annaa. Mitä siitä, vaikka Pekka pilkkaa Annaa vauvaksi! Saksan nakit ovat tulisia ja niitä on miedompaa syödä, kun äiti syöttää.

Pekkakin tulee koulusta.

– En minä ymmärtänyt mitään, mutta ihan mukavaa siellä oli. Kuuntelin, kun opettaja puhui, ja välitunnilla juoksin kolmen pojan kanssa hippaa.

Anna ihmettelee. ”Ihan mukavaa”, ”juoksin hippaa”. Semmoinen on Pekka, muttei Anna. Anna katselee parvekkeelta Suomeen päin. Sinne on kaksituhatta kilometriä, on isä sanonut. Niin pitkä matka suomen kielen luokse, huokaisee Anna. Pääsisipä sinne. Voisi puhua mitä vaan ja nauraa ja naurattaa.






Pakinaperjantai: Nimetön

Saapuminen (valokuvatorstai)

Olen saanut kutsun saapua 15.4.2009 kello 13 Smolnaan seuraamaan vuoden 2009 valtion tiedonjulkistamispalkintojen jakotilaisuutta. Pakkaan laukkuuni kameran ja kutsukortin ja astelen hyvissä ajoin portaita pitkin valtioneuvoston juhlahuoneistoon. Kuulen perustelut, otan osaa iloon.

"Akateemikko Olli Lehto sai elämäntyöpalkinnon monipuolisesta tieteellisestä tutkimuksesta ja siihen perustuvasta tiedonjulkistamisesta. Lehto on maamme kansainvälisesti tunnetuimpia matemaatikkoja ja aktiivinen tieteenhistorian kirjoittaja.

Kriisipsykologi, dosentti Salli Saari palkittiin tutkimukseen perustuvan tiedon monipuolisesta soveltamisesta kriisitilanteiden hallinnassa. Mm. Kauhajoen koulusurmien jälkeen viestimissä esiintyneen Saaren vaikutus sekä julkisuudessa että median ja viranomaisten kouluttajana on raadin mukaan ollut erittäin keskeinen.

Korkealaatuisesta ja innovatiivisesta toimitustyöstä palkittiin LUMA-keskuksen julkaisemat Jippo - Lasten luonnontiedeverkkolehden sekä Luova - Nuorten luonnontiedeverkkolehden toimitukset.

Päätoimittaja Antti-Pekka Pietilä palkittiin teoksesta Pankkikriisin peitellyt paperit. Nykyisin Suomen Lehtiyhtymän kaupunkilehtien julkaisujohtajana työskentelevä Pietilä on taustaltaan talustoimittaja, ja hän on tutkinut pankkikriisin taustoja useissa julkaisuissaan.

Tiedetoimittaja, filosofian tohtori Katja Bargum ja professori Hanna Kokko saivat palkinnon teoksestaan Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä.

Valtionpalkinnon saivat myös tanssitaiteilija, koreografi Reijo Kela yhteiskunnallisesti kantaa ottavista ja ajatuksia herättävistä tanssiproduktioistaan sekä toimittaja Hannele Jyrkkä, kirjailija Jalo Heikkinen, professori Heikki Laitinen, kuvataiteilija, kuraattori Erkki Pirtola ja tutkija Tiina Suhonen teoksesta Hetken kannattelija. Ainutkertaisia tanssihetkiä Reijo Kelan kanssa.

Ilmatieteen laitoksen tutkijaryhmä palkittiin teoksesta Muutamme ilmastoa. Ilmatieteen laitoksen tutkijoiden katsaus ilmastonmuutokseen. Raadin mukaan kyseessä on huolellisesti ja asiantuntevasti mutta samalla ymmärrettävällä tavalla kirjoitettu teos, joka selvittää monimutkaisen aiheen lukijalle kerralla.

Kalevalan kulttuurihistoria -kirjasta valtionpalkinnon saivat puolestaan toiminnanjohtaja Ulla Piela, professori Seppo Knuuttila, professori Pekka Laaksonen, kustannustoimittaja Kati Lampela ja graafinen suunnittelija Markus Itkonen." (YLE Uutiset)

* * *

Innostus tarttuu. On jälleen monta syytä avata kirja, pohtia, sukeltaa. Ja ihmetellä.

