kuva Kuopion kotisivulta
Miksi kuljet multa kysytään, sitä en mä tiedä itsekään. (Kuuntele ja nauti, klikkaa tätä tekstiä.)
Hämäränhyssyisen rauhallista pyhäinpäivää!
PS Palailen viikon perästä.
perjantai 30. lokakuuta 2009
Kuopijjoon
kuva Kuopion kotisivulta
Miksi kuljet multa kysytään, sitä en mä tiedä itsekään. (Kuuntele ja nauti, klikkaa tätä tekstiä.)
Hämäränhyssyisen rauhallista pyhäinpäivää!
PS Palailen viikon perästä.
vuorenpeikon luolassa
Sota-aikana sotilaat purkivat tuntojaan puhdetöihin sekä kirjoittivat luolissaan ja huolissaan viestejä rakkailleen siihen materiaaliin mitä käsiinsä saivat.
Koivun tuohiseen lastuun (kuva alla) on kirjoitettu:
”Terveiseni täältä missä koivut korkeat huojuu kuten tästäkin näkyy. Säilytä tämä muistona sotapakolaisen piilopirtistä. Tällä lastulla on nykyään paperiteollisuus täällä.”
klik
Kuvat olen ottanut Lottamuseossa.
Valokuvatorstai esittelee vuorenpeikon luolia.
torstai 29. lokakuuta 2009
Alku
Pankin talkkari etsiskeli taannoista dna-juttuani eikä löytänyt. Kiitos hänen lähdin minäkin etsimään itseäni ja löysin ihka ensimmäisestä blogistani tarinan 'Annista' joka on syntynyt kyselemään.
Anni istuu keittiön pöydän äärellä ja ihmettelee. Hän lukee kirjasta zen-tarinan, yhden kysymyksen mittaisen:
Mitkä ovat alkuperäiset kasvosi, ennen kuin äitisi ja isäsi syntyivät?
Eihän minulla ole ollut kasvoja eikä luonnetta eikä sielua eikä mitään ennen kuin synnyin. Tästä täytyy ottaa selvää.
Siltä istumalta Anni vie sormensa kielelleen, kostuttaa työvälineensä, plaraa puhelinluetteloa ja varaa ajan johtavalta geenitutkijalta, joka ottaa hänet vastaan lievästi hymyillen, ojentaa kätensä ja kotiuttaa tulijan:
– Päivää.
– Päivää, Anni myöntää.
– Oletteko tulleet antamaan DNA:nne.
– Ei, ei nyt sentään, tutkimatta ja tietämättä, minne itseni heitän, Anni kieltää.
Geenitutkija synkkenee. Kuin pilven varjot vaeltavat hänen helmiäishymynsä reunamille ja vastapäätä istuva vanha nainen, joka äsken oli tutkijalle materiaali ja mahdollisuus, muuttuu jätteeksi ja vaivaksi.
– Mitkä ovat alkuperäiset kasvoni, ennen kuin äitini ja isäni syntyivät? Anni tivaa ja katsoo geenitutkijaa tiukasti silmiin ja silmien väliseen pystyryppyyn.
Geenitutkija tekee päätöksen salamana. Parempi vääntää Annille rautalanka mukaan kotimatkalle kuin olla pukahtamatta sanaakaan. Ylenkatse saattaa jumiuttaa tietämättömän tuoliin kuin pahin liisteri tai hintatarralappu tarjousmakkarassa. Kuinka saada hänen tiedonjanonsa sammutetuksi?
– Kaukaa sinä tulet, niin saanko sinutella, geenitutkija ojentaa kätensä toistamiseen, vatkaa kättänsä Annin kädessä ja hakee hymynsä takaisin kuin rautakaupan myyjä asiakkaalle ruuvinsa.
– Sinä tiedät varmaan perusasiat. Olet saanut geenistösi isältäsi ja äidiltäsi: puolet ja puolet.
Anni nyökkää innokkaasti. Kyllä, luettu on, mutta ei ymmärretty. Niin ovat erilaisen oloisia isä ja äiti. Ja Anni ite. Laskennossa 1+1=2, mutta elämässä äiti+isä=Anni ei näytä, ei kuulosta oikealta vastaukselta. Ei edes luonteeltaan äiti plus isä ole Anni, vaan – vaikka heissä jotain samaa ylä- ja alamäkeä onkin kuin Annissa –, niin pääosin ihan jotain muuta. Anni haluaa tietää, mitä häneen on tarttunut geenimatkojen varrelta.
Geenitutkija väläyttää:
– Koko ihmiskunta polveutuu seitsemästä kantaäidistä, Eevasta. Ja sinussa on joitakin tismalleen samoja geenejä kuin noilla kantaäideillä.
– Minulla? Anni katselee käsiään, jalkojaan, mahaansa, ja hyppää geenitutkijan maalaamaan ulottuvuuteen, kun tämä päästelee: – Mietipä, millainen oli kymmeniätuhansia vuosia sitten se maailma ja sinun tietty geenisi, joka siirtyi seuraavaan sukupolveen jne. jne. ja elää nyt sinussa ja voi hyvin. Ja mitä matkoja se onkaan vaelluksellaan tehnyt. Sitä samaista geeniä kuljetat mukanasi. Aika vanha se on ja pitkän matkan kulkenut. Kuusikymmentäkaksi elämäsi vuotta tätä perspektiiviä vasten näyttää kovin nuorelta. Kannat 'ikuisuuden ikäistä' tavaraa mukanasi. Mietipä sitä.
–Tsot, tsot, Anni toppuuttelee. – Äläpäs hypi elämän edelle, en pysy nyt mukana.
Tutkija katsoo Annia ja miettii, mistä kannattaa jatkaa. Alusta, hän päättää.
– Suosittelen, että tilaamme sinulle DNA-testin (klik) ja saat genomapin eli äitijanasi aina alku-Eevasta lähtien. Kartta ei tosin valaise sitä, millainen olet, mutta kertoo, mitä reittiä olet tullut tänne.
(klikkaa niin näet 'Annin' matkareitin Afrikan kanta-Eevasta lähtien... pitkä marssi tänne asti)
Nyt se on tullut.
Anni katselee genograafista karttaansa. Hänen geeninsä on kiertänyt Afrikan alkupisteestä pohjoisen kautta Annin maisemiin. Siksikö hän on aina halunnut pohjoiseen, Jäämeren rannalle, Huippuvuorille, Islantiin, Lofooteille? Hän kantaa geeneissään lumivuoria, jäätä ja viimaa, joikujen äänimaailmaa, kiihkeiden revontulien mystiikkaa, valoa ja pimeyttä. Hän kumartaa itselleen, sillä se, minkä hän oli kokenut omituiseksi poikkeavuudeksi, oli tienviitta pohjoiseen. Kotireittiin. Afrikan ajoista on niin kauan. Tai no joo...
Kartan mukana on geenimatkakertomus, ensin yleinen, sitten Annin antamaan DNA-näytteeseen perustuva selvitys, ja näitä hän syventyy nyt lukemaan:
****
Anni ei jaksa lukea tällä erää enempää. Hän on matkansa alussa. Pakko kiehauttaa kahvit. Huimaa, kun tajuaa olevansa jo kaukaisista ajoista lähtien osana ihmiskuntaa, yhteistä perhettä (ja eläinkuntaakin pitkälti, niin hän on lukenut). Kahvit juotuaan hän jatkaa lukemista. Hänen geeninsä lähtevät vaeltamaan Afrikasta kohti pohjoista.
Anni istuu keittiön pöydän äärellä ja ihmettelee. Hän lukee kirjasta zen-tarinan, yhden kysymyksen mittaisen:
Mitkä ovat alkuperäiset kasvosi, ennen kuin äitisi ja isäsi syntyivät?
Eihän minulla ole ollut kasvoja eikä luonnetta eikä sielua eikä mitään ennen kuin synnyin. Tästä täytyy ottaa selvää.
Siltä istumalta Anni vie sormensa kielelleen, kostuttaa työvälineensä, plaraa puhelinluetteloa ja varaa ajan johtavalta geenitutkijalta, joka ottaa hänet vastaan lievästi hymyillen, ojentaa kätensä ja kotiuttaa tulijan:
– Päivää.
– Päivää, Anni myöntää.
– Oletteko tulleet antamaan DNA:nne.
– Ei, ei nyt sentään, tutkimatta ja tietämättä, minne itseni heitän, Anni kieltää.
Geenitutkija synkkenee. Kuin pilven varjot vaeltavat hänen helmiäishymynsä reunamille ja vastapäätä istuva vanha nainen, joka äsken oli tutkijalle materiaali ja mahdollisuus, muuttuu jätteeksi ja vaivaksi.
– Mitkä ovat alkuperäiset kasvoni, ennen kuin äitini ja isäni syntyivät? Anni tivaa ja katsoo geenitutkijaa tiukasti silmiin ja silmien väliseen pystyryppyyn.
Geenitutkija tekee päätöksen salamana. Parempi vääntää Annille rautalanka mukaan kotimatkalle kuin olla pukahtamatta sanaakaan. Ylenkatse saattaa jumiuttaa tietämättömän tuoliin kuin pahin liisteri tai hintatarralappu tarjousmakkarassa. Kuinka saada hänen tiedonjanonsa sammutetuksi?
– Kaukaa sinä tulet, niin saanko sinutella, geenitutkija ojentaa kätensä toistamiseen, vatkaa kättänsä Annin kädessä ja hakee hymynsä takaisin kuin rautakaupan myyjä asiakkaalle ruuvinsa.
– Sinä tiedät varmaan perusasiat. Olet saanut geenistösi isältäsi ja äidiltäsi: puolet ja puolet.
Anni nyökkää innokkaasti. Kyllä, luettu on, mutta ei ymmärretty. Niin ovat erilaisen oloisia isä ja äiti. Ja Anni ite. Laskennossa 1+1=2, mutta elämässä äiti+isä=Anni ei näytä, ei kuulosta oikealta vastaukselta. Ei edes luonteeltaan äiti plus isä ole Anni, vaan – vaikka heissä jotain samaa ylä- ja alamäkeä onkin kuin Annissa –, niin pääosin ihan jotain muuta. Anni haluaa tietää, mitä häneen on tarttunut geenimatkojen varrelta.
Geenitutkija väläyttää:
– Koko ihmiskunta polveutuu seitsemästä kantaäidistä, Eevasta. Ja sinussa on joitakin tismalleen samoja geenejä kuin noilla kantaäideillä.
– Minulla? Anni katselee käsiään, jalkojaan, mahaansa, ja hyppää geenitutkijan maalaamaan ulottuvuuteen, kun tämä päästelee: – Mietipä, millainen oli kymmeniätuhansia vuosia sitten se maailma ja sinun tietty geenisi, joka siirtyi seuraavaan sukupolveen jne. jne. ja elää nyt sinussa ja voi hyvin. Ja mitä matkoja se onkaan vaelluksellaan tehnyt. Sitä samaista geeniä kuljetat mukanasi. Aika vanha se on ja pitkän matkan kulkenut. Kuusikymmentäkaksi elämäsi vuotta tätä perspektiiviä vasten näyttää kovin nuorelta. Kannat 'ikuisuuden ikäistä' tavaraa mukanasi. Mietipä sitä.
–Tsot, tsot, Anni toppuuttelee. – Äläpäs hypi elämän edelle, en pysy nyt mukana.
Tutkija katsoo Annia ja miettii, mistä kannattaa jatkaa. Alusta, hän päättää.
– Suosittelen, että tilaamme sinulle DNA-testin (klik) ja saat genomapin eli äitijanasi aina alku-Eevasta lähtien. Kartta ei tosin valaise sitä, millainen olet, mutta kertoo, mitä reittiä olet tullut tänne.
(klikkaa niin näet 'Annin' matkareitin Afrikan kanta-Eevasta lähtien... pitkä marssi tänne asti)
Nyt se on tullut.
