"kirjat tulevat ja menevät, elävät ja kuolevat"

Olen "pienen ikäni" ahminut kirjoja ja myös nähnyt työvuosinani kustantamon tietokirjaosastolla, miten kirjat syntyvät ajatuksenpoikasesta, tipahtavat kirjaimiksi, kiitävät lauseiksi, kutoutuvat kokonaisuuksiksi, sukeltavat painokoneisiin, valuvat kirjakauppoihin, laukkaavat mitä moninaisimpiin koteihin. Muuttuvat osaksi kotia, ihmistä.

*
Tyttäreni on ekologi. Ammatiltaan, sielultaan. Hän on opettanut niin kauan kuin muistan: vaikka huonekaluissa ovat muistot tallella, kirjat ovat tarkoitettu lukemisen jälkeen jaettavaksi eteenpäin, ei pantattaviksi kirjahyllyyn.

Tyttäreni on joutunut – saanut – kasvaa kirjojen keskellä. Kirjat ovat olleet selkärankani, intohimoni, rakkauteni, turvani, suojani, ymmärryksen lähteeni. Leipäpuuni yhtä lailla kuin harrastukseni. Tuhansien kirjojen kautta olen rakentanut maailmaani ja yrittänyt pysyä pystyssä. Ymmärtää. Olen huojunut elämäni alusta alkaen ’eksistentiaalisessa sumussa’, lapsuudessa, nuoruudessa, aikuisuudessa, mutta kumartumalla kirjojen puoleen en ole taittunut, en katkennut. Ilman tarinoita olisin kaatunut rysähtäen.

Mutta kun olin kolmenkymmenenkuuden vanha, sain sisäisen verenvuodon ja menetin melkein kaiken vereni, ja samalla muistikeskuksestani hävisi lukematon määrä kirjoja. Draamat, tragediat, komediat, tarinoihin latautuneet syvät elämykset ja ymmärryksen yritykset juoksivat vereni happikadon myötä hukkaan.

Olin itseni varassa. Olin hukassa. Tartuin Liian myöhään vesipääsky -kirjaan; muistin miten tärkeä se minulle oli ollut, mutta mistä se kertoo, en tiedä. Avasin Peter Panin. Yritin lentää. Kolhin pääni. Olenko iäksi menettänyt elämäni kävelykepin, jonka tarinat ovat minulle antaneet. Miten päästä eteenpäin?

Varovasti aloin lukea uudelleen. Ilman menneisyyttä. Ja luettuani vien kirjan kirjaston ”tuo omat kirjasi tänne” -laatikkoon. Jo samalla kertaa huomaan, että se minkä olen sieluuni tallentanut, lukemisestani saanut, lähtee jonkun toisen matkaan. Mahdollisuudeksi hänelle, tuntemattomalle.

Luen nykyisin hitaasti. Haluaisin käydä hitaan lukemisen kurssin entisen pikaluvun sijasta. Jo yksi sana voi ”räjäyttää” tajunnan, luoda uudeksi totutun tasamaan.

Löysin tyttäreni kouluaikaisia aineita. Hän on nyt kolmekymmentäseitsemänvuotias, joten hänen tuonaikaisista aatoksistaan on aikaa. Mutta pätevät kuulema yhä. Kysyn, saanko istuttaa erään minua puhuttelevan aineen saaren taigaan. Lupa tuli heti. Olepa hyvä.
(Tästä postauksestani tulee pitkä, mutta olen jonkin aikaa poissa, saaressa, niin ettei päivityksiä vähän aikaan tule.)

Iloista helmikuun loppua!


Lastun tytär:
KOTIKIRJASTO, JOLLAISEN HALUAISIN KOOTA

Minä en halua kotikirjastoa. Sellaisiahan löytyy vain television halvimmista lääkärisarjoista, joiden sankari vetäytyy nahkakantisten klassikoiden keskelle pohtimaan ihmissuhdeongelmiaan käden liukuessa koristeellisia selkämyksiä pitkin. Hyllyn perälle sysättyjen kirjojen voi melkein kuulla huutavan. Arvokkaannäköisten kuoriensa takana ne itkevät kurjuuttaan, kunnes lopulta tukehtuvat pölyyn ja yksinäisyyteen.

Minä haluan kirjakodin. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa kotia, jossa on kirjoja eikä asiaan perehtymätön sitä helposti kotikirjastosta erotakaan. Kirjakotia ei määrittelekään kirjojen määrä eikä edes laatu, vaan niiden käytön aktiivisuus. Siinä missä kotikirjaston teoksen on taisteltava pysytelläkseen hengissä, kirjakodin asukki haluaa elää.

Ja nyt se myös elää. Se kasvaa ja muuttuu aivan samalla tavoin kuin kodin ihmiset, ja heidän laillaan sen on myös kuoltava. Kenties lyhyeksikin jäävää elämänkaartaan se ei kuitenkaan mistään hinnasta vaihtaisi tammihyllyillä kituvien lajitovereidensa ikuiseen horrokseen.

Minun kotikirjastossani – anteeksi, kirjakodissani – kirja ei koskaan voi tuntea olevansa turvassa. Sitä riepotellaan paikasta toiseen, sen päälle roiskitaan teetä ja vahvaa kahvia, sen sivut täyttyvät erilaisista reunamerkinnöistä ja sisäkannet lasten töherryksistä. Se ei kuitenkaan vähästä hätkähdä, sillä se ei kuulu bestsellereiden keltanokkakastiin. Kirjakotiin tullessaan sillä saattaa olla takanaan pitkäkin historia.

Kirja ei myöskään päädy omistukseeni ilman erityistä syytä. Syyksi ei riitä se, että kirja on kohuromaani, upea lukukokemus, rakastetun kirjailijamme odotetuin teos, päivän puheenaihe, hätkähdyttävän raju kuvaus inhimillisten pyrkimysten epäonnistumisesta, monitasoinen, puhutteleva, rohkea, järisyttävä. Kirjan ei tarvitse löytyä Helsingin Sanomien Näitä kirjoja myydään Suomessa -listalta.

Sen sijaan kirja saattaa kerta kaikkiaan heittäytyä syliin pienessä naantalilaisessa putiikissa, jolloin se ei hellitä, ennen kuin se on ostettu. Se saattaa olla satukokoelma, jonka sivut yhä kiiltävät pelottavimmilta kohdilta, sillä niitä ei koskaan luettu. Tai ehkä se on peruskoulun kahdeksannen luokan suomen kielen oppikirja, jonka marginaalit ovat täynnä mielipiteitä opetuksen tasosta.

Yhteistä kaikille näille kirjoille on se, että ne jollain tavalla poikkeavat kustantamoiden uunituoreista painoksista. Kirjan tekstisisältö kertoo ainoastaan lähettäjän, kirjailijan näkemyksistä. Sellaisenaan se jää rammaksi, sillä sanoma alkaa elää vasta muuttuessaan kirjainjonosta ymmärretyksi viestiksi. Lukukokemuksen syntyyn tarvitaan välttämättä myös lukija, joka jättää oman persoonallisen sormenjälkensä joka sivun nurkkaan. Muhkean kotikirjaston teossarjojen sivut ovat itse asiassa tyhjiä, ellei niitä kukaan lue.

Samalla tavoin kuin kirja tarvitsee pätevän syyn päästäkseen kirjakotiin, se tarvitsee syyn myös siellä pysymiseen. Arvostaan huolimatta kirja ei ole minulle pyhä, enkä epäröi poistaa hyllystä niitä teoksia, joihin liittyvät muistot ovat haalistuneet tai joita kukaan ei ole pitkään aikaan lukenut. Kirja kaipaa lukijaa yhtä kipeästi kuin ihminen kuuntelijaa, ja haluan antaa sille mahdollisuuden löytää hänet – ehkä antikvariaatin kautta, ehkä lahjoittamalla. Kirja on kaikista inhimillisistä ominaisuuksistaan huolimatta – tai kenties juuri niiden vuoksi – tiukasti käyttöesine. Koristeeksi siitä ei ole.

Tästä johtuu, että kirjakodissa ei välttämättä ole paljon kirjoja, aina ei edes yhtäkään. Ne tulevat ja menevät, elävät ja kuolevat. Joskus niitä vain katsellaan kirjakaupan ikkunasta. Pääasia on kuitenkin rakkaus kirjoihin, eikä rakkaus vaadi omistamista. Tove Jansson ilmaisi saman asian Nuuskamuikkusen suulla kirjassa, josta ehkä viimeksi luopuisin:

– Minä tiedän. Kaikki muuttuu vaikeaksi, kun haluaa omistaa jotakin. Minä vain katselen tavaroita ja kun lähden tieheni, ne ovat minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen. -Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Lähdemme huomen illalla ”hiihtolomalle”. Miehen selkä on kipeä, niin tuskaisa, ettemme vielä tiedä, onko matka saareen ylivoimaisen pitkä. Mutta jos pääsemme täältä etelästä Savoon edes saaren vastarannalle, on sieltä käsin (jalan) mahdollisuus nähdä jääulapan läpi uusi mökki, jota vielä vähän vierastan, onhan se yövyttänyt meidät vasta pari kertaa. Se on liian lyhyt aika syövyttää syvälle sydämeen jälkiään niin kuin lapsuuden huvila viisikymmentäluvulla, jonne jäi jotain minusta eikä se ikinä lähde irti. Vaikka olin perheeni keskellä outo lintu, lensin saarimökin katon läpi avaruuteen, joka oli hyvä, koska siellä ei ollut rajoja.

Sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto. Minun sieluni repeilee kahdessa tuulessa mutta niin on aina ihmisen osa. Uudessa vankassa mökissä vai lapsuudenmuistoissa, mökissä, jonka katon on aika lahottunut. Kotiani etsin vaan. Tämä laulu ei ole surusta siinnyt, vaan elämästä, jossa uiskentelevat tuhannet tunteet ja kun oikein kauhon, pääsen tunneleiden läpi valoon, jonka nimi on kevät. Vanhallakin on kevät.

Uutta mökkiämme silitän, lepytän, sinuttelen. Tutustun. Ja istutan (me istutamme, he istuttavat) toukokuussa uuden taimikon, josta kasvaa metsä mökin suojaksi. Jouduimme pyytämään avuksi metsänhoitoyhdistystä siltä varalta, että mies joutuu selkäleikkaukseen ja minä silitän häntä keväällä täällä etelän mailla. Suunnitelmat eivät aina toteudu. Omin käsin istutetussa metsässä olisi ollut oma hohtonsa. Ikuisuuselementtinsä. Luonto on ikuinen. Mutta onneksi metsänhoitoyhdistyksen edustaja on joustava, lohdutteli: tulkaa toukokuussa mukaan istuttamaan koivun- ja kuusentaimia voimienne mukaan. Me tulemme, koska henki on altis.

