inihimillisesti näkösällä

Oh-show-tah hoi-ne-ne esitti haasteen:

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Koska olen tässä taannoin kipannut kurkkuuni lörpötyslitkua (ja lukenut Harry Potter -sarjan kirjat viidenteen osaan saakka ja samaistunut rohkelikkoihin), päätän julkaista juuri sen kuvan mikä vastaan osuu. Oho, klups, jopas, huh, hui, hm... Vähän arveluttaa uimapukusillaan olo: nolo on olo, mutta eihän minua kukaan enää tunnista, joten menköön (varsinkaan kun en osaa laskea muuta kuin yykaakoonee). Olkoon esillä tämän päivän. Ehkä. Huomenna palaan ruotuun. Ehkä. Tai sitten...




On kesä 1982 ja odotan kolmatta lastani (olen viidennellä kuukaudella). -Olen onnellinen. Lapsi, kullanmuru, sittemmin vammautui syntymänsä yhteydessä, mutta selvisi elämään kuin ihmeen kaupalla ja valmistautuu nyt publiikkiinsa. -Olen onnellinen.

Lomapaikkanamme oli meidän neljän sisaruksen kanssa yhteinen maalaislomatalo vanhempiemme kuoleman jälkeen (he kuolivat peräkkäisinä vuosina 1973 ja -74). Meidän pesueemme asui piha-aitassa, muut talossa, jonka korotin mielessäni taivaan esikartanoksi, niin kaunis se on. Mutta aitta pihan perällä on meille sottapytyille ja luonnonlapsille omiaan. Kotikolo. Myöhemmin "kolhoosi" hajosi ja yksi sisaruksista lunasti itselleen ja perheelleen talon ja aitan ja navetan; niityt, pellot ja metsät.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Ensi kesänä minusta ja Elämänkumppanistani ja aikuisista lapsistamme (kun ehtivät ja airoihin tarttuvat) tulee vihdoin varhaislapsuuteni kesäsaaren asukkeja. Mökkeilijöitä. Metsänistuttajia. Risulintujen väsääjiä. Kalojen narraajia. Ämpäriperunoiden kasvattajia. Vesijuoksijoita. Iltaruskon lipsuttajia.

Yksinkertaisesti: olen onnellinen -> olemme onnellisia. Paljaaltaan.

HAASTE ROHKELIKOILLE:

Kun Pelien parhaat -kirjan esipuhe puolustaa vapautta (leikin sääntöjä voi soveltaa), haastan Sinut mukaan uimapukukierrokselle. On kovin nolo ja paljas tunne seistä yksin aitan kivisellä rappusella. Ei kai tätä ainutkertaista elämää tarvitse ottaa aina kovin vakavasti.
Vesi vanhin voitehista. Lähdetään yhdessä uimaan!

edit 11:40
harmaa susj,
en pääse kommentoimaan sivuillasi. Sama ongelma ilmenee joskus muillakin sivustoilla. Syy lienee vanhassa mäkissäni ja käyttöjärjestelmässä. Monet videot jäävät myös näkemättä. Mutta kiitos haasteesta. Odotan että joku rohkea tarttuu syöttiini ja jatkaa uimapukukierrosta :)

puutaheinää

"Tämä lörpötyslitku saa juojansa puhumaan puutaheinää", hän (jo äitinsä kohdussa puheliaaksi väitetty) kuulee varoituksen sanat, mutta viissiitä, hän valitsee juomansa, kulauttaa merenturkoosin lörpötyslitkun sisikuntaansa, pohjia myöten, ja huomaa, että huilu soi ja musiikki vie siitä huolimatta että sointi ei joka kohdassa kajahda asteikolla, minne tahtipuikko yrittää hänet johdattaa ja aloilleen istuttaa.

Yksi ja toinen ja kolmas (siitä syntyy moni) kääriytyy tänään samaan onneen: valitsee oman tiensä ja höpäjää silkasta ääntelemisen ilosta. Eetteriin ja linnunradalle ja taivahan talikynttilöihin höpötyshuminaa, omaa ääntä, mahtuu. Hänjahänjahänjahän tarttuu huiluunsa ja vastaa kutsuun: soita, soita, soita, lörpöttelyn lumoa ei mikään mahti maailmassa himmennä ei voita.


Valokuvatorstain haastesana on moni.

Kajastus (tarinamaanantai)

Perheemme asui vuodet 1976-78 Saksassa, Heidelbergissä. Kirjoitin tyttäreni ”Annan” sopeutumisvaikeuksista lähinnä lapsille suunnatun tarinan – myös siitä, miten elämä alkaa pikkuhiljaa sujua, kun nostaa jalan jarruilta. Kieli on silta yhteyteen.

Anna mykistyi, kun saapui outoon maahan, missä kukaan ei puhunut suomea. Hänellä (ja minulla) oli aluksi vaikeaa suhinakielen vuoksi – mutta tapahtui Saksanmaalla muutakin, mikä vaati hyviä hermoja.

Tarinamaanantain Kajastus-aihe palauttaa mieleen Heidelbergin ajan hauskat ja vähemmät hauskat sattumukset. Vaikka kirjoitin kertomukseni lapsille, lukeminen ei ole aikuisiltakaan kielletty ;). Tässä eräs maistiainen.

ei niitä näitä, vaan tä...

Anna istui keikkuvalla keittiötuolilla ja söi aamupuuroaan. Pekka oli jo lähtenyt kouluun. Anna raapi päätään vähän väli: söi lusikallisen puuroa, raapi päätään, söi taas. Äiti katsoi huolestuneena Annaa ja kysyi:
– Onkos murheita, kun noin päätä raavituttaa?
– En tiedä, minua on kutittanut jo monta päivää, Anna vastasi.
– Mikähän siinä on, katsotaanpa. Äiti vilkaisi päänahkaa, näki paukamia ja punerrusta.
– Anna, äiti sanoi komennusäänellä (jota Anna vähän pelkäsi), – oletko syönyt suklaata? Sitähän et saa syödä, koska olet sille allerginen.
– En ole syönyt, Anna vastasi loukkaantuneena. Eihän hän syönyt sitä, mitä kiellettiin, miksi aikuiset aina epäilivät.

Isä katsoi vuorostaan Annan hiuksia, tarttui niihin hellästi, tarkasteli päänahkaa, nyppäsi jotain sormensa väliin ja huudahti:
– Annalla on TÄITÄ!
– Täitä, täitä, apua, äiti kiljahti, ampaisi tuoliltaan, niin että kahvikuppi kellahti ylösalaisin, huitoi käsiään ilmaan, juoksi ympäri olohuonetta ja kiljui: – Täitä, täitä, minä lähden takaisin Suomeen! Täitä, täitä!

Anna katseli äitiä ihmeissään. Mikä äidille tuli? Isä piteli sormissaan pienen pientä elukkaa. – Tukassasi on vilisemällä täitä, ne kutittavat ja syövät päänahastasi verta, isä kertoi.
– Ne pitäisi varmaan saada sieltä pois, Anna totesi tyynesti.
– Niin pitää, äiti huusi olohuoneesta. Hän oli pistänyt paperipussin päähänsä, jotteivät Annan täit vilistäisi äidin tukkaan. Isä ja Anna nauroivat vatsa kippurassa äidin touhulle. Miksi äiti pelkäsi pieniä sieviä täitä?

– Annan tukka pitää leikata lyhyeksi, koska pitkässä hiuspehkossa täillä on liian viihtyisää.
Anna haki reippaasti pöytälaatikosta sakset. Äiti ei uskaltanut tarttua Annan hiuksiin. Hän hoki vain: – Suomeen, Suomeen, mennään takaisin Suomeen ja saunaan...

Isä napsasi Annan pitkän tukan, niks naks, poikki. Äitiä suretti sekin. Oli ollut mukava kasvattaa Annalle pitkää tukkaa ja antaa tuulen kiherrellä hiuksissa. Anna istui hievahtamatta kuin aikuinen, kun isän parturointiin tottumaton käsi muovasi Annalle uutta kampausta, epätasaista ja täitten ohjailemaa... Ja Anna vain nauroi! Äiti ihmetteli. Anna, ujo, hiljainen Anna, joka pelkäsi uutta koulua ja uutta kieltä, nauroi uusien täitten edessä! Ei pelännyt samaa kuin äiti. Anna on reipas tyttö, äiti päätteli ja istui lamaantuneena – yhä paperipussi päässä – olohuoneen sohvalla. Uusi Anna nousi parturituolilta. Suurisilmäinen, lyhyttukkainen pörröpää, kuin iloinen peikkotyttö hän oli.

Isä kävi apteekissa ostamassa täishampoota, äiti jynssäsi ja luuttusi koko päivän lattioita, piti lujasti paperipussia päässään, pyyhki hikeä, jynssäsi ja puhdisti taas. Välillä äidiltä kierähti silmänurkasta pelokas kyynel ja hän nyyhkäisi: – Kaikkea sitä!

Kaikki vaatteet vietiin pesutupaan, ikkunaverhotkin äiti pesi. Anna ei voinut lähteä kouluun. Hänen tukkansa vaahdotettiin täishampoolla, jonka piti vaikuttaa kymmenen minuuttia. Sen jälkeen tukka huuhdottiin perusteellisesti hiusjuuria ja päänahkaa myöten.
Pekka tuli iltapäivällä koulusta, nuuhki puhdasta kotia ja katseli pää pyörällä uutta Annaa, joka posket punaisina pyyhki lattiaa.
– Jouluako täällä valmistellaan? Pekka kysyi. Pian hänkin joutui täitarkastukseen: Pekalla oli tukassaan saivareita, täinmunia.