Valokuvatorstai: Saapuminen

käymme yhdessä ain'

Harakka ja Uuna pyysivät mukaan "totuusleikkiin". On kiva ottaa vastaan parisuhdehaaste. Miten tähän on tultu ;)

Miten kauan tunsitte toisenne ennen kuin aloititte seurustelun?
Katsoin hänen alaleuan hampaitaan ja kun huomasin, että ne ovat yhtä vinksinvonksin kuin omani, olin myyty. Seurustelu alkoi salamannopeanhetiempimättä.

Kuka pyysi ketä ulos?
Mies teki päätöksen ja suostuin vikisemättä. Viidentenä iltana hän kosi. Päätös oli tehty, ja avioon menimme kahden vuoden seurustelun jälkeen.

Kuinka vanhoja olette?
Olemme saman vuoden satoa. On jo vuosia siitä kun vietimme yhteisiä 120-vuotisjuhlia. Saimme lahjaksi sukulaisilta hevoskastanjan. Tutustumisillasta on aikaa neljäkymmentä vuotta.

Kumman sisaruksia näette enemmän?
Asuimme loma-ajat yhdessä minun sisarusteni (perheineen) kanssa viidentoista vuoden ajan. Kolhoosista on muistoja jos yhdenlaisia niin toisenlaisiakin.

Onko teillä yhteisiä lapsia?
Olen synnyttänyt kolme kertaa, joista mies on siittänyt kaksi ja kolmannen (eli ensimmäisen) joka minulla oli jo valmiina kun tutustuimme, hän adoptoi. Kun kohtasimme, minulla oli hänelle annettavana paitsi itseni myös pieni poikani joka tarvitsi kipeästi isää ja isän mallia.

Entä lemmikkejä?
Allergioiden vuoksi lemmikkieläimiä ei ole. Tytär sai ”eläinherätyksen” varhain ja on sillä tiellään taivaltanut metsät ja pellot, maat ja mannut. ”Hänen ovat linnut.” Luontorakkaus pesii meillä kaikilla.

Mikä tilanne on teille vaikein pariskuntana?
Ehkä vaikeinta on käydä kaupassa yhdessä. Jos tarvitsen esim. kuminaa (!) kerran elämässämme johonkin ihmeruokaan, hän kantaa viiden kilon kuminapussin kassan liukuhihnalle, koska sen yksikköhinta tulee niin halvaksi. Meillä on kotona tavarataivas, edullisia ostoksia, joita emme ehdi elämämme aikana käyttää. Tytär, ekologi, sanoo hm, hm, hm.

Kävittekö samaa koulua?
Minun kouluni lempinimi oli ’Navetta’, koska sinne tuli paljon maalaislapsia Pohjois-Savon ympäristökunnista. Mies kävi koulunsa kolmensadan kilometrin päässä Etelä-Suomessa. Joskus mies haikailee: olisimmepa tutustuneet jo teineinä. No, katselkoon valokuvia ajalta jolloin olen kuudentoista vanha, tuntematon neiti X. Ja minä katselen hänen rippikuvaansa. On hän niin söpö. Ja hampaat vekkulisti ristissä niin kuin omani. Olen näköjään juuttunut vinohampaisiin - taas tuon ne esille. Siihen aikaan ei hampaita oiottu vaan annettiin ulkomuodon olla miten vain, onpa se viturallaan tai oikosenaan. Oi niitä aikoja.

Oletteko kotoisin samasta kylästä?
Mieheni isän sukutila on peräisin 1500-luvulta, mutta se jouduttiin myymään vuonna 1971. Silti sydäntä, joka yhä sykkii maaseudulle, ei ole myyminen. Sitä(kin) minä hänessä ihailen. Minun kotiseutuni on ollut Kuopion tori ja sen ympäristö – mutta onnemme lähde on molemmilla luonnossa.