"mummin korituoli" -haaste

Tammikaapin tarinan kommenteissa tuli esille ihastuttavia vanhoja esineitä, joista olisi mukava saada kuulla enemmän. Siitäpä innostun haastamaan meidät kaikki kevättalven muistelukierrokselle:


1. Katsele kotiasi. Mieti. Muistele. Anna ajatusten samoilla. Mielikuvien viipyillä.

Minkä esineen olet tuonut mukanasi lapsuudenkodistasi omaan kotiisi? (Se voi olla varsiluuta, riepu- tai persialaismatto, kirjoituslipasto, taulu, rattikelkka, lusikka tai natiseva keinutuoli, hopeakannu...)

2. Ota kuva.

3. Kerro esineen tarina blogissasi.

4. Lähetä haaste eteenpäin.

On hauska katsoa, minkälaisen "kalustuksen" blogistaniassa saamme aikaan, kun keräämme näkyville itse kunkin ”isoisän olkihatut”, jotka saavat meidät laulamaan. (Moni esine on laulun arvoinen, yhtä lailla kuin menneen sukupolven ihminen. Mummini korituolissaan odottaa, että kerron jossain vaiheessa – korituolin ohella – myös hänen elämäntarinansa.)

Olen iloinen ja kiitollinen, jos otat haasteen vastaan.

tammikaapin tarina

Voiko pitkään kestäneessä avioliitossa monien elämänkuhmujen ja vaikeuksien jälkeen virrata rakkautta? Kunnioitusta.

Uskon, toivon, luotan: voi.

Puolisot ovat toinen toisilleen lohtu, tuki ja turva. Kun ilta lepääntyy yöksi, vaimo ja mies painautuvat toisiaan vasten ja kuiskaavat mieltä painavat asiat yhtä lailla kuin perhosenkepeät lepattelut toisilleen. Minän ja sinän sillalla kuuluu "korpien kuiskintana, vesien solinana" keskellä kaikkeutta: rakastan.

*
Rakkauden liitossa puolisot jakavat paitsi sisäisen maailmansa myös yhteisen katon, seinän, astiat, huonekalut. On luontevaa, että molemmat tuovat lapsuudenkodistaan muistoja; oman elämän alkukoti ei unohdu.

Esineisiin kätkeytyy tunnemuisti. Lohtunani ovat isältä perimäni taulut (joiden kautta elän uudelleen isänrakkauden), mies lohduttautuu tammikaapilla (ja muistaa äitinsä rakkauden).

Vanha pietarilainen tammikaappi on raskas ja jykevä, mutta se on kulkenut itse oikeutettuna ja ylväänä muutosta toiseen mukanamme, sillä se on miehelle väkevä muisto hänen äitinsä vanhempien kodista.

On talvisota.

Tammikaappi nojaa raskasta selkäänsä olohuoneen takaseinään. Perheellä on tunne että tammikaapin varassa Suomi kaatuu tai seisoo. Se on enemmän kuin kaappi. Se on symboli.

Kerrostalon asukkaat ovat kiiruhtaneet pommisuojaan. Venäläisten pommikoneiden laivue saavuttaa kaupungin keskustan; hävittäjien vatsat aukeavat ja pommit sylkevät verta, kuolemaa ja kauhua vimmalla joka ylittää käsityskyvyn. Yksi pommeista osuu rakkaani isoisän kotiin, puhkaisee reiän kerrostalon kattoon, ampaisee kaikki neljä kerrosta muutamassa sekunnissa, ampuu syöksyssä kolot lattioihin ja jämähtää kellarin betoniin, mutta ei räjähdä vaan jää suutariksi. Talo huojahtaa, pysyy pystyssä. Sananlasku suutari pysyköön lestissään merkitsee tällä kertaa elämää. Myöhemmin pommi puretaan, ja purkajat löytävät toisenkin suutarin.

Tammikaapin alareuna osin vaurioituu puulattian säpäleistä, jotka sinkoilevat pommin voimasta ympäriinsä tehden tuhoaan: viiltävät kuin nuolet. Mutta pöllö (kaapin yläosassa) säilyy ehjänä.


Kun kaappi miehen vanhempien kuoleman jälkeen kannetaan kotiimme, viemme sen restauroitavaksi, mutta pyydämme, että pommin aiheuttama vaurio jätetään koskemattomaksi. Se kertoo sodasta. Se kertoo rauhan kaipuusta. Se kertoo rakkaudesta: lahjoitamme muut huonekalumme paitsi tammikaapin vanhimmalle, aikuiselle pojalle, joka tarvitsee kipeästi oman elämänsä kriisissä tukeamme, taloudellista ja henkistä.

Lapset ovat maailmalla, olemme miehen kanssa kahden huonekaluista liki tyhjässä kodissa. Tarvitsemme ruokapöydän tuoleineen, senkin ja sohvapöydän.

– Hei, osaako tammikaappi synnyttää? keksin. – Puuseppä voisi luoda tammiperheen. Näin meillä olisi vihdoin yhtenäinen tammikalusto: ruokapöytä, kuusi tuolia, senkki. Ja lapsemme perivät kaluston, sitten kun aika meistä jättää.

Idea liikahtaa eteenpäin. Mies piirtää senkin mallin, istuu ilta illan jälkeen tammikaappinsa edessä, miettii hiljaa, vaipuu lehtiön ääreen, pyyhkii hahmotelmiaan, kyyneliäänkin, katsoo jälleen kaappia kohti, näkee ja loihtii.

Puuseppä onnistuu muuten hyvin, mutta senkin pöllöjen kanssa tulee hänen mukaansa vaikeuksia; eivät näytä tammikaapin pöllöltä. Meistä pikkupöllöt ovat kovin sympaattisia; kukin omanäköisensä kuten ovat kolme lastammekin.

Ruokasalin kalustosta olin haaveillut yli kolmekymmenvuotisen yhteiselomme ajan. Mies on hyvin nuuka eikä ottanut kuuleviin korviinsa aiemmin. Ei kyse ole materalismista, vaan estetiikasta, perinteestä, halusta nähdä kauneutta ympärillä ja jakaa sitä myös muille, perustelen hänelle. – Ajattele, mikä sana: perintöhuonekalu. Pysäyttää ajan niin kuin tammikaappisi. Kätkee rakkauden.

Lopulta huomaan, että kulunut sanonta 'kaikki aina järjestyy' on totta (saa "kulua" käytössä vastaisuudessakin). Kun aika on täysi, saamme molemmat nähdä ihmeen: syntyy uutta. Kaappi poikii.

(Klikkaa, niin näet pöllölapset paremmin.)

Tarinamaanantai: Lohtu

viisikymmentä (numerohaaste)

Illan hämärtyessä lähdemme kävelemään Tuusulanjärven jäälle. Hengitämme syvään iltarauhaa ja laskevan auringon lupausta levosta ja uudesta aamusta. Luistelijat kiertävät järven aurattua rataa, hiihtäjät sivakoivat laduillaan ja lenkkeilijät käyskentelevät käsi kädessä jääkujillaan (vain koivukuja puuttuu).






Suuntaan kameran kohti Tuusulan kirkkoa ja sieltähän se löytyy: virsi 50, tämän lauantain numerohaaste.





Toisilla kristillinen usko on, toisilla ei. Elämänkatsomuksesta riippumatta Vuorisaarna, lähimmäisenrakkaus, toteutuu silloin kun ihmisillä on keskenään hyvä tahto.

Moni pari on sanonut tuossa kirkossa viisikymmentä vuotta sitten "tahdon" ja viettää kultahäitään yhä toinen toistaan rakastaen ja kunnioittaen. Minä rakastan sinua. Minä suojelen sinua. Minä autan sinua. -Ja vaikkei vierellä olisikaan puolisoa, usko ihmisyyteen antaa toivoa ja luottamusta elää vahvana, elää heikkona; antaa ja saada.





Numerohaaste 50.

Vätys (pakinaperjantai)

Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, Nainen muistaa ikivanhan viisauden ja pyyhkii hikeään keittiössä, missä loihtii tuhannen ja yhden yön sadun ateriaa eilen tapaamalleen Miehelle, joka on satuttanut hänen sydämensä niin että vain yhteinen ateria ja lasillinen punaviiniä voi sen poltteen sammuttaa jotta syttyisi liitto, joka pitää silloinkin kun kaikki muu ympärillä murtuu ja kaatuu.

Kynttilät syttyvät ja lammaspaisti odottaa. Miehen silmät kostuvat, mutta voi ei: ei niin kuin Nainen olettaa, läsnäolevasta onnesta, vaan lapsuuden pimeistä hetkistä, jonne Naisen katse ja ymmärrys eivät ylety.


Pieni poika nojaa päänsä käsivartensa varaan, on nojannut jo kolme tuntia. Äiti vahtaa ovenraossa ja huutaa: ”Pöydästä et nouse ennen kuin olet syönyt lautasesi tyhjäksi.” Poika nostaa päätään, näkee valkosipulisienet, laskee päänsä lepoon, ummistaa silmänsä mutta ei kykene sulkemaan korviaan, minne kiirii äidin moite: ”Nahjus, vätys, sinä syöt mitä eteesi annetaan, syömällä opit syömään!” Vitsa, joka äidin kädessä heiluu, näkyy ja kirvelee, vaikka silmät ovat kiinni. Poika on umpisolmussa, josta pääsee irti vain antamalla ylen ja ottamalla vastaan koivunvitsan iskut äidin kädestä, joka on tarkka ja luja; ritva osuu minne aikoo. Myös syvälle mielen pohjaan. Aikaa katharsikseen menee tällä aterialla neljä tuntia.

Mies palaa kaukaa lapsuudesta kynttilöiden ja vahvan valkosipulin tuoksuun, katsoo Naisen kirkkaisiin, odottaviin silmiin, havahtuu lammaspaistin ja orastavan rakkauden aterian lumosta – kuin kuolemansairas –, ja poistuu Naisen elämästä ennen kuin ehtii soittaa sen ensiviulua ja rakastua.