Anni katselee genograafista karttaansa. Hänen geeninsä on kiertänyt Afrikan alkupisteestä pohjoisen kautta Annin maisemiin. Siksikö hän on aina halunnut pohjoiseen, Jäämeren rannalle, Huippuvuorille, Islantiin, Lofooteille? Hän kantaa geeneissään lumivuoria, jäätä ja viimaa, joikujen äänimaailmaa, kiihkeiden revontulien mystiikkaa, valoa ja pimeyttä. Hän kumartaa itselleen, sillä se, minkä hän oli kokenut omituiseksi poikkeavuudeksi, oli tienviitta pohjoiseen. Kotireittiin. Afrikan ajoista on niin kauan. Tai no joo...
Kartan mukana on geenimatkakertomus, ensin yleinen, sitten Annin antamaan DNA-näytteeseen perustuva selvitys, ja näitä hän syventyy nyt lukemaan:
MITOKONDRIO-EEVA: MEIDÄN KAIKKIEN ÄITIMME
Tarinamme alkaa Afrikassa 150-170 000 vuotta sitten äidistä, jolle antropologit ovat antaneet nimeksi mitokondrio-Eeva.
Hänelle annettiin tämä myyttinen nimi 1987, kun populaatiogeneetikot havaitsivat, että kaikki ihmiset, jotka tällä hetkellä elävät planeetallamme, voidaan linjata äidin puolelta takaisin häneen.
Mutta mitokondrio-Eeva ei ollut ensimmäinen naispuolinen ihminen. Homo sapiens kehittyi Afrikassa noin 200 000 vuotta sitten ja ensimmäiset ihmisapinat (joita luonnehti heidän kaksijalkainen asentonsa) ilmestyivät lähes 2 miljoonaa vuotta aikaisemmin. Vaikka ihmisiä on ollut lähes 30 000 vuotta, Eeva on poikkeuksellinen siksi että hänen linjansa on ainoa, joka on selvinnyt muinaisista ajoista elämään nykypäivään.
Miksi Eeva?
Yksinkertaistaen: Eeva oli selviäjä. Äidinpuolinen linja voi joutua sukupuuttoon lukuisista syistä. Äidillä ei ehkä ole lapsia tai hän on saanut vain poikia (jotka eivät jatka hänen mtDNA:tansa seuraavalle sukupolvelle). Hän saattaa joutua katastrofin kohteeksi kuten tulivuorenpurkaukseen, tulvaan tai nälänhätään, jotka kaikki ovat kiusanneet ihmisiä lajimme aamunkoitteesta asti. Mitään näistä sukupuuttotapahtumista ei sattunut Eevan linjalle. Se on saattanut olla pelkkää onnea tai sitten jotain vielä enemmän. Suunnilleen samoihin aikoihin nykyisten ihmisten älyllinen suorituskyky joutui tapahtumaan, jolle Jared Diamond antoi nimen Suuri Harppaus Eteenpäin. Monet antropologit uskovat, että kielen kehitys antoi meille hirmuisen edun muihin aikaisiin ihmisiin verrattuna. Parantuneet työkalut ja aseet, kyky suunnitella ennalta ja tehdä toisten kanssa yhteistyötä ja käyttää resursseja tavoilla joita ei osattu aikaisemmin, antoivat mahdollisuuden muuttaa nopeasti asumattomille alueille, käyttää avautuneita tilaisuuksia hyväksi ja kilpailla menestyksellisesti elintilasta mm. työntämällä syrjään muut ihmisapinat kuten neanderialaiset.
On vaikeaa osoittaa tapahtumaketjua, joka johti Eevan erinomaiseen menestykseen, mutta sen saatamme sanoa varmuudella, että jokainen meistä voidaan johtaa äidin puolelta tähän yhteen naiseen.
Tarinamme alkaa Afrikassa 150-170 000 vuotta sitten äidistä, jolle antropologit ovat antaneet nimeksi mitokondrio-Eeva.
Hänelle annettiin tämä myyttinen nimi 1987, kun populaatiogeneetikot havaitsivat, että kaikki ihmiset, jotka tällä hetkellä elävät planeetallamme, voidaan linjata äidin puolelta takaisin häneen.
Mutta mitokondrio-Eeva ei ollut ensimmäinen naispuolinen ihminen. Homo sapiens kehittyi Afrikassa noin 200 000 vuotta sitten ja ensimmäiset ihmisapinat (joita luonnehti heidän kaksijalkainen asentonsa) ilmestyivät lähes 2 miljoonaa vuotta aikaisemmin. Vaikka ihmisiä on ollut lähes 30 000 vuotta, Eeva on poikkeuksellinen siksi että hänen linjansa on ainoa, joka on selvinnyt muinaisista ajoista elämään nykypäivään.
Miksi Eeva?
Yksinkertaistaen: Eeva oli selviäjä. Äidinpuolinen linja voi joutua sukupuuttoon lukuisista syistä. Äidillä ei ehkä ole lapsia tai hän on saanut vain poikia (jotka eivät jatka hänen mtDNA:tansa seuraavalle sukupolvelle). Hän saattaa joutua katastrofin kohteeksi kuten tulivuorenpurkaukseen, tulvaan tai nälänhätään, jotka kaikki ovat kiusanneet ihmisiä lajimme aamunkoitteesta asti. Mitään näistä sukupuuttotapahtumista ei sattunut Eevan linjalle. Se on saattanut olla pelkkää onnea tai sitten jotain vielä enemmän. Suunnilleen samoihin aikoihin nykyisten ihmisten älyllinen suorituskyky joutui tapahtumaan, jolle Jared Diamond antoi nimen Suuri Harppaus Eteenpäin. Monet antropologit uskovat, että kielen kehitys antoi meille hirmuisen edun muihin aikaisiin ihmisiin verrattuna. Parantuneet työkalut ja aseet, kyky suunnitella ennalta ja tehdä toisten kanssa yhteistyötä ja käyttää resursseja tavoilla joita ei osattu aikaisemmin, antoivat mahdollisuuden muuttaa nopeasti asumattomille alueille, käyttää avautuneita tilaisuuksia hyväksi ja kilpailla menestyksellisesti elintilasta mm. työntämällä syrjään muut ihmisapinat kuten neanderialaiset.
On vaikeaa osoittaa tapahtumaketjua, joka johti Eevan erinomaiseen menestykseen, mutta sen saatamme sanoa varmuudella, että jokainen meistä voidaan johtaa äidin puolelta tähän yhteen naiseen.
****
Anni ei jaksa lukea tällä erää enempää. Hän on matkansa alussa. Pakko kiehauttaa kahvit. Huimaa, kun tajuaa olevansa jo kaukaisista ajoista lähtien osana ihmiskuntaa, yhteistä perhettä (ja eläinkuntaakin pitkälti, niin hän on lukenut). Kahvit juotuaan hän jatkaa lukemista. Hänen geeninsä lähtevät vaeltamaan Afrikasta kohti pohjoista.
keskiviikko 28. lokakuuta 2009
ei - kyllä
klikkaa kuvaa niin näet mustan joutsenen
äiti:
Joku sanoi: lastenkasvattaminen on yksinkertaista ja helppoa, kuin kinnasta kutoisi; tarvitsee vain muistaa nurin oikein nurin oikein ja sopivassa kohdin niitä käyttää niin valmista tulee ja lapsen voi lähettää maailmaan, missä kotikutoiset lapaset lämmittävät 'pakkasessa': lämmönlähde on aina olemassa.
Kyllä on kyllä ja ei on ei, siinäkö resepti. Rakkautta ja rajoja.
Ei tiennyt sanoja, miten vaikeaa on sanoa EI, kun tyttären silmät sumenevat surusta; pikkuveli on kotiutettu taas keväisen keuhkokuumeen vuoksi sairaalasta ja syynä on hengitysvaje ja allergia eikä tyttären toivetta kotieläimestä voida toteuttaa. Eläin- ja luonnonrakkaus polttaa ja ymmärrän mitä tarkoittaa sanonta: kun yksi ikkuna sulkeutuu, toinen avautuu.
Yhdeksäntoistavuotiaana (siitä on jo aikaa) hän kirjoittaa lapsuutensa lintuharrastuksesta, jonka saan hänen luvallaan tuoda saaren taigaan. Ja tänään tiedän hänen tiensä. Se on johtanut kauas maailman ääriin, ekologisiin luonnontutkimuksiin jotta meillä vielä tulevaisuudessakin pikkutyllit niiaisivat ja taivas hengittäisi ja ihmiset yhtä lailla kuin pienenpienet önkiäiset voisivat elää ja kasvaa äiti Maan sylissä.
tytär:
Ystäväni, villilinnut (1989)
”Vaikka olenkin ehdottomasti sitä mieltä, ettei maailmassa ole kauniimpaa näkyä kuin lapintiiran keveä leijailu kesänsinisen meren yllä, on minun kuitenkin myönnettävä, etteivät linturetket aina ole pelkkää idylliä.
Toisinaan vastoinkäymiset saavat huvittaviakin piirteitä. Yhden ikimuistoisimmista retkistäni tein toukokuussa 1985 Espoon Suomenojan jätevesialtaalle. Paikka ei ole kovin luonnonkaunis, mutta usein suorastaan kuhisee lintuja. Niin nytkin: mieltä ilahdutti erityisesti mustakurkku-uikun pulikointi aivan silmieni edessä. Kevät oli jo pitkällä, rannalla lepatteli neitoperhosia, ja muutaman ruokokerttusenkin olin jo yhyttänyt säksättämästä ruovikon keskellä.
Lammikolta päästyäni aloin kiikaroida viereisen puhdistamon lieteallasta. Se oli usein kahlaajien suosiossa, ja niinpä sain nytkin ihailla pikkutyllien niiailuja. Ne ovat hauskoja, pirteännäköisiä lintuja, ja päätinkin tutkailla niitä tarkemmin – piirrän nimittäin lintuja mielelläni, ja ehkäpä tekisin nyt jonkinlaisen luonnoksen pikkutylleistä.
Pikkutyllien raapustelu kuitenkin jäi siltä kerralta, sillä erehdyin niitä ihaillessani astumaan muutaman askeleen eteenpäin lietteellä. Kuulin vain molskahduksen ja hölmistyneenä tajusin vajonneeni reisiäni myöten haisevaan liejuun. En kyennyt lainkaan liikkumaan, saatoin vain tuntea, kuinka likavettä ryöppysi saappaisiin ja lahkeisiin – sitten ymmärsin jo pelastaa kiikarin toisella kädellä ja hamuta toisella otetta jostain pitävästä.
Onni onnettomuudessa oli, etten ollut kaukana altaan poikki kulkevasta betoniputkesta. Syöksähdin sitä johti ja pääsinkin hiukan lähemmäs – pelkäsin altaan syvenevän, jolloin uppoaisin vain syvemmälle, mutta niin ei onneksi käynyt. Lopulta tarrasin putkeen kiinni ja onnistuin hivuttamaan itseni sen päälle. Vain pulppuava vana jäi liejuun kertomaan nolosta pulahduksestani.
Turvassa putken päällä aloin tutkia tilannetta, toivuttuani ensin säikähdyksestä. Vedin saappaat jaloista ja valutin niiden haisevan sisällön takaisin altaaseen. Sukat levitin auringonpaisteeseen kuivumaan, sitten kävinkin jo housunlahkeiden mustanpuhuvien liejumöykkyjen kimppuun. Siinä kaapiessani katseeni osui äkkiä pikkutylleihin, jotka olivat jatkaneet soidintouhujansa antamatta kohellukseni häiritä niitä millään tavoin.
Niiaus, vihellys ja taas niiaus, sitten nopea soidinlento lietealtaan ympäri. Huomasin, että sirittäjäkin oli alkanut laulaa kirkasta säettään – ja niin minua alkoi naurattaa. Auringon lämpö sai paljaat varpaani heräämään, pajulinnut säestivät, jossain narisivat telkät. Mikäs minun tässä ollessa… olisihan voinut käydä pahemminkin!
Pikaisen puhdistautumisen jälkeen oli vielä jäljellä retken hankalin osa: kotiin oli päästävä. Ei auttanut muu kuin uskaltautua bussiin koettelemaan kuljettajan ja matkustajien sietokykyä. Tunnin piinallisen matkan jälkeen pääsin vihdoin kotiin, missä ensi töikseni ruiskutin saappaat puhtaiksi ja siirsin ne pihalle tuulettumaan. Sinne ne sitten jäivätkin kuudeksi viikoksi, siksi voimakas oli niiden varsin omaleimainen haju.
