kurottuva keväinen katse

 Werner Holmberg

Kaupunki herää uuteen aamuun.

Ihmiset aukaisevat ikkunat seppo selälleen. Linnunlaulu, tuulen suhina, kaupunkijunan pehmeä suhaus saattelevat hymyn huulille. Uusi päivä kaikkine mahdollisuuksineen odottaa. On hyvä olla. Ja jos on paha, yhteisöllisyys hoitaa murtuneen olon pois. Kaveria ei jätetä -sanonta on kulkenut muistona esivanhempien sotavuosilta tähän päivään ja istutettu käytäntöön ja aikaan, jolloin rauhasta ja hyvästä tahdosta on tullut jokapäiväistä leipää.

Mitä on tämä hiljaisuus? Missä ovat autot? Missä kaaharit? Missä kiire? Meteli?

Öljyvarat hupenivat juuri parahiksi sen verran, että yksityisautoilu kävi mahdottomaksi. Mutta sen vastapainona syntyi ilmainen joukkoliikenne. Ilmasto kiittää. Kolikoita eikä matkakorttia tarvitse enää  kaivaa taskusta tai käsilaukusta, ja liikkeelle voi lähteä tai olla lähtemättä oman mielen mukaan. Junalla. Metrolla. Bussilla. Polkupyörällä. On mahdollisuus kohdata toisia, rauhassa. On mahdollisuus palata kotiin, rauhassa.

tervetuloa ystävyys, yhteistyö, keskinäinen avunanto

Hymy ei syty siitä, että voittaa toiset, vaan siitä, että voi olla avuksi. Kilpailuyhteiskunta synnytti ahneutta, kaunaa ja kateutta, mutta nyt sen aika on ohi. Onneksi.

Uusi asenne toimii mainiosti niin kouluissa kuin työpaikoilla. Enää ei koulussa nosta kättään hän joka tietää, vaan hän joka tarvitsee apua jotta he, jotka ongelman kykenevät ratkaisemaan, osaavat suunnistaa neuvoineen neuvottoman luokse. Ei auttamisesta tarvitse tehdä numeroa, koska se on itsestään selvää, hyvää kuin happi, raitista kuin ilma jota hengitämme.

Opettajat eivät kaiva oppilaista esille sitä mitä nämä eivät osaa, vaan sen minkä he taitavat, mistä innostuvat. Nyt ei opeteta jokaiselle kaikkea vaan itse kullekin yhä syvemmin sitä minkä tämä kokee omimmaksi osaamisen alueekseen. Onnistumisen elämykset ruokkivat itse itseään.

Ammatinharjoittajat ammentavat kisälleille taitojaan ja niksejään. Nähdään sekin ihme, että entinen levoton innostuu suutarin opista niin, että tuskin malttaa lähteä koulutuspaikastaan iltaisin kotiin, niin suuri on into ja tyydytyksen tunne, kun hän paikkaa ehjäksi sen mikä rikki on.

On ajan ja voimien haaskausta, jos jokainen kotinurkissaan yrittää saada valmista yrityksen ja erehdyksen kautta.

Mummo haluaisi tehdä muistoistaan valokuvakirjan. Ei hän osaa käyttää taitto-ohjelmia, ei skannata kuvia, mutta hänen naapurinsa, kymmenvuotias Pekka osaa. Pekka on innokas opettaja mummolle, joka ei ole verisukulainen, mutta ihminen siinä kuin Pekkakin.

-Heippa, moikkaa Pekka pois lähtiessään, ja mummo sujauttaa apurilleen kiitoslahjan, pullapussin.

Yhteiskunnasta on tullut keskinäisen ystävyyden ja avunannon kerho. Vanha yya-sopimus (ystävyys, yhteistyö ja avunanto) toimii vihdoinkin niin kuin sen kuuluu: käytännössä, ei teoreettis-poliittisena iskulauseena.

kaupungin tilataidetta

Kaupunkia on rakennettu uusiksi. Yhteisiä tiloja on satamäärin. Jokainen voi tulla niihin aikataulunsa ja halunsa mukaisesti. Vapaamuotoisten kokoontumisten myötä ihmisten yksinäisyys hiipuu. Yhteisöllisyydessä ei lokeroida ihmisiä nuoriin ja vanhoihin, miehiin ja naisiin, vaan ihmisiin jotka osaavat iloita keskinäisestä kanssakäymisestä.

