Näytetään tekstit, joissa on tunniste päiväkirjaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste päiväkirjaa. Näytä kaikki tekstit
tiistai 25. lokakuuta 2011
jopas nyt jotakin
1957
Laivat osaavat huutaa. Niin ihmisetkin, etenkin sisarukset. Lapsuuden perheessämme oli kolme tyttöä ja sitten saapui maailmaan hännänhuippu, pikkuveli, joka puhumaan opittuaan havannoi tällä samaisella saarella, minne nyt olen palannut, kuulemaansa ja näkemäänsä runoilemalla: "Laivat huutaa huu, tytöt huutaa huhuu." Horisontistakin laivan ääni kantautui pikkumiehen korvaan ja voimakkuudessa ylitti lähellä mekastavien siskojen huudot.
23.10.2011
Saarimökkimme sijaitsee syrjässä moottoriveneiden - saati laivojen - kulkureitiltä. Horisontissa näemme laivojen kulkevan Kuopiosta kohti Siilinjärveä, mutta koskaan ei iso laiva ole lipunut likeltä kotisaarta, kunnes pari päivää sitten tapahtui se mikä ihmistä ihmetyttää ja kertomisen tarpeen ylittää: eka kerta!
Mies tulla touhottaa tupaan (missä ihastelen elämäni ensimmäistä maa-artisokkasaalistamme, mietin mitä mukuloista tekisin); huutaa, tule, tule, rantavedessä on sellainen mitä et ole koskaan ennen täällä nähnyt. Ota äkkiä kamera mukaan.
Minähän juoksen, sen minkä lapsuuden muistista kintuistani kykenen, ja näen - Telepaatin! Se lipuu lähelle venepaikkaamme, laskee sivulla roikkuvat veneensä vesille ja viipyy lahdenpohjukassa pitkään.
Naapurimme vastarannalta soutelee vakoilemaan Telepaatin puuhia ja kertoo meille tekstiviestillä, että jotain kaapelia veteen lasketaan. Mies tästä innostuu: jospa löytäisivät samalla Suvi-veneen, joka yhä jossain veden pohjassa makoilee. Ei tuonut viimekään kesä ratkaisua kadonneen veneen arvoitukseen. Mutta nyt ymmärrän, miksi mies oli niin innokas uistelija… Luulin, että kuhien perään on, mutta oikea vastaus on sekä kuha että vene. Kahden kärpäsen sananlasku on voimissaan. - Lähdemme tänään taas saareen. Jospa sinne ovat sytyttäneet adventin valot :).
tiistai 19. heinäkuuta 2011
elämän riepumattoilua
Miksi Lastu tuli saaresta pikapikaa kaupunkiin? Mikä syy voi olla niin tärkeä, että hän jättää kuhauistelut, täyden kuun leikit järven sileällä pöytäliinalla, Anni Swanin elämäkerran lukemisen hetkenä, jolloin Otto Manninen (yli kymmenen vuotta Annia piiritettyään) vihdoin saa nähdäkseen ihmeen, Annin niskan kumarruksen: kyllä, suostun jakamaan elämäni - ruumiini ja sieluni - kanssasi.
Niin, miksi ihmeessä Lastu on kaupungissa? Onko syynä leivän puute? Sen vuoksiko on Lastun pakko soutaa mantereelle jauhokauppaan?
Syy ei ole jauhoissa sen enempää kuin sysissä ja sepissä, sillä luomujauhoja ovat saarikaapit pullollaan. Ja Lastun mies on vuollut hierimet niin hyvät ja antoisat, että niillä kun jauhoja ja vettä lepyttelee ja hiukan suolaa taikinaan ripottelee, tietää mitä tuleman pitää: luomuruisleipää missä luonto juhlii kielen päällä niin ettei sanoja tarvita. Silmien tuikkeesta ja hymyn kaaresta tietää: hyvvee on, niin hyvvee, jotta sanat olisivat tuhlausta ellei peräti rienausta. 'Muikea' ilme on luonnollinen vastaus. Kun aurinko painuu horisontin taakse ja kielen päällä on uunituore ruisleipä sulalla voilla kruunattu, tietää, ettei muuta tarvita. (No jos vähän kalaa jota ei pyydetä salaa. Niin, ja kyytitytöksi lasillinen viiniä. Sitäkin on.)
No, jos ei leivän eikä viinin loppumisesta ole kyse, niin onkos syynä särvin: onko kala loppunut Kallaveistä? Siksikö Lastu soutaa ihmisten ilmoille?
Ei, ei. Ja monta kertaa kasvantaviäränen hymy suupielissä: ei, ei, ei. Tulkoon toisto, tulkoon: ei, ei, ei, ei, syy ei ole kalapuutos. Sillä kalloo tulloo uistellessa ku meren muttoo paitsi että Kallavesj ei oo meri vaan Suloisen Savonmaan sula laava ja hedelmällinen kohtu, kaiken olevaisen lohtu. Lastun mies ja poika ja Lastu ite tiesivät mitä hakivat - ja saivat.
