Kävin eilen lääkärillä. Nyt on morkkis. Minusta tuntui että puhua pulputin niin ettei lääkäri valkoisessa takissaan saanut suunvuoroa.

Palluumuuttaja on siitä "vuarallinen" immeinen, että hän kuvittelloo kaikkien kuuntelevan ja puhuvan  Savossa savvoo (varoitus: nyt sitä suattaa tuas tulla) yhtä suurella riemulla ja antaumuksella kuin hän ite tekköö ja tekköö ja tekköö: suu käöp sillonnii ku aatokset ja sanottava on loppu. Puhe saattaa alkaa kirjakielellä, mutta kiäntyy itekseen vappaalle vaehteelle ja sillon sitä männään eikä kukkaa tiijjä minne vae sinne.

Selostin liki hurmoksessa tohtorille ruumiini kulttuuria. Alotin alusta – tae lopusta. Mistee kohi ihminen alakaa? Varpaesta vae piälaelta? No ehkäpä piästä mutta minä piätin yllättee ja alustoo ensmmäeseks  kylymän pottuvarpaan ja  riisuin jo  sukkia pyytämätä, käskemätä.

Touhusin ja huastelin. Vilikasin liäkäriä, pyssyykö tämä kärryillä. Huomasin, että tohtorj haukottelj estoitta, ei pannu kättäsä suusa etteen, vilikas minun olokapiän ylj ja kahto jonnekii kaokasuuteen.  Kiännyin kahtomaan sinne minnäe ja näin seinäkellon, missä ei ollu äkkisiltään mittää tolokkua. Kaks kertoo kahtomalla rupesin laskemmaan.  Kaet se olj jonniinlaenen signaali: mänehä jo, kojttiin, eiköhän tämä oo tässä. Tervetulloo uuvvelleen syksymmällä.

Ku mänin liäkärjaseman kassalle maksamaan, huomasin, että taksa on ajan mukkaan. No nyt selevis matikkakellon arvo.

Kävelin lumisatteessa kirjastoon, tartuin siellä lääkärimatrikkelliin ja kahtelin tämänkertasen liäkärin syntymät ja elämät. Herttinen, hän on syntynä ja kasvana kaakana Savosta mutta joutuna (lue= piässy) tänne.   Ens kerralla puhun... en uskalla luvata, mitä, mutta yritän, sitä. Suomen kieltä. Viäntämättä ja kiäntämättä. Nopsakasti.

Tai sitten ryhdyn narratiivisen lääketieteen kannattajaksi. Saan kertoa kaikessa rauhassa ilman lisäkuluja sairauskertomukseni. Tae siis: suan...

16.2.2012

Ihmiset kävelevät lauhtuneessa pakkassäässä Kuopion keskustassa. Osa tekee matkaa katse  alasluotuna,  ajatuksissaan. Mutta  he jotka   nostavat silmänsä kohti puiden oksia, tienviittoja, rakennusten räystäitä, kioskin yläkulmia, rautaverkkoa, huomaavat sydämiä joita joku oli käynyt ripustamassa ohikulkijan iloksi. Ja vielä  enemmän: evääksi uusille aamuille ja  vuoden jatkolle.

Yht'äkkiä näyttää siltä kuin harmaan pakkaspäivän  kaupunki kylpisi hymyssä, sillä myös he jotka ovat olleet ajatuksissaan, murheissaankin, nostavat katseensa tien pinnasta ja näkevät. 

Kuka mitä miksi, kyselee Savon Sanomat ja pyytää  tekijää ilmoittautumaan. Luvassa ei olisi moitteita vaan kiitosta.

Menee kotvan aikaa ennen kuin tekijä tulee esille. Hän on työstänyt sydämet kotonaan. Punainen sydän on saanut värinsä marjamehusta. Hän kiittää pakkasta, joka toimii käytännön mestarina ja hoitaa homman yön aikana valmiiksi.

Hänen tarkoituksensa oli ilahduttaa ja se toteutuu. Jääsydämet lämmittävät  kaupunkilaisia heti aamusta alkaen.

pitkospuita pitkin... laulamaan

Anna oli lapsena iloinen laulaja. Kun laulun aloitti, niin surun unohti. Koulussa hän veteli kaikki maakuntalaulut yhtä hyvin silmät ummessa kuin silmät auki. Sielussa soi kun hän musisoi.

Hänestä tuli melko nuorena äiti; opinnot olivat kesken, ja hän liekutti pientä poikaansa perintönä saamassaan valkoisessa keinutuolissa. Toisessa kädessä oli Kanteletar, joka oli tentittävänä, ja toisessa lapsen sormet jotka puristuivat tiukasti äitinsä peukon ympärille, jottei hän, vasta maailmaan kuoriutunut, turvattomuuteen putoaisi.  Peukalo heilui, elämä kantoi kun Anna lauloi Kanteletartaan läpi. Tentti sujui, samoin pienen pojan jokailtainen nukahtamisen hetki.

Laulut vaikenivat kun Anna aikuistui lisää. Maailma avautui, kuohui kuin koski. Laululle ei jäänyt sijaa.

Kun hän vihdoin jälleen laululle rupesi, hän huomasi, ettei huulien raosta vapauteen pyrkivä  sävelkorkeus totellut hänen tahtoaan. Se putosi hallitsemattomasti, se nousi epävarmasti. Syy selvisi. Harjoituksen puute oli syy numero  yksi, toinen oli kuulosairaus.  

Kun Anna sai molempiin korviinsa kuulolaitteet, hän päätti pyrkiä kuoroon, koska yhteislaulu jo koulun kuoroajoilta oli ollut hänen ilonsa - ja ilo saa voimansa siitä mikä ihmis- ja eläinkunnalle lahjaksi annettu on:  intohimosta.