Kumpi on älykkäämpi?
Lapset, huhuu, kertokaa, me emme osaa vastata.

Kumpi on herkempi?
Osaamme itkeä kumpikin, sekä ilosta että surusta.

Missä käytte yhdessä eniten syömässä ulkona?
Saaren rannalla mutustamme eväsleipiä tai bratwurstia; katse on täynnä auringonlaskun hurmaa. Ravintolassa emme osaa olla, käytös on siellä meillä nolla. Istumme jäykkinä kuin suolapatsaat emmekä osaa sanoa sanaakaan ja kaipaamme luontoon veden partaalle tai kuusikon siimekseen.

Mikä on kauimmaisin paikka, jonne olette yhdessä matkustaneet?
Asuimme pari vuotta Heidelbergissä, mistä käsin retkeilimme Ranskaan, Sveitsiin, Italiaan, Luxemburgiin. Kaikkialle oli lyhyt matka verrattuna Suomen etäisyyksiin. Kauimmaisin paikka taitaa olla Zürich, missä saimme toruja, kun lapset vaeltelivat ravintolassa eivätkä istuneet paikoillaan pöydän ääressä.

Kummalla on hullummat eksät?
Eka-avioliittoni on tarinan arvoinen. Solmin sen ensimmäisen mieheni kanssa heinäkuussa 67 ja muutimme erillemme maaliskuussa 68 kun poikavauva oli kahden kuukauden vanha. Semmoista tapahtuu. Onkohan se kaikkein hulluin – minä?

Kummalla on pahempi temperamentti?
Käsi nousee ylös: minulla. Noh, osaa mieskin protestoida ja sanoa sanan silloin kun se hänen mielestään paikallaan on. Kaapinpaikkaa haemme välillä yhä. Aikaa saattaa kulua ennen kuin kompromissi löytyy (vaan ei tupakkia, koska kumpikaan ei polta). Aina on sopuisa rakkaus vetänyt lopulta pisimmän korren.

Kumpi laittaa ruuan?
Minä olen ollut nuorena surkea kokki, mutta vuosien myötä innostunut yhä enemmän ruuanlaitosta. Keitoksiani (ovatpa ne vaikka keitetyt nakit) hän aina kiittelee, kunhan en laita joukkoon sipulia enkä valkosellaista, joita itse rakastan. En henno sipuleita ostaa saati niillä ruokia maustaa (ja ruokailukumppaniani itkettää), koska olen kiltti (ainakin tässä mielessä). Hyvä tahto on avioliiton paras sormus. Renkaan sisällä on kiva uida. *****Niin, ja mies, silloin kun innostuu, on viiden tähden kotikokki ja leipuri.*****

Kumpi on sosiaalisempi?
Aika tasassa olemme. Luonto on onnemme. Sen kanssa seurustelemme. Ystävät ovat mukavia mustikoita, mutta koti on mansikkamme, missä viihdymme rauhassa kahden kesken, käsi kädessä – ja toinen toisillemme avautuen.

Kumpi on siisteysintoilija?
Luuttuamisesta ei ole tullut koskaan riitaa, kun kumpikaan ei sitä tee eikä siivoamattomuus häiritse. Vieraat alkavat keittiössämme pyyhkiä pölyjä tai heiluttaa rättiä, mikä meitä suuresti kummastuttaa. Miksi ihmeessä he niin tekevät ;)

Kumpi on itsepäisempi?
Jaa-a. Minusta hän, hänestä minä. Erotuomari, haloo, missä olet? No, molemmilla on puheoikeus millä saa vapaasti puolustaa kantaansa ja molemmat käyttävät sitä ehtymättä. Olemme tarpeen tullen kelvollisia kuunteluoppilaita kumpikin.

Kumpi vie suuremman osan sängystä?
Uniapnealaitteen letku. Mutta mies on siitä(kin) kiva, ettei ole livistänyt muualle nukkumaan, vaikka ”mato” kiemurtelee rintani jne. päällä.