Kuhaa Lastu oppi paistamaan vihdoin niin ettei kalasta tullut muhjua, vaan sitä mitä makukeskus hellii ja hyvänä pitää. Valkoinen kalanliha otetaan pois uunista juuri kun se on kypsä, plus 50-asteisen sulan hyvän tahdon, valkoisen lipun hoohetken heilautus. Lähtee, syntyy, alkaa - elämän parhaus. Valkolihaista kuhaa luomuruisleivän päällä! Olenko maan päällä vai taivaassa, Lastu taivastelee kun kuhhoo mutustellee.
Eli siis kalan- eikä leivänpuute Lastua tuonut kaupunkiin.
Mikä ihme?
Kipu. Särky. Rutjake. Tuskatila. Hammas.
Hän soutaa mantereelle.
Hänellä oli etelän vuosien aikana luottohammaslääkäri, pikkuserkku, joka tiesi, että Lastu on ei-niin-kovin-urhea silloin kun fyysinen kipu on odotettavissa yhtä lähellä kuin hammaslääkärin pora ja nyt edessä on Savoon paluumuuttajalla ihan uutta ihanuutta… tahi kamaluutta: tehdä sinunkauppoja tuntemattoman hammaslääkärin kanssa. Lastu soittaa siskoilleen, ikikuopiolaisille ja saa nimiä ynnä suosituksia. Mutta ovatko yksityishammaslääkärit heinäkuun helteillä töissä? Eivät tietenkään!
Hän ottaa yhteyttä kaupungin hammaslääkäripäivystykseen ja kolmen tunnin jonotuksen jälkeen saa päivystysajan vastaanotolle. Korva punottaa, sydän hakkaa, kipu johdattaa.
Hän kävelee vastaanotolle ja kun käytävällä näkee vitriinissä kappaleen menneisyyttään, laukaisee kameran, vaikka sormi tutisee:
tuo (narupora)aika ei koskaan palaa - onneksi
Kun hän on selviytynyt hengissä hammaslääkärin asiantuntevasta käsittelystä, hän suuntaa askeleensa satamaan, missä unohtaa tämän päivän pelot kun kuuntelee miten pyykkilauta soi Riähkä-Jussin polkan tahdissa.

Elämä on laulu. On se. Pyykkilautakin taipuu moneksi. Sen myötä kaikki on mahdollista. Eteenpäin mennään.
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
...että semmoinen leipä tällä kertaa...
Ruisleipäkurssi on ohi. Toivoin, että opin leipomaan ruisleipää, missä hiiva ei sieraimissa tuoksu, ei suussa maistu. Kuinkas kävi?
Ruisleipätaikinan juurta, jonka opettaja oli edellisiltana tehnyt meille kurssilaisille valmiiksi, nuuhkailimme vuoron perään. Happamuus hyvä, odotukset korkealla. Ei kun leipomaan.
Jos kädet vaihtaisi koneen vatkaimeen, aikaa pyöritykseen kuluisi noin viisi minuuttia. Me harrastimme käsitöitä. Taikinanyrkkeilyä. Minuutit matelivat - ja voimat.
Ruisleivät matkalla uuniin. Ne ovat kyllä kauniita katsella, mutta oioi, valmiina ikävä maistella. Hiiva maistui läpi. En ollut pettymykseni kanssa yksin. Toisaalta: makuasioista ei voi kiistellä. Jokaisen maku on oikea maku. Hänelle.
Juureen oli käytetty hiivaa ja sitä vastaan haju- ja makuaistini protestoivat. Ei pettymykseni maailman murheiden keskellä merkittävä ole, semminkin kun lohdutukseksi sain valmistaa kurssilla parini kanssa punajuurisämpylöitä, jotka ylittivät riman missä lukee: 'tätä teen uudestaan, niin on hyvää' ja päätyvät reseptiarkistooni. Toinen herkku oli omenaleipä jonka leipoi kurssin ainoa mies, saksalainen nuorukainen.
Punajuurileipätaikinan väri kuin marjapuuro.
1. PUNAJUURILEIPÄ / -SÄMPYLÄT (maku: kiva)
2 1/2 dl vettä
1/2 dl öljyä
50 g hiivaa
200 g punajuurta ohuena raasteena
1 rkl sokeria
2 tl suolaa
2 dl kaurahiutaleita
n. 2 dl hiivaleipäjauhoja
n. 2 dl vehnäjauhoja
Raasta raaka punajuuri ohueksi raasteeksi. Lisää raasteen joukkoon kädenlämpöinen vesi, öljy ja murenna joukkoon hiiva. Lisää suola, sokeri ja kaurahiutaleet. Alusta taikina kiinetäksi hiivaleipäjauhoilla ja vehnäjauhoilla. Kohota liinan alla 30 minuuttia ja muotoile joko leiväksi tai sämpylöiksi. Anna kohota uudelleen. Paista leipää 200 asteessa 25-30 minuuttia ja sämpylöitä n. 15 minuuttia.
PS (Meidän punajuurisämpylämme kypsyivät syystä tai toisesta 25 minuutissa. Kokeilimme 15 minuutin jälkeen kypsyyttä, mutta ei sämpylän pohja "kopissut" oikaoppisesi. Uudestaan uuniin vielä kymmeneksi lisäminuutiksi ja herkku oli valmis.)