Mutta terve itsekritiikki nosti päätään eikä hän jättänyt mitään arvailujen varaan.   Ennen kuoron harjoituksia hän kysyi, voiko hänenlaisensa tapaus tulla mukaan. -Totta kai, tervetuloa.

Anna astui ovesta saliin ja hämmentyi kun kuoronjohtaja tuli hänen luokseen ja kysyi, onko Anna sopraano vai altto vai tenori vai basso. -Altto, Anna vastasi hämillään. Hän muisti, ettei hänen äänensä  kovin korkealla lentele.  - Kääntykää kaikki katsoaan, täällä on uusi altto, kuulutti kuoronjohtaja ja Annaa ujostutti kuin lapsi olisi, mutta eihän ujous ikää katso.

Annalle oli aiemmin sanottu, että tämä kuoro leppoisasti yhteisesti laulelee, ei tähtää esiintymisiin, mukaan vaan laulamaan… vaan kuinkas sitten kävikään.

Harjoituksissa harjoiteltiin esiintymisiä, Finlandia-talostakin puhuttiin. Anna tunsi kuinka paniikki nosti päätään. Ei hän muistanut sitäkään, että altto tarkoittaa kouluajoilta tuttua toista ääntä ja saa tosiaan tehdä töitä, jotta ääni soi kauniisti yhteen päämelodian kanssa, ei rikkoen vaan osana kokonaisuutta.  Hän päätti avata suutaan ääntäkään päästämättä. Oli kiinnostavaa oppia, kuinka kuoronjohtaja tanssitti sulavasti käsiään, ja Anna huomasi että hänen päänsä heilahteli  eteentaakse, vasemmalleoikealle kuoronjohtajan käsien liikkeiden myötä. Transsi oli lähellä, ilo ja into, mutta sanaton, äänetön.

Viisi sekuntia ennen harjoitusten loppua Anna karkasi ulos salista. Hän ymmärsi, ettei tämä kuoro kaikessa lämmössään ollut häntä, taitonsa vuosikymmenten aikana kylmennyttä, varten.

Hän kiiruhti bussiin, pääsi kotiin, avasi tietokoneen ja löysi mahdollisuuden, minkä aikoo toteuttaa.

Tervetuloa uusi vuosi. Tervetuloa laulu. Koskaan ei ole liian myöhäistä laulaa taas. Yhdessä.

 

"Puijon seurakunnassa järjestetään puolivuosittain ns. laulunelvytyspäivä musiikin ammattilaisen johdolla. Tähän päivään voit osallistua seurakuntarajosta riippumatta.

Sinä uusi laulaja tai kuorolaulusta kiinnostunut!

Tule  laulunelvytyspäivään lauantaina 21.1.2012 klo 10-14 Puijon kirkolle, Taivaanpankontie 3.
 
Laulupäivä järjestetään avoimen laulukoulun periaatteiden mukaisesti, periaatteena on tarjota ikään, taitoihin tai kokemukseen katsomatta laulamisen mahdollisuus sekä opetusta ruohonjuuritasolla.

Laulupäivän  tarkoituksena on tavoittaa uusia laulajia ja tarjota matalan kynnyksen toimintaa ja antaa lupa käyttää omaa ääntänsä.

Laulupäivän opetus antaa aivan uusia valmiuksia laulajan kohtaamiin haasteisiin niin yhteislaulutilanteessa kuin kuoroharrastusta aloittaessa.

Puijon seurakunnan kanttori Joona Saraste on pitänyt laajempia laulukursseja avoimen laulukoulun nimellä ja nyt puolivuosittain tätä laulupäivää. Sarasteella on kokemusta ja näkemystä sekä kärsivällisyyttä uuden laulajan opastamiseen, kunhan itse uskot oppimiskykyysi. 

Tule oppimaan laulamista innostuneessa seurassa!"

pelastakkee savon murre

Kuopijjon torj viijjenkymmenen vuojjen  piästä eli vuonna 2061
 

helicopter mualiman pole square

mualiman hub immeiset fish pietä kassiisa sulloo
ou do not piata not häntee ku finengelskoo korvakäötäviin coming
kaappojen ikkunaessae lukkoo ostakee 'swinnee '
oo possussa sinäsä measure vikkoo

but it kielj, it kielj
it is a bad format typically mielj
missee is aeto savo dialect
it is weeping and sorrow ikkuinen

tuollaha onnii a long string of
there pittää manna vaekka as oes feel embarrassed
heljkopterj kököttää in the middle of the monitor
there monj ukkokii köpöttää, playing with a stallion

heljkopterin ropelli hurisoo, finengelskan savoks kiäntää:
breadit, vendacet, fish piet oekeelle language viäntää

there minnäe änkeen now
such finengelskan've selevittäny:
riding is savvoo and English is English, the genes already sannoo
now the final mualiman hub finengelskan workouts

'say it seleväks savoks' heljkopterin kylessä lukkoo
not determined henceforth be thought of in any case blocked

**************************************************

heljkopterj mualiman navalla

mualiman navalla immeiset kalakukkoja kassiisa  sulloo
ei ou piätä ei häntee ku finengelskoo korvakäötäviin tulloo
kaappojen ikkunaessae lukkoo ostakee 'sikkoo'
ei oo possussa sinäsä mittää vikkoo

mutta se kielj, se kielj
sen eissä on paha mielj
missee on aeto savon murre
siitä on itku ja ikkuinen murhe

tuollaha onnii pitkä jono
sinne pittää männä vaekka kuin oes olo nolo
heljkopterj kököttää keskellä toria
sinne päen monj ukkokii köpöttää, leikkii oria

heljkopterin ropelli hurisoo, finengelskan savoks kiäntää:
flatbreadit, vendacet, fish piet oekeelle kielelle viäntää

sinnehän minnäe änkeen nyt
ku tämän finengelskan oun selevittäny:

savo on savvoo ja englanti on englantii
sen sannoo jo geenit
tähän loppu mualiman navalla finengelskan reenit

'sano se seleväks savoks' heljkopterin kylessä lukkoo
eipä mää aatos tästä lähin missään vaeheessa tukkoon

******************************************************************

Pakinaperjantai: Hätävarjelun liioittelu - aiheesta tai aiheen vierestä

Jos oesit toenen immeinen, niin haluvaesitko olla ihtes kaverj?