Kaupungin veneet kuljettavat halukkaita ilmaiseksi aalloille keinumaan. Järvi  kuhisee kalaa. Ruoka saadaan läheltä. Kaupungin maat on osin jätetty viljavainioiksi, joilla kuokitaan yhdessä, kylvetään siemen, nostetaan sato ja valmistetaan ruokaa kaupungin somissa keittiöissä; onpa siellä mahdollisuus opetella myös perinneruokia, niitä joihin vatsamme on aikojen alusta tottunut. Kaskinaurispuuro on Juuson lemppari. Aivi puolestaan pitää thaimaalaisesta. Uusi ja vanha ovat kuin esiliinan nauhat, jotka solmitaan molemmin käsin yhteen.

vauva

Aikoinaan ihmeteltiin, miksei alkuperäiskansojen äideillä, ei yhden yhdelläkään (toisin kuin länsimaissa) ole synnytysten jälkeistä masennusta; miksi he kantavat lapsiaan kaiken aikaa iho ihoa vasten – kunnes sesam aukeni: niin moni ongelma länsimaissa johtuu siitä, että työelämä vierottaa äidit lapsistaan liian varhain. Tai lapset äideistään.

Onneksi nykyisin on länsimaissakin aivan luonnollista että äidit ja isät hoitavat jälkeläisiään siksi kunnes lapset ovat kyllin vahvoja avaamaan oven ulkomaailmaan ihan itse.

Luonnonmukaista hoivakäyttäytymistä ei äitien enää tarvitse selitellä uraturbomaailmalle, koska sitä maailmaa ei enää ole. Kilpajuoksu on päättynyt. Töissä käyvät äidit sitten aikanaan, jahka lapsen jalat ja mieli kantavat.  Linnut laulavat. Turha kiire on kulutettu loppuun. Hyvää aprillipäivää! Ja tuoreeks, terveeks, tulevaks vuodeks -päivää!

Pakinaperjantai: Kurottuva keväinen katse

sanasta miestä, kirjasta mittaa

Pekka Paavali on käynyt mittauttamassa sisäisen tilansa ja saanut kuulla olevansa tosikko. Se on kova pala hänelle, joka on luullut olevansa kovin hauska ihminen. Iloksi itselle, iloksi muille.

Millainen on tosikko?

Pekka Paavali päättää ottaa selvää ja menee Hikipediaan, missä iloinen, huumorintajuinen ihminen kohtaa tosikon.

Iloinen ja huumorintajuinen ihminen: "Moi, miten menee? Haluatko kuulla vitsin?!”

Tosikko: ”Yrmh...No hyvä on.”

Sama ilopilleri: ”Mummu ja pappa pelasivat tennistä. Pappa hävisi. Etsinnät jatkuvat edelleen.”

Sama tosikko: ”NYT RIITTÄÄ! Mene lukemaan läksyjä, kirjaa tai Wikipediaa - - -!”

Pekka Paavali järkyttyy lukemastaan. Ovatko etsinnät tuottaneet tulosta? Onko pappa löytynyt?

Pekan kaveri Ville opastaa: älä ota Pekka kaikkea niin tosissasi.

Jotta Pekka välttyisi seuraavalta ahdistuskohtaukselta, hän  päättää kirjoittaa elämänsä ensimmäisen pakinan.  Pakinointi jos mikä opettaa huumorintajua, Ville vakuuttaa ja Pekka motivoituu.  Ja hetki jolloin ihminen motivoituu oman hyvinvointinsa vuoksi, on liki pyhä. Pekka niin niin toivoo, että voisi vedota edes kerran elämässään huumorintajun yhteydessä omistusliitteeseen -ni: huumorintajuni, joten hän päättää yrittää, vaikka sana 'jalkakirja' ei sytytä ollenkaan. 