Mistä sitten kipinä kaiken maailman pikkutyllien perässä molskimiseen?
Olin juuri täyttänyt yhdeksän vuotta, kun kirjoitin äidinkielen kokeen taakse opettajalleni salaisen viestin: ”En selviä ilman lintuja. Linnut ovat elämäni. Pidän sekä korpista että riikinkukosta, strutsista, peiposta ja undulaatista. Eilen sain ihanan tiedon. Saan joululahjaksi neljä lintukirjaa, jotka saan valita itse."
En tiedä, mikä sai minut innostumaan juuri linnuista. Perheessämme esiintyvä allergia kiukutti minua – olenhan hyvin eläinrakas ja olisin kovasti toivonut omaa pörröistä kotieläintä. Puheita allergiasta en ottanut kuuleviin korviinikaan, sen sijaan kannoin – ehkä sitkeyteni osoittaakseni – kirjastosta mitä ihmeellisimmistä karvaturreista kertovia opuksia. Oli miten oli, eläintä meille ei voitu hankkia. Tuohon kirjapinoon oli kuitenkin eksynyt jokunen luonnonvaraisiin lintuihinkin perehdyttävä kirjanen. Sinä jouluna avasin ensimmäisen havaintovihkoni ja aloin riipustella siihen merkintöjäni lintulaudan tapahtumista.
Vähitellen alkoivat lintulajit tulla minulle tutuiksi, ja samalla harrastuksesta tuli osa elämää. Koulumatkoilla laskin aamuhämärän variksia, ja tavallinen kauppareissukin muuttui jännittäväksi seikkailuksi – koivuissahan saattoi milloin tahansa räpistellä vaikkapa tundraurpiainen…
Pian opin liikkumaan itsenäisesti eksymättä, ja niin oli tie avoinna pitkille, yksinäisille vaelluksille siivekkäiden lumoavassa maailmassa.”
* * *
JK Tyttäreni terveiset tänä aamuna Canberrasta (kuva on hänen ottamansa): "Laitan tähän yhden uude(hko)n kännykamerakuvan jossa paikallinen järvi yhtenä aamuna näytti mereltä kun vastaranta katosi pilveen. Joutsen on musta ei siksi että olisi siluetti vaan siksi että ne on täällä oikeasti mustia."
Pakinaperjantai: Käsky
maanantai 26. lokakuuta 2009
lapsena kerran
Ina pyysi paljastamaan seitsemän asiaa itsestäni. Kiitos pyynnöstä, tässä haja-asutusta pääkopastani:
1. Synnyn Helsingissä mutta muutan kaksivuotiaana Kuopioon, tähän taloon. Talon yläkerran toinen puolikas, Vuorikadun ja Tulliportinkadun puoli, on kotimme, vasemmalla ovat lastenhuoneen ikkunat. Siellä sairastan hinkuyskän.
Alakerrassa surisee pora ja rappukäytävään asti kantautuu hammaslääkärin haju. Juoksen kiireesti milloin portaita ylös kakkoskerroksesta kolmanteen, kotikerrokseen, milloin portaita alas ovesta ulos kadulle ja sieltä seuraavaan kortteliin, Kuvakukon elokuvamainoksia ihmettelemään. On näkösällä pussauskuviakin. Kaikkea sitä. Kuopion toisen elokuvateatterin nimi on Palatsi.
Talon eteen kopsuttaa 31.5. joka kevät hevonen ja rattaat, jotka kuljettavat muuttokuorman satamaan, missä odottaa pieni laiva ja vie meidät kolmeksi kuukaudeksi saareen. Olen kasannut koko kesän varalle kirjoja jahka olen lukutaitoinen.
Kun olen yhdeksänvuotias muutamme Ajurinkadulle, Sankaripuiston reunalle (kuva on viime kesältä mutta paikka kuin silloin ennen):
Näkymä uuden kotimme ikkunasta, silmät (sananmukaisesti) ristissä:
2. Ajurinkadusta tulee mieleeni:
Jo pienenä saan kuljeskella yksin, vapaana ja irrallaan mummin luokse torin kulmalle. Mummin talo on Kestikievaria (kuvassa) vastapäätä. Keskikievariin johtavat kiviportaat, joilla huojuu ukkoja. Pelkään niitä vähän mutta en paljon. Joskus ne huutavat: mittees tyttö; minä katson niitä tiukasti silmiin ja vastaan: en mittää.
Seison torin kulmalla Kestikievarin edessä ja katselen Kuopion tammimarkkinoita ihanuuksineen. Kintaissa hölskyy isän antama markkinaraha. Imeskelen villakintaan peukalonpesää, johon kasvaa huurrekiehkuroita. Ihmisten suusta ja nenästä pöllähtää savupilviä. Ilmapallot kohoavat pakkashuurteiselle taivaalle. Punaisia, sinisiä, keltaisia palloja, makkaranmuotoisia, täyspyöreitä: niiden luokse on mieli ja halu, mutta kuinka torille pääsee, kun välissä on Haapaniemenkatu täynnä autoja, hevosia, rattaita. Päätös on nopea: sinne vain sekaan.
Yhä näen kauhunkirkkaana ja kuitenkin ihmeen luottavaisena tapahtuman. Olen hevosen alla, jonka neljä jalkaa polkevat paikallaan ptruun kaikuessa yli markkinakohinan. Mutta hevonen on kiltti, ei se minua tallaa ja niin pääsen ostamaan markkinapallon ja Viipurin rinkelin; markkinapalloon on kiinnitetty kuminauha, jonka varassa pallo pomppii ylös, alas, eteen, taakse.
3. Kun opin lukemaan, luen, luen, lukemasta päästyäni luen. Elän satujen hyvän ja pahan taistelut niin että haluan tehdä itsekin jotain hyvää. Pieni tulitikkutyttö saa lapsensydämeni väräjämään. Miten joillakin voi olla niin jouluisen runsasta ja lämmintä ja toinen joutuu katsomaan lasin takaa kylmissään sitä lämpöä ja loistoa mikä on niin lähellä mutta tavoittamattomissa. Ja vain lasiruutu välissä.
Oikeudenmukaisuudentunne ei hellitä. Kun en muuta keksi, käännyn seitsemänvuotiaan ehdottomuudella uskovaisen opettajani puoleen ja hän järjestää asiat siihen malliin, että pääsen pyhäkoulunopettajaksi ihan pienille taaperoille ja kaikeksi ilokseni myös, kun niin kovasti haluan, kenttätyöhön siivoamaan mummojen asuntoja mutta kun jälki on kelvotonta, minulle sanotaan että jospa vain saarnaisin pyhäkoulussa pilteille mutten kopistelisi enää mattoja vanhoille enkä varsinkaan luuttuaisi kun lotraan niin että lattiat lainehtivat. Pyhäkoulunopettajan urani jäi hyvin lyhyeksi.
4. Kun opettelen ajamaan polkupyörällä ja opinkin jo, keksin pistää vasemman jalan oikealle polkimelle ja oikean jalan vasemmalle. Mielikuvissani näen, että jalat lonksahtavat solmuasennosta omille sijoilleen ja polkimilleen noin vain niksnaks kunhan vauhti on silmissä vilistävä. "Elokuvasin" etukäteen koko draamaan. Hämmästys on suuri kun makaan maassa ja pyörä on nurin, polveni verillä. Jalat eivät tehneet sitä temppua mikä minusta olisi ollut luontevaa: pyörä jatkaa suoraa matkaa ja jalkani löytävät polkimensa niin kuin on säädetty. Oikea oikealle, vasen vasemmalle. Ei, ei. Kokemus on karvas. Eikö mitään voi keksiä ilman että satuttaa itsensä. Kun polvet ovat muutenkin ruvella, opettaja kysyy, ketkä uskovat joulupukkiin. Ihmettelen, miksi hän sellaista kysyy ja viittaan käsi niin korkealla kuin se nousee, ja nouseehan se kun nostan takapuoltani pulpetista vähän. Opettaja tyrmää: joulupukkia ei ole olemassa. Tiedän – vaikken termiä tuolloin osaa nimetä – mitä tarkoittaa kun maailmankatsomus romahtaa. Lysähdän lamaantuneena pulpettiini.
5. En saa uusia vaatteita: olen perheemme kolmas tyttö. Yhden ainoan kerran minulle ostetaan kaupasta takki ja kun menen se ylläni kouluun, tyttöparvi on ympärilläni päivittelemässä: sinulla on uusi takki. Minua hävettää niin että olisin halunnut painua maan alle ja paljon multaa päälle ja kukkia kasvamaan etten olisi keskipiste. Samaan sarjaan kuulunee, etten osaa käyttää meikkejä. En sen koommin pukeutunut tuohon takkiin, vanha ruskea ulsteri oli huomiota herättämättömän turvallinen.
Kauppakatu 15:n hattukauppa on juuri sopivankokokoinen, sinne saattaa mennäkin jos tarvis on. Siellä myydään vain yhtä artikkelia, hattuja. Yksi lentäjänlakki, kiitos. Mutta muuten minua ei saa kauppaan. Ahdistun tavararöykkiöistä. Shoppailu, mitä sen?
6. Saunassa en ole syntynyt mutta yleisessä saunassa minut on pesty kerran jos toisenkin. Jo päätäiden vuoksi. Kuopion Hartikaisen yleiseen saunaan marssii lauantaisin koko perhe: isä, äiti ja kolme tyttöä (pikkuveli ei ollut vielä syntynyt) ynnä Dahströmin limonaaditehtaan limpparipullo lapsille ja olutta isälle. Mitähän äiti joi saunajanoonsa?
7. En osaa ommella. Neula putoaa käsistäni ja lanka hiertää. Olen yrittänyt kyllä ja onnistunutkin eli ensimmäinen lause pitää totuuden nimessä peruuttaa. Nolo havaita että osaan kun tahdon. Taitaa olla valintakysymys: motivaatiosta kaikki onkin kiinni. Mutta kun tapasin armaani 26.1.1969 kysyin ensimmäiseksi: osaatko ommella ja hän vastasi kyllä. Siitä lähtien hän on ommellut meillä napit, niin minun kuin lasten. Ja sydämensä kiinn’.
Tälle paikalle, Valkeisenlammen rannalle, rakennettiin Kuopion Alavan kirkko, missä meidät vihittiin 27.2.1971. Olisi ollut hyvä jos meidät olisi vihitty heinäpellolla. Emme oikein mahdu raameihin emmekä kehyksiin.
Luen suuret klassikot varhain ja kysyn kotona ja koulussa: mitä tarkoittaa intohimo? Kun en tiennyt niin en tiennyt. Eivätkä aikuisten selitykset minua viisaammaksi tehneet, sekoittivat vain. Nyt tiedän. Iloa, innostusta ja intohimoa on ihanaa vaalia, ikään katsomatta. Antaa mennä vaan. Uudestaan ja uudestaan. Olen jälleen se lapsi joka mieluusti kokeilee pyörällä ajoa pyörällä päästään. Vauhtia pitää olla vaikkei kykyä aina olisikaan. Maasta se pienikin (ja iso) ponnistaa voi sitä ”pientäkin” onnistaa.
Olisi mukava, jos Sinä kertoisit oman tarinasi :)
***
Kuopion mustavalkoiset valokuvat (lukuunottamatta polkupyöräkuvaa): Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.
1. Synnyn Helsingissä mutta muutan kaksivuotiaana Kuopioon, tähän taloon. Talon yläkerran toinen puolikas, Vuorikadun ja Tulliportinkadun puoli, on kotimme, vasemmalla ovat lastenhuoneen ikkunat. Siellä sairastan hinkuyskän.Alakerrassa surisee pora ja rappukäytävään asti kantautuu hammaslääkärin haju. Juoksen kiireesti milloin portaita ylös kakkoskerroksesta kolmanteen, kotikerrokseen, milloin portaita alas ovesta ulos kadulle ja sieltä seuraavaan kortteliin, Kuvakukon elokuvamainoksia ihmettelemään. On näkösällä pussauskuviakin. Kaikkea sitä. Kuopion toisen elokuvateatterin nimi on Palatsi.