Hän etsii edelleen Elämänsä Naista. Seuraavalla kerralla hän kohtaa melkein yhtä ihanaisen Naisen. Tämä sanoo arkaillen – niin kuin paikkakunnassa nyt jotain vikaa olisi – asuvansa Keravalla, mutta hönkäisee hetikohta: ”Onhan siellä valkosipulifestivaalit, mennään sinne, siellä on valkosipulijäätelöstä ja valkosipulioluesta alkaen kaiken maailman kynsilaukkaherkut...” Mutta ennen kuin Nainen ehtii jatkaa luetteloa, Mies on jo kääntänyt selkänsä, suojellut suunsa ja sammuttanut polttavan uhkakuvan.

Hän tajuaa olevansa vätys valkosipulikammoineen, mutta ruumis ja sielu pitävät puoliaan. Ehkä jossain on Nainen, joka on yhtä valkosipulirajoitteinen kuin hän. Suutari pysyköön lestissään ja nahjus uskollisena valkosipulikammolleen. Koivunvitsa on vuodattanut mahlansa ja ruokkii haju- ja makumuistoa niin kauan kuin hän elää.

Vätyshaku saa melkein onnellisen lopun. Melkein. Hän nai Naisen, joka rakastaa valkosipulia, mutta syö sitä vain kerran vuodessa, kaukana Lapin tuntureilla, missä sen tuoksu hajoaa neljään tuuleen. Miehen ja Naisen joiku valkosipulin ympärillä vastaa kaikuna peruskalliosta: siinä on valitusta, sopeutumista, kaipuuta ja täyttymystä. Sen nimi on: elämä.


pakinaperjantai: vätys

poikamme, matemaatikko

Mikä onnen päivä! Mikä riemun hetki!

Poikamme sai tänään Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan publiikissa filosofian maisterin todistuksen (pääaineenaan matematiikka, sivuaineinaan teoreettinen fysiikka ja tietojenkäsittely). -Eräs viisas häntä hoitanut lääkäri sanoi kaksikymmentäkuusi vuotta sitten: "Muistakaa, vanhemmat, hänen nimensä ei ole Diagnoosi, CP-vamma, vaan hänellä on oma etunimi, hän on kokonainen ihminen. Nähkää ensin poikanne, sitten vasta hänen 'diplegia spasticansa'. Ja lopulta ette näe sitäkään, vaan elämänilon ja olemassaolon oikeutuksen – kävi miten kävi hänen 'saavutustensa' kanssa."

Kun lähtee liikkeelle nollasta, kaikki on sen jälkeen lahjaa. Nollassakin olisi ollut kyllin.















Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa todistukset jakaa ja juhlapuheen pitää matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani, matematiikan professori Jouko Väänänen.



Hän korostaa, miten matematiikka palvelee ihmiskuntaa mitä moninaisimmilla aloilla: antaa välineitä yhtä lailla rauhan rakentajille kuin ilmastonmuutoksen tutkijoille. Luonnontieteiden arvostuksesta ja käyttökelpoisuudesta kertoo sekin, että presidentti Obama on valinnut energiaministeriksi Nobelin fysiikan palkinnon saaneen. Rauha on tahdon asia, kuten presidentti Ahtisaari on sanonut, ja päättäjät tarvitsevat päätöstensä pohjaksi työvälineitä, tieteen tuloksia. Myös matematiikkaa – ja matemaatikoita.

–Älkää unohtako olla omille näkemyksillenne ja tieteellisille tuloksillenne uskollisia, silloin kun ne palvelevat yhteistä hyvää – vaikka joskus joutuisittekin uimaan vastavirtaan, kun kritisoitte vallitsevia käsityksiä, hän evästää nuoria.

– Lopuksi lausun runon, matematiikan professori yllättää. Hätkähdän. Ilosta. Matematiikan ja runouden yhdistäminen kertoo, kuinka häilyväinen on entinen totuus: tiedemies 'tietää' yhä vähemmästä ja vähemmästä yhä enemmmän ja enemmän. Mieleeni juolahtaa, että lääkäreiden koulutukseenkin on esitetty kursseja kaunokirjallisuudesta, jotta he, jotka meitä hoitavat, oppisivat näkemään, että me olemme paitsi soluja ja verenkiertoa myös tunneihmisiä (ja tahto-).

Mietin minkä runon hän mahtaa vastavalmistuneille (matematiikan / maantieteen / meteorologian / tietojenkäsittelyn / teoreettisen fysiikan / kemian.. jne. tohtorille / lisensiaateille / maistereille / kandidaateille) lausua – ja meille, vastavalmistuneiden omaisille ja ystäville.

Matematiikan professori rykäisee. Keskityn kuuntelemaan.

Eino Leino
Tietäjän tarina

On ollut kansa outo kaukana,
on ollut maa ja suuri valtakunta,
vaikk' uinuu nyt se vuosisatain unta
arojen autioiden hiekassa:
sen lakkas laulu, sammui viime lies,
tien sinne löytää vain nyt tiedemies,
mi kurkistellen kumpuin patsahia,
tavaillen kielen kumman kirjaimia
näin muinaisista muovaa uudestansa,
mik' oli outo maa ja outo kansa.

Hän maata kaivaa, löytää aarnion:
on ollut kansa seppäin, tietäjien,
mi tunsi rauhan työn ja toimen hien,
mut sotaa ei, ol' aivan aseeton;
kaluja, kaunisteita takoi vaan,
ei murhan astaloita milloinkaan,
näin itseksensä raatoi, rauhass' eli,
ijäisyys-aatoksin vain askarteli,
mut naapurit jos joutui taiston teille,
se usein antoi neuvon viisaan heille.

Myös ollut maailma on outo niin,
tuot' ettei hätyyttänyt kansaa kukaan,
vaan kaikki taipuivat sen tahdon mukaan
ja siihen turvas niinkuin tuomariin;
näin kansain kesken kunniaa se sai,
myös varmaan monta kadehtijaa kai,
mut kateet, kaunat voittain hyvyydellään
se kaikki suostutteli sopuun hellään,
ja - mik' on kumma suurin kertojalla! -
se kuoli luonnon lempeen kuolemalla.

Ja päätään pudistaen tiedemies
arolla aatoksiinsa hiljaa vaipuu:
"Mik' ihanin on ihmiskunnan kaipuu,
sen kaiken kansa tuo jo tuns ja ties.
Miks elää enää polven nykyisen?
Jo kerran täyttyi haave parhaiden.
Tääll' yhtyi suuri taito, suuri tieto
ja suuri rakkaus, niiden lähde lieto;
on ollut maa ja kansa onnen lauhan,
mi muilta sai ja muille antoi rauhan."

Mut aron tuuli hiljaa huminoi:
"Tie sama kaikkien on kulkeminen.
Jos oli kerran kansa onnellinen,
sen kaltaisiks myös toiset tulla voi.
Mi kerran täyttyi aroill' Aasian,
lie mahdotont' ei mailla Europan,
ja vaikka heimon tuon jo hiekka peitti,
niin varmaan monta jälkehensä heitti
se hengenheimolaista maailmaan
tuot' aikaa vanhaa uudeks uskomaan."

Ja tuulen kuiskeen kuulee tiedemies,
hän tulen uuden tuntee rinnassansa:
"Oon heitä myös, on mullai maa ja kansa,
on maailma, ja tiedon, taidon lies.
On aava eessäin ajan uuden maa;
sen tahdon rauhaiseksi rakastaa.
Mun vaikk' on yksinäiset päivät, yöni,
mun kuuluu ihmiskuntaan hengentyöni,
oon pyhä liekki toivon uuden, säen
totuuden, jonka sielunsilmin näen."

Heräsi haaveistansa tiedemies;
päin pystyin korvesta hän kotiin läksi,
kohosi aikakauden tietäjäksi,
mi vastaisuuden suunnat selvät ties,
myös salat mustan muinaisuuden yön,
päämäärät kauneuden kaihon, työn.
Näin unta näki, uskoi ihmisrukkaan;
kun kuoli, kummullaan nous nurmi kukkaan,
säteili päällä niinkuin päiväntähti;
hän hengenheimolaisten luokse lähti.

Draama

Lapsi syntyy.
Hänen kuuluu
olla pääosassa
kolme vuotta
(sanoo lastenlääkäri).

Onko se liian pitkä
aika aikuiselle
unohtaa itsensä
ja muistaa tärkein.

Terve vaan
tehoyhteiskunta!
Eläköön hoivavietti!
Pökköä pesään ja
laastarit, haavat, tuleen.
Aika on.

Rakkauden kellosta tipahtavat
minuutti- ja tuntiviisarit.
Rakkauden silmät näkevät.
Aina.

Runotorstai: Draama

puhu suusi puhtaaksi

Käyn Savossa tavan takaa hakemassa terveen elämän rohkaisuryyppyjä, ja viimeksi matkaan tarttui ihan väkisin taidegalleriassa Kirsi Pitkäsen Nuhtelusaippua (maksoi kuusi euroa jos oikein muistan). Kaupansetä varoitti: kannattaa käyttää harkintaa, kelle tämän lahjoittaa, mutta sitä kun minulla ei kovin ole, lahjoitan kaikille, olokeepa hyvä, ja ei kun pesulle.

Saippuan tuoteseloste avittaa alkuun. Kuva (jonka voi klikata suureksi jos katsoo aiheelliseksi) ei ole hääppönen (kuvaushetkellä ja yhä vielä kieli laulaa suussa liukkaasti ja vaikeuttaa tarkentamista) mutta saippuan vaikutus on (mitä on); kannattaa kokkeilla:




valokuvatorstai: draama

taikasana: kahdeksankymmentä

Miten luotettavia ovat numerot, joilla lääketiede mittaa terveyttä, tuo esille riskirajat? Kysyn, kun en tiedä. -Vaikken ole lääkäri, lääketiede on ollut kohtaloani, rakastettuni, innostukseni, kiinnostukseni, apuni ja iloni – ja kritiikkini ehtymätön lähde. Itse olen niin maallikko niin 'kaikessa' kuin ihminen 'kaikessa' olla voi; olen opiskellut pelkkiä suomen kielen sanoja mutta missä on sisältö, ei ainakaan omassa tietolaarissani. Mutta kyselemistä en lakkaa niin kauan kuin henki pihisee. Kannattaako harrastaa tutkivaa journalismia vaikkei enää edes olis tarvis. Mutta minkäs koira karvoilleen ja ihminen luonteelleen voi: kun kyselyttää, niin suu loksahtaa auki ja sieltä kysymysmerkki kimpoaa ulos, pois kielen päätä hankaamasta.