Jokkaesella, niin huonopäesellä ku hyvätapasellakii (semmosella joka ei myöhästy mistää millonkaa), pittää kalenterj olla.  Palluumuuttajalla on mukava kalenterj. Sinne palluumuuttaja kirjottaa hammasliäkärjkäännit ja muut tähelliset menot, mukavat ja vähemmän.  Kalenterin sivuja ilahuttaa Olavi Rytkösen elämänviisauvvet.  Rytkönen on aekamoenen vilosohvi. Olokeepa hyvät, ottakee ja maestakee evästä:

Moni oes mielellään rohkee, vuan ku ee uskalla.

Mitenkä vanaha oesit, jos et tietäs mitenkä vanaha oot?

Voeko olla, että liikkeelle lähtöös estelöö vuan piämiärän puute.

Jos tiijjät missee mieluummin oesit, niin mäne hyvä immeinen sinne!

Et ikinä löövä aekoo mihinkään. Jos aekoo haluvaa, niin sitä pittää ite tehä.

Hyvän häviäjän pittää aena sillon tällön hävitä, että tulis seleväks, että on semmonen.

Lissee vähhään aena enemmän. Tie se monasti ja eekö vuan pien muutu isoks.

Mikä sinusta tekköö justiisa sinut? Sen ku suat seleville, elä anna minkään taekka kenenkään kiäntee sinuva ihtees vastaan.


Jos haluvat jottaen mittee sinulla ee oo, niin sinun pittää tehhä jottaen mittee et oo kuunaan tehnä. 


***
P.S.

Tyttö, joka Australiassa asustaa, sano jotta tulukeehha äet ja isä käämään. Myöhän männään: en tiijjä millonka mutta jollonnii kuitennii. Pittää ruveta miettimään matka-asusteita. Yöpaetakii on ihan risa. Suattaa olla että piästään siellä kalastammaa. Se on ykköstoeve. Ja nähhään koala. Tae krokotiili. Mutta ei taejja minusta kuitenkaan suurkaupunkiin mänijäks olla, ku polovi on kippee mutta ei se haettoo vaekka vähän haettaa. Helemet kaalaan ja onki kätteen ja mänöks.

kotipolku

lapsena ja nuorena asuin Kuopion torin kulmalla, kaupungintalon kupeella

Missä olen elämäni aikana asunut ja kuinka kauan kussakin?

Synnyn kuopiolaisista vanhemmistani vuonna 1946 Helsingissä, missä he tilapäisesti asuvat sodan aikana ja sen jälkeen kotvan. Muutan yhden vanhana Kuopioon, ensin Vuorikadulle, missä asun vuoteen 1955 ja sieltä torin kulmalle mistä lähden Helsinkiin opiskelemaan vuonna 1965.  Kulttuuri- ja kielishokkini alkaa. Evakkoutta voi kokea monella eri tavalla.

Kotipolkuni kulkee reittiä:

Helsinki vuoteen 1947 -> Kuopio vuoteen 1965 -> Helsinki vuoteen 1972 ->  Vantaa vuoteen 1976 ->  Heidelberg vuoteen 1978 -> Vantaa vuoteen 1979 -> Helsinki vuoteen 2003 -> Vantaa vuoteen 2004 -> Kerava vuoteen 2010 -> Kuopio vuodesta 2010 hautaan asti (jos toivoa voi).

Enimmät vuoteni olen asunut Helsingissä. Kummallista vai luonnollista, että pinnan alla kaikki etelän vuoteni kaipaan takaisin Savoon. Mutta kun ei ole mahdollista palata, voi ainoastaan uneksia. Kun menen illalla Helsingin kodissani nukkumaan, suljen silmäni ja avaan mieleni lapsuussaaren rannoille, paljaille hiekkaisille varpailleni, tuulelle ja auringolle - ja etenkin sateen ropinalle. Pisaroiden musiikki kesämökin katossa ei jossitteluille sijaa anna: on vain niin hyvä olla. Luomu on kaikkeuteni. Torikin, muikkukukot ja murre.

Oletan että suurin syy miksi en sopeudu etelän maisemiin ja elämänmalliin, on - ei korvien välissä - vaan korvissani. Vasta kaksituhattaluvulla todettiin perinnöllinen kuulosairaus, jonka vuoksi lapsuuden kieli, savon murre, oli ja pysyi hallussani  mutta muut kielet (kuultuna), ne, joita en ollut lapsuudesta lähtien kuullut, aiheuttivat stressiä. Kuullun vaikeus ilmenee juuri puhealueella, sitä  vastoin korkeat ja matalat äänet erotan oikein hyvin.  Jos olisin saanut kuulolaitteen jo lapsena, olisinko sopeutunut paremmin pääkaupunkiseudulle? En osaa sanoa. Niin paljosta en tiedä. Mutta yhden tiedän. Olen tullut kotiin.  Kieli on mieli.

Kun mies hämäläinen ehdottaa että eläkkeellä muuttaisimme Savoon, olen pääskysen nopeudella juonessa mukana. Täällä blogissani aihetta hehkutin ja olen niin kiitollinen kun kerroitte kokemuksianne, kuljitte etsijän rinnalla. 