Illalla Anna ja Pekka istuivat vuorotelleen isän sylissä tunnin verran. Alkoi saivareiden metsästys. Saivaret, pienen pienet täinmunat, kiinnittyvät lujasti hiuksiin ja jokainen piti nyhtää erikseen irti. Äiti istui huoneen toisessa nurkassa, turvallisen välimatkan päässä ja luki Topeliuksen satuja. Täi-ilta oli hyvin kodikas, oltiin tiiviisti yhdessä kuin pieni apinaperhe.
– Mistä täit ovat tulleet Annan hiuksiin? äiti kysyi ja keskeytti sadun lukemisen.
– Täit kulkevat hatusta hattuun, kammasta kampaan, tukasta tukkaan, isä kertoi. Hän oli käynyt kertomassa täistä Annan opettajalle, joka oli antanut Annalle täilomaa viikoksi. – Monilla Annan luokkalaisilla on täitä. Ja luokissa oppilaat istuvat siniset täimyssyt päässä, isä naurahti ja katsoi äitiä, jonka paperipussi törötti kuin leipurin lakki.
– Niin, kyllä minä taidan olla arkalasta kotoisin, äiti myönsi. – Lapset ovat joskus rohkeampia kuin me aikuiset, äiti ihasteli ja katseli, miten Anna istui tyytyväisenä saivarijahdissa isän sylissä.
– Anna, nyt näet, miten äitikin osaa pelätä, isä sanoi. – Ei pelkoa tarvitse kätkeä, muut osaavat lohduttaa, kun näkevät toisen pelon.
– Älä pelkää täitä, Anna ryntäsi äidin luokse ja painoi puhtaan peikkopäänsä hänen syliinsä. Topeliuksen sadut tipahtivat lattialle, äiti silitti Annan uutta tukkaa, otti sitten rohkeasti paperipussin pois päästään ja yhtä aikaa ruvettiin laulamaan Hämähämähäkki, kiipes langalleen...

Täiloma loppui ja Anna palasi kouluun. Äiti oli täiloman aikana opettanut Annalle muutamia saksan sanoja, ja nyt tapahtui Annan elämässä jotain uutta ja ihmeellistä: Anna vastasi ensimmäistä kertaa saksaksi koulutunnilla.

Opettaja kirjoitti taululle isoin kirjaimin sanan AUS (’pois’). Nyt oppilaitten piti keksiä AUS-sanoja. Anna viittasi. Opettajan lempeät silmät kirkastuivat entisestään, hän melkein hypähti ilosta, kun huomasi Annan viittaavan ja hän sanoi:
– Ja, Anna, bitte!
– L + AUS = LAUS (täi), Anna vastasi tulvillaan voitonriemua.

Koko luokka sinisissä täimyssyissään hörähti nauramaan, Anna ja Anifa ja opettaja muiden mukana. Sinä päivänä Anna nauroi ensimmäisen kerran Saksan koulussa. Laus aus, Laus aus, laulettiin kuorossa. Koko luokka lauloi. Ja Anna muiden mukana.

Pieni, pelottava täi oli opettanut Annalle saksaa – ja rohkeutta.

pirteää päivää

Ompussa on sataa grammaa kohden kaloreita kutakuinkin 32.
Odotas vähän, kuoritaan ensin...


Yykaakooneen haaste on tällä erää 32.

peliä, peliä

Kaisla oppii nopeammin pelaamaan kuin puhumaan. Hän on jo kaksivuotiaana haka korttipeleissä. Hän pelaa, koska hän haluaa voittaa. Hän on huomannut, että isän silmät loistavat, jos hän hyppää hiekkarannalla pituutta pitemmälle kuin naapurin lapset, jos hän saa onkimalla enemmän kaloja kuin sisarukset ja jos hän päihittää pelitoverit Afrikan tähdessä tai Mustassa Maijassa.

Voitto maistuu Kaislasta makealta. Voittajalla on mahdollisuus kääriytyä halutessaan vaatimattomuuden kaapuunkin, eikä hän silti tukehdu. Hän voitelee voittoleipänsä vahvalla voilla, joka levittyy notkeasti tunteesta että isä hyväksyy. Voitontahto kasvaa sitä suuremmaksi mitä enemmän ikää kertyy.

Myös pelivalikoima laajenee iän myötä. Monopoli ja shakki liottavat hänen aikaansa – ja hermojaan – milloin hyvässä, milloin pahassa liemessä. Kesälomallaan Kaisla kantaa pelilautojaan kainalossaan ja korttipakkaa kämmenissään (valikoimaa pitää olla jos mieli onnistua löytöretkellä) ja kulkee kesämökiltä kesämökille etsimässä vastapeluria, sillä sisarukset ovat saavuttaneet kyllästymisasteensa Kaislan pelihimon suhteen. Naapurin poika on altis. Tyynellä ilmalla he makaavat laiturin nokassa ja korttien läiske ja kalojen loiske täyttävät äänimaiseman joka on sakeanaan pelihimoa... siksi kunnes ilmoille kiirii katastrofi: Kaisla jää Mustaksi Maijaksi. Huuto on hirmuinen, häviämisen tuska kauhistuttava.

Hänestä kasvaa ihme kyllä päälle päin aikuinen nainen, innokas työmuurahainen vallan. Työssään hänen pitää osoittaa kyntensä tuottamalla kirjoja, jotka sopivat työnantajan monipuolisiin tavoitteisiin: kirjat ovat iloksi, opiksi, hyödyksi. Hänen tulee valjastaa kustantamon talliin yhtä lailla maineen kukkuloilla vielä irrallaan juoksentelevat asiantuntijagurut kuin vainuta potentiaalit tieto- ja taitokirjailijat (sillä viisaimmat ja vaatimattomimmat eivät kenties osaa tai tahdo avata omin voimin kustantamon ovea). Mutta kun Kaisla heiluttaa etusormea, tule, tule jo... he antautuvat ja kotvasen kuluttua on vakavahenkinen lääkärikirja työnnetty kirjamarkkinoille sairaiden suomalaisten iloksi ja parannuksen lähteeksi ja lastenkasvatuskirja neuvottomien vanhempien valaistukseksi.

– Viime aikoina on kustannusohjelma ollut kovin vakavahenkistä ja tietopuolista, hyvä niin, mutta missä ilo, leikki ja huumori, puutteessapa puutteessa, Kaisla natkuttaa eräänä harmaana aamuna pomolleen, joka natkuttaa takaisin: –No, mene ja väritä kirjatarjontamme iloisemmaksi. Mene, mene, jo!

Kaisla tekee työtä käskettyä, hiihtelee työsoppeensa, sulkee oven, laskee päänsä pöydälle, silittää hiuksiaan. Hiljaisuus tihenee. Muhii. Hän lepuuttaa hermojaan, höllentää kiristyneitä ruuvejaan, vapauttaa ajatteluaan. Kello käy mutta käyköön. Kaisla kääntelee ja vääntelee kirjan merkityksen iloksi-opiksi-hyödyksi ensimmäistä kohtaa, miettii kotvan, miettii toisen – ja muistaa kuin äkkiherätyksen kokenut mitä on pelaamisen ilo ja leikin hurma. Nyt ei ole itsekasvatuskirjan aika (”kuinka opit häviämään pelin ja kohtaamaan hymyssä suin myös pettymykset joita elämä kaikille tuo”), vaan on syytä täyttää ilovaje ja koota kaikki tärkeimmät pelit yksiin kansiin ja löytää hyvä toteuttaja (ei mikään tiukkapipo sääntöjen luetteloija). Pelaamisen lopputulos on pelaajan omalla vastuulla. Maija ja matti miettiköön tykönänsä hermokeskuksessaan, onko peli suoritus ja näyttö (mistä ja kenelle) – vai hyvän mielen lähde: niin tai näin, aina käy parhain päin.

Kaisla näkee jo, minkä ilon hyvä kotimainen pelikoostekirja tuo suomalaisille (eletään aikaa ennen nykynettiä). Nimenkin hän tohkeissaan keksii: Pelien parhaat. Fazerin parhaista ajatus lähtee liikkeelle, mutta haitanneeko mittään; ei, päinvastoin. Kaikenkattava pelikirja tarinoineen ansaitsee arvoisensa nimen. Selvä super.

Kirjaidea sytyttää pomon. Ei puutu kuin innokas (penseästä ei ole väliksi) toteuttaja. Kyky. Väärän koivun kautta Kaislan eteen astelee nuori teekkari, jolla ovat kaikki ne avut, mitä pelikirjan kirjoittamiseen tarvitaan. Pelien kirjo on hänelle yhtä tuttua kuin jokapäiväinen leipä, huumorintaju kohdallaan, kirjan arkkitehtuuri hallussaan ja mikä tärkeintä: tekijäkandidaatti on itse pelannut kaikki tulevan kirjansa pelit läpi niin kuin keittokirjan kirjoittaja on kokeillut reseptinsä. Takuuvarmaa tavaraa ilonetsijä saa.