2. OMENALIMPPU (maku: tämä vasta hyvää)
11/2 dl piimää
21/2 dl omenasosetta
50 g hiivaa
1 tl suolaa
1/2 tl kuminaa
1/2 dl siirappia
400 g hiivaleipäjauhoja
Murenna haaleaan piimään hiiva. Lisää seokseen siirappi, suola, kumina ja omenasose. Lisää hiivaleipäjauhoja ja vaivaa takinaa. Anna kohota, Leivo taikinasta limppu leivinpöydällä. Anna limpun kohota ja paista 50 min. Voitele kypsä leipä siirappi-vesiseoksella.
**********************************************************************************
Tulevaisuudessa näen epäonnistumisia ja onnistumisia. Ja paljon yrittämistä. Sisukkuutta. Aion vielä jonain päivänä vääntää ruisleivän, jonka juuressa ei ole hiivaa mikrogrammaakaan. Periksi en anna ennen kuin onnistuu ja makunystyräni nyökkäävät, kiitos, saanko lisää. Siihen asti ostan Marskin arinaruisleipää, parasta kaupanleipää. Minusta.
Makuaistia ei voi lahjoa. Sen kanssa pärjää kun on rehellinen. Tartun niin monta kertaa kuin on tarvis ruisjauhopussiin ja leivon leipomistani, kunnes ponnistus on "onnistus". Ruisleivän maku on just eikä melekeen toivomani ja vihdoin voin laulaa heidän kanssaan:
pää pyttyyn
Jos kädet vaihtaisi koneen vatkaimeen, aikaa pyöritykseen kuluisi noin viisi minuuttia. Me harrastimme käsitöitä. Taikinanyrkkeilyä. Minuutit matelivat - ja voimat.
Ruisleivät matkalla uuniin. Ne ovat kyllä kauniita katsella, mutta oioi, valmiina ikävä maistella. Hiiva maistui läpi. En ollut pettymykseni kanssa yksin. Toisaalta: makuasioista ei voi kiistellä. Jokaisen maku on oikea maku. Hänelle.
Juureen oli käytetty hiivaa ja sitä vastaan haju- ja makuaistini protestoivat. Ei pettymykseni maailman murheiden keskellä merkittävä ole, semminkin kun lohdutukseksi sain valmistaa kurssilla parini kanssa punajuurisämpylöitä, jotka ylittivät riman missä lukee: 'tätä teen uudestaan, niin on hyvää' ja päätyvät reseptiarkistooni. Toinen herkku oli omenaleipä jonka leipoi kurssin ainoa mies, saksalainen nuorukainen.
Punajuurileipätaikinan väri kuin marjapuuro.
1. PUNAJUURILEIPÄ / -SÄMPYLÄT (maku: kiva)
2 1/2 dl vettä
1/2 dl öljyä
50 g hiivaa
200 g punajuurta ohuena raasteena
1 rkl sokeria
2 tl suolaa
2 dl kaurahiutaleita
n. 2 dl hiivaleipäjauhoja
n. 2 dl vehnäjauhoja
Raasta raaka punajuuri ohueksi raasteeksi. Lisää raasteen joukkoon kädenlämpöinen vesi, öljy ja murenna joukkoon hiiva. Lisää suola, sokeri ja kaurahiutaleet. Alusta taikina kiinetäksi hiivaleipäjauhoilla ja vehnäjauhoilla. Kohota liinan alla 30 minuuttia ja muotoile joko leiväksi tai sämpylöiksi. Anna kohota uudelleen. Paista leipää 200 asteessa 25-30 minuuttia ja sämpylöitä n. 15 minuuttia.
PS (Meidän punajuurisämpylämme kypsyivät syystä tai toisesta 25 minuutissa. Kokeilimme 15 minuutin jälkeen kypsyyttä, mutta ei sämpylän pohja "kopissut" oikaoppisesi. Uudestaan uuniin vielä kymmeneksi lisäminuutiksi ja herkku oli valmis.)
2. OMENALIMPPU (maku: tämä vasta hyvää)
11/2 dl piimää
21/2 dl omenasosetta
50 g hiivaa
1 tl suolaa
1/2 tl kuminaa
1/2 dl siirappia
400 g hiivaleipäjauhoja
Murenna haaleaan piimään hiiva. Lisää seokseen siirappi, suola, kumina ja omenasose. Lisää hiivaleipäjauhoja ja vaivaa takinaa. Anna kohota, Leivo taikinasta limppu leivinpöydällä. Anna limpun kohota ja paista 50 min. Voitele kypsä leipä siirappi-vesiseoksella.
**********************************************************************************
Tulevaisuudessa näen epäonnistumisia ja onnistumisia. Ja paljon yrittämistä. Sisukkuutta. Aion vielä jonain päivänä vääntää ruisleivän, jonka juuressa ei ole hiivaa mikrogrammaakaan. Periksi en anna ennen kuin onnistuu ja makunystyräni nyökkäävät, kiitos, saanko lisää. Siihen asti ostan Marskin arinaruisleipää, parasta kaupanleipää. Minusta.