Talon eteen kopsuttaa 31.5. joka kevät hevonen ja rattaat, jotka kuljettavat muuttokuorman satamaan, missä odottaa pieni laiva ja vie meidät kolmeksi kuukaudeksi saareen. Olen kasannut koko kesän varalle kirjoja jahka olen lukutaitoinen.
Kun olen yhdeksänvuotias muutamme Ajurinkadulle, Sankaripuiston reunalle (kuva on viime kesältä mutta paikka kuin silloin ennen):
Näkymä uuden kotimme ikkunasta, silmät (sananmukaisesti) ristissä:
2. Ajurinkadusta tulee mieleeni:
Jo pienenä saan kuljeskella yksin, vapaana ja irrallaan mummin luokse torin kulmalle. Mummin talo on Kestikievaria (kuvassa) vastapäätä. Keskikievariin johtavat kiviportaat, joilla huojuu ukkoja. Pelkään niitä vähän mutta en paljon. Joskus ne huutavat: mittees tyttö; minä katson niitä tiukasti silmiin ja vastaan: en mittää.Seison torin kulmalla Kestikievarin edessä ja katselen Kuopion tammimarkkinoita ihanuuksineen. Kintaissa hölskyy isän antama markkinaraha. Imeskelen villakintaan peukalonpesää, johon kasvaa huurrekiehkuroita. Ihmisten suusta ja nenästä pöllähtää savupilviä. Ilmapallot kohoavat pakkashuurteiselle taivaalle. Punaisia, sinisiä, keltaisia palloja, makkaranmuotoisia, täyspyöreitä: niiden luokse on mieli ja halu, mutta kuinka torille pääsee, kun välissä on Haapaniemenkatu täynnä autoja, hevosia, rattaita. Päätös on nopea: sinne vain sekaan.
Yhä näen kauhunkirkkaana ja kuitenkin ihmeen luottavaisena tapahtuman. Olen hevosen alla, jonka neljä jalkaa polkevat paikallaan ptruun kaikuessa yli markkinakohinan. Mutta hevonen on kiltti, ei se minua tallaa ja niin pääsen ostamaan markkinapallon ja Viipurin rinkelin; markkinapalloon on kiinnitetty kuminauha, jonka varassa pallo pomppii ylös, alas, eteen, taakse.
3. Kun opin lukemaan, luen, luen, lukemasta päästyäni luen. Elän satujen hyvän ja pahan taistelut niin että haluan tehdä itsekin jotain hyvää. Pieni tulitikkutyttö saa lapsensydämeni väräjämään. Miten joillakin voi olla niin jouluisen runsasta ja lämmintä ja toinen joutuu katsomaan lasin takaa kylmissään sitä lämpöä ja loistoa mikä on niin lähellä mutta tavoittamattomissa. Ja vain lasiruutu välissä.
Oikeudenmukaisuudentunne ei hellitä. Kun en muuta keksi, käännyn seitsemänvuotiaan ehdottomuudella uskovaisen opettajani puoleen ja hän järjestää asiat siihen malliin, että pääsen pyhäkoulunopettajaksi ihan pienille taaperoille ja kaikeksi ilokseni myös, kun niin kovasti haluan, kenttätyöhön siivoamaan mummojen asuntoja mutta kun jälki on kelvotonta, minulle sanotaan että jospa vain saarnaisin pyhäkoulussa pilteille mutten kopistelisi enää mattoja vanhoille enkä varsinkaan luuttuaisi kun lotraan niin että lattiat lainehtivat. Pyhäkoulunopettajan urani jäi hyvin lyhyeksi.
4. Kun opettelen ajamaan polkupyörällä ja opinkin jo, keksin pistää vasemman jalan oikealle polkimelle ja oikean jalan vasemmalle. Mielikuvissani näen, että jalat lonksahtavat solmuasennosta omille sijoilleen ja polkimilleen noin vain niksnaks kunhan vauhti on silmissä vilistävä. "Elokuvasin" etukäteen koko draamaan. Hämmästys on suuri kun makaan maassa ja pyörä on nurin, polveni verillä. Jalat eivät tehneet sitä temppua mikä minusta olisi ollut luontevaa: pyörä jatkaa suoraa matkaa ja jalkani löytävät polkimensa niin kuin on säädetty. Oikea oikealle, vasen vasemmalle. Ei, ei. Kokemus on karvas. Eikö mitään voi keksiä ilman että satuttaa itsensä. Kun polvet ovat muutenkin ruvella, opettaja kysyy, ketkä uskovat joulupukkiin. Ihmettelen, miksi hän sellaista kysyy ja viittaan käsi niin korkealla kuin se nousee, ja nouseehan se kun nostan takapuoltani pulpetista vähän. Opettaja tyrmää: joulupukkia ei ole olemassa. Tiedän – vaikken termiä tuolloin osaa nimetä – mitä tarkoittaa kun maailmankatsomus romahtaa. Lysähdän lamaantuneena pulpettiini.
5. En saa uusia vaatteita: olen perheemme kolmas tyttö. Yhden ainoan kerran minulle ostetaan kaupasta takki ja kun menen se ylläni kouluun, tyttöparvi on ympärilläni päivittelemässä: sinulla on uusi takki. Minua hävettää niin että olisin halunnut painua maan alle ja paljon multaa päälle ja kukkia kasvamaan etten olisi keskipiste. Samaan sarjaan kuulunee, etten osaa käyttää meikkejä. En sen koommin pukeutunut tuohon takkiin, vanha ruskea ulsteri oli huomiota herättämättömän turvallinen.
Kauppakatu 15:n hattukauppa on juuri sopivankokokoinen, sinne saattaa mennäkin jos tarvis on. Siellä myydään vain yhtä artikkelia, hattuja. Yksi lentäjänlakki, kiitos. Mutta muuten minua ei saa kauppaan. Ahdistun tavararöykkiöistä. Shoppailu, mitä sen?
6. Saunassa en ole syntynyt mutta yleisessä saunassa minut on pesty kerran jos toisenkin. Jo päätäiden vuoksi. Kuopion Hartikaisen yleiseen saunaan marssii lauantaisin koko perhe: isä, äiti ja kolme tyttöä (pikkuveli ei ollut vielä syntynyt) ynnä Dahströmin limonaaditehtaan limpparipullo lapsille ja olutta isälle. Mitähän äiti joi saunajanoonsa?
7. En osaa ommella. Neula putoaa käsistäni ja lanka hiertää. Olen yrittänyt kyllä ja onnistunutkin eli ensimmäinen lause pitää totuuden nimessä peruuttaa. Nolo havaita että osaan kun tahdon. Taitaa olla valintakysymys: motivaatiosta kaikki onkin kiinni. Mutta kun tapasin armaani 26.1.1969 kysyin ensimmäiseksi: osaatko ommella ja hän vastasi kyllä. Siitä lähtien hän on ommellut meillä napit, niin minun kuin lasten. Ja sydämensä kiinn’.
Tälle paikalle, Valkeisenlammen rannalle, rakennettiin Kuopion Alavan kirkko, missä meidät vihittiin 27.2.1971. Olisi ollut hyvä jos meidät olisi vihitty heinäpellolla. Emme oikein mahdu raameihin emmekä kehyksiin.Luen suuret klassikot varhain ja kysyn kotona ja koulussa: mitä tarkoittaa intohimo? Kun en tiennyt niin en tiennyt. Eivätkä aikuisten selitykset minua viisaammaksi tehneet, sekoittivat vain. Nyt tiedän. Iloa, innostusta ja intohimoa on ihanaa vaalia, ikään katsomatta. Antaa mennä vaan. Uudestaan ja uudestaan. Olen jälleen se lapsi joka mieluusti kokeilee pyörällä ajoa pyörällä päästään. Vauhtia pitää olla vaikkei kykyä aina olisikaan. Maasta se pienikin (ja iso) ponnistaa voi sitä ”pientäkin” onnistaa.
Olisi mukava, jos Sinä kertoisit oman tarinasi :)
***
Kuopion mustavalkoiset valokuvat (lukuunottamatta polkupyöräkuvaa): Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
"31"
31.12. on uudenvuoden aatto:
"vuosi vanha vaipui hautaan, riemuineen ja murheineen" (Immi Hellen)
***
Kuunpaisteella
-Voi, äiti, miksi en unta saa?
Sano, äiti, ken ovelle kolkuttaa?
-Tytär, nuku! Kohta on puoliyö,
vain tuuli ovellesi lyö.
-Ei, äiti, se tuuli ei olla voi,
se kummallisesti soi.
-Nuku, nuku! Oven takana on
vain kuumottelu kuutamon!
-Siellä liikahti joku ihminen.
Voi, äiti, kuulitko askelen?
-Ole lapsi! Ohikulkija vaan
löi hiljaisuutta sauvallaan.
-Ei, äiti, hän pääsi jo huoneeseen
ja piilotettiin sydämeen!
-Tytär, siunaa itsesi ja nuku vain!
Kävi rakkaus ovelle kolkuttain.
-Oi, äiti, kuinka on ihanaa!
Kuu paistaa, paistaa ja nukuttaa.
Einari Vuorela: Korpirastas
numerokuvahaaste 31
perjantai 23. lokakuuta 2009
'tie ulos'
Tie ulos
Pääsen pimeydestä valoon, kun toinenkin silmäni sai tänään keinomykiön. Siitä ilosta syötän Valokuvatorstain tie ulos -haastesanaparin googlen kielenkääntäjään ja leikittelen käännöksillä. Konekäännös tuottaa virheitä (luulen), mutta myös hauskuutta ja kauneutta: thai-kieli on kirjoitettuna kuin miniatyyritaidetta.
TIE ULOS (suomi)=
sortida (katalaani)
διέξοδος (kreikka)
izlaz (kroatia)
izeja (latvia)
išeiti (liettua)
mod l - (malta)
utvei (norja)
saída (portugali)
wyjście (puola)
sortir (ranska)
cale de ieşire (romania)
utvägen (ruotsi)
Ausweg (saksa)
излаз (serbia)
cesta von (slovakia)
izhod (slovenia)
paraan ng (tagalog)
vej ud (tanska)
วิธีออกจาก (thai)
cesta ven (tsekki)
çıkış yolu (turkki)
Вихід (ukraina)
Выход venäjä)
cách hiểu (vietnamin kieli)
pääsetee (viro)
tie ulos (unkari)....
Kun tulee aika kääntää 'tie ulos' unkariksi, kone antaa vastaukseksi: tie ulos. No mikäs siinä, sukukieliähän suomi ja unkari alunperin ovat ja kone ymmärtää kielihistorian, näemmä.
Miten kieleemme vaikuttaa google ja netti ja ties mikä etiketti, sitä en osaa ennustaa. Onko netti väline mikä päästää ihmiset baabelin kielten sekamelskasta, kun esperanto-juna meni jo. Puhummeko jossain vaiheessa kaikki "googlea", kun kielillä ei ole enää kotimaata? Toivon ettei niin käy, mutta en ole ennustaja. Aikaa myöten saamme tietää, millainen on kielen tie ulos maailmaan.
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
bloggaajien herkut -keittokirja
Tuulento ja Ansku antoivat minulle tunnustuksen. Olen siitä hyvin iloinen. Milläs kiitollisuuden tunteeni ilmaisen?
Eräs syksyn – ja elämän ilon aiheita on... hyvä ruoka. Tyttärelläni on ollut tapana kutsua meidät syömään kotiinsa säännöllisin väliajoin ja voi mahdoton (saahan lastaan kehua, saahan), mitä herkkuja hän osaa loihtia. Kehitys kehittyy. Nyt hän on vähintäinkin vuoden verran Australiassa, emmekä pääse nuuhkimaan tuoksuja ja hoitamaan makuaistiamme kun kuului kehotus: syömään! – paitsi kylläpäs. Sain häneltä lahjaksi hänen omin käsin kirjoittamansa keittokirjan, johon hän on tallentanut ne reseptit, jotka ovat saaneet minut huokaamaan autuaana: tätä täytyy saada uudestaan.