Kirjaidea etenee. Kaisla ja teekkari ynnä innokas pelaajajoukko koepelaavat pelejä ilta illan jälkeen. Kun Kaisla on kyllin monet pelihousunsa repinyt häviönsä hetkellä, vastuunsa tunteva teekkarikirjailija havaitsee, mitä kärsimystä tappio voi tuottaa. Hän kirjoittaa esipuheeseensa:

”Pelin tuoksinassa on hyvä ruokkia hupimieltä. Voittoon pyrkiminen on haastavaa ja täyttää suonet adrenaliinilla, mutta kun peli päättyy, voittajan nimi pysyy muiden mielessä korkeintaan 4 minuuttia 34 sekuntia eli sen ajan, minkä uuden pelin pystyttäminen kestää. Sääntöjen tarkoituksena on luoda viihtymiselle puitteet. Kukaan ei voi väittää pelisääntöjen olevan pyhiä ja ikuisesti muuttumattomia; ajan mittaan kaikki pelit kehittyvät – yksinkertaistuvat, monimutkaistuvat tai muuten vain rönsyilevät. Jos kirjassa esitetyn pelin säännöt eivät istu pelitilanteeseen, niitä voi puhtain omintunnoin muuttaa mieleisekseen. Muutoksista kannattaa tietenkin sopia etukäteen muiden kanssa. Reilun pelin sääntöihin kuuluu, että kaikille osapuolille annetaan tasapuoliset mahdollisuudet voittoon.”

Kaisla lukee vapauttavat sanat ja huomaa kuinka hengitys tasaantuu, ilo kotiutuu eikä enää ole niin tärkeää, mikä on pelin lopputulos, vaan se, että saa pelata yhdessä ystävien (ja miksei vaikka vihollisten) kanssa, jännittää, nauraa, luoda strategioita, jotka tanssittavat aivosoluja ja viihdyttävät yhdessäoloa tänään ja huomenna – niin kuin jo 14. vuosisadan lopulla, jolloin korttipelit ilmaantuivat eurooppalaiseen kulttuuriin kun padat, ristit, ruudut ja hertat kulkeutuivat korkeisiin palatseihin ja mataliin majoihimme Silkkitien kauppiaiden mukana Kiinasta, missä kortteja käytettiin ennustamiseen.



















kannet (teksteineen) suurenevat klikkaamalla

Pakinaperjantain korttipakkani on tässä.

alkuräjähdys

Kun sinä tulet elämääni, räjähdän sirpaleiksi
sinä kokoat minut uudeksi luomukseksi

muovailussa kuluu mutaa ja kakkuja
ja kun aika kiitää, sulan:
en tiedä missä minä lopun ja sinä alat

Olemmeko kadottaneet – vai löytäneet – itsemme lopullisesti
kysymme totisesti, totisesti, vakavina peilin edessä kunnes
käännymme toinen toisiimme päin
ja räjähdämme nauruun

mars ja venus


runotorstain 116. haaste on planeetta

Martti Ahtisaari: "Rauha on tahdon asia."

Valokuvatorstain 116. haaste on planeetta.

Kuopuksemme pääsi erään kerran tulevan rauhan nobelistin kyytiin Kultarannassa.

Nyt kun valta vaihtui Yhdysvalloissa, toivomme rauhaa, rauhaa ja vielä kerran rauhaa Äiti Maalle ja sen kaikille lapsille. Rauha sinisellä planeetallamme on vallanpitäjien ja rauhanvälittäjien käsissä. Ja yhtä lailla meidän kaikkien.

Martti Ahtisaaren rauhanpuhe linkin takana.

kaikki aina järjestyy

Näen eteisen lattialla pussukan, joka on täynnä tyhjiä maitotölkkejä, joihin Elämänkumppani on tunkenut paperia jos sitäsuntätä.

Eteisessä pussukka jököttää monta päivää. Lorvikatarri vaivaa minua, enkä heti kiikuta saalista taloyhtiön jäteastiaan. Ja kun Elämänkumppanikaan ei näytä pitävän kiirettä, niin mikäs tässä, (melkein) valmiissa maailmassa hötkyilemään syyttä suotta.


Mutta tänään ajattelin olla topakka. Mies on toimessaan, samaa aion kokeilla minäkin: miltä tuntuisi touhuilla. Tartun paperipussiin ja kippaan kuorman alhaalla jätehuoneessa keräyslaatikkoon, mistä roska-auto hakee kierrätysjätteen parin päivän perästä paikkaan parempaan.

Mies saapuu töistänsä kotiin, huomaa tyhjän paperipussin.

Olen suu tötteröllä, tervetulopusua antamassa, kotiinpalaajan ilopusua vastaanottamassa.

Elämänkumppani, kiltti ja säyseä (neljänkymmenen vuoden kokemuksella sanon tämän), pussaa mutta kysyy (ei kai vaan alahuuli vavisten, huomaan):

– Missä ne ovat?
– Mitkä?
– No, tyhjät maitotölkit!
– Roskiksessa, lajiteltuina oikeaan paikkaan. Tölkit omaansa, paperit toiseen lootaan.

– Voi ei, ja olen koko viikon niitä kerännyt, ajattelin että lämmitämme niillä ensi kerralla saarimökin ja sytytämme takkatulen. Ja jotkut tölkit olen jemmannut joulusta lähtien.

Minun käy häntä niin sääli.

Ensin mietin järkevästi, kyllähän sytykkeitä saa uusia miten paljon vaan (paperia ja pahvia tunkee joka tuutista), mutta sitten hellyn ajattelemaan: hän on kerännyt talteen maitotölkkejä pitkin viikkoa, iloinnut etukäteen tulevasta, tuuminut, miten voi käyttää pitkän tähtäyksen suunnitelmaansa onneksemme ja lämmöksemme. Jään ja lumen keskellä. Tähtien tuikkiessa taivaalla.

Uudestaan jos luokses tulla voisin, eilispäivän virheet korjaisin, kaiken teen silloin varmaankin toisin, silmäs kostuis ei kyyneliin.

Ja niin hiipparoin hänen huomaamattaan uudestaan jätehuoneeseen, kaivan aarteet takaisin paperipussiin (onneksi naapureita ei näy tyhjennyskeikalla; maine, jos sitä kenties on, menisi), kiikutan kotiin ja ojennan miehelle, joka ei parempaa lahjaa voisi saada saada kuin tämän, melkein kadonneeksi luullun ilonsa lähteen:










Hän on niin onnellinen, että koppaa syliinsä, muiskauttaa pusuja enemmän kuin ehdin laskea ja niin pääsemme taas tilaan, jossa informaatiokatkos poistuu ja yhteys pelaa.

kauneuden magia

Tapaan Siljan.

Hän on kaiken ikänsä torjunut kristallikruunun vetovoimaa (pitänyt sitä turhuutena), paennut välkehtivästä väriloisteesta kulkurin valssin myötä maanteille ja metsiin, tuulen huminoihin ja kalavesiin. Luonnonkauneuteen. Yksinäisyyteen. Askeettisuuteen.

Aamuhämärässä hän katsoo ikkunasta ulos ja hänen silmiinsä syttyvät valot. Hän tajuaa, että elämän kauneus voi syntyä yhtä lailla ihmisten kautta. Yhteydessä. Juhlahetkinä. Hän maistaa runsaudensarvesta. Kulauttaa. Joko-tahi unohtuu kun sekä-että asettuu hänen silmiinsä ja vetää suupielet hymynkaareen.

Ei muuta kuin nauttimaan uuden päivän kaikista ’olomuodoista’; kristallin prisman välkkeestä ja havumetsän tummuudesta. Puheensorinasta ja hiljaisuudesta.

kieljpuolj

turha englantiprotesti

Sydän-Savossa alkoivat näkyä televisiolähetykset (ja kodeissa kuulua ruudun kautta outoja kieliä) kun olin lukenut lukiossa vuoden lyhyttä englantia. Hm, lukenut ja lukenut. Olin seitsemäntoistavuotias.

Eräs elämäni harmin paikka on surkea englannin kielen taitoni. Luin koulussa pitkän saksan; siihen aikaan Deutsche Sprache (Deutschland, Deutschland über alles) oli koulumme ainoa ’pitkä kieli’.

Motivaatio on kummallinen asia. Se on ihmismielen bensa. Jos motivaatio on hukassa, katse sammuu ja kiinnostus etsiytyy toiseen suuntaan. Olen valikoiva. Luen aineita, joista olen kiinnostunut. Toisaalta vasta nyt on paljastunut, että kärsin perinnöllisestä kuulosairaudesta, joka on todennäköisesti vaivannut tietämättäni läpi elämäni. Siinäkö eräs syy, että juutun tuttuun savon murteeseen ja kartan vieraita kieliä. Kun ei oikein kuule uutta kieltä, putoaa ymmärrys ja into.

Kun englannin opiskelu lukiossa alkoi, en ryhtynyt pelleilemään ääntämyksen kanssa. Siihen aikaan en ollut moista kielenvääntöä edes kuullut (jo siksi, että koko kaupungissa ei ollut yhtäkään televisiovastaanotinta lukion aloittaessani – enkä kuunnellut levyiltä Paul Ankan englanninkielistä rakkauden kutsua). Tyrmistyin ensimmäisellä englannin tunnilla. Mitä järkeä on kirjoittaa sanat niin eri tavalla kuin mitä ne lausutaan (kysyin paksua savoa vääntävänä: itsekritiikki taisi nukkua metsässä). Kuin uhmalla lausuin englannin sanat niin kuin ne kirjoitetaan – alusta alkaen ja koko kolmivuotisen kielikylvyn ajan. You: "juu", käski opettaja, "yyyoouuuu", vastasin minä.