Makuaistia ei voi lahjoa. Sen kanssa pärjää kun on rehellinen. Tartun niin monta kertaa kuin on tarvis ruisjauhopussiin ja leivon leipomistani, kunnes ponnistus on "onnistus". Ruisleivän maku on just eikä melekeen toivomani ja vihdoin voin laulaa heidän kanssaan:
Arvon mekin ansaitsemme
Suomen maassa suuressa,
ehk' ei riennä riemuksemme
leipä miesten maatessa;
laiho kasvaa kyntäjälle,
arvo työnsä täyttäjälle.
Lal la la la la lal lal la,
lal lal la lal lal la,
lal la la la la lal lal la
la lal lal la.
Suomen maassa suuressa,
ehk' ei riennä riemuksemme
leipä miesten maatessa;
laiho kasvaa kyntäjälle,
arvo työnsä täyttäjälle.
Lal la la la la lal lal la,
lal lal la lal lal la,
lal la la la la lal lal la
la lal lal la.
maanantai 7. maaliskuuta 2011
mutu
Tyttäremme, evoluutioekologi, laskee lampaita Australiassa 5.3.2011 viikonloppuretkellään...
...ja vaeltaa vuoripuromaisemissa:
Näin Australiassa.
Samana päivänä tyttären äiti ja isä, Anna ja Tapani (toisilta nimiltään), laskevat Kallaveden jäällä kaloja, kunhan Ahti...
Pakastimessa odottaa jo kahdeksan ahventa edellisiltä reissuilta, puuttuu enää sata + 1 kalaa niin kukkotarpeet olisivat kasassa. He jatkavat sinnikkäästi pilkkimistä. Onneksi sisua ja intohimoa piisaa. Ja kaloja Kallavedessä.
Lauantaina jäällä ovat vain he ynnä varislauma joka laskeutuu lähelle saalista kärkkymään, viisaita lintuja kun ovat. Mutta ei variksissa ennustajan vikaa ole, sillä ei-oo -nollatulosta nousee avannosta yritys yritykseltä. Savolaiset ahvenet ovat taitavia elleivät vallan kieroja. Pilkissä on punainen "koho", rinkula, joka taipuu sen merkiksi että kala veden syvyyksissä on iskussa. Niin tuntuu olevan, rinkula heiluu kuin heinämies ja taipuu kiitettävästi. Ei se vipatus tuulen huminasta eikä viiman viemästä veden virtauksesta johdu, sen verran Anna ja Tapani pilkkinsä metkut jo tuntevat.
-Nyt tärppää, nyt tärppää, hihkuvat yhdestä suusta ja halusta ja variksetkin hyppelevät tasatahtia lähemmäs avannon reunaa katsomaan kuinka punarengas elämöi, mutta kun Anna kiskaisee siiman ylös, mieli painuu alas. Syötti, surviaisen toukka on poissa, niin ahvenkin joka jälleen kerran menee menojaan mehukas toukka vatsassaan.
Anna ja Tapani tietävät mitä tarkoittaa härnääminen. Toisaalta, tekeväthän he sitä itsekin. Elämä on joko-tahi, riippuu miltä kantilta katsoo, missä roikkuu.
Lopulta yksi kala tarttuu koukkuun ja suostuu tulemaan ylös asti - ja hetken perästä toinen.
- Miten ruma! pääsee Annalta. - Ei oo tuo ahven, ei sinne päenkään!
- Ei kalaa rumaksi saa haukkua sen enempää kuin ihmistäkään. Itsehän tästä aina muistutat.
- Mmm, mutku tuo tuossa vaan on niin ikävännäköinen. Oon pienestä pitäen ihhaellu ahvenia. Mitenkä on kaonis ahvenen evän värj ja harmaan juomun viiru. Piirsin ahvenia kaheksan vanahana iltakauvvet ja värittelin niitä. Olj ies jottain kateltavvoo. Kalasualista ku ei tullu. Suaren laeturilla huavi käessä mahallaan makkoelin uamusta iltaan ja yritin pyyvystee kivuttomalla tavalla lempikalojaein. Mutta mikä ihme tämä kala voes olla? Anna nostaa piskuisen sintin silmiensä eteen.
Anna ja Tapani keräävät pallinsa ja kamppeensa kainaloonsa ja selkäänsä ja talsivat autiota jääkenttää pitkin kotia kohti. Kalapussi, iso kuin toiveiden tynnyri, on liki tyhjää täysi. Sintillä on pituutta kuusi senttiä. On niitä sentään kaksi.
Luonnontieto ei ole Annan vahvin laji hänen pääkopassaan, joten kirjaan on taas aihetta tarttua kalan kohdalla. Ei ole ensimmäinen kerta.