Jalkakirja, kirjoittanut Pekka Paavali. Pakina.

Jalkakirja, ensimmäinen sanoo.
Mikä, toinen kysyy.

Jalkakirja!! ensimmäinen toistaa.
Mikä mikä?? toinen toistaa.

Etkö sinä tajua, ensimmäinen kysyy.
Etkö sinä tajua, toinen matkii.

Hyvää päivää, kirvesvartta, ensimmäinen sanoo.
Hyvää päivää, kirvesvartta, toinen toistaa.

Minä en ymmärrä sinua, ensimmäinen parahtaa.
Minä en ymmärrä sinua, toinen toistaa.

He ymmärtävät toisiaan, kun ymmärtävät, ettei kumpikaan ymmärrä toinen toistansa. 

- Tokkopa tuotostani Villelle näytän. Jos huumori on näin vaivalloista, niin olkoon. Suutari pysykään lestissään ja tosikko tosikkoudessaan, päättää Pekka Paavali ja miettii silti yhä, millä ratkaisee jalkakirjan arvoituksen: kummajaissana ei jätä häntä rauhaan.

Aamulla varhain kirjaston ulkopuolella odottaa ovien avautumista Pekka Paavali mittanauha kädessään. Hänellä on edessään iso urakka, sillä hän ei aio itseään eikä jalkakirjaa pettää vilunkimeiningillä.

Koko päivän Pekka Paavali hiippailee mittanauha kädessään kirjaston käytäviä  pitkin ja poikin, ristiin ja rastiin; pysähtyy, tutkailee, vetelee kirjoja hyllyistä, mittaa kansien korkeuksia ja lopulta löytää hakemansa, yhden jalan perusteoksen nimeltä Suomalainen paikannimikirja. Hän tarttuu järkäleeseen, heiluttaa sitä kuin voitonlippua ja huutaa: "Olen löytänyt aidon jalkakirjan. Kannen korkeus on tismalleen 30.48 cm."

Tosikosta ei tule humoristia, ei sitten millään, Pekka huokaa onnellisena. Fakta se on joka jyllää ja sielua hellii.


Pakinaperjantai: jalkakirja

ja minua paleli

Isä seisoi huoneeni ovella. Hänellä oli asiaa. "Kirjoita joskus kirja", hän sanoi. Olin kahdeksanvuotias ja ajattelin kirjoittaa kirjan, kun isä kerran sitä toivoi.

Aloin harjoitella.

Koulussa kirjoitin pitkiä tarinoita; mielikuvitus vei kauas ja toi lähelle eikä estoja ollut. Kynän piirtämät sanat ja niistä muodostuneet tarinat olivat luontaista kuin hengittäminen tai kuin veri joka suonissani virtasi. Opettaja sanoi: "Kirjoita kirja, tarinasi eivät enää ainevihkoon mahdu."

Ylioppilasaineesta sain stipendin. Kiitos ei kuulu minulle, vaan elämälle, jonka vaikeuksista oli helppo kirjoittaa. En tarvinnut enää mielikuvitusta kun ammensin aiheita nuoruuteni kriiseistä, joista kiitettävästi kirjoitin.

Lähdin opiskelemaan.

Opiskeluun kuuluivat ns. kirjalliset harjoitukset. Sain jokaisesta harjoituksestani arvosanan kymmenen. Käynnistin nyt  kynäni kahdesta lähteestä: sekä mielikuvituksesta että maailmanmenosta. Yhdistin ne.

Isä kuoli. Lopetin kirjoittamisen. Putosin jääkylmään kuiluun.

Jalkojani paleltaa, siksi en osaa enää kirjoittaa. En ole koskaan kirjoittanut villasukat jalassa. Voisin kokeilla. Mutta niissä kaikissa on reikä. Aion nyt parsia sukkani.

Tämän kerrottuaan vanha mies yhteisellä puistonpenkillä kaivoi repustaan parsinneulan, villalangan ja reikäisen sukan. Hän hyvästeli minut, tuntemattoman, ja kumartui parsimuksensa puoleen. Jotain tuttua hänessä oli. Äkkiä minun tuli lämmin.