Mietimme, ostammeko omakotitalon Savosta, maaseudulta, vai kannammeko pöytämme, tuolimme, sänkymme ja kaappimme kerrostaloon. Uusissa kerrostaloissa äänieristys on hyvä. Ilmanvaihtokin, väitetään. Ja huolettomuus. Kunhan vain olisi näköalaa  kun kukaties pyörätuolin kanssa on pakko aikanaan solmia yya-sopimus. Muistan sairaalasielunhoitaja Irja Kilpeläisen, joka istui Lauttasaaren kodissaan, ylhäällä kuin linnunpesässä, ja katseli merelle, horisonttiin. "Ikkunasta aukeava näköala on vanhukselle erityisen tärkeää, vaiheessa jolloin ei enää pääse yhtä lailla ovesta ulos kuin nuorena."  Näköala voi aueta  yhtä iloa tuottavana niin pilvenpiirtäjästä kuin omakotitalon ikkunasta, tuumaamme, kun vaihtoehtoja tutkailemme.  Ikkunasta aukeavasta näkymästä tulee tienviittamme. Eräs tärkeimmistä valintakriteereistä.

Katsastamme mahdollisuuksia mitä Savo Suloinen tarjoaa.  Käymme järvien rannoilla, ihastelemme omenapuupihoja. Astumme kynnysten yli koteihin jotka ovat myynnissä mutta joissa ei sittenkään tule intuitio: tämä se on, just tämä eikä mikään muu. Realismi ja romantiikka käyvät vuoropuhelua keskenään. Ikä heristelee sormiaan. Kesä on kesä, kivahan nyt on nurmikkojen välisillä poluilla kierrellä, mutta entä kun tulevat jää ja pakkaset, sairaudet ja remontit.

Ihmettelemme yhden tarjolla olevan talon sisällä ollutta kaivoa.  Laskeskelemme, kuinka paljon erään talon erikoisuus, kattolämmitys tulee maksamaan. Kysymme myynnissä olevan talon naapureilta, mitä mieltä olisivat jos rakentaisimme (mikäli talon ostamme) rannalle savusaunan. "Sen kun vaan, mutta jos koiran hommaatte ja se eksyy meidän tontillemme, se on sitten heti poliisiasia." Hui, emme tohdi ajatella tuon talon ostamista sen enempää.

Entä jos  rakennuttaisimme ikioman talon. Kolkutamme talotehtaan ovea. Aijai kuinka on taloesittelijän tarjoama kahvi hyvää. Pullasta puhumattakaan. Suu vehnäsellä, esitteet kainalossa kiitämme ja sanomme näkemiin.  Soudamme saareen, missä kesäillat kauniit puntaroimme, olisiko meistä tähän urakkaan. Punaviini läikkyy lasissa mihin laskevan auringon viimeiset säteet osuvat. Tunnemme itsemme nuoriksi.

Aamu saapuu.

Kaikki on yhä auki. Löytöretkeilemme jatkuvalla kiihkolla hellekesän kuumat päivät. Onneksi autossa on ilmastointi. Pohjois-Savo tulee tutummaksi talo- ja tonttietsinnöissä kuin konsanaan lapsuudessa ja nuoruudessa jolloin kiertelin talvet Kuopion toria ja soutelin kesät Kallaveden saarea.

Ja niin sitä taas mennään. Etapit ovat:

Lapinlahti. Varpaisjärvi. Tervo. Juankoski. Riistavesi. Siilinjärvi. Karttula. Pielavesi. Juva. Tuusniemi. Vehmersalmi.

Ja lopulta...

Saaristokaupunki on vilahtanut mielessä monta kertaa ja aina yhtä jyrkästi olemme päätyneet lopputulemaan: no ei sinne ainakaan. Niin ovat pienet tontit, ei, ei, ei kiinnosta. Kävin kuitenkin asuntomessuilla viisi kertaa: maisemiin uudestaan ja uudestaan veti Kallavesi.

Meillä on kodin etsintäreissuilla vesiaiheinen taulu kainalossa ja mielessä taulukauppiaan sanat: "Kun uuden kodin hankitte, muistakaa vesi.  Tämä taulu ja teidän rakkautenne voi hyvin jos vesi yhtyy veteen.  Aallot elävät, kuohuttavat oikealla tavalla mieltä.  Ripustakaa taulu kotiinne, minkä  ikkunasta avautuu järvimaisema.  Se on siinä. Onnenne. Pitäkää toisistanne hyvää huolta."

Kun huomaamme, että Saaristokaupungissa on kerrostalokoteja myynnissä, lähdemme katsomaan. Kymmenennestä kerroksesta avautuvat huikeat näköalat kolmeen ilmansuuntaan. Puijon torni yhdestä ikkunasta, Kallaveden selkä toisesta, kolmannesta metsäinen niemi. Oijoi, ihastelen välittäjän kanssa taivaan ja maan liittoa, mutta missä on mieheni. Huhuu? Hän istuu pimeässä vessassa, sillä hänellä on korkeanpaikan kammo. Ei, tänne en voi tulla asumaan saati kotiutumaan, hän sanoo ja niin palaamme maan tasalle.

Mutta lopulta löytyy uudesta kerrostalosta koti, josta ei näe aivan yhtä kauas kuin edellisestä, mutta kauas kuitenkin. Kesällä ikkunan alla lipuvat vanhat laivat. Talvella houkuttelevat ladut, joita sukset nuolevat kuin  lapsena, jolloin hiihdin Hietasaloon ja paistoin nuotiossa makkaraa. Saaristokaupungista pääsemme myös veneellä saareen: maantietä ei tarvitse kuluttaa lainkaan, jos venetuulella olemme. Kuopiossa on venepaikka. Kuopiossa on kotipaikka. Saaressa on sydämen paikka. Lapsuuden kultala.  On ihmeen hyvä kotiin tulla taas. Huomenna kalakukkokurssille.