Tietokirja on vaativa väline. Tieto muuttuu kaiken aikaa ja jos tänään sanot yhtä ja se präntätään kirjaan, niin huomenna se on ehkä jo kumottu, ja valo paistaa täysin vastakkaiselta suunnalta. Ei ole tietoyhteiskunnassa ihmisen helppo vaeltaa. Auktoriteetit on kumottu rytisten saati että kukaan millään alalla yksinvaltias guru olisi. Tai ei Anna tiedä, koska ei tiedä. Ajatus livahtaa lääketieteeseen ja erilaisiin hoito-ohjeisiin ja terveysvalistukseen mitä on kremppoihinsa saanut. Kai tavoitteena on silti aina pyrkimys hyvään elämään. Kaikille. Jokaiselle yksitellen. Ruokitaan niillä eväillä mitä tietämys on kulloinkin parhaaksi katsonut. Tottahan hän kiitollinenkin saamastaan avusta on.
Anna palaa kysymykseensä. Kalalla tulee olla nimi. Kaikilla kaloilla on nimi, ei kai nimetöntä kalaa ole olemassakaan. Vai onko? Kun senkin tietäisi. Hän avaa Lauri Kolin Suomen kalat -kirjan, lukee ja vertailee kalojen kuvia saaliiseen mikä Saaristokaupungin edustan vesiltä pilkkiin tarttui.
- Löytyi! Kala on mutu! Anna kiljahtaa.
Tapani kiiruhtaa katsomaan ja tekstin luettuaan vahvistaa:
- Kyllä, mutu on kalamme. Ei mitään 'musta tuntuu' -huuhaata ole tämä mutu.
- Tiesitkö ennen, että on olemassa mutukaloja?
- Totta kai.
- Minä en. Ihanaa oppia uutta. Miltähän mutu maestuu? Anna epäilee ja kuiskaa itsekseen jottei Tapani kuule: - On se vuan niin ruma.
- Jospa pilkitään lisää näitä mutuja ja teet niistä sitten mutukalakukon, Tapani keksii. Anna on hiljaa. Vaitiolo on myöntymisen merkki.
täst'edes lähiruokaa, kiitos
Pakastimessa on nyt 8 ahventa ja 2 mutua. He jatkavat pilkkimistä, sillä vaikutuksen puhtaan lähiruuan puolesta tekee myös ohjelma minkä he Yle Areenasta katsovat: Terveys lautasella.
Eräässä intialaisessa kylässä ei muisteta tavatun syöpää muutoin kuin purutupakan käytön johdosta. Teollista ruokaa ei käytetä lainkaan, kurkumaa syödään paljon. Ylipainoisia ei ole. Liikuntaa tulee yllin kyllin kun hankkii ruokansa läheltä, luonnosta.
Lähiruokaa on Kallavedessä riittämiin. Kalat saa ylös jos on aikaa ja tahtoa. Työ verotti ajan mutta nyt sitä on. Taito on vielä hakusessa. Uusi päivä, uusi kala mielessä Anna ja Tapani tarttuvat jälleen pilkkiin ja kairaan ja käyvät kohti jääkenttää.
Tunnisteet:
aina sattuu ja tapahtuu,
päiväkirjaa,
terveys/sairaus,
tätä en tiennytkään
torstai 25. marraskuuta 2010
tunteiden lenkkipoluilla
Kun päätimme että Savoon muutamme, mutta emme vielä tienneet minne sinne, ajelimme pitkin ja poikin Pohjois-Savon maita ja mantuja - ja katsastimme taloja.
Eräässä vaiheessa Siilinjärvi oli ykkössuosikki. Lähellä Kuopiota, lähellä saarimökkiä. Jospa sieltä löytyisi kotikolo!
Tilasimme neljäksi kuukaudeksi Siilinjärven paikallislehden, Uutis-Jousen. Kuopion jotenkin tunnemme, mutta Siilinjärven hyvistä ja huonoista puolista on otettava tarkka selko ennen kuin vihertää jos vihertää, versoo jos versoo - vapaasti ja pakottamatta - tiedän paikan armahan -laulu.
***
Etsimme ja etsimme.
Heinäkuisena hellepäivänä ajelemme ties kuinka monennen kerran Siilinjärvelle, minkä keskus on pyhitetty peltilehmille ja kaupoille, jotka reunustavat isoa pysäköintialuetta. Auton mies ajaa nätisti ruutuunsa. Sovimme, että minä menen jututtamaan kaavoittajaa ja mies käy sillä välin rautakaupassa. Nyt kun hän vapautunut työn ikeestä, hän voi yllin kyllin viettää aikaa siellä minne on pitkät vuodet halajanut: rautakaupoissa joiden työkalut vastaavat hänen kätevien käsiensä kaipaavaan huutoon. Nytpä tahdon olla ma…
Heippa, pussaamme.
Minun reissuni kunnanvirastoon on antoisa ja valaiseva. Kaavoittaja kertoo juurta jaksaen mitä Siilinjärvi on ja mitä tulee olemaan, ja palaan kiittäen ja intoa puhkuen kohti autoamme. Kohta saan avata tietopankkini rakkaalleni. Ja mitä näenkään. Mies istuu ratin takana myrtyneenä. Missä on ilolintuni, armaani, kultani mun, siinä on, paikallaan mutta mieli mustana, mikä näkyy naamasta ja laulu on kadoksissa. Suu pysyy tiukkana viivana. Yleensä ei koskaan näin. Viivyinkö liian kauan?