Koskaan ei ole liian myöhäistä kirjoittaa kirja villasukat jalassa.

Pakinaperjantai: Ja minua paleli

kaksinkertainen tuplaespresso

Uolevi Koistisella, eläkeläisellä, on kalakaverina tohtori Taneli Tietäväinen. No, ei hänen oikea nimensä Tietäväinen ole, mutta siksi Uolevi on hänet mielessään ristinyt, sillä yhtä monta vaivaa kuin Uolevilla on ollut, yhtä monta parannuskeinoa tohtori Tietäväinen on tiennyt ja Uolevi krempoistaan parantunut. On kuitenkin yksi "tauti", mihin ei ole auttanut Tietäväisen viisaus eikä taito: Uolevin sairaalloinen saituus.

Yksikseen on Uolevi ominaisuutensa vuoksi elämänsä läpi taivaltanut. Joitakin morsianehdokkaita matkan varrella on ollut, mutta viimeinenkin, Elma,  naapurikylän leskirouva, kyllästyi kun huomasi, että kun hänen mielensä teki  maaliskuun jäälle hiihtämään, Uolevi selittämään, kuinka suksenpohjat kuluvat, odotetaan nyt vain rauhassa ensi talven pehmolunta.

Kun Uolevi kävi kaupoissa, hän kulki ruutukantisen vihkon ja teroitetun lyijykynän kanssa pitkin hehtaarihallin käytäviä, tutki hintoja  tietääkseen kuinka paljon säästi kun ei ostanut ja kirjoitti summan  muistiin (ja samalla mietti mitä tarkoittaa summan mutikassa). Mutta mitä teki nainen? Osti ostaakseen ja vielä senkin päälle: tuhlatakseen! Kahvipaketti vaihtui kerta kerralta kalliimpaan, ei, enää ei puhettakaan edes Presidentistä; espressoa sen olla pitää, Elma tomakoi. Mistä ne leskirouvat kaikenmaailman ostettavat keksivätkin. Sellaista ei Uolevin sydän eikä hermoston rata särkymättä kestäisi.

Ei Uolevi Elman perään itkenyt, vaikka yritti näyttää surullista naamaa tämän mieliksi, kun viittä vaille kihlattu tempaisi Uolevin säästötalon ulko-oven auki ja pyrähti vapauteen.  Huh, huh, pudisteli  Elma takkinsa liepeitä ulkoportailla. Mikä lie turvaele se.

Olisi tuossa naisessa  ollutkin vahtimista: tuhlasi vettä, lämpöä, talouspaperia… vessasellaisesta puhumattakaan, mutisi Uolevi ja kääntyi  säästämiensa saldojen puoleen. Rauha on taas sielussa ja talossa ja säästötilin sarakkeissa kun saa yksikseen talouttaan hoitaa. Loppui se espresson ostaminenkin, tuhahti mies ja otti tuplaryypyt sumpista. Sitä kun vielä vedellä jatkoi, kahvia riitti ties miten pitkälle tällä erää, Uolevia alkoi naurattaa  ja maha hyrähti hytkymään.

Jos joku epäilee, että Uolevi kuolee elämännautintojen puutteeseen ja syömisen nuukuuteen, erehtyy pahan kerran. Uolevi on ollut ikänsä terve kuin pukki. 

Tohtori Tietäväinen pitää hyvää huolta kalakaverinsa säännöllisistä terveystarkastuksista. On siinä Tietäväisen oma etukin ojassa eli vesissä. Mistä niin innokasta soutukaveria löytää kuin on ilmaisten kalojen rakastaja Uolevi, joka jaksaa pyydystää veden anteja vaivoja ja tunteja  laskematta. Saaliinjaossa heillä on jämpti periaate. Huippuunsa viritetty digivaaka on lahjomaton. Kumpikin saa kalasaaliista tasan puolet. Numeroihin voi aina luottaa. Ja jakolaskuun.