Kumpi herää aikaisemmin?
Arkisin soi herätyskello kuudelta (mies käy vielä vuoden päivät töissä ennen kuin pääsee eläkkeelle) ja herättää minut, jotta vuorokausirytmimme säilyy samana. Vierihoito on tärkeää sekä arkena että viikonloppuisin.

Missä ensimmäiset treffinne olivat.
Tutustumisillan jälkeen tapasimme seuraavana päivänä Helsingin keskustan kahvilassa, mutta missä, sen olen autuaasti unohtanut. Kahvi oli hyvää, niin leivoskin. Ja mies, ventovieras, vaikutti ihmeen tutulta. Luotettavalta.

Kummalla on suurempi perhe?
Molemmilla vanhemmillamme on neljä lasta; meitä kolme tyttöä ja yksi poika; miehen vanhemmilla kaikki neljä ovat poikia, joista kuopus on mieheni. Minä olen perheen kolmas tyttö.


Saatko usein kukkia?
Kun olin nuori ja ruusuinen, sain, nyt kun olen vanha ja ruttuinen, en enää. Ei vainenkaan, saisin jos haluaisin (tai luulen niin), mutta olen sanonut, että kauneimmat kukat ovat luonnonkukat eivätkä ne niiskuta niin kuin kotiin kannetut maljakon kaunottaret.

Kumpi on mustasukkaisempi?
Minä, väitän minä; hän, väittää hän. Mitä sitä nyt hyvää antamaan pois, sanomme yhdestä suusta eikä nyt ole kyse makeasta jälkiruuasta vaan jokapäiväisestä täysravinnosta. (Tuleeko tästä kaamea ylistyslaulelma, no, jos tulee niin tulee.)

Kuinka kauan kesti, ennen kuin suhteesta tuli vakava?
Ekaillasta lähtien oivalsimme: maali. Täysosuma. Ja kun mies tiesi, että minulla (22-vuotiaalla) on vuoden vanha lapsi valmiina, hän kosi. Ei voi huijata nuorta opiskelijaäitiä eikä lasta. Vakavaa oli, kovin vakavaa ;)

Kumpi syö enemmän?
Mies pysyy laihana vaikka herkuttelee miten, myös minä rakastan hyvää ruokaa ja syön sitä mielelläni. Minussa se näkyy, ellen pidä varaani, hänessä ei.

Kumpi pesee pyykit?
En muista. Varmaankin molemmat silloin kun muistavat.

Kumpi on parempi tietokoneiden kanssa?
Hän. Kunpa hän olisi jo eläkkeellä niin pääsisi jelppimään minua. Oppisin kai itsekin, jos vain viitsisin. Mutta olen välillä matopatalaiska. -En pääse edes kommentoimaan joihinkin suosikkiblogeihini, nyyh. Terveisiä.

Kuka ajaa autoa, kun olette yhdessä?
Jos minä ajan, mies pistää alta aikayksikön turvakypärän päähänsä. Voi sitä ohiajavien autojen matkustajien riemua! Päät kääntyvät kun havaitsevat: vaimo ratissa ilman kypärää, mies kypärä päässä pelkääjän paikalla. Mutta yleensä mies ajaa – ja ilman kypärää, jonka tungemme tavarasäiliöön.

Haastan Kutuharjun.

Hyvää Pääsiäistä

"Pieni tyttö seisoo oven takana
muovipussi pullollaan nahistuneita voikukkia,
viisikymmentä penniä nippu.
Kyllä ilo on nykyään halpaa, hymyilen
asetellessani niitä juomalasiin."

Timo Pusa

rakkauden mystiikkaa

Heikoimmillamme tarvitsemme rakkautta kaikkein eniten.

Valokuvatorstai: Hiljaisen viikon haasteena on VIOLETTI. "Violetti kytketään viisauteen, mutta myös mystiseen ja maagiseen."

mitä minun korvani kuulevatkaan

Olen onnellinen kuulokojeen omistaja. Se on pieni ja huomaamaton ja poistaa kohinaa ja melua mutta päästää läpi äänet joiden on tarkoitettu tulevan perille. Ymmärrykseen asti.