***

Kerrotko kotipolkusi. Avaan tällä kotipolku-haasteen mutten tohdi nimetä ketään koska haluan kuulla kaikkien tarinat. Semmoinen on savolainen. Ahne tarinoille,  elämänkokemusten jakamiselle. Millainen on sinun kotipolkusi?

vuosisata vuosisadalta ja niin edes päin

Paluumuuttaja on liittynyt Savon kielen seuraan, joka julkaisee Aakustia, savolaisuuven iänenkannattajjoo. Liittymislahjaksi hänen postiluukustaan kolahtavat vuoden 2010 numerot kertaryssäyksellä. Hän lukee silimät höyryten Matti-Juhani Töyräksen kirjoituksen Juho Korhosesta, jonka vuonna 1901 kirjoittama kirje pysyi suljettuna sata vuotta. 

Matti-Juhani Töyräs:

"[Nilsiäläinen kansakoulunopettaja] Juho Korhonen kirjoitti 25.3.1901 kirjeen omaisilleen, sulki sen sinettilakalla ja kirjoitti päälle toivomuksen, että se avattaisiin vasta sadan vuoden kuluttua. Hän vakuutti ettei kirjeessä ole mitään niin erikoista tai arvokasta etteikö se jaksaisi odottaa tuollaistakin aikaa.

Kirje säilyi kuin ihmeen kaupalla kohtalon monissa käänteissä ja joutui lopulta pojanpojalle Juhani J. Korhoselle Jyväskylään. Kirje avattiin 44:n jälkeläisen läsnä ollessa Uutena Vuotena 2000.

Kirjeessä Juho kertoi itsestään ja perheestään ja toivoi onnea ja menestystä myös tuleville polville. Tämän lisäksi hän oli laittanut mukaan Englannissa alun perin ilmestyneen ennustuksen yhteiskunnan tilasta sadan vuoden kuluttua eli vuonna 2001.

Alla osa lehden kirjoituksesta.

Maailma sadan vuoden kuluttua [kirjoitettu vuonna 1901]

Muuan englantilainen aikakauskirja on kääntynyt eri aloilla työskentelevien huomattujen miesten puoleen kysymyksellä, millaiseksi he otaksuvat maailman 100 vuoden kuluttua. Saapuneista vastauksista julkaisemme tässä muutamia.

Amerikan väkiluku on mainitussa ajassa kohonnut 500 miljoonaan. Amerikkalaiset ovat terveydenhoidon parannuttua keskimäärin kaksi tuumaa pitempiä kuin nyt ja elämäniän keskiluku, joka nyt on noin 35 vuotta, on silloin 50 vuotta.

Englannin kieltä puhuvat useimmat ihmiset maan päällä, toisessa sijassa on venäjän kieli.

Tulevaisuuden taloissa ei ole lainkaan savupiippuja. Huoneisiin näet johdetaan lämpö keskuslämmityslaitoksesta. Taloihin johdetaan erityiset lämpöputket samoin kuin nyt kaasu- ja vesiputket.

Valmiiksi laitettu ruoka noudetaan suurista ruuanlaittolaitoksista aivan kuin nykyään leipä leipurilta. Nämä ruokatehtaat ostavat ruokatarpeita niin paljon ja sähkön ja kaikenlaisten koneiden avulla tulee ruuanvalmistus niin halvaksi, että ei kotona kannata enää ruokaa laittaa. Ruoka tulee ilmaputkien kautta koteihin, ruoka-astiat noutaa, pesee ja kuivaa erityiset pesu- ja kuivauskoneet. Oma keittiö on ylellisyys, jota ei kukaan enää käytä.

Hiiltä ei käytetä enää polttoaineena. Sen sijaan on sähkö hyvin halpaa. Pieninkin vesiputous käytetään sähkön valmistukseen. Pitkin meren rantoja on rakennettu suuria vesisäiliöitä, jotka täyttyvät vuoksen aalloista ja joiden vesi käyttää suuria vesirattaita.

Junat kulkevat 200 englannin peninkulmaa tunnissa New Yorkista San Franciscoon.


Lehtileikkeen sivuun Juho on kirjoittanut: ”Olisipa hauskaa jos tämä ennustus säilyisi vuoteen 2001 asti." Päätarkoituksena Juholla on varmaankin ollut lähestyä jälkeläisiään Tuonen Tuvilta, kuoleman takaa, haudan mykkyydestä...

Juho Korhosen sata vuotta odottanut saatekirje jälkeläisilleen:

Rakkaat jälkeläiseni tulevan vuosisadan alussa!

Pienoiseksi huviksi piirrän tämän kirjeen Teille antaen tietoja itsestäni ja perheoloistani. - Olen syntynyt Nilsiän pitäjän Kangaslahden kylässä, Kantolan talossa 6.4.1847. Waimoni nimi on Eeva Karoliina Hollender, synt. 2.3.1856 Nilsiän pitäjän Kaaraslahden kylässä ”Holanderin” saarella. Molemmilla meillä oli aivan köyhä koti. Häitämme vietimme 21.7.1874 Kuopion kaupungissa. Silloin olin jo kansakoulunopettaja Seinäjoella, josta muutettiin Padasjoelle, sieltä taas Teiskoon ja sieltä Nilsiään. Tällä erää on meillä lapsia 12 joista kuollut on 4. Elossa on Aina Karoliina.........
.....mikä lauma lieneekään näiden jälkeläisiä sadan vuoden perästä ja minkälainen lienee silloin tämän maailman meno ja varsinkin rakkaan Suomemme elo! Sinä suuri Jumala sen tiedät! Nykyään on rakas isänmaamme ahdinkossa Wenäläisten sorron takia. Wenäläisten suuruus on varmaan mennyttä sadan vuoden perästä ja Suomi on silloin itsenäinen...

Sinä olet Jumala, minua ihmeellisesti auttanut ja siunannut, tee niin jälkeläisillenikin!