Tämän päivän mitämitämiksi-lähteellä pyörivät vyötärölihavuuteen fiksatut lukemat: tavoite 80 cm (tai alle) naisille, 90 cm (tai alle) miehille. Jos vyötärömitta kipuaa näiden raja-arvojen yli, luvassa on kauhia kohtalo: sairauksien lista on pitkä, ja diabetes ja sydän+ verisuonitaudit istuutuvat kuokkavieraiden röyhkeydellä elimistöön, sitä varmemmin mitä suuremmat mittanauhan lukemat ovat. Selvä. Tai siis epäselvä.

Kohtaan lääkärin. Minua askarruttaa.

– Miten on mahdollista, että tavoitelukemaksi annetaan kaikille naisille sama 80. Joku on 150-senttinen, toinen 180-senttinen. Lähtökohta on kuin yö ja päivä. Jos heidän ”luurankonsa” alimman kylkiluun kohdalta mitataan, toisella se saattaa olla ’rutkasti’ alle 80, toisella saman verran ’rutkasti’ yli 80, esim. 95. Jos ”leveälle” ja normaalipainoiselle 95-luurankoiselle annetaan tavoitteeksi päästä vyötärömitassaan 80 senttiin, mittanauhan kylkiäiseksi pitää antaa taikasauva. No, tiedän, että mitta otetaan kylkiluiden alapuolelta, pehmokohdasta, mutta silti: eikö tavoitemitta ota lainkaan huomioon lähtökohdiltaan erilaisia ruumiinrakenteita; ihmisen ”leveyttä” luuston mukaan?

– Osut oikeaan, sanoo lääkäri kun on ollut ensin tovin hiljaa (valehtelijaksi hänestä ei ole). – 80 sentin mitta on vain niin helppokäyttöinen. Jokainen voi mitata itsensä ja tavoitella lukemia alaspäin. Mutta ihmisten erilaista perusruumiinrakennetta (leveyttä) tämä kaava (vyötärölukema / sairastamisriski) ei ota huomioon. Tästä oli kirjoitus viime syksynä Suomen Lääkärilehdessä. Mutta ei kannata ihmeemmin meuhkata, ettei kansalaisten motivaatio kohti terveellisempiä elintapoja laske. Ja joka tapauksessa itse asia on tutkitusti varma: vyötärölihavuus on riski.

Niin sanoi tämä lääkäri. Kytken auktoriteettiuskoni maalaisjärkeeni (jolta kysyn usein neuvoa, koska kunnioitan sitä suuresti): houkuttelu kansalaistottelemattomuuteen loppuu tällä erää tähän (ehkä). Periaatteessa en halua olla auktorisoidun lääketieteen vastarannan kiiski ja käyttökelpoisen terveysvalistuksen kyseenalaistaja. Käytännössä lipsuttelen, jos hyväksi näen. Sääliksi käy heitä, jotka ovat saaneet leveän luurangon: he tavoittelevat mittanauhoineen mahdottomia.

Kun etsin lääketieteellistä totuutta, on syytä laittaa likoon oma sielu ja ruumis. Itsestäänhän voi aina puhua ja muista – yleisesti.

Mulkaisen mittanauhaa. Makaan selälläni ja kietaisen mitan ympärilleni alimpien kylkiluiden kohdalta ja katson: 94 cm. Nauha on tiukasti kiinni ”luussa". Välissä ei ole rasvaa. No, kuinka pääsen kahdeksaankymppiin, minä normaalipainoinen mutta ruumiinrakenteeltani (luustoltani) iso ja leveä luonnostaan. Et mitenkään, vastaa luurankoni.

Yritän silti tavoitella vyötärölukemaa alaspäin (tärkeintä ei ole maali vaan matka), ja niin tänäänkin kuntopyöräilen, syön terveyspommeja ja teen muutakin mukavaa, jolla häivytän kumpuani, joka sängystä ylösnoustuani (niin, seisaaltaan mitattu tulos on "luotettava") ilmaantuu näkökenttääni ja näyttää numeroa jota en kehtoo sannoo. En silti pyri lukemaan 80 – paitsi ikävuosissa.


Pakinaperjantain taikasanani on tänään numero kahdeksankymmentä.

Anna (7 v.) Saksanmaalla

Olen kirjoittanut lapsille tarkoitetun tarinan "Anna"-tyttäremme vaiheista Saksanmaalla, missä asuimme pari vuotta.

Kuvailen tällä erää Annan koulutien alkua Heidelbergissä, ja lopussa ovat aikuisen Annan jälkisanat. -Muutimme Saksaan marraskuussa, joten lapset "Anna" ja "Pekka" joutuivat kylmiltään, kesken kouluvuotta uuteen ympäristöön, uppo-oudon kielen keskelle. -Minulla on omanlaiseni lapsuus, hänellä omansa. Aloitin kouluni Snellmanin kansakoulussa tutussa kotikaupungissa, tutun murteen ympäröimänä 1953; hän Heidelbergin Emmertsgrundin Grundschulessa 1978.

Annan (7 v.) ensimmäinen koulupäivä Heidelbergissä 1978

Aamuauringon säde tunkeutui Annan suljettujen luomien läpi, kutitteli ja herätteli nukkuvaa tyttöä: nouse jo!

Anna avasi silmänsä ja ihmetteli ikkunasta näkyvää vuorenrinnettä. Nyt Anna muisti: hän oli nukkunut ensimmäisen yön Saksassa ja tänään piti lähteä kouluun. Anna upotti kasvonsa Elsa-leijonan kullankeltaiseen turkkiin ja tarrautui molemmin käsin sen kaulaan – pelotti niin.

– Äiti! Anna huusi.
– Tässähän minä, äiti seisoi ovella, katseli Annaa hetken ja juoksi häntä lohduttamaan. Anna irrotti kätensä Elsa-leijonan kaulasta ja rutisti äitiä niin, että vesi kihosi silmiin.

Tässä me istutaan
kuin lintuemo ja poikanen
toisiamme suojaten,
äiti kuiskasi Annan korvaan. Anna piti runoilemisesta.

– Ajatteleeko Taru minua? Anna kysyi.
– Varmasti, äiti vakuutti.
– Mutta kun se on niin kaukana, Anna epäili.
– Ihminen voi olla kaukana, mutta kuitenkin lähellä, sydämessä.

Pian koko perhe istui aamupalalla. Jo varhain aamulla äiti oli piipahtanut läheiseen leipäkauppaan ja loihtinut pöytään ällistyttävän aamupalan: teekupin vieressä nökötti sämpylä, jonka välistä pilkotti ruskeaa ja valkoista mönjää.

– Mikä tuo on? Pekka kysyi ja kurkisti epäluuloisena sämpyläänsä.
– Nuuh, tuoksuu hyvältä.
– Sämpylän väliin myyjä litsasi suklaisen ja kermaisen pusun, äiti selitti. – Kaikki ostivat sellaisia – ja minä matkin perässä. Mutta ei tämä tavaksi tule, äiti nauroi.

Pekka haukkasi sämpyläistä suklaapusua hyvällä ruokahalulla, mutta Anna ja isä katsoivat toisiaan ymmällä: kaikenlaisia hullutuksia äiti keksikin!

Hyvää koulupäivää! isä suukotti lapsia. Anna oli hiljaa. Jännitti niin, ettei hän osannut vastata isälle mitään. Teki mieli vain pitää isää kädestä kiinni, mutta isän piti lähteä uuteen työpaikkaan – ja Annan ja Pekan uuteen kouluun.

– Huh, huh, Pekka hyppi lattialla ja paukutteli käsiään ikään kuin olisi seissyt kolmenkymmenen asteen tammipakkasessa. Taisi sitäkin jännittää, mitä se muuten olisi tuolla lailla veuhtonut, Anna mietti.

Piha-alue oli laatoitettu ja talon betoniseiniin oli maalattu iloisenvärisiä kukkia ja myrkynvihreitä lohikäärmeitä. Ne irvistivät Annalle. Pekka kulki vähän matkaa edellä, oli mukamas iso ja rohkea. Anna tunsi taas itsensä hyvin, hyvin pieneksi: yhä pienemmäksi, mitä lähemmäksi koulua asteltiin.

Matkalla ylitettiin kävelysilta. Anna kurkisti alas: siellä kiemurteli kävelytie, jota pitkin vanha mummo talutti koiraa.

– Aika kylmä ilma, Pekka totesi.
– Viisi astetta – ja katso noita poikia: kulkevat polvisukissa ja shortseissa, äiti päivitteli. Pekka ja Anna olivat hyvillään, että olivat pukeneet lämpimät talvitakkinsa. Kalpea oli talven aurinko Saksassakin.

Koulu oli matala ja uusi. Siinä se kyhjötti vuoren kupeessa kuin pahka koivun kyljessä. Anna tuijotti lattiaa, joka oli peitetty vihreällä, pehmoisella kokolattiamatolla. Ympärillä sorisi ja suhisi äänten sekamelska, mutta Anna ei nostanut katsettaan lattiasta. Lähestyttiin isoa ovea. Annaa jännitti: hän tiesi, että oven takana olisi koulutoimenjohtaja, joka jo odotti Annaa ja Pekkaa. Pää riipuksissa ja hitain askelin Anna asteli muiden perässä isoon huoneeseen.

Äiti ja vieras mies puhuivat vierasta kieltä ja sitten tuli opettaja, joka tarttui Annaa kädestä – ja opettajakin puhui outoa, vierasta kieltä. Annaa huimasi. Pian äiti lähtisi ja hän olisi yksin vieraassa koulussa, vieraiden ihmisten ja vieraan kielen keskellä. Vatsaa kouristi.
– Hei sitten, lapset, olkaa reippaita. Haen teidät sitten kun koulu loppuu.

Opettaja vei Annan luokkaan, jossa oli oppilaita kuin mustikkamättäällä mustikoita. Niitä oli paljon – ja Anna yksin.

Opettaja puhui puhumistaan, hänellä oli vaalea tukka ja hän hymyili usein. Anna katseli ja kuunteli häntä kauan – ei; mitään hän ei ymmärtänyt opettajan puheesta. Äiti oli sanonut, että tee vain, Anna-pieni, muiden perässä. Anna teki niin. Hän katsoi naapuripulpetissa istuvaa tyttöä, joka kirjoitti vihkoonsa nimen Feeja. Ja Anna tarttui kynäänsä ja kirjoitti kauniisti omaan vihkoonsa ”Feeja”.