– Olis taas aika vuositarkastuksen, sanoo tohtori Tietäväinen kun he eräänä syksyisenä iltana laskevat kalojaan ja Uolevi myöntää juupa joopa. Mitä vain tohtori Tietäväinen sanoo, Uolevi tottelee, ei uskoisi ellei näkisi. Uolevi jukuripää on löytänyt kesyttäjänsä.

Tietäväinen otatuttaa seitsenkymppisestä kaveristaan kaikki mahdolliset kokeet. Munaskuita myöten.

Kuluu viikko, alun toista. Uolevin kännykkä (jolla hän ei soita mutta vastaa puhelimeen) laulaa tuttua melodiaa Tiedän paikan armahan rahallisen ihanan.

– Halloo, sannoo.

– Tuletkos vastaanotolle kuulemaan tuloksia, Tietäväinen pyytää.

Uolevi menee.

Mikäs nyt on Tietäväisellä, naama jököttää peruslukemissa, Uolevi ihmettelee.

– Sinulla on pitkälle levinnyt vatsasyöpä. Kuolet alle puolessa vuodessa, kukaties parissa viikossa.

– Jaaha.

– Otan lomaa ja lähden kanssasi matkalle, Tietäväinen keksii, halkoo hiljaisuutta kun korvaan  kuuluu vain Uolevin raskasta hengitystä.  - Minne sinä rahojasi säästät, elä nyt vihdoin hyvä mies kuin viimeistä päivää ja nauti ennenkokemattomista autuuksista.

Uolevi tekee kuten kalakaveri käskee. He lentävät pohjoiseen, etelään, itään ja länteen. He juovat ja syövät ja ostavat mieleenjuolahtavia turhuuksia. Jopa silkkisen kravatin, jossa on kaksi joutsenta vasten iltaruskoa.  Ja kameran niin hienon. Kuvia on Uolevi räpsäissyt matkan varrella alun viidettäkymmentätuhatta ikään kuin muistoksi, mutta ei tiedä kenelle. -Jos vaikka lähettäisit kuviasi Kansallisarkistoon, keksii Tietäväinen mutta kun ei tiedä, ottavatko vastaan, jatkaa: – Tai tutkitaan, onko olemassa kansalaisten yhteinen digikuvamuseo. Joo, sinne! Muistelmiasi et ehdi kirjoittaa, aika ei riitä.

Uolevin tekee iltaisin mieli hotellihuoneessa laskea tulot ja menot ja roikkua ahdistavissa miinuksissa kuin itseään ruoskien, muttei kehtaa kun tohtori Tietäväinen vahtii häntä kuin vankia.

Kotona odottaa kipupumppu, vaikkei Uolevi tunnu sitä tarvitsevan. -Vielä, ennustaa tohtori Tietäväinen, kunnes…:

– Tulepas taas vastaanotolle, tohtori pirauttaa Uolevi Koistiselle.

Ja Uolevi Koistinen taas tulee.

– On tapahtunut kaamea väärinkäsitys. Sinulle tuli toisen ihmisen tulokset - ja olet täysin terve mies. Anteeksi, anteeksi, anteeksi, hokee tohtori Tietäväinen mutta sitä ei enää Uolevi kuule, sillä hän on jo kääntänyt selkänsä tohtorille ja astelee ulos ovesta, kättään huiskauttaa ja huutaa:

– Lähden tästä taas kittuuttammaan. Se on loppu nyt. Törskyttely.

Tohtori Tietäväinen tuijottaa Uolevin selkää eikä saa selvää, nauraako Uolevi tämän sanoessaan  vaiko itkee. – Tuu joskus kahville, huikkaa Uolevi vielä oven raosta, ja tohtori Tietäväinen vastaa: tuun, tuun, mutta ei tiedä, tarjoileeko elämässään nyt kaiken maallisen hyvän  kokenut ja kuolemaa kauemmas tyrkkinyt kalakaveri  kaksinkertaiset  tuplaespressot vai sumpinsumpit.

Pakinaperjantai: Kaksinkertainen tuplaespresso