Nilsiässä 25.3.1901 Juho Korhonen
kansakoulun opettaja"

Lähde: Aakusti, savolaisuuven iänenkannattaja 2/2010, s. 16-17

******************************************************************************

Tuumailen, kirjoittaisinko tänään kirjeen, jonka jälkeläiset saavat avata vuonna 2111. Siitä syntyisi myös ylistyslaulu Kuopiolle, mutta haetanneeko tuo mittää. Kasvattaisin ennustuksessani Kuopion onnellisten ihmisten onnelliseksi kaupungiksi, missä vauvat syntyvät onki kädessä ja sukset jalassa. Lähiruoka on arvossaan, kun jokaisella on onki omasta takaa ja rannoilla ilmaiset soutuveneet soudeltaviksi, kalat Kallaveden puhtaista aalloista nostettaviksi. 

Ja mitäpä muuta kirjeeseeni kirjoittaisin? Kirjoittaisinko, että kun tarpeeksi kauaksi eteenpäin (tai helikopteriamallin mukaisesti: ylhäältä käsin)omaa elämäänsä katsoo, surujaan ja ilojaan, tietää hitusen enemmän, mitä tarkoittaa perspektiivioppi. Ei niin pahaa, jossei jotain hyvääkin. Ei niin hyvää, jossei jotain pahaakin. Ja sitten on puhdas hyvä: ilo ja onni, onhan. Suattaapa hyvinnii olla niinnii.    

luopuminen

Paluumuuttaja ja paluumuuttajan mies ostavat uuden kodin matalaenergiatalosta.  Upouusi kerrostalo seisoo järven rannalla. Kodilta tuntuu niin. Ja mikä parasta: omatunto on ilmastonmuutoksen suhteen hyvä, sillä  matalaenergiatalojen suunnittelun lähtökohta on kestävä kehitys. Tavoitteena on, että energiaa, sähköä ja vettä kuluu vähemmän ja uusiutuvaa energiaa hyödynnetään tehokkaasti.

No, ei niin hyvää ettei jotain huonoa. Eräänä aamuna he heräävät kylmyyteen ja katsovat ikkunaruudun läpi ulos juodakseen  silmillään järvimaisemaa. Mutta himpun verran on kurkittava että heidän läpitunkeva katseensa pääsee euforian lähteille:

Huoltomies tulee hätiin, parahtaa jäisen lasikuvion edessä "huh, huh" ja kertoo että on menossa ensi viikolla talotekniseen koulutukseen. Apua tulee melko varmasti, jahka hän oppii säätelemään matalaenergiatalon lämpötiloja keskustietokoneella.  Ensin teoriassa. Sitten käytännössä. Koneellinen ilmanvaihto on hieno asia - kunhan se saadaan kunnolla toimimaan.  Sisäilma on tai tulee olemaan joka suhteessa laadultaan hyvä. Ja ilmasto kiittää. (Ihan pikkuisen heidän mielessään käy hirsitalo, joka hengittää ihan itsestään ja jonka melkein meinasivat ostaa.)

Eihän tässä muuten olisi hätää, peitteitä on ja villapaitaa, mutta kun paluumuuttaja  käyttää hengityslaitetta öisin, hän herää muutaman tunnin puuskuttelun jälkeen kurkku tulessa ja nenä vedessä: elimistö ei riemuitse kun sinne työntyy letkun kautta kylmää ilmaa. Protesti on valmis.

Hän kääntyy hengityslaitevalmistajan puoleen ja tilaa  kostuttimen. Sen pitäisi automaattisesti säädellä hengityslaitteen puhallusilman lämpöä ja kosteutta. Lisävinkkejä satelee uniapneaa sairastavilta  kohtalotovereilta, jotka ovat neuloneet parimetrisen hengitysletkun ympärille käärmemäisen pötkylän.  Kyllä sillä letku ja letkun sisällä kulkeva ilma lämpiää. Virkkuutaito vain on ollut kauan jäissä. Lämpiäisipä sekin kun tarvis on kipeä.

Mitäs kivaa keksisi sillä aikaa kun huoltomies on koulutuksessa?

Amme! Siihen olisi ihana pulahtaa, kun huoneissa on viileää.

- Joo, syttyy paluumuuttajan mies oitis ehdotuksesta. Vaimolla on selevät sanat, nokka vain välillä tuhisoo, mies tuumaa.   (Kuis hää nyt noin nopiaan innostu, aattelee paluumuuttaja mutta pitää sillä erää aatokset ominaan.)

He käyvät muistelemaan vannakokemuksiaan liittonsa alusta. - Kuinka lapsetkin silloin kun olivat pieniä ja vielä pienempiä, nauttivat kylvyistä.   Saati me,  silloin. Ja takuuvarmasti nyt. "Ennuste perustuu kokemukseen", tulee yhdestä suusta ja silloin on lupa läpsäistä kädet vastakkain ja hihkaista: onni minun.

Ei kestä kauan aikaa kun amme seisoo kylpyhuoneessa. Valkoisena kuin puhdas omatunto.

Hetkinen… jokin tässä nyt mättää. Tottahan he tietävät, että amme nielee vettä ja energiaa enemmän kuin suihku, mutta kuinka paljon enemmän, sitä he eivät "muistaneet" laskea, kun ummistivat silmänsä numeroilta; olihan niin suloista muistella vanhoja aikoja. Ammeen täyttäminen lämpimällä vedellä ei ole pelkkä kotitaloutta rassaava rahakysymys kohonneine vesilaskuineen, vaan sotii kestävää kehitystä vastaan. Ilmasto sen kun lämpenee.

Miksi ihminen huijaa itseään? Toimii ennen kuin ajattelee loppuun asti tekonsa vaikutuksia. Tietää jollain tasolla  mutta tekee vahinkoa täysillä. Mutta  tulee hetki, jolloin teoreettinen tieto menee perille asti, luihin ja ytimiin ja ilmastoon. Ja käytännön toimiin. Eläköön omatunto - tai mikä nimi "sormet sanoo soo-soo-soo" -herättelijällä onkaan. 