Opettaja tuli Annan luo, otti vihkon käsiinsä, tuijotti kirjoitusta, katsoi Annaan ja puhui ässä-kieltä. Anna ei katsonut ylös opettajaan. Hän näki vain opettajan kukkahameen – sukelsi hameen kukkaniittyyn. Hänen ympärillään huojui vain kukkia, pehmoisia, samettisia kukkia. Anna oli hyvin pieni ja pelokas, mutta kukat olivat isoja ja hyviä, ne kumartuivat Annan puoleen ja silittivät Annan poskea, johon ilmestyi hymykuoppa. Anna kiipesi isoa kissankellonvartta pitkin ylös, soitti kissankellomusiikkia, tanssi ja hyppi, niin että aurinko muuttui kultaiseksi tuoliksi, jolle saattoi istahtaa ja poutapilvet ojensivat kutsuvasti kumpujaan Annaa kohti. Hän hyppäsi pilvelle ja pehmyt valkoinen kietoi Annan uneen, joka oli hyvä ja syvä.

– Annaa, Annaa, joku huusi Annaa.
Opettaja. Hän oli sanonut jotain eikä Anna ymmärtänyt mitään. Oli parempi pistää kädet korville, ei hän kuitenkaan oppisi saksaa. Mikseivät nämä lapset voisi opetella suomea. Kyllä Anna opettaisi.

Opettaja jätti Annan rauhaan, mutta enää Anna ei osannut palata kukkaniitylle. Tästä päivästä tulisi varmasti Annan elämän pisin koulupäivä.

jälkisanat (kirjoittanut Anna, 37 v. vuonna 2009)

Jäikö lunta niin ikävä, vai mikä oli syynä — Annan perhe palasi kahden vuoden kuluttua takaisin Suomeen. Anna on nykyisin aikuinen, ja työelämä vei hänet aikanaan uudestaan ulkomaillekin asumaan, tällä kertaa Brittein saarille. Mutta kappas vain, taas muutaman vuoden kuluttua oli edessä paluu lumen ja jään maahan: sellainen on monen nykysuomalaisen elämä, kansainvälisiä ollaan ja kieliä puhutaan, mutta varpaat kohmeessa sitä vain kaivetaan väkisin juuria tähän routaiseen maahan.

Mutta niinpä vain nykyisessä työpaikassansa hänellä on saksalaisiakin kollegoja. Ja vuonna eräänä työmatka vei Annan takaisin Heidelbergiinkin, ja niinpä hän talsi sumuisena syyspäivänä, aikuistuneena, vanhan koulumatkansa uudestaan. Lähiön piha oli uudistunut: kasvi-istutuksia oli enemmän, betonia peitetty puuritilöillä. Heidelbergin vanha, kaunis keskusta taas oli hyvinkin entisellään, mutta päällimmäisenä mieleen jäi ällistys: tuo tavaratalo, ja nuo kauniit tornit, nehän ovatkin saman torin kahdella eri laidalla! Niin toimii lapsen muisti: tunnelmat ja kuvat ovat tallentuneet, joskus hyvinkin pienet yksityiskohdat, mutta yleiskarttaa maisemasta ei lapsen pää ollut jaksanut rakentaa. Eipä ihme, että lapsi niin helposti hätääntyy, kun jokin heittää sivuun tutusta ja turvallisesta ympäristöstä: olipa se sitten laivareissu tai tulitikkupoikien uhka.

Ja siihenkin liittyy vanha muisto: melkein lähtöpäivä Heidelbergista takaisin Suomea kohti, tällä kertaa lopullisesti. Kotia on jo pakattu, Anna juoksee koulusta vielä yhden kerran kotiin. Mutta mitä ihmettä: kotiovessa on jo vieras, saksalainen nimi. Ovatko isä, äiti ja veli jättäneet hänet tänne, unohtaneet taakseen, muuttaneet takaisin Suomeen? Eivät nyt sentään jättäneet, Anna oli tohkeissaan vain juossut väärään rappuun. Äiti odotti kotona ja sama Finnjet vei koko perheen ehjänä takaisin routamaahan. Taas yksi hätäännys selvitettävänä lapsen kasvun tiellä — niin pitkä on matka luottamukseen siitä, että kyllä tässä elämässä pärjää, kunhan vain luottaa läheisiinsä, niin ja tietty myös itseensä, selviytymiseensä.

Mutta Heidelbergin työmatkan jälkeen kolmena yönä Anna näki unia lapsuutensa Saksasta. Niissä oli mukava, levollinen, onnellinen tunnelma. Niistä unista oli hauska herätä aamuun: Ei se arankaan lapsen lapsuus selvästikään pelkkää säikkyilyä ole ollut.

"aina voi ottaa merta"

Sirkka Selja:
Avara merenranta. Siellä mies, maininkien vartija, asettui makuulle ja otti merta niin kuin toiset ottavat aurinkoa.
Ja niin minä opin: lähellä tai kaukana, aina voi ottaa merta.

***
Numerokuvahaaste: neljä.
(Merta voi ottaa vielä enemmän, kun klikkaa kuvan suureksi.)

Kuvapörssi

***
Hyvää ystävänpäivää, rakkaat blogiystävät!

Hiplotellaan niin kuin Veikko Huovinen opastaa kirjassaan Lentsu: "Teijän pittää ellää joka päivä, pittää hiplotella."

***
Kirjoitellaan. Kuvaillaan. Naatitaan. Lueskellaan. Katsellaan. Opitaan. Ihmetellään. Ihastellaan. Voivotellaan. Päivitellään. Muistellaan. Pelätään. Nähdään. Rohkaistutaan. Rohkaistaan. Annetaan. Saadaan. Tuodaan. Kommentoidaan. Ollaan hiljaa. Huudetaan. Nauretaan. Pakinoidaan. Näytetään. Itketään. Kerrotaan. Autetaan. Neuvotaan. Väsytään. Vanhetaan. Nuorrutaan. Virkistytään. Sallitaan. Tuetaan. Kohdataan. Tutustutaan. Janotaan. Juodaan. Tarinoidaan. Kiitetään. Liitetään. Ymmärretään. Avaudutaan. Luotetaan. Riemuitaan... Blogitaivas on rajaton, mutta nyt minun pittää männä syömään :)

Kiitos kauneudesta!

Kävin hakemassa Harakalta hänen maalaamansa taulun. Kukat kukoistavat kuten blogiystävyys.

Tulvivat kevään koittoa, virittelevät tarinoiden ja kuvien soittoa!

taikasana (pakinaperjantai)

Hän hämmentää lusikallaan kahvia. Kerma pyörii spiraalina pinnalla ja sokeripala kupin pojalla sulaa, vaalentaa kahvin, jonka hän nostaa huulilleen, nielaisee, katsoo silmiin ja puhuu.

– Miksi elämän salaisuus aukeaa vasta sitten kun se on melkein jo ohi. Itsetuntoni on nollassa, olen maailman rumin ja huonoin; tiedän, tiedän, älä katso minua noin, älä väitä vastaan, älä lepertele, älä mainitse saavutuksiani koulussa, älä työmaailmassa, älä näytä valokuvia minusta, on vain yksi totuus ja se on sisälläni: häpeän itseäni ja vajavaisuuttani. Ruma itsetunto ei ole se salaisuus joka aukeaa vasta nyt ja jonka tulen sinulle kertomaan, koska ikäni olen huonouteni tiedostanut mutta ehkä olen osannut sen kätkeä muilta paitsi en rakkaimmaltani, mieheltäni, joka on joutunut ottamaan vastaan myrskytuulen ulinat jotka pauhuna ja syytöksinä suustani sinkoavat. Hän on vankka kuin kalevalainen ikitammi, antaa minun puskea puhurini päin lehvistöään ja runkoaan ja aina hän on ottanut minut vastaan semmoisena kuin olen, hyväksyen, niin etten kaivooni huku, minuuttani menetä. Ja silti tuska jatkuu. Pitää käydä aivan pohjalla, lapsuudessa, ennen kuin ymmärtää. Muuten jää pyörimään ruuvina kierteissä, jotka eivät hyvään elämään istu.

– Elämä kuristi. Piilotin vauvana vaurioituneen napani suorittamiseen, enkä sillä tiellä koskaan riitä, kelpaa – itselleni. Omaan napaan hukkuu, olipa se syvä tai matala. Uskomattoman korkea on se muuri, joka pitää ylittää, jotta pääsee navasta ja huonouden kokemuksestaan ulos. Kun toteutuisi edes laulun sanat vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, hyväksi ei milloinkaan.

Kahvilapöydän toisella puolen istuva kuuntelija korjaa asentoaan, alkaa käydä kärsimättömäksi. Mihin avautuminen johtaa, mitä virvatulta hän oikein ajaa takaa. Lupasi olla lyhytsanainen, mutta taas on vuolas ja eksyttää. Piilottelee sitä minkä jo arvaa tulevan. Miksei hän osaa tuonikäisenäkään olla tyyni ja tyytyväinen, miksi jauhaa jauhamistaan puutteitaan. No antaa tulla mitä on tullakseen.

– Salaisuus, minkä haluan sinulle kertoa on, että olen päässyt irti tahmasta. Osittain. Olen vapaa. Olen enää vain osa-aikaisesti huonoitsetuntoinen.

Jaahas, tämä on uutta. Ettei hän olekaan enää kokoaikahuonoitsetuntoinen.

– Mikäs sinut muutti, millä voimalla valoon kelkan käänsit: et taida napakelkassa enää pyöriäkään.

– No osasinpahan vain, kerron jos haluat kuulla.

Nyökkäys. Hiljainen hetki. Jatko.

– Ennen syytin miestä kaikesta siitä pahasta, mikä sisälläni myllersi. Aattele, miestä, eihän hänellä ollut osaa eikä arpaa lapsuudenaikaisiin juttuihini.

– No niin. Ja sitten.

– Älä ole niin yksioikoinen, kiirehtivä, tämä on iso asia. Auttais varmaan sinuakin. – Kun aikani olin miestä syyttänyt (on se kivempaa kuin aina morkata itseään), en syyttänytkään enää häntä vaan...

– ... äitiä, toinen keksii nopsasti.

– Ei, ei, en enää äitiä (pudistelee päätään kuin ajaisi manaajia ulos), – nyt en syytä ketään.