Selitän:
- Ku piäsen huastelemmaa ommoo kieltä, tätä ihanoo savvoo, ja kumpanennii suap heitellä vastuun palloo ni se vasta jos mikä yllyttää koluammaan kaekki mutkat ja mäet ennenko ytimiin piästään, ja eihän sillon kellolla oo mittää virkoo, virkkoon miehelle. -Voe, voe, kellostako kenkä puristaa ja hik' otaltas pirskahtaa.
- Kellostapa kellosta, hämäläinen mieheni sanoo ja ojentaa minulle - sakkolapun.
- Rautakaupan ovella muistin, ennen kuin sinne jalallani ehdin astua, että parkkikiekon unohdin laittaa näkösälle. Palasin oitis takaisin ja jo oli parkkipirkko tai lappuliisa, kumpi lie, ehtinyt ensin. Laillisesti olen pysäköinyt - ja kaiken lisäksi vapaita paikkoja parkkialueella piisaa yllin kyllin - vain P-kiekko unohtui. Heti sakotetaan! Ja muutamasta minuutista tässä on kyse. Takuulla kyttäävät jossain lyhtypylvään takana viattomia uhreja. Ei me tämmöseen paikkaan voi tulla asumaan, niin tuli paha mieli, sanoo mies, käynnistää auton ja ajelee Kuopioon. Sinne jäi rautakauppa vasaroineen ja nauloineen ja Siilinjärvi.
En inissyt vastaan, sillä minun korviani joissa kuulovikaa on, riepoo Siilinjärven keskustaa halkova moottoriliikennetien jyrinä ja toisekseen tuo kaaheen aakee laakee joka on autojen mekka. Eikö mitään kauniimpaa kuin iso parkkialue ole keskustaan keksitty? Minä vaan kysyn. Ja hiekkaharjuisen Siilinjärven syrjemmillä paikoilla kaivetaan maahan kuoppia asfalttifirmojen tarpeisiin. Tokko sieltä talon tohtii ostaa, tiedä mikä louhinta alkaa naapurustossa kun hiekkaa hamutaan ei pienellä lapiolla vaan suurella kauhalla.
***
Kuopiossa vaan ei sen keskustassa nyt asumme ja hyvä niin. Järvi jäätyy silmissä.
Uutis-Jousen tilaus jatkuu vielä jonkin aikaa. Huomasimme leikkimielisen kilpailun: keksi uudelle kunnalle uusi nimi: Maaninka ja Siilinjärvi sillä näet nimittäin yhdistyvät.
Innostumme tuumimaan. (Ei ole mies enää pysäköintisakoista kaunainen tai ehkä vähän. Pysäköintisakoilla kustannetaan yhteistä hyvää, lohdutan. Ajatus hyvittää.)
Ei-niin-kovin-kauniita paikannimiä Savossa piisaa. Täällä on Varkautta ja Pieksämäkeä ja Rötikköä, Raiskiota, Iso-Paskoa, Pikku-Paskoa. Ovatko nimet niin rumia että ovat jo kauniita. Vaatimattomuus kaunistaa. Emme lähde kuitenkaan jatkamaan rumien paikannimien sarjaa.
Siilinjärven Pöljä ilahduttaa aina, mutta se on varattu jo.
- Sima! Se olis kiva, keksin.
Sima (SiMa)-nimessä ovat tasapuolisesti molempien kuntien, Siilinjärven ja Maaningan, ensimmäiset tavut (MaSin hylkäsin kuitenkin, jokin marssijärjestys sentään olla pittää). Sima nostattaa mieleen positiivisia fiiliksiä. Viikinkiajan Skandinaviassa sima oli merkittävässä asemassa ja hunajaista nestettä pidettiin viisasten juomana. Viisautta Siilinjärvellä ja Maaningalla on. En tiedä, mutta uskon.
Mies ehdottaa Juurusmaa-nimeä. "Siilinjärveä ympäröi Juurusvesi ja 'maa' tulee Maaningasta", hän esittee perusteluksi ja lähettää viestin matkaan.
Postiluukusta tipahti eilen pehmeä kuori, jonka sisältä paljastui pipo. Mies oli voittanut nimiarvonnassa Juurusmaa-ehdotuksellaan pipon, jonka reunassa koreilee 'Uutis-Jousi'.
Meillä oli niin, niin hyvä mieli, että lähdimme ajelemaan Siilinjärvelle. Mies pisti pipon päähän. Päätä ei palele eikä pipo kiristä. Pysäköimme auton ruutuunsa ja sijoitimme sinivalkoisen P-kiekon kojelaudalle.

Likkoo kuvvoo kaks kertoo ni suatat nähhä tekstin.
Eräässä vaiheessa Siilinjärvi oli ykkössuosikki. Lähellä Kuopiota, lähellä saarimökkiä. Jospa sieltä löytyisi kotikolo!