Valkoinen amme kylpyhuoneen nurkassa on heille nyt kuin värinsä vaihtanut musta syntisäkki. Siitä huolimatta he korkkaavat 'tehtyä ei saa tekemättömäksi' -kapineensa ja lilluttavat  pohjalle ohuen kerroksen vettä, mutta vilu niin matalassa vedessä kölliessä tulee. Kylpyammetta ei saa täyttää, sitä ei voi käyttää, siltä näyttää - jos ilmasto itkee.  Omatunto makaa ammeen pohjalla. Pois ei samu sirkkaa häädetä. Vedellä ei omatuntoa hukuteta.

- Myyvvään amme jollekulle! paluumuuttaja parahtaa.

Ai niin, sehän olisi vain poissa silmistä, poissa mielestä -takinkääntötemppu. Ei käy. Uusi kylpijä lorottaisi  ammeen tietysti täyteen vettä. Ilmastonmuutoksen kannalta yks lysti, kuka toimii  kestävän kehityksen jarruna: minä  vai  tuntematon kylpijä.  Samasta syystä sitä ei voi  lahjoittaakaan. Mieleen juolahtaa kipata amme Pelastusarmeijalle tai Punaiselle Ristille, mutta mutta… ehtona pitäisi olla: vannaa ei saa vedellä täyttää.  Milläs sitä voisi vahtia. Ei millään.

- No, jospa se toimisi lehmien juottokaukalona, mies keksii. -Tai siitä tehtäisiin meille syöttökaukalo. Muistatko aapisen tarinan, missä vanhukset laitettiin  syömään tuvan nurkkaan, kun rötväävät niin. Nyt ennakoisimme tulevan tosiasian. Kyllä soppa ammeessa istuen maittaisi.  Silmät ja suut  toinen toisiamme vasten, mutta silti niin myötä, muisteltaisiin turvakaukalossamme muitakin aapisen tarinoita. Toimittaisiko amme myös sohvan virkaa? Vuorataan pohja tyynyillä. Saunan ovi vaan auki, niin lämmintäkin hiipii varpaille ja sormille ja joka paikkaan.

- Joo, tai tehhään siitä kakkosvene suareen. Se ensmäenen vene ku karkas rannasta ja uppos. Kunnon venemateriaalia tämä puatti on, lasikuijjulla vahvistettu. Laetoihin vuan pitäs viritellä jonniinmoeset tuet, vakkaottajat, ettei tuunattu puatti vesillä keikaha. Piiiitkät riu'ut, kyllä sinä ossoot uatella ja tehhä, paluumuuttaja kiittelee miestään, joka jo rupeaa katselemaan käsiään, kääntelee niitä mietteissään. Ja raapii sitten korvallistaan.

Niin että jos ensi kesänä Kallavedellä havaitset "veneen" ammeennäköisen, ei tarvitse hieroa silmiä, sillä näet ihan oikein.  Siellä paluumuuttaja ja sen mies soutelevat kohti saarta.

Tai onko turvallisempaa istuttaa ammeeseen kasvimaa? Pohjatulppakin on valmiina, jos liiaksi ropisoo taevaalta vettä. Puput eivät kykene kasvihuoneen liukasta seinää pitkin kiipeämään: jäisi niiltä salaatit saamatta. -Ideointi jatkuu. Ammeamme meni mutta jotain muuta tuli. Tulee.

Sen saat mistä luovut. He tietävät vihdoin mitä tuo omituinen sanonta sisällään pitää.

***
Muttamuttamutta. Einmal ist keinmal. Vanna viettelee: entäpä jos jouluna täyttäisi sen lämpimällä vedellä ja kylpisi koko vuoden edestä.


Pakinaperjantai: Luopuminen

paluumuuttaja etsii isää

Isä, isyys, muisto isästä - tai isyydestä on mustaa ja valkoista valokuvablogin haaste.

Isästäni (1915-1974) on maalattu muotokuva. Ei omaisten toimesta vaan työnsä tähden. Hän kuoli 59-vuotiaana, kolmekymmentäkuusi vuotta sitten. Muistan kuin sumussa tilaisuuden, missä muotokuva paljastettiin.  Musiikkia, muistoja, hataria. Isä poissa. Elämäni oli tuolloin niin täysi, suru niin tiivis. Kuin säkki.

Muotokuvasta on muistojeni laatikossa vain postimerkin kokoinen valokuva. Rohkaisin - nyt kun olen muuttanut takaisin Kuopioon lapsuuteni ja nuoruuteni maisemiin -,  mieleni ja otin yhteyttä sairaalaan: missähän isäni muotokuva on ja jos se on tallella, voinko tulla katsomaan ja ottaa  valokuvan. Sain ystävällisen vastauksen: tervetuloa kuvaamaan. Maalaus on sisätautiosaston poliklinikan seinällä.

Lähdin tänään matkaan. Ujostutti astua ovesta sisään, etsiä. Tunsin itseni pieneksi tytöksi suuressa sairaalassa. Puristin kameraa kassissani. Löysin poliklinikan, missä oli autiota.

Kurkistin kulman taakse.

Isä!

Hätkähdin.

Äkkiä tunsin elävästi hänen rakkautensa  ja huolenpitonsa minua kohtaan. Hän oli aina niin hyvä minulle. Lähdin kotiin  järkyttyneenä: yhtä aikaa ilossa ja murheessa. Miksi he joiden soisi olevan elossa, eivät ole. Miten on mahdollista että isä kuoli varhemmin kuin mitä minulla, hänen tyttärellään, on nyt ikää. Miten leiviskäni käytän?