– Et ketään (kahvittelukumppaninkin pää alkaa pyöriä). –Eihän se toimi. Syyttäisit nyt edes äidinäitiä... tai sotaa. Aha, no ei sitten; ai, olet käynyt anteeksiantoterapiassa. Positiivisuuskoulussa.

– No en ole ole.

– Mitäs sitten? Mitä on tapahtunut?

– En syytä enää ketään, johan sen sinulle sanoin. Mutta en silti peittele kun sattuu sieluun. Kerron hänelle, jonka hyväksyvään rakkauteen luotan. Tai yritän luottaa. Haava jonka lapsena sain, ei mene umpeen. Jokin mitätön sana tai näky voi herättää ahdistuksen ja sinne sitten vajoan, melkein hukun. Mutta se ei mene pois – kokemusta on – sillä että syljen suustani mitä vain ja syyttelen muita tai vähättelen itseäni. Tai että piilotan mitättömyyden tunteeni suorittamalla elämää, pyrkimällä täydellisyyteen. Kontrolloimalla. -Syy on selvä. En saanut elämän alussa perusturvaa. Puuttuu turvallisuudentunne. Siitä kärsin aina. En hyväksy itseäni semmoisena kuin olen. Tämmöisenä. Rumana. Siihen totuuteen vajoan kun heikko hetki lyö. Silloin en usko että kukaan voi minut hyväksyä. Saati rakastaa.

– Niin? Ja oletko nyt saanut sen?
– Minkä?
– No sen hyvän itsetunnon.
– Ei, myönnän: en saa sitä ehkä koskaan mutta en tukehdu enää itseeni. Osaan pyytää apua, haavaisena, silloin kun koskee. Sillä lailla pahin tuska haalenee. Ajoittain. Ajattele nyt sitä mitä jo sanoin: olen osa-aikahuonoitsetuntoinen. Joku saa avun yhdestä, toinen toisesta, minä...

– Kerro jo! Alan olla malttamaton. Selkään koskee. Väsyttää.

– Keksin keinon. Sanoin miehelle, silloin kun hätäännyn ja tsunamituska iskee: AUTS, ja hän ottaa syliinsä kuin lapsen, katsoo silmiin, paijaa ja keinuttaa ja se kiintymyssuhde joka oli kangastuksena kaipuuna elämäni ajan, on nyt tullut. Kun sanon AUTS, hän tietää mistä on kysymys, koskettaa hellästi ja vastaa: ”Minä suojelen sinua.” Siinä kaikki. Auttaa.

Äiti katsoo tytärtään silmiin. Hän on yhdeksänkymmentäkaksivuotias, tytär yli kuudenkymmenen. Äiti ojentaa kätensä pöydän yli, tytär tarttuu siihen voimalla mikä vauvalla on, mutta joka aikoinaan jäi käyttämättä. He sanovat yhtä aikaa AUTS. Ja huudahtavat (niin kuin lapsilla on tapana, jos kaksi sanoo saman sanan samanaikaisesti): ”Onni minun!” He pirskahtavat nauramaan ja kun tyttären mies tulee hakemaan heitä kahvilasta kotiin, hän kuuntelee ihmetellen heidän nauruaan, joka ei tunnu loppuvan ja yhtyy siihen, vaikkei tiedä syytä.

JK

Tällä tarinalla voisi olla toisenlainenkin loppu. Kun tytär on lopettanut, äiti ojentaa kätensä pöydän yli, empii hetken ja vetää sen äkisti loukkaantuneena kuin olisi tuleen koskenut takaisin syliinsä. Tytär ei tiedä hänen kärsimyksistään.

Tyttären mies saapuu kahvilaan, tarttuu heitä molempia kädestä, nostaa ylös, ja he lähtevät kolmisin ulos ovesta, mies keskellä. Taistelu tuulimyllyjä vastaan on ohi, mutta turvasatama on totta. Se on vain muualla kuin äidin sylissä. Se on rohkeudessa näyttää haurautensa ja sanoa miehelle AUTS, silloin kun sattuu, jolloin tämä tietää: nyt on aika koskettaa ja antaa turvaa.




Pakinaperjantai: Taikasana

helmikuu...

...on "Helmi"

torstai on toivoa täynnä

Harakka on antanut tunnustuksen, sormuksen, josta kiitän iloiten. Lahjoitan onnen sormuksen eteenpäin kaikille saaren taigassa vieraileville, terveille ja sairaille.

Sormus säteilee iloa.

Olen onnellinen sisarestani, jolla on tänään syntymäpäivä. Hän on sairastanut kahta syöpää, melanoomaa ja rintasyöpää, ja sai eilen kontrollikäynnillä "terveen" paperit; tauti ei ole levinnyt. Lääkäri hymyili sisarelleni: nyt voit unohtaa taudit.

Toinen ilo, mikä valaisee helmikuutani, on se, että cp-vammainen kuopuksemme saa 20.2. maisterin paperit, pääaineenaan matematiikka. Tiedän ennakolta, että kyyneleeni virtaavat Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa pidettävässä publiikissa kuin kevätpuron pärskeet, mutta annan ryöpytä. Otan mukaan kameran ja puhtaan valkoisen nenäliinan. Molemmille on käyttöä.

Muistan niin paljon ja niin monenlaista. Muistan hänen vaikeutensa hänen elämänsä alkuhetkinä, hänen nolla apgar-pistettään. Muistan hänet lasikaapissa Lastenklinikan teho-osastolla; kuulen hengityskoneen huminan. Muistan, että hän joutui syömään puolen vuoden ajan aivoja lisävaurioilta suojaavaa lääkettä. Muistan hänen sinnikkyytensä: fysio-, toiminta-, puheterapiansa. Muistan hätäni ja silti: hätäily ei auta, kiirehtiä ei voi. En tiennyt, kuinka hänen käy. Kelloa ei voi siirtää eteenpäin. Tulevaisuus oli hetken mittainen. -Kun hän syntyi ja vammautui vakavan hapenpuutteen vuoksi, lääkärit eivät tohtineet antaa paljon toivoa. Ja nyt hän on monien mahdollisuuksien maailmassa. Hän on opettanut, että 'onni' voi olla hyvin monennäköinen. Se ei mahdu yhteen kaavaan.

Kolmas helmikuun "helmi" on hääpäivämme (järjestyksessä kolmaskymmeneskahdeksas) kuukauden lopulla. Rakkaus ei maailmasta lopu – eikä ilo. Toivo on totta.

* * *
Kaikki aina järjestyy. Aikanaan. Jos ei yhdellä tavalla, niin toisella.

Hänen isänsä nikkaroi vankat työntökärryt ja maalasi ne iloisenpunaisiksi. Kärryistä riemu repesi. Ei tarvinnut kahta kertaa maanitella poikaa kävelyharjoituksiin. Maasta se pienikin ponnistaa, voi sitä pientäkii onnistaa, rallattelin lapsena. Ei ollut hukkakauraa se hengen ravinto, loruilo: käyttöön tuli. Bobath-fysioterapian ja työntökärryjen avulla hän oppi kävelemään kaksivuotiaana, omalla tyylillään. Hän ontuu, mutta pääsee eteenpäin. Ollakseen terve ei tarvitse olla terve, m.o.t.

jotain uutta (haaste)

Kiitos, Uuna Leijonainen, kannustuksesta ja pystistä. Olen siitä innostuneesti ylpeä ja jaan sen eteenpäin sinulle, joka aiot opetella tänä keväänä jotain uutta. Ennenkokematonta. Tai ainakin haaveilet oppivasi. Haavekin on pystin arvoinen.

Meuhkaan risulintukurssista harva se päivä, mutta mitenkäs estelen, kun sydämen kyllyydestä tulvii uuden oppimisen iloa. Kannan palkinnon kurssille antamaan uskoa ja voimaa minulle, tumpelolle, jolla käden taidot ovat nukkuneet kylliksi. Nyt on herätyksen hetki.

Onneksi tämä pysti on virtuaalinen. Olen saanut kansakoulun toisella luokalla palkinnon, jolle kävi niin kuin kävi (olen kertonut ennenkin, mutta ehkä kaikille tarinani ei ole tuttu):


Kevätjuhla 31.5.1955. Snellmaninkoulua olen käynyt jo kaksi vuotta. Puut vihannoivat, suvivirsi raikaa ja siirrymme luokkiin saamaan todistukset ja palkinnot. Opettajanpöydällä nököttää hymypoikapatsas (hymytyttöpatsaita ei ollut tuolloin vielä keksitty).

”Luokan hymypatsaan saa luokkatovereiden äänestyksen perusteella ‘Lastu’, Hilkka-opettaja julistaa.

Nousen pulpetista lettejäni tempoen, kuin pelastusköyttä etsien. Ei tämä näin mene. Mikään ei mene oikein. Mielen täyttää häpeä. Synti on tunnustamatta. Valehtelin erään kerran pesseeni hampaani, kun opettaja kysyi. Toinen syntini on sovitettu. Tungin erään pojan lakin täyteen hevosenkakkaa, kun minusta oli hauska katsoa, miten se valuu lakista naamalle (jos hän vain ei heti huomaa mitä lakin pohjalla on). Opettaja ei ymmärtänyt, etten kerta kaikkiaan tehnyt kokeiluani ilkeyttäni vaan uteliaisuuttani; sitä paitsi Lasse on söpö ja mielikkini. Mutta mielelläni minä hänen vuokseen nurkassa seison jälkiviisautta hakemassa.

Yhtä kaikki olen hämmentynyt hymypatsaasta, jota en koe ansainneeni, mutta mukava sitä on kantaa sylissä kohti kotia, näyttää isälle ja äidille. Snellmaninkoulun puuportti sulkeutuu takanani. Ohitan tuomiokirkon. Alkaa kesäloma. Mieli liitelee perhosenkepeänä. Todistus lepattaa kesätuulessa toisessa kädessäni, toisella puristan hymypojan päätä, ettei se vain putoa.

Äkkiä kuuluu kilinää. Painan hymypojan korvalleni, ravistelen. Klonks, ponks. Onko opettaja kipsannut patsaan sisälle aarteen? Herkkua? Kuttaperkkanuken? Tikkarin? Hymypoika on arvoituksellinen kuin pääsiäismuna.