Ei tästä uppiniskaisuudesta hyvä seurannut. Itsekritiikkini, jälkijättöisesti, ymmärtää, kuinka englannin osaamattomuuteni rajoittaa tiedonhakua ja kaventaa maisemia. Se että suosin yhä kotimaan matkailua, on oma vikani, samoin kuin tiukkoihin raameihin asettunut nettisurffailu: suomenkieliset sivut istuttavat minut tukevasti kotoiseen mielenmaisemaan. Tai tiedä sitten, miten "globaalia" suomalainen ajattelu nykyisin on. Voi olla, että elävän elämän nurkkapatriootit ja kylähullut ovat katoavaa kansallista perinnettä, koska ihminen on sama asuupa Puskaperällä tai New Yorkissa (lausutaan tässä blogissa nev york). Sentään kuvia ja eksotiikkaa ympäri maapallon osaan katsella netistä niin kuin lapsena aikoinaan kuvakirjoja. Ja huikaistua.

Mutta rehellisesti kysyn nyt itseltäni, kannattiko sittenkään - olkoonpa kuulo vajaa tai terävä - ummistaa englannilta korvat ja keskittyä yhteen ainoaan rakkaaseen kieleen, ommaan savvoon. No ei. Monipuolisuus on hyväksi, sekä että –linja laajentaa tajuntaa. Nurkkapatriootti lukee ulkopuolella leirin:

"Yli 400 miljoonaa ihmistä puhuu englantia ensimmäisenä kielenään. Arviot englantia toisena kielenään puhuvien ihmisten määrästä vaihtelevat noin 150 miljoonaan ja 1,5 miljardin välillä riippuen siitä, miten sen osaaminen määritellään. Englanti viestinnän, tieteen, kaupankäynnin, ilmailun, viihteen, diplomatian ja internetin tärkein yksittäinen kieli. Se on ollut yksi Yhdistyneiden kansakuntien virallisista kielistä sen perustamisesta (1945) lähtien ja monet pitävät sitä yleismaailmallisena kielenä." (Wikipedia)

PS...
CP-liikuntavammaisen poikani opintiestä tekee mieleni postata jossakin vaiheessa. Hän on antanut siihen luvan. Näkökulma on äidin, mutta ilot ja surut ovat yhteisesti jaettavissa.

kuva

kun saisi yhteyden joka olisi aina auki

KAIPAUS

äidin syli

syliunta
elämäni läpi

valokuvatorstain ja runotorstain 115. haaste

"Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu." (ss. 107-108, katkelma Marjo Niemen romaanista Miten niin valo. Otava 2008.)

valokuvatarina (haaste)

1950 kesämökin rannalla

mun muistuu mieleheni nyt

"Hän soutaa pitkin järven poutaa, ei riivi rautaa, ei riivi routaa", Lastu rallattaa pienenä natiaisena silloin kun haluaa mennä kohti sitä mitä pelkää.

Vastarannalla mantereen puolella on uponnut proomu. Taivas on kirkas ja järven pinta tyyni. Vene lipuu hiljaa pitkin järvenpintaa (kuin surusaatto kohti arkkua ja vainajaa). Hän on jo lähellä haaksirikon kokenutta romulaivaa. Vielä muutama aironveto. Lastu laskee airot veteen lepoon ja kurkistaa tummaan syvyyteen. Sydän lyö, hän tuntee sen iskut. Hui. Haaksirikkoutuneen proomun parrut kohoavat pohjasta kuin synkkä lahoava metsä kohti veden pintaa ja rungot ulottuvat melkein veneen pohjaan. 'Melkein.' Mikä ihana sana. Ja merkitys. Kauhu on lähellä mutta kyllin kaukana: ei tartu kiinni.

Limaiset levät huojuvat puoliksi mädäntyneen laivanrungon riepuverhoina; huojuvat, vaikka ilma on tyyni (mutta hänen mielensä ei ole tyyni vaan kuohuva, jännityksen kourissa). Ahvenkörmikkäät – joita hän on yrittänyt laiturilla haavi kädessä pyydystää pitkinä kesäpäivinä –, pitävät majapaikkaa proomun salongeissa. Kalat saavat levät ja parrut liikkeeseen. Elävä kohtaa maatuvan ja kun kuollut liikkuu, se tulee lähelle. On kohdattava.

Lastu ei osaa aavistaa haaksirikkopaikalla sinisen taivaan alla, peilityynellä järvellä, sitä surun ja riemun ristiriitaa mikä hänen sisälleen vuosien myötä ryömii: riistääkö ihmiskunta kasvikuntaa, eläinkuntaa, kivikuntaa – vai kunnioittaako sittenkin, lopulta, luontoa sen monissa olomuodoissa.

Haaksirikkopaikalle voisi tulla ongelle, hän päättää.

Olisi myös jännä hypätä veneestä ja kokeilla riittääkö rohkeus uida proomun päällä, ojentaa jalat syvälle ja ottaa vauhtia lahoista seinämistä. -Hänellä on tapana kokeilla rohkeusrajojaan. Kiivetä kuusen latvaan. Hypätä laiturilta kylmään veteen. Työntää myrskyssä vene vesille. Ajelehtia tuulen viemänä, maata purtilon pohjalla, kuunnella laineiden loiskuntaa, avata silmät uusissa maisemissa. Hulmuttaa hiuksia kuin hevonen harjaansa hölkässään. Kiivetä tikapuita pitkin ylös katolle, istahtaa harjalle ja katsoa kauas. Juosta ukkosella kalliolle, alasti, ja tuntea miten sade piiskaa ja pilvet mylvivät ja salaman raipaniskut räjähtelevät. Jokainen solu kiljuu äärirajoilla: minä elän ja tunnen.

Mutta ei. Nyt on parempi soutaa takaisin kotirantaan ja kätkeä kokemus mielen pohjalle. Hänellä ei ollut lapsena tapana kertoilla ääneen elämyksistään, isoista eikä vähäisistä; hän hautoi niitä yksin. Mutta nyt hän sen teki. Järven pohjalla makaava hylky ei unohdu. Se on osana elämän mystiikkaa.

PS
Ennen kuin isä osti saaritontin, vietimme kesät mantereen puolen järvenrantamökissä, mistä valokuva. Meitä lapsia, sisaruksia ja serkkuja, oli liuta, sillä mökki oli yhteinen sukulaisten kanssa. Ei lapsilaumaa ihmeemmin paimennettu; saimme paljain jaloin mennä ja tulla vapaasti sinne minne kullakin mieli. Ja mielisuunta Lastulla oli, järvelle, soutelemaan.

HAASTE

Haastan Sinut :) Ota esille kuva lapsuusvuosiltasi ja kerro meille, mitä tulee mieleen. Olisi hauska lukea valokuvatarinoita.

Episodi lapsuudesta -valokuvatarinahaaste on heitetty blogistaniaan, olokeepa hyvät.

yksi jos murtuis muut tukena ois

numerokuvahaaste: 3







Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell' on Jumalakin.
* * *
Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.
* * *
Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme.
Ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
Me olemme kerran nyt päällä maan
ja täällä meidän on eläminen,
miten taidamme parhaiten.

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnytettiin vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se, mikä siinä on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä!
Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Eino Leino

hätä

Oletko joskus tuntenut olevasi väärässä paikassa väärään aikaan? Olet, niinpä niin, ihmiset ovat siellä ja täällä samanlaisia.

Kaislalla on onnea: hän saa tehdä työtä, mistä pitää. Tietokirjaosastolla hän esilukee mitä Suuri Tietokirjailija on saanut aikaiseksi ja antaa palautetta palavalla sydämellä: kriittisesti mutta rakentaen. Jonain päivänä tulee eteen hetki: käsikirjoitus (joka tällä erää koskee luonnonlääkintää ’kyllä kansa tietää’) on valmis ja Suuri Tietokirjailija tulee luovuttamaan sen Kaislalle kaukaa maan korvesta. On juhlan hetki ja paikka.

Niin, työtään Kaisla rakastaa, mutta ei siihen liittyvää satunnaista edustamista ravontolailtoineen.

Hänellä on töissä yllään pitkä flanellinen mekko, tummat takapuoleen asti ulottuvat letit, meikittömät vaan eivät leikittömät kasvot (ei kai Kaisla vaan naureskele työelämän muotokuvioille, pistää miettimään).

Kirjallinen johtaja on hienovaraisesti (lue: suoraan) vihjannut, että Kaislan tulee olla illalla pukeutunut muuhun kuin ruudukkaiseen flanellimekkoon, kun syöttää (lue: liehakoi ja innostaa) Suurta Tietokirjailijaa. Kahdestaan, luottamuksen ilmapiirissä.

Kaisla tekee niin kuin ’leipä’ käskee: kiskoo naama mutkalla vartensa koristeeksi komeron perältä päivänvaloon Diorin luomuksen ja ripustaa kaulalleen kahleet, helmet niin säihkyvät. Hipaisee punaa huuliinsa. Jos hänen aivonsa kuvattaisiin, kävisi ilmi, että puna hehkuu lohkossa, missä tunteet pitävät majaa ja kertoisi: ahistaa mennä ravinteliin hienoissa hepeneissä teeskentelemään. Missä muualla tahansa hän ottaisi vastaan Suuren Tietokirjailijan tulevan bestsellerin, vaikka lantalassa, mutta ei paikassa, missä elostellaan vaihtokauppaan perustuvilla hymyillä, pidetään peliä. Mutta pakko mennä, koska käsikirjoituksen valmistuminen on kirjailijalle huippuhetki.