Tuoteinfo mainostaa:
"Luonnollinen kuuleminen on mahdollista! Kun tavalliset kuulokojeet työskentelevät yksin, Oticon Dual kuulolaitepari toimii yhdessä, toistaen äänet tasapainoisina ja luonnollisesti. Me kutsumme tätä ominaisuutta Tilaääneksi.

Tilaääni tarkoittaa kuulolaitteelle samaa kuin HD-näyttö televisiolle. Ylimääräiset “audiopikselit” lisäävät niin paljon yksityiskohtia, että äänet pystyy paikallistamaan ja tunnistamaan miettimättä kahdesti. Reagoinnista tulee nopeampaa ja vaistonvaraisempaa.

Dual kuulolaitteiden kanssa kuulon heikkeneminen ei enää säätele elämääsi. Olet taas itse ohjaimissa."

****

Korvassani on nyt mikrosiru ja lilliputtikaiutin. Äänimaailma on uusi. Hiekka rapisee kengän alla. Tuuli paukuttaa lippua. Varis raakkuu kevättä.

Kännykkä soi. Vastaan.

Tytär: "Lähden vuodeksi Australiaan. Vanhemmaksi tutkijaksi. Lähtö heinäkuussa. Jihuu."

Kuulen.

Pian ymmärrän.

pamfletti (pakinaperjantai)

huuhkaja karkottaa pesälle tulijan uhkailemalla

TAUSTA

Tuotekehittelytehdas Oy Pelle Peloton Ab on siitä mukava työpaikka, että työ itsessään kiihdyttää työntekijän luovaan ajatteluun ja siihen johto jopa kannustaa – tosin itse kutakin vain sillä asemapaikalla millä istuu (ja enimmäkseen teoriassa). Organisaatio on kuin vala: pyhä ja rikkumaton. Joku väittää että mitä heikompi johto sen jäykempi organisaatio. Talo saattaa pahimmillaan olla täynnä patsaita. Hierarkia jäykistää niin että jokaisen työntekijän koko totuus ja viisaus ei pääse lukon takaa ulos.

Järjestelmän laatikoineen on luonut ja sitä valvoo ylin johto, joka on laatinut jokaiselle työsopimukset. Kenen leipää syöt, sen käskyjä laulat. Aivan niin kuin aviossa elävien ei sallita vilkuilla aidan yli vehreille laitumille, ei Pelle Pelottoman suojissa kenelläkään ole lupa kurkkia hierarkian portailta toisen reviirille. Ei ainakaan alhaalta ylös.

Eräänä kauniina päivänä, sellaisena joka ei sanoiksi edes suostu, niin sanomattoman kaunis se on, Vilja astuu työsoppeensa, jonka ikkunoista avautuu suloinen näkymä puistoon, hm, nimeltänsä Saastepuisto. Mutta ei nimi puistoa pahenna jos ei puisto nimeä. Katse pois vaahteroista ja silmät sojottamaan kohti työtehtäviä – ihme kyllä, niin jäykässä systeemissä hän on lopulta saanut väljähkön toimenkuvan. Kunpa muillekin kävisi yhtä onnellisesti. Rutiini Viljan työpäivistä on yhtä kaukana kuin hänen unelmansa hiihtää jossain elämänsä vaiheessa Grönlannin halki. Häntä kiehtoo ajatus, kuinka ikijään vapaudessa kuolema ja elämä vaanivat yhtä lähellä hiihtäjää. No, se on toinen tarina se, nyt takaisin arkeen ja päivän töihin.

Posti on jo jaettu. Pöydälle on ilmaantunut vuori kehittelykelpoista aineistoa. Vilja (nuuh, nuuh) nuuhkaisee paksuja kuoria, huokaisee; ei väsymyksestä, vaan kiihkosta: innovaation rakastajan silmät ovat siniset ja avoimet ja vilpittömät ja sydän hehkuva. Mitä uusia ideoita ja jatkokehittelyjä tänään mahtaa olla tulollaan.