Tilasimme neljäksi kuukaudeksi Siilinjärven paikallislehden, Uutis-Jousen. Kuopion jotenkin tunnemme, mutta Siilinjärven hyvistä ja huonoista puolista on otettava tarkka selko ennen kuin vihertää jos vihertää, versoo jos versoo - vapaasti ja pakottamatta - tiedän paikan armahan -laulu.
***
Etsimme ja etsimme.
Heinäkuisena hellepäivänä ajelemme ties kuinka monennen kerran Siilinjärvelle, minkä keskus on pyhitetty peltilehmille ja kaupoille, jotka reunustavat isoa pysäköintialuetta. Auton mies ajaa nätisti ruutuunsa. Sovimme, että minä menen jututtamaan kaavoittajaa ja mies käy sillä välin rautakaupassa. Nyt kun hän vapautunut työn ikeestä, hän voi yllin kyllin viettää aikaa siellä minne on pitkät vuodet halajanut: rautakaupoissa joiden työkalut vastaavat hänen kätevien käsiensä kaipaavaan huutoon. Nytpä tahdon olla ma…
Heippa, pussaamme.
Minun reissuni kunnanvirastoon on antoisa ja valaiseva. Kaavoittaja kertoo juurta jaksaen mitä Siilinjärvi on ja mitä tulee olemaan, ja palaan kiittäen ja intoa puhkuen kohti autoamme. Kohta saan avata tietopankkini rakkaalleni. Ja mitä näenkään. Mies istuu ratin takana myrtyneenä. Missä on ilolintuni, armaani, kultani mun, siinä on, paikallaan mutta mieli mustana, mikä näkyy naamasta ja laulu on kadoksissa. Suu pysyy tiukkana viivana. Yleensä ei koskaan näin. Viivyinkö liian kauan?
Selitän:
- Ku piäsen huastelemmaa ommoo kieltä, tätä ihanoo savvoo, ja kumpanennii suap heitellä vastuun palloo ni se vasta jos mikä yllyttää koluammaan kaekki mutkat ja mäet ennenko ytimiin piästään, ja eihän sillon kellolla oo mittää virkoo, virkkoon miehelle. -Voe, voe, kellostako kenkä puristaa ja hik' otaltas pirskahtaa.
- Kellostapa kellosta, hämäläinen mieheni sanoo ja ojentaa minulle - sakkolapun.
- Rautakaupan ovella muistin, ennen kuin sinne jalallani ehdin astua, että parkkikiekon unohdin laittaa näkösälle. Palasin oitis takaisin ja jo oli parkkipirkko tai lappuliisa, kumpi lie, ehtinyt ensin. Laillisesti olen pysäköinyt - ja kaiken lisäksi vapaita paikkoja parkkialueella piisaa yllin kyllin - vain P-kiekko unohtui. Heti sakotetaan! Ja muutamasta minuutista tässä on kyse. Takuulla kyttäävät jossain lyhtypylvään takana viattomia uhreja. Ei me tämmöseen paikkaan voi tulla asumaan, niin tuli paha mieli, sanoo mies, käynnistää auton ja ajelee Kuopioon. Sinne jäi rautakauppa vasaroineen ja nauloineen ja Siilinjärvi.
En inissyt vastaan, sillä minun korviani joissa kuulovikaa on, riepoo Siilinjärven keskustaa halkova moottoriliikennetien jyrinä ja toisekseen tuo kaaheen aakee laakee joka on autojen mekka. Eikö mitään kauniimpaa kuin iso parkkialue ole keskustaan keksitty? Minä vaan kysyn. Ja hiekkaharjuisen Siilinjärven syrjemmillä paikoilla kaivetaan maahan kuoppia asfalttifirmojen tarpeisiin. Tokko sieltä talon tohtii ostaa, tiedä mikä louhinta alkaa naapurustossa kun hiekkaa hamutaan ei pienellä lapiolla vaan suurella kauhalla.
***
Kuopiossa vaan ei sen keskustassa nyt asumme ja hyvä niin. Järvi jäätyy silmissä.
Uutis-Jousen tilaus jatkuu vielä jonkin aikaa. Huomasimme leikkimielisen kilpailun: keksi uudelle kunnalle uusi nimi: Maaninka ja Siilinjärvi sillä näet nimittäin yhdistyvät.
Innostumme tuumimaan. (Ei ole mies enää pysäköintisakoista kaunainen tai ehkä vähän. Pysäköintisakoilla kustannetaan yhteistä hyvää, lohdutan. Ajatus hyvittää.)
Ei-niin-kovin-kauniita paikannimiä Savossa piisaa. Täällä on Varkautta ja Pieksämäkeä ja Rötikköä, Raiskiota, Iso-Paskoa, Pikku-Paskoa. Ovatko nimet niin rumia että ovat jo kauniita. Vaatimattomuus kaunistaa. Emme lähde kuitenkaan jatkamaan rumien paikannimien sarjaa.
Siilinjärven Pöljä ilahduttaa aina, mutta se on varattu jo.
- Sima! Se olis kiva, keksin.