Valkoinen pöytäliina, kynttilänliekki, pehmeä musiikki... ravintolailta etenee. Suuri Tietokirjailija jutustella mutustelee asiasta ja asian vierestä, viini välkkyy puheessa ja uskoutumisen aste kohoaa. Kaisla johdattelee kirjailijaa herutusasemalle, sillä firma pakottaa häntä lypsämään kirjailijalta lisäälisää sanoja, ajatuksia, käsikirjoituksia - myyntiä. Kaisla ideoi seuraavaa hanketta Suuren Tietokirjailijan pään menoksi ja hän, Suuri Toteuttaja, syttyy jälleen kerran: mikään ei ole mahdotonta ja se mitä ei ole keksitty ujuttaa kirjan kansien väliin, keksitään viimeistään nyt.

Kaislan itselleen asettama kiintiö, kaksi lasillista punaviiniä, on täynnä ja hän vilkuilee salaa kelloa. Kunpa pääsisi jo kotiin nukkumaan. Huomenna on edessä tiivis flanellimekkotyöpäivä, ja se kiehtoo enemmän kuin hanhenmaksa ja tryffelisienet; ostereitakin Suuri Tietokirjailija vielä tilaa kustantajan piikkiin ja pullollisen samppanjaa. Kaislan mielestä ilta on jo vastannut tarkoitustaan, mutta kirjailija on vasta ottamassa vauhtia.

Vihdoin. Valomerkki
–Voi, joko nyt, huokaisee Suuri Tietokirjailija.
– Voi, joko nyt, valehtelee Kaisla, säestää ja tekohymyilee.

Kaisla huolehtii, niin kuin ohjeistus on, päihtyneen Potentiaalin hotellin ala-aulaan asti, vilkuttaa hei hei, halaa ja palaa takaisin taksiin joka odottaa Klaus Kurjen edessä, mutisee osoitteen ja vaipuu pehmeässä keinunnassa uneen.

Sairaalan ovet avautuvat itsekseen. Sekuntiakaan ei ole tuhlattavaksi. Kaisla keikkuu paareilla kirkkaassa valomeressä: apu ja armahdus on valmiina ottamaan vastaan hädän. Valkotakkiarmeija lähestyy.

Kaislan silmät rävähtävät auki. Hän pongahtaa paareilla istumaan. Suorakulma on ryhdikäs (näkisipä taannoinen tiukkapipo jumppamaikka hänet nyt). Mitä ihmettä on tapahtunut? Miksi minä olen täällä, Meilahdessa?

Taksikuski, joka on toimittanut Kaislan sairaalaan, tekee lähtöä mutta ehtii selvittää: – Ennen kuin retkahditte penkille, sanoitte hätä ja mutisitte 112 ja koska olin lähellä sairaalaa, toin teidät suoraan ensiapupoliklinikalle. Arvelen sydäntä... mutta katsokoot tohtorit.

– Voi taivahan kynttilät, minulla oli pissahätä (ja on muuten vieläkin). Jos mutisin niin mutisin osoitteeni Mannerheimintie 112 vai jaksoinko sanoa vain numeron 112 ja kadunnimi unohtui, en muista kun oon niin väsynyt ja kaikkeni antanut tänä iltana firman ja kansanlääkinnän eteen suomalaisten luku- ja tiedonnälän tyydyttämiseksi. Nyt haluan kotiin ja vessaan ja nukkumaan, kiitos ja kuulemiin ja terve, Kaisla on kiukkuinen kuin kotoaan karannut kärpäslätkällä ahdisteltu kärpänen, hyppää paareilta jaloilleen ja marssii sairaalan ovesta (jotka toistamiseen avautuvat itsekseen) ulos.

Lasku hätänumero 112:n väärinkäytöstä lankeaa työnantajalle, joka tämän koommin siirtää Kaislan pois edustustehtävistä. Päivätyönsä hän saa pitää.

Olla oikealla paikalla oikeaan aikaan on osa onnea.


Pakinaperjantai: 112 (huom. se ei ole pakinaperjantain puhelinnumero).

voe tokkiisa

halloo, halloo,
onko hallissa kalloo
eiku totta puhhuin
rakkaos mänj
ovesta ulos
ja tässä on tulos:

kaakana sykkii
onnen huuma
lähellä kykkii
kaepaus kuuma
lähtöö liikkeelle
huima tuuma

tunnustan lokissa kaeikki
sitten suap tietee
erkki sekä maekki:

myö riijjeltiin:
"oot oekee possu"
kivahin
enkä niin ku ennen:
"oot aeka nasu"
massutin

- - - ikävee, kaehoo, syvän särkyy, raevoo - - -
- - - pittää kuatoo puhasta vettä kaevoon


Nasu!
tuuha jo poes
mököttämästä
kojttii, joutuin, kojttiin

johan tuo näkkyy tulovan
ei muuta ku kahavinkeittoon
ja tassua tassuun
nisua nasun massuun

psss
ja kohta myö pussataan




Runotorstai kyssyy: Miten niin valo.
Minä vastoon: noku ei oo kivvoo huastoo riitoo.

ideatori on avattu

Työssäni eräänä tehtävänäni oli hoidella henkilöstöltä tulleita ideoita ja viedä niitä eteenpäin päättäjille.

Työvuodet ovat ohi, mutta huomaan, että pellepelottomuus on osa luontoani. Mies on onneksi tästä vain iloinen; hän nauttii, jos voi ideoitani – seulonnan jälkeen – konkreettisesti toteuttaa.

idea 1 ”maitokärryt”

Mietintämyssystämme ovat ulostulollaan kärryt, joiden avulla keräämme saaren risuja ja kuljetamme rangat ja vitsat uudisraivaajapolkuja pitkin kohti määränpäätä, polttopuuvarastoa. Risujen kerääminen paljaan taivaan alla, tuulessa tai tyynellä, helteellä tai pakkasella, aiheuttaa takuulla mielentyhjennys- ja nirvanakohtauksia, joita ihminen tarvitsee voidakseen hyvin.

Kärryjen valmistamiseen tarvitaan risoja polkupyöriä (niistä irrotetaan renkaat; huutokauppabongaus alkaa nyt) ja lautoja, jotka silitetään hiomakoneella kädelle lempeäksi paijata. Mies opettelee hitsaamista ja taontaa; eiköhän kaarikin synny ja liitokset pitävät, koska entisen perusteella tiedän, että sitä mitä hän ei osaa, hän opettelee.

Muistelen satua risumummosta. Lapsen sydäntäni liikutti mummon kumaraan painunut selkä, jota risukimppu raapi. Jotta selkämme ja polvemme eivät pelästy savotasta (ja jotta taimet saavat hyvän alun kasvulleen), tiedämme, että risuvaunuidea ylittää "julkaisukynnyksen". Toteutuu. Päätetty. (Ideoista kaksi prosenttia menee läpi.)

idea 2 ideatori

Kuljetuskärryillä eteenpäin: perustan saaren taigaan ideatorin. Jos jotain pientä tai ”suurta” tarvetta ilmaantuu, annan tulla näkösälle... Ei mene aikaa tämän kirjoittamisesta kuin muutama sekunti ja ensimmäinen tarve rantautuu. Eipä estellä. Mieleni tekee valmistaa elämäni ensimmäinen kiinalainen ateria. Onko jollakulla antaa reseptiä?

idea 3 kuutamoluistelu

Ja sitten liikkeelle. On tärkeää matkustaa, ettei kuole hitaasti, sanoo Neruda Indigo-runossaan. Edessä pitää olla aina mukavaa odotettavaa, toteutuupa idea tai ei.

Tuonne, iliman muuta (suksilla luistinradan vierellä seisten, kamera kaulassa keikkuen):


Kuutamoluistelu
"Perjantaina 20.2. klo 18.30 luistellaan Kuutamoluistelu jätkänkynttilöiden valaisemalla kahden kilometrin radalla."
(Kuutamokuvan kävin noutamassa Kuopion kotisivuilta. Kiitoksia Kuopio ja Kuu.)

edit 20:35
Obeesia kertoi kommentissaan mummolaan hankituista lastenvaunuista ja niiden uusiokäytöstä. Roskat ja lehdet kulkevat näppärästi takapihalle. Kiitos! Siitä palautui mieleeni pikkuveljeni lastenvaunut viisikymmenluvulta, joihin kiinnyin. Kuva (alla) kertoo suhteestani pikkuveljeen ja vaunuihin. Molemmat ovat tärkeitä.

Kaivan vaunut esiin ja vien saareen. Ennen ajattelin että täytän vaunut mullalla ja viljelen siinä kastematoja, joilla saan ruuan järvestä, mutta nyt tulin toisiin aatoksiin. Täytän vaunut risuilla ja työntelen niitä pitkin saaritonttia ja lämpö leviää tupaan pakkasilla. Tervetuloa kevät, kesä, syksy ja talvi – ja ideat.

Saaren taigan ideatori toimii! Kiitos, blogiystävät :)

Tulevan risumummon rakkauksia viisikymmenluvulla. Pikkuveli, lastenvaunut – ja saari, jo silloin. -Lastu, heti pois vaunuista (miksi sinä sinne kiipesit); ne viedään saareen ja saavat lastikseen risut. (Kuva on kaupunkikodin parvekkeelta.)