Olen luonteeltani hillittömän utelias. Se mikä askarruttaa, on avattava, arvoitus ratkaistava. Istahdan jalkakäytävän reunalle, tutkin patsasta joka puolelta, mutta sala-aukkoa ei löydy. Kallistaessa kolisee taas. Uteliaisuus käy sietämättömäksi. Pakko tietää, mitä siellä on. Jospa sisällä on lisäaarteita ei vähän vaan HIRMUISESTI. Jokaiselta minua hymypatsaaksi äänestäneeltä lahja: karkkia. Määrästä riittää pihan kaikille lapsille. Ajatus yhteisestä namien mässäilystä antaa päättäväistä voimaa, ja napautan hymypojan pään jalkakäytävän reunakiveykseen. Aarteet esiin ja sassiin.

Hymypoika on kappaleina katureunuksella. EI MITÄÄN MUUTA. Kerään sirut esiliinaan (ei, en itke) ja kiikutan kotiin. "Sain hymytyttöpoikapatsaan, mutta rikoin sen kun etsin aarretta pään sisältä", kuiskaan isälle.

Kipsinen hymy on hauras. Patsaan sisältä oli ilmeisesti lohjennut palanen, ja siitä syntyi koko soppa. -Ansioluetteloni voisi alkaa: entinen hymytyttö. Vai olisiko parempi: hymypatsaansa rikkonut tyttö. Lapseni ja nyt lapsenlapseni haluavat kuulla tarinan uudestaan tavan takaa. En osaa sanoa, olisiko parempi vaieta vai kertoa.

opettelen

1987

Seison meren rannalla erään omakotitalon pihalla. Tiedemies, työvuosieni tuttu, kertoo osaavansa mitä vain ja sitä mitä ei osaa, opettelee.

Hän on rakentanut elämänsä ensimmäisen vajan, puuliiterin. Katson taloa, katson majaa. Vastakohta virtaviivaisen omakotitalon ja vinollaan kenottavan lautarakennelman välillä on huikea. Minua puhuttaa hänen intonsa ja ilonsa. Hän on tehnyt valintansa, kumpaan on kiintynyt. – Ajattele, minä osaan käyttää vasaraa ja nauloja ja lautoja. Minä, ihan itse! Oikeasti, katso, katso; näillä käsillä olen rakentanut vajan, ja hän nostaa ihmetellen avoimet kämmenensä silmiensä korkeudelle, pyörittää niitä edessään kuin vauva joka on löytänyt sormensa ensimmäisen kerran.

Hänen vaimonsa seisoo design-talon ovella pihan paraatipuolella ja pudistelee päätään, mutta mies on selin eikä näe puolisonsa ei, ei, ei:tä. Ehkä ei huomaa päänpyörittelyä koskaan sillä he elättävät hyvää tahtoa ja luovat mitä luovat (vaikka vinksin vonksin tai heikun keikun) toisiansa estelemättä silloin kun kipinä iskee tulta ja halu purkautua ja luoda uutta on kova. Pääasia ei ole voitto, vaan ilo, jo matkalla.

2009

Kohtaus on jäänyt mieleeni.

Tunnistan oman kokemattomuuteni käden taitoihin. Mutta nyt on mahdollisuus antautua innolle, joka syttyy kun luin risulintukurssista: ”Sidomme rautalangan avulla koivunrisuista maassa seisovia ja lentäviä erikokoisia lintuja. Ota mukaan iso sylillinen notkeita ja haaraisia koivunrisuja, työvälineiksi oksasakset, sivuleikkurit, kärkipihdit, tiukat sormikkaat ja puolalla olevaa rautalankaa.”

Kurssi alkaa maaliskuun alkupuolella. Jännittää samalla tavalla kuin aamuauringon valossa, kun opettelen lukemaan. Mitä tapahtuu. Mitä aukeaa. En tiedä, montako lintua viitenä iltana saan aikaiseksi. Ja minkänäköisiä.

Kun jäät ovat vapauttaneet vedet, kannan risulintuni veneeseen, istutan tuhdolle nököttämään ja soudan saareen. Rantaudun ja nostan lintuseni pienoiseni syliini, hellien kuin vastasyntyneitä.

Risulinnuilla pyydän anteeksi hakkuuaukiota, joka syntyi kun myin metsäni. Samalla kiitän, että voin sovittaa ”tekoni” ja luoda risuista uutta. Ensi kesänä kannonnokalla vasta istutetun taimiston lomassa istuu maskotti, uuden airut.

Kai yhden linnun saan luoduksi. Saihan hän, kokematon, kokonaisen vajan.

romantiikkaa

Oli yllätys kuulla sairastavansa uniapneaa, joka on vienyt veren happipitoisuuden hurjaan syöksyyn. Elin vuosikaudet, tietämättäni, hapenpuutteessa. Ilmankos joka aamu särki päätä ja olo oli kuin kuralätäkössä naama alassuin: yön aikana pitkiä hengityskatkoja oli satoja. Välillä tunteet ryöpsähtivät syyttä suotta pintaan. Jos vähän raapaisi, niin räsähti, niin että itsekin ihmettelin: kas, minkälainen sammakko nyt hypähti suusta ulos. Olisin ottanut kiinni ja työntänyt takaisin suuhuni, mutta en saanut. Että harmitti. Kiehuin itsessäni mutta pärskeet sai osakseen lähimmistä lähin.

Uusi elämä alkaa paitsi elämänkaarikurssin myötä myös uniapneaa hoitavan laitteen avulla. Päänsärky väistyy, veren happipitoisuus kohoaa, verenpaine laskee, mieli kevenee, vastoinkäymiset (kaikkia huolia ei uniturbo osaa poistaa) muuttuvat haasteiksi eivätkä toimi enää tielanan lailla.

Mutta miten käy romantiikan, kun saan sairauden hoidoksi loppuelämäni ajaksi hengitysmaskin: kuonokopan ja moottoripesän, mihin kytken letkua metrikaupalla. Illalla painan nappia, uniturbo käynnistyy, surisee ja niin heittäydyn yön syliin naama kureliiveissä puuskuttaen. Näkemiin korea maailma. Turha laittaa kikkuroita tukkaan, kun remmit risteilevät pään yli ja sivuitse niin että vaikka kuinka muistaisi kärsiä kauneuden eteen, ei auta, sillä lopputulos on aamulla littana. Tukka kuin Jukolan Jussilla. Töröttää sinne ja töröttää tänne. Silmäpusseista, jotka tästä terveydenhoidosta ilmaantuvat silmien alle, en keksi hyvällä tahdollakaan kaunista sanottavaa. En minä. Mutta mitä sanoo hän, joka pulleat pussini paremmin näkee.

Niin, miten käy romantiikan?

Hyvin. Kauneus on katsojan silmissä. Minulle on suotu mies, joka on Mies. Sanon hänelle: mene hyvä mies toisaalle nukkumaan, ettet joudu kärsimään: kuuntelemaan suhinaa ja ottamaan vastaan ilmavirtaa, joka koneesta suihkuaa. Ei, ei mene. On aina halunnut nukkua kylki vasten kylkeäni. Sanoo jopa, miten hyvä kun tulee kesä ja helle. Saarimökissä itikat yrittävät tunkea kasvoille mutta eivät pääse, kun saavat ilmavirtauksen omalle naamalleen. Mies, joka inhoaa itikoita (yhtä paljon kuin minä hiiriä), painaa poskensa poskeeni ja ottaa osansa onnesta. On läsnä tässä hetkessä ja odottaa kesää kärpäsineen ja itikoineen ja torjuntavoittoineen. Viimeinen vastus auvon tieltä poistuu. Ei kuulu enää kesäyössä itikin innintinnin vaan uniturbon sursur.

Tulee taas ilta. Painumme pehkuihin. Hän hamuaa kättä käteeni. Huokaisee tyytyväisenä. Hän, joka oli huomannut hengityskatkot (joita oli tunnin aikana keskimäärin kaksikymmentäkolme kappaletta) on nyt huojentunut, kun ei tarvitse enää pelätä rajan tuonne puolen hyppimisiäni. Voimme kumpikin nukkua rauhassa, kiitos ylipainehoidon.

Kone surraa, tunnen kuinka mies puristaa lujan lämpimästi kättäni. Ennen kuin nukahdan, muistelen unkarilaisia häitä Lillafüredissä, mihin meidät oli kutsuttu. Poikamme ystävä vei vihille unkarilaisen kanttoritytön.

Vihkimiskaavassa on lupaus, jonka eräs katkelma suomennettuna kuuluu näin:

Olen hänelle uskollinen, hänen kanssaan tyytyväinen, elän hänen kanssaan pyhää elämää, hänen kanssaan kestän vastoinkäymiset, hänen kanssaan kärsin, enkä kuolemaan saakka jätä häntä koskaan terveydessä, sairaudessa, onnellisessa tai onnettomassa tilassa, vaan koko elämäni ajan kannan hänestä uskollisesti huolta.

Tämän lupauksen antaa mies.
Tämän lupauksen antaa nainen.

Lupaus ei ole sanahelinää. Lupaus on romantiikkaa, jonka painoarvon punnitsee elämä.

Tarinamaanantai: romantiikka

syvälle silmiin

Hän on saanut kirjastosta lainaksi Tapio Rautavaaran Kulkurin taival -kansion, joka sisältää Isoisän olkihatun ja kaikki muutkin hänen (tunnetut ja vähemmän tunnet) levytyksensä, yhteensä neljätoista cd:tä.

Hän polttaa levyt itselleen, soittaa ja herkistyy. –Tule, tanssitaan, hän sanoo elämänkumppanille. He, jotka eivät tanssia osaa, keinuvat hitaasti Hiljainen kesäyö -valssissa ja hän pyytää, kun tunne nousee ja kurkkua kuristaa: –Katso silmiini, katso koko kappaleen ajan.

Mies harmaantunut, nainen harmaantunut keinuvat toisiaan vasten ja katsovat toistensa silmien sineen, jossa alkaa vesi läikkyä. Kyyneleet nousevat yhteisyyden lähteestä. He ovat tahtoneet ja kokeneet elämänsä vuodet semmoisina kun ne on heille annettu. Heillä on historia ja heillä on tulevaisuus. Heillä on tämä hetki.

Nainen sulautuu rajattomaan hellyyteen miestään kohtaan; hän ei voi eikä halua irrottaa katsettaan hänen sielunsa peilistä. Mies hymyilee.

Kappale loppuu, rakkaus jatkuu.