Ekologi kun on, keittokirjan kannet ja lehdet ovat ympäristöystävällisiä. Kädessänsä hän pitelee sulkakynää, kun avaa kirjan ja kirjoittaa ensimmäiselle lehdelle:
Klikkaa ohjeet suuriksi ja tulosta. Kokeile, maista! Makuelämyksistä ei kannata kiistellä, mutta minulle aurinkokana ja aivan ihana kalapata ovat mmmmmhnn-aah -tasoa.
Jotta ilo jatkaisi kulkuaan, haastan blogiystävät paljastamaan suosikkiohjeensa (määrä ja laji vapaa) omassa blogissaan. Haastan Demetriuksen (kalaa, kiitos), aimariin, jonka keväiset vinkit innostivat perunanviljelyyn: kasvatin saaressa ämpäriperunoita jotka nautimme, mies ja minä, 'aivan ihanan kalapadan' kanssa. Haastan myös arleenan, jonka KOTONA-blogi on ruokablogien ykköskastia. Inan ikkunasta kävin noukkimassa jo yhden reseptin, lisää odotan vesi kielellä, hyvällä mielellä.
Tehdään yhdessä uudenlainen, virtuaalinen keittokirja: bloggaajien herkut.
tiistai 20. lokakuuta 2009
rakasta – ja päästä lapsi lentoon
Kun lapsi syntyy, naisesta tulee äiti. Se on kuin tulivuorenpurkaus: laava valuu, kipu yltyy, purkaus saapuu ja sieltä lapsi syöksyy, elämänvoimaa täynnä. Sen jälkeen mikään ei naisen elämässä kuin ennen. Hän on ikuisesti äiti.
Lapsi on ihme. Häntä voi tuijottaa tuntikausia, hengittää sisään, pidättää hengitystä, tarttua käteen, silittää posken nukkaa, nuuhkia, nähdä kuinka hymy saapuu, täyttää silmät ja kaareuttaa huulet ja sitä yhteyttä mikä äidin ja lapsen välillä on, ei pura pakkaset, ei sulata helle, sillä side on näkymätön ja ulottuu linnunradalle ja takaisin. Äidin ja lapsen yhteydessä on mystinen vetovoima molempiin suuntiin: sydän sykkii lapsesta äitiin, äidistä lapseen, läpi elämän. Läpi elämän? Miten käy kun lapsi kasvaa ja äidin pitää kätkeä sisällensä, sykkyrälle, pikku hiljaa se side joka on mutta jota ei ole syytä kaiken aikaa näyttää, ettei se tukahduta lapsen kasvua matkalla kohti omia voimia, omaa elämää.
On kuljettava pitkä tie luottamukseen: elämä ottaa vastaan, lapseni selviytyvät. Kunkin kohdalla tulee hetki jolloin irrotan käteni heidän kädestään – vai irrottavatko he ensin – voidakseen vilkuttaa: hei, hei äiti, minä menen – elämään.
Esikoisen juoksuaika alkaa. En voi mennä nukkumaan ennen kuin olen tarkistanut että hän on sovittuna aikana kotona, tulee sillä ja sillä bussilla riennoistaan ja kaikki on hyvin. Hän tulee, tervehdin saapuvaa ja sulan syvään uneen.
Kuopus ei vammansa vuoksi opi kävelemään silloin kun samanikäiset taaperot tapailevat ensiaskeleitaan. Mutta terapian avulla hän alkaa kontata, vuotta myöhässä aikataulusta mutta onko kalenterilla väliä kun kyse on kaikkeudesta, iättömästä rakkaudesta. Lapsi ei ole saavutus. Lapsi on kaikkeus.
Mutta sitten kun hän vaappuen ja ontuen oppii hallitsemaan liikeratansa sen verran että nousee jaloilleen ja horjuu eteenpäin, huomaan, että alan itse kävellä hänen laillaan. Eläydyn vammaisen lapseni alkutaipaleelle niin voimallisesti, että tunnen hänen ponnistelunsa fyysisesti ja astun hänen mokkasiineihinsa. Eritahdissa samaan tahtiin pysyn hänen tukenaan ja turvanaan. Minulle huomautetaan kävelytyylistäni ja havahdun. Otan lastani kädestä kuin kotikoivu lehdestään. Hän astelee yhä rohkeammin vaikkei koskaan pysty normaaliin kävelyyn. Hermoradat jotka syntymän yhteydessä vaurioituivat, eivät uusiudu. Katse siirtyy pois siitä mitä ei voi saavuttaa, siihen mitä on. Hän harrastaa vammaisurheilua, uimista ja jalkapalloa. Ja huumoria laaja-alaista. Hänellä on taito puhaltaa auringon edestä pilvi pois pimentämästä. Hänet valitaan luokkansa aurinkopojaksi.
Tytär harrastaa lintuja ja viemme hänet linturetkille milloin arktista muuttoa katsomaan, milloin Liminganlahdelle, Hailuotoon, Parikkalaan. Yöpöllöretket ovat eksoottisia mutta keväiset aamut – jolloin lintuvietti häntä vetää (ja se tarkoittaa viikon jokaista aamua) – alkaa meitä vanhempia väsyttää, kun työpäiväkin on vietävä läpi täysillä ja vähän ylikin. Jospa emme seuraavana aamuna menekään Laajalahdelle, sanomme hänelle, kolmentoista vanhalle; emme yksinkertaisesti tällä erää jaksa.
Siitä syttyy sota. Rakkauden sota. Linnut vetävät häntä puoleensa, meitä rakkaus luonnolle sydämensä luovuttanutta, intohimoista tytärtämme kohtaan, mutta työ ei anna armoa; pakko on katsoa hänen pettyneisiin, surusta laajentuneisiin kosteisiin silmiinsä ja sanoa jyrkästi ei.
Hän uhittelee: menen kuitenkin yöllä linturetkelle kun nukutte, menen koska Laajalahdessa on huomisaamuna varhain nähtävissä se ja se (olen unohtanut lajin) muuttolintu.
– Ei, et mene, Laajalahdelle on matkaa pyörällä parikymmentä kilometriä ja aamuyön tunteina liikkeellä on ravintolasta palaavia juhlijoita eikä silloin nuoren tytön ole turvallista pyöräillä ypö yksin ja rymytä pensaikoissa, ties mitä tapahtuu. Päivä on päivä ja yö on yö. Ne ovat ihan eri asioita.
En osaa ääneen sanoa sitä mitä ajattelen. Tuolloin ei ollut nettiä eikä nuorilla ollut koko maailman kamaluuksia nähtävissä ja luettavissa napin painalluksella.
Hän, vihainen, pettynyt, surullinen, sulkee suunsa ja huoneensa oven kiivaasti.
Äidinvaisto on merkillinen. Se vainuaa vaaran.
Mitä teen minä, naarastiikeri, leijonaemo, lastani henkeen ja vereen asti puolustava? Turvatakaaja. Rakastava.
Raahaan patjan hänen ovensa taakse, yläaulaan, kannan peittoni ja tyynyni ja käyn levottomalle levolle. Vain minun elävän ruumiini yli hän pääsee livahtamaan lintujen perään aamuyöllä... niin, siis ei pääse. Turvamuuri on vahva, hengittävä ja elävä. Sydän sykkii, pallea kohoaa kiivaasti, valppaana. Lopuksi vaivun rauhalliseen uneen. Kaikki kotona.
Aamu antaa huomenen. Kolmetoistavuotias avaa oven, hymyilee. On kiire aamun toimiin, vanhemmat töihin, lapset kouluun, elämä jatkuu.
***
Paljon myöhemmin.
Tytär ojentaa väitöskirjansa (aiheena teeren soidinmenot matemaattisen mallin mukaan) meille vanhemmille. Kirjan kiitoksissa mainitaan myös vanhemmat, "joista huolimatta sain väitöskirjan aikaiseksi".
Pupillit muuttuvat automaattisesti kysymysmerkiksi: ...joista huolimatta..?
– Muistatko sen kiistan Laajalahden yöllisestä linturetkestä?
Nyökkään innokkaana.
– Sinä nukuit yläaulassa huoneeni oven takana patjalla, minä avasin ikkunan, valuin saunasiiven katolle, hyppäsin siitä alas ja pyörän selkään. Paluu samaa reittiä kotiin ennen kuin heräsit. Eikä se ollut ensimmäinen kerta – eikä viimeinen. Sain siltäkin keväältä tilastoihini hienot elämykset ja tulokset.
Oi lapseni, oi. Päästä lapsesi siivilleen. Lentoon. Äidin osa.
Essuani täällä välillä hypistelen ja mietin missä ovat ne pienet kädet jotka pitivät tiukasti helmasta kiinni ja painoivat päänsä syliini turvaa etsien.
Nyt en enää makaa eteisessä patjalla enkä odota kello kädessä viimeistä bussia enkä tartu lapsen käteen ettei hän kaadu vaan luotan että elämä kantaa. Essunnyörit ovat tehtävänsä tehneet, ne on irrotettu ja lapset saavat kasvaa omaksi itsekseen. Rakkaus on vapaa ja täyttää taivaan ja maan, missä lapseni lienevätkään.
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
possutautia ja juhlamokkaa
Tapasin ystävättäreni, lääkärin. Hän on ihana nainen ja kun hän tuntee minut läpikotaisin (kyse ei ole lääkäri-potilas –suhteesta) hän puhuu sairaudet liioitellen ja maiskuttelemme kauhuskenaarioilla sillä hän tietää että meillä ei ole telkkaria enkä netissäkään uiskentele kammottavuuksia kalastamassa vaan ihanuuksia ihmettelemässä. Tai kummallisuuksia, jotka jäävät kutittamaan mieltä kuin karhea pellavapyyhe ensi kertaa iholla.
Jotta saisin tarvittavan annoksen elämän ja kuoleman realiteetteja, tapanamme on tavata kerran viikossa kahvikupposen äärellä kahvia siemaillen ja leivosta lipevästi nuoleskellen.
– Tiedätkös, että sikainfluenssa tulee, hän sanoo uhkaavasti kun tietää että tiedän, kukapa Suomessakaan olisi tätä valistusta vaille jäänyt.
Nyökkään kermavaahto suupielistä tursuten.
– Ja tiedätkös mihinkäs ryhmään sinä kuulut.
– Naimaton nainut eronnut vai leski? No tiedäthän sinä, matkan varrelle mahtuu kokemuksia kokemattomalle. Nuoruus ja hulluus.
– Höpöhöpö, milloin sinut rokotetaan? Vanha olet mutta miten vanha?
– Kohta 64.
– Haa, hänen vinot silmänsä vinottuvat lisää, – siis vaille vielä, vai?
– Nii-in, keväällä 64, onnellinen eläkeläinen olen. Työpolku saa nurmettua kaikessa rauhassa.
– Sullahan ei ole pernaa, paha juttu, paha juttu. Tai ehkä hyvä, kuulut kolmosryhmään riskeinesi. Jos olisit kuusvitonen, tipahtaisit hännille. Rokotetaan jos rokotetaan. Se on pienestä kiinni kuka on etuoikeutettu rokottamisen suhteen ja kenelle vilautetaan peräseinää, mutta silti elinpäiväsi saattavat olla nyt luetut. Ystävänä tämän sinulle sanon, ja tietävämpänä kuin mitä itse olet. Rokotusteho tulee piikittämisestä vasta parin viikon perästä ja tauti saattaa olla huipussaan ennen sitä. Näkemiin, oli hauska tutustua.
Otan pitkän siemauksen juhlamokkaa sillä tiedän että nyt alkaa luento.
– Niin, sinulla ei ole pernaa. Elimistösi ei kykene taistelemaan täysillä tautia vastaan. Olet aseeton. Perna on tehdas, joka paitsi tuhoaa vanhentuneet punasolut myös tuottaa vasta-aineita infektioiden iskiessä ja lähettää elimistöön leukosyyttejä nujertamaan bakteereja. Virustauti saattaa kääntyä bakteeriperäiseksi ja pneumokokki aiheuttaa keuhkokuumeen, joka on pernattomalle hengenvaarallinen, sillä sitä eivät imusolmukkeet, jotka muuten ottavat pernan tehtäviä kiitettävästi hoitaakseen, kykene tuhoamaan. No, jos pääsisit kiireen vilkkaa sairaalaan jytyantibioottitiputukseen, saatat pelastua. Tosin potilaita tulee olemaan paljon ja petejä ja hoitajia vähän. Niin, nyt muistankin: sairastat kaiken lisäksi keskivaikeaa uniapneaa, keuhkosi toimivat vajaasti jo valmiiksi. Musta bonus. Suruliputus. Loppu tulee.