Kiitos, Uuna Leijonainen, viime vuodesta – ja tästä.
Ja tulevasta.

Kiitos blogiystävät, viime vuodesta – ja tästä.
Ja tulevasta.

kävin gynekologilla

En ole niitä kaikkein estottomimpia naisimmeisiä. Ensimmäistä kertaa elämässäni kävin gynekologilla kun yllättäen rupesin odottamaan vauvaa kaksikymmentäyksivuotiaana. Nyt poikani on iso komea nelikymppinen mies.

Mutta takaisin alkuun. Ekakertaan. Mietin sermin takana, mihin pisteeseen asti minun tulee paljastaa ruumistani hänelle, joka aikoo kumartua puoleeni. Joskus kun oikein ujostuttaa, hämärtää. Keskitie ei löydy. Lyö yli vaikka viisaampaa olisi pitää matalaa profiilia. Sananmukaisesti.

Pähkäilen aikana piilossa verhon takana kuin pupu pensaassa ja lopulta teen rohkean päätöksen (ettei lääkärillä olisi huomautettavaa). Riisun ilkosilleni ja sysään sermin syrjään. Gynekologi, joka piti vastaanottoaan kotimme naapurissa, tuttu mies, katselee hämmästyneenä alastomuuttani ja käskee mennä panemaan paidan päälle, komentaa kuin isä lastaan. Minähän menen (nyt tiedän mitä tarkoittaa salamannopea) tulipunaisena häpeästä (tiedän senkin mitä tarkoittaa häpeänhäpeä). Satu keisarin uusista vaatteista välähtää mielessäni vaikken tajua mitä se tähän kuuluu. Ajattelen, etten ikinä, ikinä enää tämän koommin luikahda porraskäytävään yhtä aikaa naapuri-gynekologin kanssa. Se onnistuu kyllä. Luimistelu ilman ovisilmää.

***

Kaikkeen ujokin elämänsä vuosikymmeninä tottuu. Siihenkin, että joku vieras tutkii kerran vuodessa alapään.

Nyt kun olen lukenut Harry Potterini ja arvelen kuuluvani Rohkelikkojen joukkoon, aioin paljastaa kuvakertomuksena tämän päivän matkani gynekologille. Ihan rauhassa. Häpeämättä.

Kuvani pyyhkikööt ensimmäisen gynekologikokemukseni häpeän pois. Ensin harmauteen, sitten mustaan aukkoon. Ihmisiähän me, 'luomuja', ei sen kummempaa. Annan teidän nähdä kaikki, loppuun asti.

***
Matkaan!
(Klik! Ja jottei mitään jää arvailun varaan, kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Olen jo melkein perillä, mitä nyt juna teknisen vian takia myöhästeli. Mutta kun olen varannut kylliksi aikaa, ei hätää mitään.

Rohkeasti eteenpäin. Kas, Erkki Toivanen miettii, mennäkö syömään blinejä vai aamiaiselle Ekbergiin.



Jos olisin hän, menisin Ekbergille, mutta kun en ole hän, jatkan matkaa...




... mutten malta olla pysähtymättä piparitalon eteen; se jäi tänä vuonna leipomatta. Jouluaaton kuumeessa oli helppo noudattaa joulurauhan julistuksen mukaista elämää. Nukuin.

Otan takaisin mennyttä joulua. Pipariratikat silmieni edessä, klonksuvat vihreät peltijunat selkäni takana.

Oi ihana joulu.



Nyt loppuu vetkuttelu, eteenpäin. Kuka valaa rohkeutta jos en minä itse.

Porraskäytävän ornamentit ja kaari-ikkunat luovat juhlallista mieltä. Antaudun ja luotan.



Odotushuoneessa loimattavat sähkötakan liekit. Nojaan takan helmaan; lämpö leviää. En tarvitse naistenlehtiä, en Eevaa enkä Annaa. Istun silmät kiinni. Puristan sylissäni kameraa, jolla aion ottaa kuvia ja näyttää teille, kuinka minua tutkitaan.




Gynekologi on puoli tuntia myöhässä. "Sisään!" Jo vain valkotakki vihdoin saapuu ja luokseen kutsuu. Sisään ovesta ja sisään 'siitä'. Vastaanottohuoneessa kaikki on valmista: tutkimuspöytä jalkasilmukoineen.


Voi ei, juuri kun olin päättänyt julkaista kaikki kuvani tämän päivän gynekologimatkaltani, huomaan, että se viimeinen, todistusaineisto rohkeudestani on hämärä kuin talvinen ilta ilman lunta. Kameran patterit pettivät, minä en. Tavataan vuoden perästä: lataan pattereitani ja rohkeuttani sillä välin.



Tarinamaanantai: harmaa

kuusi ominaisuutta

mitä sieltä putkahtaa

Harakka haastoi miettimään kuusi satunnaista ominaisuuttani. Kiitos. Vastaan mielelläni, koska rakastan sattumia. Rusinoita vappusimassa. Mantelia puurossa. Sormella tökkäilyä sinne ja tänne. Leikkimielellä.
Hm.
Kuusi.
Satunnaista.
Ominaisuuttani.
(Vai omituisuuttani.)

??????

1. Bloggailen opiksi, iloksi, hyödyksi (onko se ominaisuus). Kiitos teille, joilta saan paljon.

Hyödyksi:
Minulla on pitkä suosikkilista, mutta joukossa vain yksi ruokablogi. Tulvassa en viihdy. KOTONA-blogi on hyvä. Olen tehnyt taatelikakun, jauhelihakeiton, ja seuraavaksi on tarkoitus hankkia spelttipuuron ainekset.

Opiksi.
Olen innostuvainen oppilas (tarvittaessa). Ennen kuin aloitan risulintukurssin, surffaan kaikki risulintublogit läpi.

Iloksi.
Käyn blogeissa taidenäyttelyissä, tupailloissa, istun penkille ja kuuntelen tarinoita. Eläydyn joskus kyyneliin. Ja nauruun.
Haltioidun kauneudesta.

2. Koska työvuodet kuluivat sanoja lukemalla, vaihdan nyt lukemisen siihen mitä vuosikymmeniä sorvin ääressä kaipasin: kirjoittamiseen (ja kirjojen lukemisesta siirryn blogien lukemiseen). Omat juttuni vyöryvät kuin talvinavetasta laitumelle päässeet lehmät, pidäkkeettä sinne ja tänne, mutta antaa tulla aluksi näin. Ehkä joskus menen selkosuomikurssille.

3. Yksinkertaistan elämäni. Sammutan uutiset, kannan telkun vinttiin, lopetan lehden tilauksen. Paljon suhisee ohi korvien infoa ja ähkyä mitä lehdissä kirkuu ja eetterissä parkuu, mutta en haro jokaisen uutisen ja mielipiteen perään enää. Maailmanparantaja lepää. Aika oli aikaa ennen ja aika on aikaa tänään. Erilaista. Luon mieluummin katseen maahan ja näen vanamon tai jääkiteen – tai silmäilen taivaalle ja lasken tähdet. Mutta vannomatta paras. Voi olla että tekeekin mieli ottaa kantaa. No sitten sanon. Ei sinne tänne soutaminen ja huopaaminen ole niin vakavaa.

4. Olen survonut työvuosien jakut ja kampaukset komeroon. Syön päivällä yksin ja röyhtäilen. Mies vielä lounastaa töissään ja käyttäytyy siellä niin kuin näytelmään kuuluu. Illalla röyhtäilemme yhdessä. Meillä on mukavaa. 26.1. on tapaamisemme neljäkymmenvuotisjuhla. Syömme hyvin ja röyhtäilemme sitten taas, me pikkupossut.

5. Huumorista ei voi puhua, muuten se sammuu. Olen kalleimmasta elämänkatsomuksestani hiljaa. Naurua ei voi selittää. Se on yhtä tärkeää kuin hengittäminen. Huumori on elämän keuhkot.

6. Innostun herkästi. Ideoin. Mikään ei ole mahdotonta, tai ainakaan melkein mikään. Polvivika estää pitkät kävelyretket. Olen kehitellyt jakkaran, joka on vyötäisilläni kuin toinen iho ja voin levähtää aina kun väsymys tai kipu iskee. Minusta se on oikein hyvä idea enkä usko että jos jakkaraan vyötettynä kaupungilla tai metsässä kuljen, minut viedään putkaan.

En tiedä olivatko nämä ominaisuuksia, mutta puhua pulputin, kun kukaan ei tullut sanomaan: lopeta tok (kohta on Suonenjok). Meinasin jatkaa, että ihmettelen sanoja, miten yhden kirjaimen heitolla mennään aivan uusiin mielenmaisemiin kuten menetys ja menestys tai kala ja kana, mutta en sano, koska voi olla etten (taaskaan) osaa lopettaa, joten nyt sanon: heippa tällä erää ja haastan Sinut ja myös Sinut:

Ruska

Pollen suuret saappaat

Kutuharju

Mimosa

Toipilaan tuumailuja

Pankin talkkarit

lämmin henkäys

Olipa kerran pikkuinen tyttö, joka ei osannut luontevasti halata, sillä kotona ei halausta harrastettu. Mutta kun hän nyt oikein pinnistää ja miettii, muistaa hän erään talvisen illan kun istui suuressa nahkaisessa nojatuolissa ja luki ja isä kulki ohi ja hipaisi hänen olkapäätään ja hiuksiaan, silitti sekunnin. Tyttö kumartui entistä syvemmin kirjansa puoleen koska ei osannut iloaan näyttää. Isän kosketus jätti jäljen ja hyvän elinikäisen muiston, joka yhä lämmittää mieltä ja hän huomaa: olen olemassa.

