Minun tulee teitä ikävä. Kesäkuun viimeisenä päivänä Lastun blogi sulkeutuu syystä, että olen antautunut omien kirjojeni vietäviksi. Kirjoitan kirja kerrallaan yhden kirjan painoksia, tyynyn alle piiloteltavia opuksia, joissa on sekaisin runoa ja proosaa, elämää niin kuin se ollut ja mennyt on sekä kuvitteellisia pienoistarinoita. 

Nyt on ilmestynyt jo ensimmänen kirja: Välähdyksiä. Vaativa nimi, mutta ymmärrettävä, kun selaa sisältöä. Muistini on palvelijani. Se tekee työtään ja tarjoaa eteeni  välähdyksiä lapsuudestani. Otan kynäni käteeni ja käyn muistini viitoittamiin hetkiin. Muuta minun ei tarvitse osata eikä tehdä kuin kaartaa kirjaimiksi  eteeni aukeavat tilanteet ja tunteet - useimmiten ilman selityksiä.  Lukijan matka kirjainten synnyttämille mielikuville on hänen omansa.

En osaa kirjoittaa muuta kuin "salaa". Saan  lentämisen vapauden kynälleni kun olen päättänyt, että annan nämä yhden kappaleen painokseni jälkipolville vasta kuolemani jälkeen. He löytävät kirjani tyynyn alta tai komeron peränurkasta. Näissä kirjoissa on lukunauha! Se on minulle hupaisan tärkeää.

Tässä iässä tajuaa, ettei elämä jatku loputtomiin.  Syksyllä diagnosoitu sydänsairaus pysäytti jo.  Ja kun lääkäri keväällä kertoi vahvasta syöpäepäilystä ja laittoi koepalan kiireellisenä tutkimuksiin, ensimmäinen ajatukseni oli: kiitos elämästä, sen suruista(kin) ja iloista.  Reaktioni yllätti minut. Näin päinkö elämäni loppusaldo  tiukan paikan tullen mieleni vaakakupissa kääntyy? Plussaksi tietyistä vaikeuksista huolimatta?  Hyvä niin. Testi oli pätevä ja aito.

Muutto Kuopioon Kallaveden äärelle on osoittautunut oikeaksi valinnaksi. Myös lapsuuden saari on ottanut paluumatkaajan rakkaudella vastaan. Ahti suo antejaan. Vene lipuu tyynessä ja myrskyssä. Veteen kätkeytyvät kaikki tunteeni. Niin oli lapsuudessani, niin on myös vanhuudessani jota saan suloisessa Savonmaassa jakaa yhdessä rakkaan elämänkumppanini kanssa.

Talo missa lapsuudessani asuin, täyttää tänä vuonna sata vuotta. Seison usein Vuorikadulla ja katson ylös kolmanteen kerrokseen, missä kotimme sijaitsi. -Suljen silmäni. Olen jälleen pieni tyttö. -Avaan silmäni. Olen vanha nainen. En enää kykene juoksemaan, mutta kiiruhdan omalla tyylilläni nykykotiini, tartun kynään ja alan tarinoida lapsilleni ja lapsenlapsilleni viisikymmentäluvun Kuopion maailmasta ja perheemme elämästä.

Kiitos, rakkaat blogiystävät. Aloitin bloggaamisen ja blogienne seuraamisen marraskuussa 2006. Hurmion hetkiä! Kiitän. Voi olla, että avaan syksyllä uuden blogin, eihän täältä pois voi olla.  Tulen antamaan blogienne kautta uuden osoitteeni jos sen luon. Mutta nyt astun soutuveneeseen, soudan saareen, menen aittaan ja alan kirjoittaa.

PS
Idea: tehkää omista blogeistanne kirjoja!

sateenkaari laskeutuu kuusen juurelle

saa toivoa

Valokuvatorstai: Kasvi

repullinen iloa

Kiitos, Simpukka ja Äiti Aurinkoinen tunnustuksesta:

*

Kiitollisena annan tunnustuksen eteenpäin Pirille. Hän on neulonut (kutonut) hyvän tahdon ja toivon sukat, jotka yllättäen tipahtivat postiluukustani. Mukana oli myös samettiruusun siemeniä. Olen kylvänyt ne multaan ja vien saareen, jolle annan lisänimen Samettiruususaari. Nimi on enne. Nimi muistuttaa, miten paljon maailmassa on kaunista ja hyvää.  Sitä kannattaa kylvää.


Liplatus pyysi minua kertomaan ilahtumisen aiheeni.

Huomaan, että liikutun kyyneliin asti, kun näen ja luen tositarinoita, minkä perusteella voi olla iloinen siitä että kuuluu lajiin nimeltä homo sapiens.

Mediuutiset-lehdestä olen seurannut sarjaa, missä lääkärit kertovat työssään kohtaamistaan vaikeista tapauksista.  Pohjois-Kymen sairaalan ylilääkäri Hannu Tapiovaara (toimittajana Elina Heino) kertoo oman vaikean tapauksensa Mediuutisten numerossa 7/2012:

"SITKEÄ SAA PALJON AIKAAN

Tämä tapahtui vuosia sitten työpaikallani Kuusankosken aluesairaalassa. Vanha mies oli sairastunut vaikeaan keuhkokuumeeseen. Hän oli todella huonossa kunnossa hoidettavana tehostetun valvonnan osastolla. Monelle kollegoista alkoi jo tulla tunne, että mies on mennyttä.

Potilaan hoidosta vastasi loistava sisätautilääkäri Esa Kilkki. Hänen asenteensa oli tiukan määrätietoinen: nyt kyllä saadaan mies kuntoon.

Olen korvalääkäri ja avustin pieneltä osaltani potilaan hoidossa. Tein hänelle avanteen ja auttelin hengitysteiden kuntouttamisessa taitojeni mukaan.

Pitkän kamppailun jälkeen tämä kahdeksankymppinen mies selvisi hengissä sairaudestaan, joka oli hyvin lähellä viedä hänet hautaan. Hänet saatiin ylös sängynpohjalta, ensin osastolle ja sitten kotiin. Hän asui aikamiespoikansa kanssa kahteen pekkaan.

Tuli kevättalvi, ja poika ajatteli antaa isän vähän nauttia raikkaasta ilmasta ja kevätauringosta. Poika pakkasi isän ja repun potkukelkkaan. Yhdessä lähdettiin pilkille.

Poika ryhtyi kairaamaan pilkkireikää, mutta kuinkas siinä kävikään. Järven jää murtui ja hän putosi avantoon. Nyt kuolema tuli lähelle nuorta miestä. Silloin kahdeksankymppinen isäukko kampesi itsensä pystyyn ja heitti pojallensa köyden. Isä pelasti pojan hukkumiselta.

Tästä tarinasta minulle tulee mieleen se, että jos hoitoryhmä ei anna periksi, se pystyy paljoon. Kun tekee työtä lujasti ja täydellä sydämellä, saa aikaan. Siitä syntyy positiivinen kierre: kun onnistut kerran, voit onnistua seuraavassakin haasteessa.

Tämä tarina muistuttaa myös siitä, että elämässä on irrationaalinen ja ihanan arvaamaton puoli. Sitä emme aina muista. Tekemämme hyvä voi säteillä ympäristöömme tavalla, jota emme pysty ennustamaan. Oikeastaan sairaalan hoitotiimi pelasti sen nuoren miehen hukkumasta auttaessaan lähes kuolevaa vanhaa miestä." (Elina Heino)