– Oletko tehnyt testamentin? hän siirtyy lääketieteestä juridiikkaan kevyesti kuin kansanhiihtolainen viereiselle ladulle hikisenä pinkona rinnalleni hypähtänyt, suksenkärjet maaliin sojottaen. Olimme koulukavereita. Hiihdimme yhdessä talven hangilla ja kirjoitimme kertyneet kilometrit kansanhiihtovihkoon. Kotikaupungin puolesta annoimme aikamme ja voimamme ja rakkautemme ja sivakoimme silloin kun huvitti ja silloin kun ei huvittanut. Ei se vaiva vaan se päämäärä.
Ennen kuin ehdin vastata, hän sanoo:
– Kannattaisi pohtia mitä pystiä ja kippoa jäljelle jättää ja kenelle sen perinnöksi heittää. Noh, älä nyt mutristele. Pahimmassa tapauksessa kun soitat terveyskeskukseen siellä lausutaan tunnollisesti ja tietäväisesti niin kuin ohjeensa ovat lukeneet ja omaksuneet: pysykää kotosalla, tarkkailkaa tilannetta rauhassa. Mutta se rauhoittelu tulee kalliiksi sinulle ja halvaksi yhteiskunnalle: kuume nousee pilviin, sinä myös, kun keuhkosi ottavat lopputilin... joko muuten olet sanonut omaisille minne sinut haudataan. Ja laatinut hautajaisiin ohjelman, musiikin.
Tämä viimeinen kysymys on helppo. Kyllä, toivon että lauletaan Mustalaiseks olen syntynyt, koditonna kuljeskelen vaan...
– Taas sinä nostalgoit, onhan sinulla jo se saari, lempipaikka.
– Niin, mutta kauan etsin, kauan kuljin... Vuosikymmenien kitumistani kuivalla maalla ilman vettä voisivat sukulaiset surujuhlassa mietiskellä, jos eläytyminen olisikin liikaa vaadittu. Eikös hautajaisissa ole tapana muistella myös kärsimystä. Ei kai se mikään ilojuhla ole.
– Entäs miten käy blogisi, tietävätkö omaiset että sinulla sellainen on, hän vaihtaa vaihdetta.
Tietävätköhän? Ehkä, ehkä ei.
– Ajatteles, lääkäriystävätär saa vettä myllyynsä ajatuskäänteestään, – jos äkkiä moni blogi hiljenee eikä syytä tiedetä. Sikako blogin söi. Nyt äkkiä blogin avaimet jakoon, salasanat lapulle ja lappu kahvitölkin uumeniin. Viimeistään hautajaiskahvia keitellessään vainajan omaiset sen sieltä löytävät. Voi tietysti käydä niin etteivät sillä tiedolla mitään tee. Sääliksi vain käy bittitaivaan blogihaamuja. Siellä ei vastakaikua kuulu. Haapuilevat orpoina.
Kahvi ja leivokset ovat sisikunnissamme. Nousemme, halaamme ja sanomme:
– Nähdään taas ensi viikolla – jos nähdään.
Olen kulkenut kohti kotia jo hyvän matkaa kun saan päähäni idean. Käännyn ja huikkaan hänelle joka on vielä kuulomatkan päässä:
– Hei annan rokotusnumeroni lapselleni. Hän on jonossa minun jäljessäni mutta hänellä on elämä edessään.
– Se ei käy, hän huutaa yli tuulen ja lentävien lehtien. – Paikkaasi et voi toiselle luovuttaa. Rokotusjärjestys on veden ja iänpitävä. Asiantuntijat ovat sen tuumineet, laatineet ja päättäneet. Ota tai jätä, se on pelin henki. Ja sinun.
Pakinaperjantai: positiivisuuden ylistys
Miten Annasta tuli joutsen
Annan koulureppu keikkui selässä kun hän vaelsi Heidelbergin Emmersgrundin kävelysiltaa pitkin kouluun. Reitti alkoi olla tuttu, niin koulukin vaikka kieli oli outo eikä hänen aina annettu olla se mikä on. Omissa oloissaan viihtyvä milloin leijonanpentu Kimba, milloin Maija Mehiläinen. Tai villihanhen selässä lentävä Peukaloinen.
Oli perjantai, viikon hauskin koulupäivä. Kaksi viimeistä tuntia vietettäisiin koulun uudessa uima-altaassa ja tänään Heidelbergin uimavalvoja tulisi pitämään tunnit. Kaikki ne lapset, jotka jaksaisivat uida yhtä päätä viisitoista minuuttia, saisivat uimatodistuksen.
Anna luuli jaksavansa. Jo Suomessa, alkukesän viileässä vedessä, hän oli oppinut uimaan, joten ei olisi temppu eikä mikään polskia lämpimässä uima-altaassa. Anna lauleskeli koulutiellä:
Olen Anna
ja minulla on vanna.
Minä päältäni puin
ja sitten uin.
Pian Anna polski kahden pojan kanssa altaassa. Tarkastaja seurasi uimalasit nenällä uima-altaan reunalla, vilkuili välillä kelloaan, huusi hop, hop, hop – kannusti Annaakin.
Annaa väsytti. Toinen pojista luopui jo, kiipesi lopen uupuneena altaan reunalle ja pudisteli päätään.
Olen laulujoutsen, Suomen kansallislintu, ja jaksan ja jaksan. Uin Suomeen asti ja tuon taas kevään tullessani.
Anna ui, vesi kohisi. Siivet kastuivat, mutta sisu piti terhakasti Annaa veden pinnan yläpuolella. Silmiä hämärsi väsymys, mutta Anna Joutsen kuvitteli lähestyvänsä koti-Suomen rantaa. Ja vaikka ranta ei häämöttänyt, hän jaksoi. Kotiin oli aina jaksettava.
– Hurra, hurra! kuului kuin unesta. Läähättävä Anna kiipesi vedestä ja ravisteli lyhyitä hiuksiaan. Tarkastaja riensi onnittelemaan Annaa ja ojensi uimatodistusta, johon kirjoitettaisiin Annan nimi.
– Wie heisst du? (Mikä sinun nimesi on?) Annalta kysyttiin.
– Anna Joutsen, Anna sanoi. Hän uskoi olevansa laulujoutsen, joka on palannut kotimaahan – uupuneena, mutta sydän lauluriemua tulvillaan.
– Wie bitte? (kuinka?)
– Anna Joutsen, Anna toisti ja katsoi rauhallisesti, kun Täti Tarkastaja Heidelberg kirjoitti kirjain kirjaimelta sinireunaiseen todistukseen koristekirjaimin:
Illalla isä ja äiti ihailivat Annan uimatodistusta.
– Pääsinpäs uimalla Suomeen ja sain oikean uimanimeni todistukseen, Anna ihaili itseään.
– Minua hävettää sinun puolestasi, Pekka sanoi, – ei sinun nimesi mikään Joutsen ole.
– Antaa Annan olla hetki joutsen, eihän tämä virallinen todistus ole. Mielikuvituksen avulla saa lentää vaikka Suomeen. Ja uskon, että pikku-Anna pääsee siivilleen ja voi iloita suomalaisena joutsenena Saksanmaalla, isä sanoi ja silitti joutsenensa poskea.
Lisää positiivisuutta Pakinaperjantaissa.
lauantai 17. lokakuuta 2009
49
Jos puhelinnumerossa esiintyvät numerot 4 ja 9, ne löytyvät veivaamalla
tai näppäilemällä:
klik
"Kuuma linja" asennettiin Orimattilan Niinikoskella sijaitsevaan Urho Kekkosen arkistoon 8.9.1975, vaikkei elettykään enää kylmän sodan kuuminta aikaa. Vuosi 1961 noottikriiseineen nousee mieleen. Napin painalluksen päässä sota, rauha.
Kekkoselle järjestettiin Orimattilastakin nopea ja suora yhteys niin Washingtoniin kuin Moskovaankin. Onko kuvassa tämä aparaatti?
Opas kertoo juohevasti mutta siitä huolimatta ajatukset karkaavat saareen ja souteluun ja kun yritän palata hetkeen mitä elän, en kehtaa neljättä kertaa kysyä: anteeksi, mikäs tämä näpyttelyvehje olikaan. Joka tapauksessa hän mainitsee kuuman linjan. En koske kojeeseen, ettei se polta.
Kekkosen arkistosta matkani jatkuu Helsinkiin ja Postimuseoon.
Vanhan postisäkin korteista ja kirjeistä postinumerot puuttuvat, lajittelua nopeuttava keksintö odottaa syntymäänsä. 49:n postinumerot johtavat Kotkaan.
Vaikka miten posti (Itella) valvoo laatua ja tekemisiään, aina ei voi olla varma, onko rakkaus tai muu tärkeä viesti mennyt perille. Onneksi valinnanvaraa tänä päivänä riittää: on kännykkä, tekstiviesti, sähköposti, faksi, postikortti, kirje. Kusti polkee, posti kulkee kunhan ensin löytyvät ne sanat mitkä haluaa lähettää eteenpäin.
Peremmälle vaan, tervetuloa menneeseen maailmaan.
Lapsena unelmoin postin jakamisesta. Rakkauskirjeet ja kortit menisivät varmasti perille. Kantaisin niitä hellästi ja unelmoiden ja laskisin varovaisesti ja hiljaa hyräillen postilaatikon pohjalle, uinumaan ja odottamaan häntä joka rakkaudentunnustuksen lootan uumenista nostaa ja viestin luettuaan painaa kirjeen poskelleen ja kätkee hyvät sanat sydämeensä.
Lapsenmieleni sopukoissa maalasin lempeitä kuvia kun katsoin postimiestä, sanansaattajaa, Kuopion kaduilla laukkuaan tyhjentämässä ja osoitetta tutkimassa. Lukikohan postimies kortin lemmenviestin? Olisinko itse malttanut rientää tyhjin silmin eteenpäin vai ruokkinut uteliaisuuttani ja jäänyt torin kulmalle haaveilemaan? Postin pitää tulla perille ajoissa. Sen tiesin kyllä. Numerot ovat tärkeät. Niiden avulla sanat saapuvat.
Numerokuva 49.
tai näppäilemällä:
klik
"Kuuma linja" asennettiin Orimattilan Niinikoskella sijaitsevaan Urho Kekkosen arkistoon 8.9.1975, vaikkei elettykään enää kylmän sodan kuuminta aikaa. Vuosi 1961 noottikriiseineen nousee mieleen. Napin painalluksen päässä sota, rauha.
Kekkoselle järjestettiin Orimattilastakin nopea ja suora yhteys niin Washingtoniin kuin Moskovaankin. Onko kuvassa tämä aparaatti?
Opas kertoo juohevasti mutta siitä huolimatta ajatukset karkaavat saareen ja souteluun ja kun yritän palata hetkeen mitä elän, en kehtaa neljättä kertaa kysyä: anteeksi, mikäs tämä näpyttelyvehje olikaan. Joka tapauksessa hän mainitsee kuuman linjan. En koske kojeeseen, ettei se polta.
Kekkosen arkistosta matkani jatkuu Helsinkiin ja Postimuseoon.
Vanhan postisäkin korteista ja kirjeistä postinumerot puuttuvat, lajittelua nopeuttava keksintö odottaa syntymäänsä. 49:n postinumerot johtavat Kotkaan.
Vaikka miten posti (Itella) valvoo laatua ja tekemisiään, aina ei voi olla varma, onko rakkaus tai muu tärkeä viesti mennyt perille. Onneksi valinnanvaraa tänä päivänä riittää: on kännykkä, tekstiviesti, sähköposti, faksi, postikortti, kirje. Kusti polkee, posti kulkee kunhan ensin löytyvät ne sanat mitkä haluaa lähettää eteenpäin.