TAUSTAN TAUSTA

On Viljan innon ja paneutumisen toimitusjohtaja huomannut. Eräänä keväänä hiirenkorvien aikaan toimitusjohtaja pyysi hetken mielijohteesta Viljan mukaansa firman kermakekkereihin, kysyi samalla, tahtoisiko hän ottaa vastaan ylennyksen; pääsisi irti raadannasta (kuten johtaja hänen rakkauttaan – uusien tuoteideoiden keksimistä ja kehittelytyötään luonnehti) ja saisi katsella ylhäältä käsin muiden (”alaisten”) raadantaa juodessaan punaviiniä ja syödessään ostereita vertaistensa joukossa. ”Ne maistuvat kyllä kun niihin tottuu”, toimitusjohtaja kiirehti selittämään kun havaitsi Viljan lautasiksi levinneet silmät ja hämmästyksestä raolleen auenneen suun.

Vilja ei heti ymmärtänyt, mistä toimitusjohtaja puhuu. Raadantaa? Sitäkö on työ jota hän rakastaa? Senkö hän jättäisi ja ryhtyisi syömään saunomisen ja kuviokellunnan jälkeen ostereita?

Vilja vastasi toimitusjohtajan pyyntöön KIITOS EI – varsinkin sen jälkeen kun tämä oli pyytänyt häntä istahtamaan syliinsä.

NYT

Ajatukset palaavat pieneltä risteilyltä takaisin aukeavaan työpäivään. Postin joukossa on myös kirje toimitusjohtajalta. Ahaa, mitäs tämä. Vilja kouraisee kuoren auki, vetäisee valkoisen arkin silmilleen senttimetrin päähän pupilleista (omituinen tapa, joka häntä ja työtovereita naurattaa) ja sitten loitontaa niin että näkee lukea:

jakelu: Pelle Pelottoman väelle läpi organisaation = 2000:lle työntekijällemme

terveisiä toimitusjohtajalta:

jokaisen tulee puhua suu puhtaaksi, kirjoittaa pamfletti (=kiistakirjoitus – selitys teille jotka työskentelette organisaation alimmalla tasolla ettekä ehkä ymmärrä mitä sana tarkoittaa). Nyt on juuri Sinulla lupa räväkästi tuoda esiin epäkohdat, mitkä kaipaavat – omasta vinkkelistä käsin – parannusta. Käyttäkää ainutlaatuista tilaisuutta hyväksenne. Tarkoitus on kehittää tuotantolaitos, jossa luovaa ajattelua tuetaan entistä enemmän, entistä palkitsevammin, entistä oikeudenmukaisemmin, läpi organisaation. Ajattelu sallittu kaikille, kyseenalaistaminen myös. Tuokaa epäkohtiakin esille, vaikka nimiä mainiten. Firmallemme – meille kaikille yhdessä ja jokaiselle erikseen – on parhaaksi, että kullakin pallilla istuu oikeanlainen osaaja. Loppupelissä on tyytyväinen asiakas.


Viljalla ei nokka kauan tuhise kun hän ryhtyy suoltamaan ajatuksiaan ja näkemyksiään päivänvaloon: mikä idea, mikä mahdollisuus.


VILJAN SUORAT SANAT:

”Mikä johtajien lauma Pelle Peloton osakeyhtiössä pöriseekään. On toimitusjohtaja, luova johtaja, apulaisjohtaja, tuotejohtaja, innovaatiojohtaja, päätön päättäjä. Jokaisen päällikön ensisijainen tehtävä on saada ’alaisestaan’ tämän parhaat puolet esille. Kaunis ajatus, mutta näin ei tapahdu. On vääriä ihmisiä väärillä paikoilla. Ja ylipäänsä johtoporrasta aivan liikaa. Turhaan. Ainoa mikä merkitsee on itse kunkin sisältöosaaminen ja sitä kautta kypsyvät valiot, heurekat. Ja ne eivät sikiä firman ylimmillä oksilla, kuusenlatvassa eikä edes paria oksaa alemmalla tasolla. Parhaat sisältöosaajat ovat muualla kuin sikariportaassa. Heitä on johdon rakentamissa laatikoissa ympäri talon. On aika avata ovet ja päästää heidän tuoteideansa liikkeelle. Olen takuuvarma, että tulosta tulee. Ja loistotuotteita.