***

Saaren taigaan toi Marjukka halauksen. Kiitos :) Jääkarhut ovat iloisia kun tietävät, että saaren uudet puut kasvavat pian ja ilmasto muuttuu siltä osin sinisellä planeetalla hyväksi. Maata, ilmaa, vettä ja tulta vaalimalla kehitys kehittyy.

Pikkuinen tyttö on kasvanut pikäksi ja tullut vanhaksi ja hän vuorostaan halaa kaikkia blogissaan piipahtaneita, satunnaisia kulkijoita ja vakiokävijöitä. Hänen suosikkilistansa blogilista.fi:ssä on pitkä. Jos tunnet nyt lämpimän henkäyksen, tiedät että se on puhallettu Sinulle saaren taigamailta. Ota karhuhali mukaasi ja halaa eteenpäin, jos niin haluat.

risulintukurssille heinähattu päässä

Kun olen hyvin pieni, saaren puut ovat suuret ja kun jätän saaren, puut ulottuvat yhdentoista vanhan lapsen silmin taivaaseen asti.

Kaksikymmentäkuusivuotiaana minulla on samaisessa saaressa perintönä saatu tyhjä tontti, mutta ei venettä. Annan työvuosinani puiden kasvaa rauhassa siellä kaukana. En unohda saarta, vaikka en käy siellä vuosikymmeniin. Jos minulla joskus on paha mieli, lähden mielikuvissani kulkemaan saaren rantaa pitkin ja vesi huuhtelee huoleni pinnan alle ja annan unen tulla.

Kuusikymmenvuotiaana ostan käytetyn veneen ja soutelen saareen: näen puiden kasvaneen jättimittoihin, ”tiensä” päähän. Saareen rantautuvat lautta ja metsäkoneet: maa järisee ja puut kaatuvat ryskyen ja pian maa on autio ja tyhjä. Lautta ja rekka kuljettavat puiden rungot sahoille – ja minne lie – ja saaren kannot kohoavat kohti taivasta kuin syyttävä sormi päin ilmastonmuutosta. Ilon kyyneleet tekevät U-käännöksen ja suru saapuu kun metsää ei ole.

Mutta uudet puut luovat uuden elämän, sillä kahdeksantuhatta puun tainta on tilattu. Jotteivät kannot näyttäisi niin orvoilta ja raadelluilta taigametsän kasvua odotellessa, istutan kannon nokkaan risulintuja, joita opettelen työväenopiston kurssilla tekemään. Ja niin kuin tässä ei olisi jo kyllin haastetta, aion osallistua myös heinähattukurssille.

Käsitöissä minulla oli koulussa kutonen (jonka luokanvalvoja epähuomiossa käänsi todistukseen yhdeksäiseksi eikä sitä kuulema voitu pyöräyttää oikeaan asentoon – en ymmärrä miksei) ja ujostellen untuvikkona risulintukurssille menen, mutta ehkä saan aikaiseksi linnun, joka lupaa saarelle: tulee aika, jolloin maa ei ole enää autio ja tyhjä. Se on tahdon ja toivon asia.

40

Yykaakoo4 ja numero neljäkymmentä.




Rautasormus on sormus, jonka suomalainen sai vastineeksi lahjoittaessaan kultasormuksensa talvisotaa käyvän maan sotavarusteiden hankkimista varten ja Moskovan rauhan jälkeen erityisesti ilmapuolustuksen tarpeita varten. Yli 300 000 suomalaista vaihtoi kultaiset sormuksensa "rautasormuksiksi". Rautasormus on valmistettu - toisin kuin sen nimi antaa ymmärtää - uushopeasta. (Wikipedia)


Kun hän on kulkenut lottamuseossa monenlaisia muistoja herättävän kierroksen läpi, hän suunnistaa kahvilaan, missä vallitsee elämäniloinen, lämmin tunnelma munkkirinkelin ja tuoreen kahvin tuoksuineen. Kahvin jäähtyminen kestää kotvan. Jottei hän polttaisi suutaan, hän joutessaan laskee seinätaulun merkit ja saa 39 kirjainta ja 1 pilkun = 40 merkkiä.




Kuvat on otettu Lotta Svärd -museossa.

lääkärin etiikka

Lykkäänpä, kun lääkärit ja lääketiede, terveys ja sairaus niin kiehtovat, esille kaksi lääkärivalaa. Toinen on vanha, toinen tämänpäiväinen.

> Lääkärin etiikka > Lääkärinvala

LÄÄKÄRINVALA

Vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta pyrkiväni lääkärintoimessani palvelemaan lähimmäisiäni ihmisyyttä ja elämää kunnioittaen. Päämääränäni on terveyden ylläpitäminen ja edistäminen, sairauksien ehkäiseminen sekä sairaiden parantaminen ja heidän kärsimystensä lievittäminen.

Työssäni noudatan lääkärin etiikkaa ja käytän vain lääketieteellisen tutkimustiedon tai kokemuksen hyödyllisiksi osoittamia menetelmiä. Tutkimuksia ja hoitoja suositellessani otan tasapuolisesti huomioon niistä potilaalle koituvan hyödyn ja mahdolliset haitat.

Pidän jatkuvasti yllä korkeaa ammattitaitoani ja arvioin työni laatua.

Suhtaudun kollegoihini kunnioittavasti ja annan heille apuani, kun he potilaita hoitaessaan sitä pyytävät. Rohkaisen potilaitani kysymään tarvittaessa myös toisen lääkärin mielipidettä.

Kunnioitan potilaani tahtoa. Pidän salassa luottamukselliset tiedot, jotka minulle on potilaita hoitaessani uskottu. Täytän lääkärin velvollisuuteni jokaista kohtaan ketään syrjimättä enkä uhkauksestakaan käytä lääkärintaitoani ammattietiikkani vastaisesti.

HIPPOKRATEEN VALA

Minä vannon Apollonin, lääkärin, kautta ja Asklepioksen, Hygieian ja Panakeian ja kaikkien jumalien ja jumalattarien kautta, kutsumalla heidät todistajiksi, että tulen kykyni ja harkintani mukaan täyttämään tämän valan ja kirjallisen sitoumuksen.

Tulen pitämään vanhempieni arvoisena sitä, joka on opettanut minulle tämän taidon, ja jakamaan hänen kanssaan elatukseni, ja hänen tarvitessaan apua tulen sitä antamaan. Hänen poikiaan olen pitävä veljinäni ja opettava heille, mikäli he niin haluavat, tämän taidon ilman palkkaa ja sopimusta. Opastusta ja luentoja sekä kaikkea muuta opetusta olen antava pojilleni ja opettajani pojille sekä niille oppilaille, jotka ovat sitoutuneet kirjallisesti ja valallisesti lääkärilakiin, mutta en kenellekään muulle.

Elintapoja koskevia ohjeita tulen käyttämään sairaiden hyväksi kykyni ja harkintani mukaan: tulen torjumaan kaiken, mikä voi olla vahingoksi ja vääryydeksi. En tule antamaan kenellekään kuolettavaa myrkkyä, vaikka minulta sellaista pyydettäisiin, enkä neuvoa sellaisen valmistamiseen. Enkä tule antamaan naiselle sikiötä tuhoavia aineita.

Puhtaasti ja hurskaasti olen viettävä elämääni ja harjoittava tointani.

Niihin taloihin, joissa käyn, menen auttaakseni sairaita tekemättä tahallisesti mitään vääryyttä ja vahinkoa sekä pidättyen rakkaudesta naisten ja miesten, vapaiden ja orjien kanssa.

Mikäli parannustyössäni tai sen ulkopuolella ihmisten parissa näen tai kuulen sellaista, mitä ei pidä levitettämän, vaikenen ja pidän sen salaisuutena.

Jos täytän tämän valan enkä riko sitä, sallittakoon minun nauttia sekä elämästä että taidostani kaikkien ihmisten ikuisesti arvostamana. Mutta jollen sitä pidä, vaan teen väärän valan, tapahtukoon päinvastoin.

potilaat saunottavat lääkärinsä

Aasinsillan kautta... Pakinaperjantaihin


Nettiin avataan palvelu, jossa potilaan on mahdollista antaa arvio yksityislääkärinsä osaamisesta, palvelusta ja kyvystä kommunikoida ja jakaa tietoa. Hyvälääkäri.fi -sivustolla voi myös etsiä vaivaansa kuin vaivaansa pätevimmän ja parhaimman lääkärin. Puskaradio toimii.

Suunnitteilla on, että tulevaisuudessa olisi mahdollista laajentaa palvelu koskemaan julkisen puolen lääkäreitäkin. Tämä on tarpeen myös siksi, että ennen pitkää potilaat voivat valita hoitavan lääkärinsä myös terveyskeskuksissa.

Nyt palvelu on jo kokeilumielessä käytössä ja kävin – utelias ja uusille asioille altis mutta myös kriittinen kun olen – ruksittamassa sisätautilääkärilleni ”arvosanat”. Olen ollut hänen potilaansa kilpirauhasen poiston jälkeen vuodesta 1992 ja käyn kerran vuodessa sen ja muiden vaivojen vuoksi kontrollissa.

Avaan kyselykaavakkeen. Ensin kysytään lääkärin nimi ja milloin viimeksi kävin hänen vastaanotollaan. (Nimeni ei mene lääkärini tietoon.)