Peremmälle vaan, tervetuloa menneeseen maailmaan.
Lapsena unelmoin postin jakamisesta. Rakkauskirjeet ja kortit menisivät varmasti perille. Kantaisin niitä hellästi ja unelmoiden ja laskisin varovaisesti ja hiljaa hyräillen postilaatikon pohjalle, uinumaan ja odottamaan häntä joka rakkaudentunnustuksen lootan uumenista nostaa ja viestin luettuaan painaa kirjeen poskelleen ja kätkee hyvät sanat sydämeensä.
Lapsenmieleni sopukoissa maalasin lempeitä kuvia kun katsoin postimiestä, sanansaattajaa, Kuopion kaduilla laukkuaan tyhjentämässä ja osoitetta tutkimassa. Lukikohan postimies kortin lemmenviestin? Olisinko itse malttanut rientää tyhjin silmin eteenpäin vai ruokkinut uteliaisuuttani ja jäänyt torin kulmalle haaveilemaan? Postin pitää tulla perille ajoissa. Sen tiesin kyllä. Numerot ovat tärkeät. Niiden avulla sanat saapuvat.
Numerokuva 49.
torstai 15. lokakuuta 2009
savon murre, ikirakkauteni
Elä hättäele
Elä kiireellä immeinen ihtees pilloo,
hermos jos männöö, onko siitä illoo?
Elä pikajunan vaahtia hössötä aena,
vuan päevälläkkii joskus piäs pehkuu paena.
Toppuuta joskus tuo tulinen tahti.
Kokkeele mittee on tuo ruokalevon mahti!
Kohta jo huomoot kuinka oes sommoo,
katkasta virta, antoo hermoille lommoo!
(Kalle Väänänen, Savolaista sananrieskoo)
Mutta:
Lukemalla ee uimaan opi, vetteen se on mäntävä.
Valokuvatorstai: rakkaus
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
miten päein vuan
Hei!
Nyt on kommentointi heleppoo kuin heinänteko. Jos ei jaksa tai ole aikaa, on mahdollista myös puumerkata käyntinsä anonyymisti kommenttilaatikon alaosassa viihtyvään laatikkoon: luin ja / tai katsoin kuvan.
Tietysti keskustelu ja perinteinen kommentointi on bloggailun onni ja autuus, mutta ei aina ole mahdollisuutta ja aikaa juoksuttaa ajatuksiaan abcdefghijklmnopqrstuvxyzåäö -koskettimille.
Sinne vain, ruksailemaan :). Toki usein on hyvä olla vain hiljaa ja lepäillä.
Ohjeet sain K50-blogista. Kiitos.
numero 34
klikkaa kuvaa
Veren värillä on väliä.
Yhdistelmä suoneniskentäpaikoista eri sairauksissa:
| Sairaus tai vaiva | Suoneniskentäpaikat |
| Päänsärky | kaula, keskiotsa, käsivarsi, kyynärtaipeen sisäpuoli, ohimot |
| Hammassärky | kaula, peukalon päällys, käsi, käsivarsi, kielen alapuoli, leukaperä |
| Selkäsärky | pohkeet |
| Keuhkotauti | kyynärtaipeen sisäpuoli |
| Puutuvat kädet | peukalon päällys |
| Pistokset | syväsuoni vasemmassa käsivarressa |
| Iskias | kantapäät |
| Yskä | kielen alapuoli |
| Kipeät sivut | sääret |
| Unissakävely | kainalo |
Lääketieteellisessä museossa on mm. kansanlääkintään liittyvää esineistöä ja aineistoa. Suoneniskennän ohjeistuksesta tämän viikon haasteen, numeron 34, tällä erää löydän. (Museossa saa käyttää kameraa, jos ei laukaise salamaa.)
Lisää luettavaa suoneniskusta Wikipediassa.
tiistai 13. lokakuuta 2009
saaren värit, elämänkaaren värit
Lähtö lähenee, syksy syvenee, talvi saapuu.
Näkemiin, saaren taigan taivas, maa ja vesi.
Me tulemme taas kun järvi on jääs.
Jäätyvä vesi kiteytyy latu-uraksi. Sukset eivät mene ristiin vaan aukeavat auraksi, kun katsoo jälkiään taakse päin. Saari ottaa vastaan mantereelle eksyneen, syleilee.
Saaressa sovittelen mokkasiineja jalkoihini ja avaan selkäreppuni, muistelen ja maistelen sitä evästä minkä elämänkohtalo repun uumeniin viskasi. Näen näyn, jota en lakkaa kertaamasta, koska sen juuret ovat minussa ja isässä ja saaressa ja ensielämyksessä.
Näen nelivuotiaan tytön järven selällä hiihtämässä, isänsä perässä, valmiissa latu-urassa. Iso karvahattu on valahtanut tytön silmille ja posket ovat punastuneet lumen piiskasta. Edessä on saari, minkä isä haluaa näyttää tyttärelleen. Tähän rakennetaan huvila, tuohon nousee savusauna, aitta punainen kuin kärpässieni kohoaa metsän reunaan, isä selittää ja tyttö näkee lumisten ripsiensä läpi että näin on käyvä ja niin on hyvä, koska isä niin sanoo.
Hiihtomatkasta on aikaa melkein kuusikymmentä vuotta, ja tänään huvila on romahtanut, saunan katto vaihdettu: ei enää kissankelloja turvekatolla huojumassa, ihmisetkin pihapoluilla vieraita mutta saari on sama – ja viereisellä isäni perintötontilla katson pikkiriikkisessä hirsimökissäni lapsuuteni ränsistyneen huvilan yli ja kurotan kohti taannehtivia päiviä. Sulaudun mystiseen rakkauteen, elämäksi kutsuttuun. Isää ei enää ole. Saari on. Ja isänrakkaus. Hän ei koskaan nähnyt kuopustamme niin kuin ei äitikään sillä he kuolivat kahdeksan kuukauden sisällä 1973 ja -74.
Lasken airot veteen, soudan lumeen ja jäähän ja elämääni. Rannalla avautuu paluumuuttajan taivas. En pelkää lapsuuttani, nuoruuttani, aikuisuuttani, vanhuuttani - enää. Yhtä lailla kun en saa sateenkaaren alkua enkä loppua koskaan kiinni, en myöskään tavoita täyttä harmoniaa elämänkaareltani. Rosoisuus on osani, silti olen oppinut hippusen rakastamaan itseäni. Mutta synnyttämääni elämää on kevyt rakastaa, raskaina hetkinäkin.
Syntyi lapsi ensimmäinen: rakkaus.
Syntyi lapsi toinen: rakkaus.
Syntyi lapsi kolmas: rakkaus.
Kuopuksemme täytti eilen kaksikymmentäseitsemän vuotta. Hän ja minä kävimme rajan takana, meille kerrottiin. Pernavaltimoni ratkesi, ja massiivinen verenhukka aiheutti pojallemme hapenpuutteen ja hän syntyi "valekuolleena", sinisenä lapsena. Nyt hän on elää "rehellisen elävänä".
Me elämme ja juovumme elämästä, hän ja hänen vanhempansa. Poikamme, cp-vammainen matemaatikko, on saanut töitä it-alan yrityksestä, missä rakennetaan vammaisille ja vanhuksille elämää tukevia mobiilipalveluja. Iloksi ja onneksi. Happikaappi, tehohoito ovat ohi. Sininen lapsi puhkuu elämää.
Saaren värit syvenevät.
Tarinamaanantai: Sininen lanka
Näkemiin, saaren taigan taivas, maa ja vesi.
Me tulemme taas kun järvi on jääs.
Jäätyvä vesi kiteytyy latu-uraksi. Sukset eivät mene ristiin vaan aukeavat auraksi, kun katsoo jälkiään taakse päin. Saari ottaa vastaan mantereelle eksyneen, syleilee.
Saaressa sovittelen mokkasiineja jalkoihini ja avaan selkäreppuni, muistelen ja maistelen sitä evästä minkä elämänkohtalo repun uumeniin viskasi. Näen näyn, jota en lakkaa kertaamasta, koska sen juuret ovat minussa ja isässä ja saaressa ja ensielämyksessä.
Näen nelivuotiaan tytön järven selällä hiihtämässä, isänsä perässä, valmiissa latu-urassa. Iso karvahattu on valahtanut tytön silmille ja posket ovat punastuneet lumen piiskasta. Edessä on saari, minkä isä haluaa näyttää tyttärelleen. Tähän rakennetaan huvila, tuohon nousee savusauna, aitta punainen kuin kärpässieni kohoaa metsän reunaan, isä selittää ja tyttö näkee lumisten ripsiensä läpi että näin on käyvä ja niin on hyvä, koska isä niin sanoo.
Hiihtomatkasta on aikaa melkein kuusikymmentä vuotta, ja tänään huvila on romahtanut, saunan katto vaihdettu: ei enää kissankelloja turvekatolla huojumassa, ihmisetkin pihapoluilla vieraita mutta saari on sama – ja viereisellä isäni perintötontilla katson pikkiriikkisessä hirsimökissäni lapsuuteni ränsistyneen huvilan yli ja kurotan kohti taannehtivia päiviä. Sulaudun mystiseen rakkauteen, elämäksi kutsuttuun. Isää ei enää ole. Saari on. Ja isänrakkaus. Hän ei koskaan nähnyt kuopustamme niin kuin ei äitikään sillä he kuolivat kahdeksan kuukauden sisällä 1973 ja -74.
Lasken airot veteen, soudan lumeen ja jäähän ja elämääni. Rannalla avautuu paluumuuttajan taivas. En pelkää lapsuuttani, nuoruuttani, aikuisuuttani, vanhuuttani - enää. Yhtä lailla kun en saa sateenkaaren alkua enkä loppua koskaan kiinni, en myöskään tavoita täyttä harmoniaa elämänkaareltani. Rosoisuus on osani, silti olen oppinut hippusen rakastamaan itseäni. Mutta synnyttämääni elämää on kevyt rakastaa, raskaina hetkinäkin.
Syntyi lapsi ensimmäinen: rakkaus.
Syntyi lapsi toinen: rakkaus.
Syntyi lapsi kolmas: rakkaus.
Kuopuksemme täytti eilen kaksikymmentäseitsemän vuotta. Hän ja minä kävimme rajan takana, meille kerrottiin. Pernavaltimoni ratkesi, ja massiivinen verenhukka aiheutti pojallemme hapenpuutteen ja hän syntyi "valekuolleena", sinisenä lapsena. Nyt hän on elää "rehellisen elävänä".
Me elämme ja juovumme elämästä, hän ja hänen vanhempansa. Poikamme, cp-vammainen matemaatikko, on saanut töitä it-alan yrityksestä, missä rakennetaan vammaisille ja vanhuksille elämää tukevia mobiilipalveluja. Iloksi ja onneksi. Happikaappi, tehohoito ovat ohi. Sininen lapsi puhkuu elämää.
Saaren värit syvenevät.
Tarinamaanantai: Sininen lanka
perjantai 9. lokakuuta 2009
Kadonneiden kähäröiden metsästys
Isä oli kaunosielu joka sanoi tyttärelleen, piikkisuoran luonnonkiharan omaavalle: hiukset ovat naisen kruunu. Isän sana oli Sana, maailmani kaikkeus, ja niin näkymätön ja olematon kruunu painoi raskaana littanassa päälaessani niin että hartiat menivät kasaan ja ryhti kumaraan.
Enhän minä vastannut isäni mielikuvaa kiharapäisestä shirleytemplestä, en sinne päinkään. Peilistä näkyivät ruskeat suortuvat ja vasemmalta puolelta hiusten alta pongahti esiin – kuin vanhanajan suuntamerkki autojen kyljestä – epämuodostunut korvalehti: luonnonoikku, häpeäpaalu. Korvaa oli yritetty vääntää ja kurittaa tiukalla heftalla sille paikalle missä se normaalilapsilla oli: pitkin pääkalloa. Uppiniskainen korvalehti pääsi kuitenkin valloilleen muttei valloittanut ketään, sojotti vain sopimattomasti. E-ei, en se ollut minä joka heftan heitti taivaan tuuliin (muistaakseni), vaan jäntevän omatoiminen luppakorvani teki mitä tahtoi. Ja tahtoihan se.