Liian harvoin puolisot katsovat toisiaan keskittyneesti syvälle silmiin, ja kuitenkin katseella on maaginen voima, hän lukee Hyvä Terveys -lehdestä ja nyt hän tietää että se on totta. Se ei romanttista viihdettä; se on liiton luonnonvoima ja liima.

Anna meille tänä päivänä meidän yhteinen katseemme, hänen soperruksensa on kuin rukous. Ja se mitä hän anoo, he saavat. Yhteisen pohjan, yhteisen ylösnousemuksen, yhteisen taivaan. Hänelle, joka on jäänyt vaille äidin silmiä, katseella on vielä suurempi merkitys kuin miehelle, jolla ovat äitinsä katse ja silmät sielunsa pohjalla valoa antamassa.

Hän muistaa äkkiä tapahtuman kaukaa lapsuudesta.

On kesä ja kuuma. Kaukana järvellä puksuttaa tukkilautta. Mökkituvan ikkunat ovat apposen auki, käki kukkuu ja hento tuuli leyhyttää valkoisia pitsiverhoja. Hän leikkii nurkassa. Äiti istuu rottinkisohvalla, hiljaa, poissa itsestään ja muista. Isä keinuu. Radiossa soivat lauantain toivotut. Isä hylkää keinutuolin, lähestyy äitiä, kumartuu hänen kasvojensa puoleen, kuiskaa, tarttuu käteen ja pian he liitävät lattialla kuin tiirat taivaan sinessä ja hän näkee, miten äidin helmat hulmahtelevat musiikin tahtiin ja suu, joka yleensä on viiva, kaartuu hymyyn, johon isä painautuu ja minun on niin hyvä olla.

kaksikymmentäviisi

Hellettä kaksikymmentäviisi astetta, jo vain kaksikymmenviisivuotiasta vaeltajaa uuvuttaa, niin ruohikkoakin.

Numerokuvahaasteessa numero 25.

ei mittää hättää

©Elegia

Runotorstaissa runoillaan tällä kertaa Elegian blogista löytyneen kuvan innoittamana.



ne laulo koko illan
"ei voe iliman aeroja soutoo"
ja uamusella ne käski
hävinneet kengät
kiireen vilikkoo noutoo

vastaan tulj vaekka mitä
mutta poeka ei unoha sitä:
harmi ei kurista kaolaa
ku vua soutaa ja laolaa

elä sinä immeinen hermoele
ihmettele vua

äet melo vastaan
virkkas ainoastaan:
sinä se poeka ossoot
sitä ja tätä ynnä muuta:
soetatkii niin lystisti suuta

* * *
edit
Ja niin 'äet ja poeka' laulavat kuin yhdestä suusta:

TÄÄ ON VAIN MAAILMAA
(Tatu Pekkarinen)

Kerran oli asiani aivan sekaisin.
Silloin minä niistä laulun tekaisin.
Huolet minä kaikki pois huitaisin
ja itsekseni laulaa luikkasin:

Tää on vain maailmaa,
eikä sen kummempaa,
paratiisiksi ei tätä saa.
Eikä kannata tääll’
tämän maankuoren pääll’
käydä turhista hermoilemaan.

kuka ken kumpi kumpainen

kuva: Victor Barsokevitsch (1863–1933)

Elämänkaarikurssilaiset saavat tehtäväksi miettiä, mikä luonteessa on äidiltä, mikä isältä perittyä.

Totuuden hetki. Painajainen. Miten näitä voi erotella. Nyppiä pinsetillä: tämä tässä on äitiä, päivää; tämä isää, päivää, päivää. Leena on ymmällään, mutta yrittää – vaikka muistaa, että koko ihmiskunta polveutuu seitsemästä kanta-Evasta Itä-Afrikasta. Monenmoista erilaista koostetta on, jos on yhteistäkin, ihmisessä kuin ihmisessä.

Äiti vetäytyi syrjään, oli maailmoissaan, mutta myötäsyntyisestikö vai elämän satuttamana? Hän kärsi. Ilo loisti hänen kasvoiltaan poissaolollaan. Mutta kun Leena laskee syyttävän etusormensa alas, hän kohtaa synnyttäjänsä, elämän antajansa, uudella tavalla. Hän liikuttuu. Myötätunto, joka alkaa vallata tilaa, on uutta ja tunteitten kahtiajakoisuus – äiti ”paha, hyljeksijä”, isä ”hyvä, hyväksyjä” –, sekoittuu ja sulautuu: minä olen minä ja sanon kuin kaksivuotias Eino Leino peilin edessä: ”Ei oo Eino nätti, mutta Eino on lyttinnäköinen.”

Mutta millainen isän ja äidin kuva olen, Leena pohtii ahdistuneena ja kokee joutuvansa häkkiin, mistä ei ole ulospääsyä. Onko tässä kaivelussa mitään järkeä.

Olenko kuten nurkissa lymyilevä huonolla itsetunnolla raiskattu äiti? Tai kuin filosofinen, sairaita työkseen parantava ja ihmisten välistä tasa-arvoisuutta puolustava, mutta syvää surua katseessaan kantava isäni? En tiedä, Leena ravistelee päätään, antaa vauhtia ajatuksilleen.

Maailmanparantajaksi hän tunnustautuu siitäkin huolimatta ettei koskaan saavuta sitä mitä hakee, ei vain omasta elämästään vaan myös laajasti: täydellistä (tai ainakin sinne päin) harmoniaa ihmissuhteissa ja oikeudenmukaisuutta, tasavertaisuutta perheiden elämässä ja yhteiskunnassa. Paratiisia, jota ei ole olemassa edes unissa. Hyvyydestä ja kauneudesta nousevaa ”laukeamista”. Alkuräjähdystä joka ei riko vaan luo uutta. Maailmaa jossa lasten on hyvä kasvaa ja aikuisten elää.

Se mikä oli äidissä voimatonta (tai hänen voimansa jäi piiloon), kypsyi Leenassa innostukseksi, jota isä valeli ja rohkaisi. Tai mistäpä tietää, vaikka äiti olisi ollut kuinka virtaava tahansa, mutta jäi suvantoon, isän varjoon? Ei tytär osaa eritellä, kumpi tulee kummalta, sillä kaksintaistelu hänen sisällään on kova. Parhaimmillaan se johtaa uuden syntymään. Pahimmoillaan hän uupuu – mutta nousee kerta toisensa jälkeen kuin unesta herännyt tähyilemään taivaan ja maan yhtymäkohtaa.

Mutta pakko on päästä kurssin tehtävässä eteenpäin. Leena pyörittää päätään ja napaansa ja kynäänsä niin rehellisesti kuin kykenee. Kukin on oman itsensä (ja elämänsä) paras asiantuntija ja tulkitsija, ohjaaja rohkaisi. Joskus eväitä saa järsiä koko elämänsä ajan. Ja jos ei muista pysähtyä ja pitää ruokataukoa, on tunnereaktioidensa suhteen tuon tuostakin ymmällä. Eksyksissä itsestään. Joten kai tämä kannattaa, Leena päättää ja antaa keltaisen lyijykynän (jäljen voi tarvittaessa pyyhkiä) kaivella selkäytimestä:

Minussa elää ristiriita.

Olen ujo. Olen rohkea.
Olen ylpeä. Olen nöyrä.
Olen alistuja. Olen dominoiva.
Olen avarakatseinen. Olen ennakkoluuloinen.
Olen katkera. Olen kiitollinen.
Olen innostuja. Olen luovuttaja.
Olen lahjakas. Olen lahjaton.
Olen sisäänpäin kääntynyt. Olen sosiaalinen.
Olen omistushaluinen eläin. Olen humaani ihminen.
Olen luotaantyöntävä. Olen puoleensavetävä.
Olen kunnianhimoinen. En ole kunnianhimoinen: ihmisarvo itsessään riittää, sitä ei tarvitse ansaita.
Olen laiska. Olen ahkera.
Uskon. En usko.
Olen itsepäinen. Olen periksi antava.
Olen rauhallinen. Olen rauhaton.
Olen ruma. Olen kaunis.
Olen vanha. Olen nuori.
Olen itsekeskeinen. Olen empaattinen.
Olen pelkuri. Olen rohkelikko.

Leena pysähtyy. Hän ei osaa jatkaa. Miten ihmeessä voi arvioida itseään? Jos sanoo jotain kaunista, tunnistaa tunteen, joka on jatkuvassa päivystystilassa sisikunnassa ja nousee pintaan herkästi: sen nimi on häpeä. Jos sanoo rumaa, häpeä on yhtä kaikki paikalla valppaana kuin palosotilas. Tämä tehtävä on yhtä litistymistä puun ja kuoren välissä. Millä keinoin löytyvät juuret ’tunne itsesi’ -matkalla kohti itseymmärrystä, minne elämänkaarikurssi viitoittaa.

Eipä Leenan auta muu kuin kysyä mieheltä, jonka kanssa on elämänsä jakanut vuosikymmeniä: – Sano, millainen olen ja mistä ’se jokin’ on tullut luonteeseen, taipumuksiini ja fyysiseen olemukseeni (Leena luettelee kurssin vetäjältä saamansa litanian). –Sano hyvät ja pahat, kakistelematta.

– Sinä olet minulle yksi ja ainoa, kallein ja rakkain, mutta silti olet ihan kuin kuka tahansa meistä. Jokainen haluaa olla hyväksytty semmoisena kuin on. Ja sen jälkeen alkaa keskinäinen hyvän tahdon turvallinen matka. Semmoisella matkalla kritiikkikin vie eteenpäin. Turvallisuudentunne on päämäärämme.

Leena katsoo häntä. Miettii. Avaa ikkunan. Sulautuu maisemaan, mutta ei sula näkymättömäksi.

Minä kuulun joukkoon, hän laulaa. Painajainen on ohi. On yhteys. Olen osa luomakuntaa, jonka fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin eteen on eläminen. Me emme ole keskenämme tuntemattomia sotilaita enää.

Ja maailmanparannusta on sekin, että välillä voi katsella – maailmanmurheista huolimatta – kaikessa rauhassa ilman varjoja muurahaisen takajalkaa, järven jääpeitettä tai ohrahelmeä. Saa unohtaa lööpit ja itseanalyysit ja keskittyä iloon ja rauhaan.

Leena ottaa keittiönkaapista ohrahelmen, hämmentää puuroa ja nauttii kypsyneen viljan täydestä mausta. Kutsuu myös miehen syömään.



(klikkaa kuva isoksi niin näet heidät puuroaan popsimassa)

pakinaperjantai