Sima (SiMa)-nimessä ovat tasapuolisesti molempien kuntien, Siilinjärven ja Maaningan, ensimmäiset tavut (MaSin hylkäsin kuitenkin, jokin marssijärjestys sentään olla pittää). Sima nostattaa mieleen positiivisia fiiliksiä. Viikinkiajan Skandinaviassa sima oli merkittävässä asemassa ja hunajaista nestettä pidettiin viisasten juomana. Viisautta Siilinjärvellä ja Maaningalla on. En tiedä, mutta uskon.
Mies ehdottaa Juurusmaa-nimeä. "Siilinjärveä ympäröi Juurusvesi ja 'maa' tulee Maaningasta", hän esittee perusteluksi ja lähettää viestin matkaan.
Postiluukusta tipahti eilen pehmeä kuori, jonka sisältä paljastui pipo. Mies oli voittanut nimiarvonnassa Juurusmaa-ehdotuksellaan pipon, jonka reunassa koreilee 'Uutis-Jousi'.
Meillä oli niin, niin hyvä mieli, että lähdimme ajelemaan Siilinjärvelle. Mies pisti pipon päähän. Päätä ei palele eikä pipo kiristä. Pysäköimme auton ruutuunsa ja sijoitimme sinivalkoisen P-kiekon kojelaudalle.

Likkoo kuvvoo kaks kertoo ni suatat nähhä tekstin.
Tunnisteet:
aina sattuu ja tapahtuu,
päiväkirjaa,
voe tokkiisa
perjantai 29. lokakuuta 2010
tyrän tähden lähden (lähdemme)
Varkauden sairaalaan
Miehellä todettiin kesällä tyrä ja hän oli KYSin (Kuopion Yliopistollisen sairaalan) leikkausjonossa kotvan aikaa kunnes kutsu tuli ja käsky kävi: tyrä leikataankin 29.10. Varkauden sairaalassa, päiväkirurgisena toimenpiteenä. Jos kaikki sujuu hyvin, pääsemme iltapäivällä jo takaisin kotiin Kuopioon, ja hän saa vuorostaan nauttia autossamme savolaisista maisemista kun ajelen kotia kohti viitostiellä silmä tarkkana ja otsaryppy kulmien välissä terhakkaana kuin kotipetäjä. (Kävin vuonna 1964 Kuopiossa Torvisen autokoulun mistä jaksan miehelle muistuttaa. Enää hän ei pidä päässään turvakypärää - kuin kauan sitten liittomme alussa - kun sormeni kaartuvat ohjausrattiin ja jalka saa tuntuman kaasupolkimeen. Luottamus lujittuu kun on vietetty niin hopea- kuin mitkäliehäät.)
Nyt olemme täällä, kotona. Leikkaus meni hyvin. Veistä piteli ja lihaa leikkeli unkarilainen (Imre oli etunimensä, eikö se unkarilainen ole - unkaria aikoinaan opiskelin vaan mitään en muista) vatsakirurgi ja nyt minulla on hoivattana potilas joka nukkuu.
Sillä aikaa kun miestäni leikattiin, minä kiertelin sairaalan lähellä ja otin kuvia kaupungista jota en tunne lainkaan. Miksi on ollut aina niin kiire, etten lapsuuden Kuopiosta naapuriin Varkauteen, koskaan ehtinyt.
Varkaus on tunnettu tehtaistaan. Tänään uutiset ovat surullisia. Puutalo ja takana kohoava tehtaanpiippu pistävät silmään ja sydämeen kun uutisia lukee ja eläytyy.
Puutaloidylliä. Takana kohoaa kirkko, jonne sairaanhoitaja kehotti minun odotusajaksi mennä - sairaalassa kun ei ole omaisille odotustiloja. Voisinhan istua siellä hiljaa - tai lukea matkaeväitäni. Hm, tai tohtisinko nostaa repustani sittenkään Harry Potteria, jota luen lapsenlapseni haltioituneiden saatesanojen saattelemana.
Jatkan matkaa kohti kirkkoa.
Nykäisen.
Miksi ovi ei aukene mulle.
Ei hätää. Taide kirkontornin juurella avaa ovia:
”Ajatukseni on ollut, että kaikki me kerran kuolemme, mutta meidän jälkeemme tulee aina uutta elämää. Kätensä ristin muotoon äidin sylissä suoraksi avannut lapsi on tarkoituksella ristiriitainen. Siinä voi nähdä lapsen, mutta myös vanhuksen. Auringonkehrä kuvaa maailmankaikkeutta ja ulospäin suuntautuvat auringonsäteet elämänvirtaa eteenpäin”, sanoo varkautelainen kuvanveistäjä Taru Mäkinen, jonka taideteos sijaitsee Varkauden tuhkahautausmaan läheisyydessä.
Jatkan matkaa. Saavun rannalle.
Tässä on vastaus... Mikä olikaan kysymys.
Puu joka järven ylle kaareutuu, kertoo että lokakuu on kaunis kuu.
Kävelen kultakeltapolulla ja kuulen soiton. "Leikkaus meni hyvin. Voit tulla hakemaan minut kotiin."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



