Oli päässäni muutakin vikaa kuin luppakorva. Äidin mielestä. Iltaisin sain nenääni pyykkipojan. En kysynyt: miksi, sillä olin hyvin vaitonainen lapsi (ei uskoisi, mutta niin vain oli). Vasta kun kävin elämänkaarikurssin – jolloin tehtävänä oli haastatella sisaruksia –, valaistuin. Sisar kertoi syyn: äidin mielestä nenäni oli pottumainen ja se yritettiin saada yöllisen pyykkipoikapuristuksen toimesta kapeammiksi.
Pyykkipoika painoi mutta ehkä sillä oli tarkoituksensa: elämän ymmärtää jälkeenpäin.
Tytölle tuli nolo olo, vikaa on päässä ja paljon. Paljon ei silti ole tehtävissä, vaistosin, mutta kuitenkin jotain.
Olin vasta neljävuotias kun sain ensimmäisen permanentin hiuksiini. Kiharat peittivät luppakorvani joka pääsi vapaaksi heftakuurista. Rusetit tukkaan, esiliina eteen. Aloin olla kelpo tyttö.
Permanentti oli kaamea kokemus vaikka se tehtiin ammattitaitoisessa parturi-kampaamo Sevillassa, jonka perusti herra Nikolai Ksenschak vuonna 1943. Jännä nimi. Opettelin siskojen ja serkkujen kanssa pihalla sireenin juurella sanomaan: Ksenscak. Melkein kuin sik sak. Sak-set.
Kotvan ajan kuluttua permanentti suli pois ja tukkani oli taas kuin piikkisialla. Äiti tilasi uuden permanetin toisesta kampaamosta läheltä satamaa, ja siitä käynnistä jäi korvaani muisto kuin poltinmerkki. Tunsin tuskaa, liha haisi, korvalehti kärventyi, sattui niin. Tulikuuma rauta kaivoi korvalehteen kolon ja mitä teen minä. Itken sisäänpäin kun en uskalla avata suutani ja kertoa että sattuu, apua, saati että olisin osannut huutaa: äiti, auta.
Käkkärät hiuksiin tulivat ja niiden suojiin korvalehti piiloutui mikä oli koko matkan tarkoitus, mutta kun seuraava aika oli varattava, osasin luikerrella irti. Päätin kasvattaa letit. Mitä väliä korvasta. Lurpottakoon. Näkyköön. Olkoon eriparia oikean korvan kanssa. Tukan kasvu jumahti kuitenkin olkapäille, vaikka napaan asti oli tavoite.
Nopeutin siskoni kanssa lettiprojektia. Purimme paksun köyden kiharoille, letitimme mieleiseksi, asetimme keskiosan päälaelle ja niin kauniit kiharaletit valuivat molemmin puolin poskia alas kaulalle, pitkin nuorta selkää vyötäisille saakka. Vielä rusetit päihin, talvimyssy lettiprinsessojen hiuskruunua paikoillaan pitämään, ja niin olimme valmiit kruunajaisiin. Korkokengät saimme aikaiseksi kun noukimme lelulaatikosta pitkät puiset palikat ja sujautimme sukkiin. Puuttui vain yleisö, mutta se on pelkkä järjestelykysymys. Sukkakorkkareissamme marssimme ulos kadulle ja kiersimme toria ympäriympäri, kesäkuumasta viis, pääasia on pääasia ja se on kruunu naisen päässä. Oli huikeaa tarttua narulettiin, pyöritellä kiharoita sormien ympäri ja vetää letti eteen vaakatasoon ja lennättää vauhdilla olan yli kaaressa selkään. Eleessä oli näyttävyyttä. Leteillä voi ilmaista niin paljon jos suu ei osaa puhua ajatuksia puhki.
Tuli minusta lopulta aikuinen ja äiti. Sain miehen joka ei suostu menemään parturiin. Hän halusi kustannustehokkuussyistä että leikkaan hänen tukkansa. Asuntolainan maksu oli kesken ja säästöpossu oli jotain tyystin muuta kuin maskotti kirjahyllyn päällä. Hän investoi "oto-ammattiini", osti parturinvehkeet ja istutti ne kätösiini. En ollut koskaan pitänyt moisia vekottimia hyppysissäni enkä suonut ajatustakaan tuon aparaatin toiminnan ihmettelyyn saati selville ottamiseen. Usein olen hidas, toisinaan turhan nopea, aina käytännön toimissa tumpelo. Käynnistin koneen, vein surisijan kiinni hänen päänahkaansa ja apua, pälvi syntyy tukkapehkoon kuin taikaiskusta vaikkei ollut tarkoitus.
Mitkä olivat reaktiomme? Pyysin että mies menee parturiin, mutta hän on vain hyvillään uudesta muotoilusta ja vannoo jatkavansa kanssani koekaniinina – tiedän: säästösyistäkin.
Opin käyttämään parturikonetta kantapään, ei vaan päänahan kautta.
Mutta sakset ovat lipsuvaiset. Ja vaikka kuinka yritän olla hiljaa ja varovainen, käy näin:
Korvat ovat parturille koetinkivi. Lapsiparka. Miesparka. Minäparka. Ainako hefta kulkee kanssani kuin varjo. En vaan osaa.
Enkä jaksa enää ajatella naisen kruunua ja toteuttaa rakkaan isävainaan haavekuvaa. Olen päättänyt antaa piikkisuoran tukkani vain kasvaa ilman kähärän tuskaa. Lapsuuden unelma toteutuu kun saan letittää tukkani joko yhdelle tai kahdelle letille ja solmin rusetit päihin, eihän kukaan ole näkemässä. Paitsi mies. Mutta hän on myötä- ja vastamäessä tottunut monenlaisiin näkymiin. Valitsisinko täksi illaksi vihreät vai valkoiset satiinirusetit. Enpäs vielä tiijjä, mutta onhan tässä vielä aikaa miettiä ja päättää.
Äidin pyykkipoika nenässäni on elämäni kasvutarinan alkukähärä sekin. Vaikka nenästä ei kaunista tullut, puristava tunne on tuttu kaukaa lapsuudesta kun koteloin itseni joka ilta uniapneaa torjuvaan hengityslaitteeseen ja sukellan kasvoremmeihin ja naamariin. Minulla on kruunu päässäni ja vaikka se painaa, voin hyvin. Kiharat menisivät hapetushoidossa kuitenkin yön aikana littaan. Kähäröiden metsästys on loppu nyt. Mitäpä nainen ei terveytensä eteen – täällä maan päällä – tekisi. Isä, aattelepa sitä, alusta loppuun, siellä taivaankartanoissa, enkelikiharaisten kultakruunuisten keskellä.
Pakinaperjantai: Alkukähärä
torstai 8. lokakuuta 2009
virrassa
"Hyväksyn itselleni loputtomat oikeudet olla väärässä, keskeneräinen ja mahdoton, herkkätunteinen, ristiriitainen ja synkkä, lempeä, muuttua ja muuttaa mieltä. Pidätän itselleni loputtomat oikeudet itkeä ja nauraa, ajattelemattomasti, sopimattomissa yhteyksissäkin."
Helinä Siikala: Täyden auringon aikaan - ajatuksia pelon voittamisesta.
Valokuvatorstai: Virta
tiistai 6. lokakuuta 2009
Vaappu
kuva
Nyt tästä ei taijja tulla mittää ku savvoo pomppii suusta ku sammakoeita ja sillon männöö uskottavvuus mutta uskokee tae elekee niin kerron teille kuitennii miten yks kirja nimeltäsä Liehuvainen liekkileikki sae alakusa. Tae en minä kerro, Kaeslalta tarinan kuulin. Piästetään hänet vappaaks, antaa ihtesä huastoo: sitä ei pitele mikkää ku se innostuu.
Kaesla oli suanuna kustantamossa ideaemännän pestin (dee on vaekee iäntee, mutta nyt saein sennii ulos). Mittee se semmonen ideaemäntä kustantamossa tekköö? Kuunnelkeeha mittee Kaesla yhen kirjan syntytarinan kaotta hommastasa valasoo, jos valasoo:
”Istua nökötettiin pomon kanssa neuvotteluhuoneessa kalastamassa: yritettiin suaha Briittoo kirjottammaa jottaein mistä se syttyis. Ei oltunna viäntämässä mittää puhekokkoelmoo tahi postilloo, pitäs tulla jottaein parempoo, ihmisenmittaista sananvirkinettä, semmosta mikä saes lukijannii suun vehnäselle.
No Briitta ja pomo siinä pakisivat aekasa ilimoesta ja potunnostosta ja mistä lie muusta ja olivat vähä eksyksissä ku eivät keksineet mikä oes kirjan teema.
Minut olj palakattu töehin muijjen hommien ohessa kerreemään kirja-aatoksia työtovereilta jotka sanoja ja tarinoeita rakastavat: heijjän päeissään puhaltavat avarat tuulet (ku eivät tuki ajatustensa virtoo luatikkoleikeillä). Kirja-aatosten lehet milloin leppeesti, millon rytinällä sivu sivulta kiäntyy ja tarttuu ensin silimiin ja sitten sieluun, lähteille. Ja kylläpä ehotuksia uusiksi kirjoiksi satelikin ja hyviä. Niitä sitten syöttelin etteenpäen. Guruille. Kuruille. Oman alasa ossoojille. Sanaleipureille. Vaekuttajille.
Iloks. Opiks. Hyövyks.
Toesinaan tärppäs, toesinaan ei. Semmostahan se on muutennii. Elämä.
No, tämä vaekuttaja olj ihan oma ihtesä, kyllä sen kanssa juttuun tulloo, uattelin vaekka ensin tuumasin, mittee varten pittää tuasiisa hualia kirjottajia kansakunnan kuapin piältä. Mutta jos tälle kantitaatille tarjoes vähän toesenlaesta sytykettä.
Olin ihan hiljoo ja mietteissäin, ja sitten ne kahto minnuun ja kysyvät jotta mistee oes hyvä Briitan kirjottoo.
Sillon muistin, piässä humis, valo välähti: Sipahan olj näättänä mulle yhtä ulukomualaesta kirjoo, missä olj ihan oekeita pieniä kirjekuoria liimattuna sivuille ja kun kätesä kuoren sissään tökkäs, sieltä nous essiin rakkauskirje tae elämävilosohvinen tuumaeilu tahi äkänen kirje jollekin piättäjälle, sohloojalle, mille lie, ja lapsillekkii olj elämän evästä. Kirjeitä eri ihmisille, elävästä elämästä eläväksi elämäksi, siinäpä olisi Briitalle tarjottava malli, syötti.
Tulj hoppu. Söhelsin anteeks ja kiitos, kiitos ja anteeks, en muista missee järjestyksessa, juoksin portaat alas työhuoneeseen ja etin kuumeisesti, löyvvänkö sen opuksen jolla voesin herutella Briittoo, ja huh, miten helepotti: hyppäshän se söpöläeinen työhyllystä silimille ja sylliin ja niin minä juoksin kirjekirja kaenalossa tuas toiseen suuntaan eli portaat ylös ja hyvä että henkee saen ku niin innossaein näätin aarretta Briitalle joka tempas sen topakasti hyppysiisä ja voe mahoton miten kaoniisti sen muutennii nätit silimät loesti kun sen sielu ja ruumis aakes:
– Tästä mie innostun. Tiijjän het' kelle kaikille kirjotan kirjeen, Tupille myös. Lähen tästä justiisa kirjottammaa, nyt miun piässä pallaa intohimon punainen lamppu. Tuun käsjkirjotuksen kanssa kahessa kuukauvessa takasin. Pankee ne kirjeet kansiin. Ujostelut sikseen.
Loppuhan onkii selevee vessängyssä vaappumista. Muun loeskinnan lomassa.
Pomo sano, elä kerro kellekkää mistee tämä loeskutus sae alakusa ja siihen minä en vastana mittää ku kuitennii vastuu on kuulijalla."
Pakinaperjantai keikuttaa: viiputa vaaputa, viipun vaapun, huojun kaadun, vaapun paadun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)