Ehdotan että Pelle Pelottomaan perustetaan ideatori, jonne jokainen firman työntekijä voi esittää ideoitaan ja näkemyksiään tarvikkeista, mitä suomalaiset todella kaipaavat. Ideatori on luovuuden kehto, kohtaamispaikka, asemalaituri. Kun aika on kypsä, veturi nytkähtää liikkeelle: mikä ahaa-elämysten lasti meiltä lähteekään välitettäväksi joka niemehen notkohon Suomenmaan.

Kaikkiin suuntiin avoin ideatori on ensimmäinen ehdotukseni. Toinen liittyy pamflettini alkuun, johtajuuteen.

Keskijohdon joukkoon on pesiytynyt hän, jonka kohdalla on toteutunut Peterin periaate: hän on kivunnut pätemättömyytensä tasolle. Apulaisjohtaja Ulko Kultaisella on ollut kova hinku kiivetä vailla sisältöosaamista valtaportaita ylöspäin ja sinne päästäkseen hän mielistelee heikkoa lähiesimiestään (voi itkut näitä portahia ja laatikoita, niitä riittää) ja jyrää ”alaisiaan” jotta heidän osaamisensa ja innovatiivisuutensa ei tulisi kaikkein ylimmän johdon tietoon. Mikä haaskaus. Mitä tappio. Tyhmyys. Hölmöys. Moni pätevä on joutunut kätkemään kynttilänsä vakan alle Ulko Kultaisen vääristyneen vallanhimon vuoksi.

Ehdotan, että johtoporrasta karsitaan. Ketään ei potkaista ulos, mutta tehtäviä kierrätetään ja sitähän meille 'alaisille' on niin kovin suositeltu. Nyt olisi aika kierrättää yläpäätä. Jos käy ilmi, että jotakuta päättävässä asemassa olevaa (johtajatauti tekee pahaa jälkeä) vaivaa kateus, ammatillinen mustasukkaisuus, hätä pätevien alaisten osaamisesta, tämä iilimato siirretään muualle – sinne, missä hän ei pääse tekemään hallaa. Me kaikki pellepelottomat palvelemme tuotteillamme asiakkaitamme, tavallisia suomalaisia, emme jonkun pyrkyrin tittelinkipeyttä (talon sisällä).

Työyhteisöjä työkseen tutkivat futurologit ovat ennustaneet, että tulevaisuudessa asiantuntijaorganisaatioissa ei tarvita jäykkiä rakenteita. Osaava ja pätevä työntekijä ei kaipaa muuta kuin tasavertaista kollegiaalisuutta, demokratiaa. Hän tietää, että tarvittaessa hän voi kysyä ongelmissaan muiden mielipiteitä tai testata ideaansa työtoverillaan. Asiat asioina. Hänen ei tarvitse painaa päätään alas tai nostaa ylös kuullakseen mitä ’Peter’ pätemättömyytensä orrella keikkuessaan horajaa – saati että tämä saattaa mustankipeyksissään latistaa varsinaisen osaajan työkyvyttömäksi. Työtään rakastavalle taiturille on taattava työrauha. Osaamattomalle, tittelinkipeälle kiipijälle on osoitettava tie paikalle, missä tämä ei pääse tekemään tihutöitään."

LOPPUNÄYTÖS

Vilja puree kynänvartta. Onko hän liian suora? Jankuttaako hän? Luullaanko että hän on itse kiipijä? Käännetäänkö hänen hyvä tahtonsa pahaksi tahdoksi? Käykö ilmi, että hän etsii pamfletillaan vain optimaalisen luovuuden autuutta: kaikki hyvä esille, organisaatioista riippumatta, luovassa työyhteisössämme.