Punnitsen hänet. Annanko hänelle yksi, kaksi, kolme, neljä vai viisi tähteä:

Lääketieteellinen osaaminen oli tasokasta.
Lääkärini lääketieteellinen osaaminen oli korkeatasoista:
[ ] Täysin eri mieltä
[ ] Eri mieltä
[ ] Vähän samaa mieltä
[ ] Samaa mieltä
[ ] Täysin samaa mieltä

Koin saaneeni erinomaista palvelua lääkäriltäni.
Lääkärillä oli riittävästi aikaa, taitoa kuunnella ja hän oli auttavainen hoitoon liittyvissä asioissa:

[ ] Täysin eri mieltä
[ ] Eri mieltä
[ ] Vähän samaa mieltä
[ ] Samaa mieltä
[ ] Täysin samaa mieltä

Sain lääkäriltäni riittävästi tietoa.
Lääkärini kertoi riittävästi ja selkeästi sairaudestani ja sen hoidosta:

[ ] Täysin eri mieltä
[ ] Eri mieltä
[ ] Vähän samaa mieltä
[ ] Samaa mieltä
[ ] Täysin samaa mieltä


Siinäpä kysymykset ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan ja monimutkaisuudessaan. On vaikeaa sytyttää tähtiä haitarilla 1-5. Soudan ja huopaan ja etsin ”objektiivista totuutta”. Vaikka kuinka kuuntelen sisälläni asustavaa ja innokkaasti kantaa ottavaa samu sirkkaani, en osaa havaita varmasti hiuksenhienoja eroja, olenko esim. ’vähän samaa mieltä’ vai 'samaa mieltä’ vai peräti 'täysin samaa mieltä’, varsinkin jos kysellään markkinatalouden tai kurssipalautteen perään.

Lääkärini sai nyt minulta kuitenkin täydet pinnat. Olenko varuilta positiivinen, jäi epäilys arvioinnissani kaihertamaan. Kategoriat voivat olla subjektiivisia vankiloita. Miten erottaa, mikä on mutua, mikä luottamusta? Miten minä, maallikko, kykenen arvioimaan lääkärini lääketieteellisen osaamisen? Voiko joku lääkäri olla tiedoiltaan ja taidoiltaan loistelias, mutta kankea ja huono kommunikoija (ja saa siksi potilaalta kehnohkot arviot); toinen lääkäri on empaattinen ja potilaan kokonaisarvon oivaltava, mutta tiedoissa ja taidoissa hänellä on aukkoja jotka jäävät potilaalta piiloon (ja hän saa maksimipisteet)?

Ihmisen pisteyttäminen on vaikea tehtävä. Toisaalta kaikilla asioilla (tai ainakin melkein kaikilla) on puolensa ja puolensa, niin lääkäreiden tähdittämiselläkin.

Tulisilla hiililläkö hiillostamme vai leppeitä löylyjä viskelemme, siinäpä haastetta, kun riisumme lääkärit alastomiksi.


...itse asiaan ja tunnelmaan:


Saunassa olemme kaikki tasa-arvoisia, niin lääkärit kuin potilaat, sairaat ja terveet. Ja, kuten isäni sanoi: ihon alla ihmissydän on meillä kaikilla samanvärinen.

Oma lapsuuden saunani saaressa oli savusauna, jonka päällä muhisi paksu kerros multaa, missä viihtyivät kedon kukat ja tuulessa huojuvat heinät.

Kaarlo Sarkia:

Sauna hiljainen mustunut, kattama tuohen ja malkain
on kuvas mieleeni juurtunut lapsuudestani alkain.
Kyyhötit seinin lahoavin vaiheilla hakamaan aidan
luona nuokkuvan sireenin, varjossa harmaan raidan.

Usein seinälles hiipien tirkistin räppänäs rakoon,
vallassa kauhun suloisen juoksin sun mustuuttas pakoon.
Hirvitti kiukaas savuinen, suuri ja pimeä parvi
ykssilmä haltija nurkassa sen, ykssilmä, yksisarvi...

Kylvetti ammoin mun palleron hyväillen lämpimät hautees,
sittemmin kasvavan nautinnon soi mulle huojuvat lautees.
Aina sun portaihis nariseviin oudosti vavahtain koskin
löylystäs iltoihin kesäisiin palasin hehkuvin poskin.

Lokakuun puhteina hengitin vaiheillas tuntua maltaan
talvin kun ohitses hiihtelin unohduin tunnelmas valtaan.
Vaistosin tuoksun ja havinan entisten juhannusvihtain
kuulin sun nurkissas kuiskivan pellavaloukkujen, lihtain...

Sauna vierellä sireenin suojassa muistojen hunnun
sieraimissani vieläkin vaistoan savusi tunnun.
Hengit tielleni maailmaan lämpöäs rauhoittavaa
vaikka en enää milloinkaan oveas harmaata avaa.


Pakinaperjantaissa saunotaan.

kommentit - ja tervetulloo

Voe mahoton, kyllä työ ootta viisaita ihmisiä (kun tulitte tänne ;) niin ja saatte kommentit läpi. Minäpä en saa. Olenko sensuroinut itseni jotenkin, deletoinut ulos? Yritän vaikka millä konstin, olen nimetön, olen nimellä, annan Google-tilin, teen sitä sun tätä mitä neuvotaan; ei, ei ja vielä kerran ei, läpi ei mene. Mulla on nalleyöpuku yhä päällä, kun sisu ei anna periksi ja pakko laulaa ilo ilmoille ja teille, että olette päässeet saaren rantaan. Teen siis uuden postauksen, enhän nyt tuppisuu voi olla kun suu on täynnä sanoja ja mieli iloa:


mm,
miten hauskaa nähdä sinut saarellani, tervetuloa! Olet ensimmäinen, joka saaren rannalle saapuu. Tuulta on purjeissasi, sen huomaan ja olen siitä iloinen. Yhdessä kehittelemme ties mitä.

Ruska,
sinä kaikkien retkien äiti ja saaren rakastaja, tervetuloa, sytytetään nuotio ja juodaan oikein hyvät nokipannukahvit; mikäs meidän elellessä, avarassa maailmassa, wapaalla ja vapaana.

Hallatar,
kiitos toivotuksesta ja tervetuloa saaren taigamaailmaan. Ihanaa nähdä myös sinut, luonnon- ja ihmisenystävä, täällä.

Bloggerissa on mukavaa kun kuvia voi suurentaa yhdellä näpsäytyksellä. Sinunkin kuviasi ja sanojasi ihailen tavan takaa.

Minulla on ollut bloggerissa perheblogi Suloinen Savonmua, joten hiukkasen tuttua tämä on. Siellä kommentointi on ollut vaivatonta, mutta saaren taigassa en ole saanut omia kommenttejani läpi, katsotaan onnistuuko nyt.

Obeesia,
sinä laulujen taikoja, tervetuloa laulamaan ja oleilemaan saarelleni! Laulu on eräs elämän ihanimpia asioita. Exoduksessa lauloin kun saartani vuosikymmeniä kaipailin: Mustalaiseks olen syntynyt... koditonna kuljeskelen nyt. Enää ei tarvitse harhailla eikä itkien laulaa: kaipaus on täyttynyt. (Paitsi että joudumme miehen työn vuoksi olemaan vielä etelän mailla runsaan vuoden joten arjen elän symbolisaarella, mutta viikonloppuja ja lomia todellisessa taigalla...)

On ihanaa lukea, kuinka luovasti ratkaiset saarikaipuusi. Tästä sen jälleen näkee: mikään ei ole mahdotonta, kun keinot keksii ja sitä kautta ilon itselleen luo. Tehdään ahtisaaret mitä erilaisimmista asioista ;)

Tuttavasikin on kekseliäs. Kun on neliön saunoja, miksei neliön saariakin ;)

ina,
tervetulloo, tervetulloo, miten hauskaa kuunnella, kun lasket laulellen vesiä; oi, nyt meillä on saaren ikioma taigalaulu!
Maljamme, ystävät ;)

Lastu lainehtii saaren rantaan

Kun olin kahden kuukauden vanha, minut tuotiin näiden vesien rannoille ja kun olin yhdentoista, jätimme kesäsaaren ja vietimme sen jälkeen isän loma-ajat mantereella.

Ennen kuolemaansa isä jättää minulle perinnöksi palasen saaren maata. Siitä on aikaa hyvin kauan. Saari nukkuu, venettäkään ei ole. Uskon silti, että moni tietää omalla kohdallaan, mitä on 'exodus' ja mitä on 'tiedän paikan armahan'. Niin minäkin.

Vuosi-, vuosi-, vuosikymmenten jälkeen palaan saarelle, jonne kohosi syksyllä pieni hirsimökki ja aitta. Keväällä istutamme koivut ja kuuset, ja kaadettujen puiden kannoille nostan risulintuja, joita opettelen heinähattu päässäni luomaan. Opettelen, mutta opinko? Opin! Kannan mukanani rauhanpalkinnonsaajan tunnuslausetta: rauha on mahdollista, jos tahtoa on – miksei siis melkein mikä tahansa muukin hyvä kuten risujoutsenet ja heinähatut, itse tehdyt.

***
Lastu toivottaa Sinut tervetulleeksi saaren taigaan. Sanoilla kohtaan sinut ja sinä minut. Ihmetellään yhdessä, minne käy tuulen ilmassa tie.