”Voin tulla keskustelemaan kanssasi ajatuksistani lisää, jos haluat”, Vilja kirjoittaa lopuksi. Viljalle tuleekin parin päivän perästä kutsu saapua toimitusjohtajan luo.

”Ideatori perustetaan, mutta koskaan eikä missään saa kertoa, mistä hyvät ideat ovat peräisin. Innovaatiotuotteillemme järjestämme julkistamistilaisuuksia, mutta idean syntyhistoria (silloin kun idea osoittautuu kantavaksi ja tuote tuo mainetta ja rahaa) on aina ja vain päälliköiden hengen viljelyn tulosta. Ymmärrätkö. Et saa paljastaa, kuka idean keksi: se ei ole koskaan tullut henkilöstöltä, muista se. Hyvän ja toimivan uutuustuotteen takana on aina johtaja. Vain hän. Ja sinut siirretään hierarkiassamme astetta alemmaksi. Työhuoneesi saat luovuttaa hänelle jolle annan ylennyksen... tai jospa siirtyisit työskentelemään kotona.”

Vilja poistuu toimitusjohtajan huoneesta.

Toimitusjohtaja on tyytyväinen: hän tietää toteuttaneensa operatiivisen toiminnan johtajana tehtäväänsä. Hänen velvollisuutensa on näyttää jokaiselle tämän paikka.

Lähimmiltä alaisiltaan tuli mukavia pamfletteja: niissä kiitetään toimitusjohtajaa ja organisaation sujuvuutta. On uljasta saada kokea onnistumisen elämyksiä. Kyllä johtaja, joka tunnetusti saattaa olla yksinäinen, tarvitsee kannustusta ja kiitosta uhrautuvasta työstään siinä kuin firman patjan pohjimmainenkin.

Oli loistoidea lähettää pamflettipyyntö kaikille. Hänen herkkä liikavarpaansa voi tänään hyvin. Hän sai selville ystävät ja viholliset ja homma jatkuu entistä paremmin. ”On selvää, ettei näin hyvän johdon alaisuudessa pamflettia voi kirjoittaa”, kuten apulaisjohtaja Ulko Kultainen (joka ei löytänyt Pelle Peloton Osakeyhtiöstä mitään kritisoitavaa) nasevasti ilmaisi. Hauskasti sanottu. Kiistaton kiistakirjoitus Ulko Kultaiselta, toimitusjohtaja naurahtaa ääneen ja lipoo kieltään kuin nälkäinen eläin hyvän ruuan ääressä. Joku hölmö kuten Vilja kirjoitti työtä käskettyä pamfletin, melkein murisi. Oma vika, emäsika, toimitusjohtajan mieleen tulee lapsuuden hokema. Osoitti kirjoituksellaan, ettei hänessä ole kunnollista johtaja-ainesta.

Vilja silmäilee viimeisen kerran työhuoneensa ikkunasta – Saastepuistoa. Suu puhtaaksi, niinpä niin, Vilja huokaisee samaan aikaan kun toimitusjohtaja kaikkein pyhimmässä hihittelee ja kuulee jämäkän koputuksen jyhkeän tammioven takana. Toimitusjohtajan lähin uskottu Ulko Kultainen, Peterin periaatteen viitta hartioilla hulmuten ja mielin-kielin-hymy punahuulilla nykien, kurkistaa ovenraosta: ”Minulla on lasilliset punaviiniä. Malja meille. Pamfletin kunniaksi.”

”Sisään”, nousee toimitusjohtajalla.


pakinaperjantai: pamfletti

mikä tämä on

Valokuvatorstain 126. haaste:

Osallistukaa haasteeseen kuvalla, joka - kenties - saa meidät muut arvuuttelemaan kuvattua tai herättää ihmettelemään kuvatun olemusta.

edit 3.4. klo 8:20

Kyseessä on Nikkilän sairaalassa 1910-luvulla käytetty lukittava verkkosänky eli ”hullunarkku”, johon levoton potilas voitiin panna rauhoittumaan.

Muita käyttötarkoituksia on löydettävissä kommenttilaatikosta. Loistavia ideoita. Kiitos!