 

Mustaa ja valkoista: isä 

edit

Juuri kun tämän kirjoitin, muistin mitä isä minulle ja kaikille kohtaamilleen ihmisille, niin terveille kuin  sairaille, nuorille kuin vanhoille sanoi: "Kenenkään ei pidä kätkeä kynttiläänsä vakan alla; olkoonpa liekki pieni tai suuri."

Niin sanoi.

paluumuuttajan onnenhetkiä Puijolla tänään

 

Aika entinen palaa. Hiihtelin Puijolla 1950-luvulla ja nyt taas 2010. Luminen ja puhtaanvalkoinen on latu. Olipa pitkä lenkki elämän halki mutta pääsin kuin pääsinkin takaisin  marraskuun lumitähtiin Savvoon.

paluumuuttajan painajaisia

Täällä olla höllötetään, Kuopiossa, paluumuuttajan onnelassa. Paluumuuttaja kulkee kaduilla ja kujilla ja muistelee menneitä ja katsoo nykyisyyttä suoraan silmiin: vauvantuoreet ovat hänen vanhat silmänsä  näissä maisemissa. Kuherruskuukausi jatkuu… kunnes kulkee liian pitkälle ja kurkistaa  kaivoon missä asuu totuus, kiertelemättä. Hän näkee. Sen jälkeen on pakko turvautua luettuun:

- Asiat joita ei voi muuttaa, kannattaa hyväksyä ja mieluiten nöyrästi... tai sinne päin (Franciscus Assisilainen).
- Vertailu on lyhin tie maanpäälliseen helvettiin (Jussi Vilska, Myrkytystietokeskuksen johtaja).

Ehkä edesmennyt Jussi Vilska kuitenkin opetuksestaan huolimatta sallisi, että paluumuuttaja kuuntelee nyt laulun Koskaan et (Kuopio, rakastettuni) muuttua saa.

Kuva on Pasi Kauniston you tube -versiosta. Paluumuuttaja oli kansakoulun ekaluokalla vuonna 1953. Hän laulaa nyt  Pasi Kauniston mukana täysillä. Ei saa Kuopio muuttua, ei saa, ei saa, ei, ei, ei.

Hän lähti Kuopiosta 1965, yhdeksäntoistakesäisenä. Palasi Kuopioon 2010, yhdeksäntoista plus kesäisenä.

KUOPION TORIREMONTTI

Viisaiden miesten viisaudet mielessään paluumuuttaja käyskentelee pitkin Kuopion torin laitaa, samaa mitä pitkin koulutie kulki viisikymmentäluvulla, ja viheltelee  askeltaessaan remonttipolulla   (musiikki kuulema auttaa kestämään kipua jos minkäsorttista) Juha Vainion Käyn ahon laitaa mä ilman paitaa. 

Paluumuuttaja kurkistelee monttuun mikä silmiin aukeaa. Mualiman napa on reväisty auki. Aivojen  katastrofikeskuksessa paluumuuttaja kohtaa suoraviivaiset  tunteensa  ilman silittelyjä, selittelyjä, hyvittelyjä. Ei auta myönteinen ajattelu, ei. Ruma on ruma ja kaunis on kaunis. Ääliömäisyys on ääliömäisyyttä. Viisaus viisautta. Niin se on sanottava kuin sen aattelee. Ilman kuorrutuksia.

Tasapainoon pääsemiseksi paluumuuttaja turvautuu tuttuun keinoon: vähättelyyn. Mitäpä minä tietämään mitään mikä on Kuopiolle hyväksi. Yli neljäkymmentä vuotta sitten täältä läksin, oma syy, mitäs nousin etelän junaan, hän tuimistelee. Ei ole nyt varaa mestaroida, ei ole muuta mahdollisuutta  kuin nieleksiä muutos. Purkakoot kalahallin, myllätköön torin. Tulkoon markkinatalous. Menköön historia.  Joku kertoi, että torin alle rakennetaan lisää parkkitilaa ja ah ja oh, sinne tulee kenties huhujen mukaan vallan myymälöitä, Helsingin Asematunnelin malliin. Tai vähintäinkin torin uumenista on suora yhteys Aapeliin, kauppakeskukseen: eivät kastu ostokset eivätkä ostajat  jos ulkona sataa. Pääsee kuivin jaloin autosta kauppaan, kaupasta autoon ja kotiin. Väärin! Joukkoliikennettä tulisi kehittää ja tehdä sen käyttö houkuttelevaksi jo ilmastonmuutoksen vuoksi.

"Markkinavoimia juuri lähdin karkuun kun Helsingin hulinat heitin", paluumuuttaja kieppuu suossa siellä, vetelässä täällä. Yhdessä  vaiheessa hän joutui joka päivä kulkemaan Asematunnelin halki päästäkseen työpöytänsä ääreen.  Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.  Maan alta maan alle. Tunnelista tunneliin. Pahassa saattaa sananlasku pitää paikkaansa mutta entä hyvässä? Klassisesta kauneudesta tahtoo juopua kyltymättä, niin kauan kuin elää vaikka välillä olisi ollut kuinka kauan poissa.

Alla olevan kuvan kaltaista ihanuutta, juuri tuossa kohdassa, ei  Kuopiossa tänään ole. Paluumuuttaja asioi nuorna tyttönä  poikalyseota kulmittain vastapäätä olevassa kauppakartanossa, joka seisoi vankkana pystyssä torin laidalla ja ylläpiti uskoa siihen ettei mikään kyllin hyvä häviä, ei muuksi muutu:


kuvan omistaa Kuopion kulttuurihistoriallinen museo, kuvaaja Tuttu Jänis

SAASTAMOISEN KULMATALO ON PURETTU

Paluumuuttaja seisoo mietteissään torin laidalla ja silmäilee alta kulmain Anttilan tavarataloa. Niinpä. Joopa. Ennen siinä oli Saastamoisen kulma. Noin vain vanha arvotalo purettiin seitsemänkymmentäluvulla. Ajateltiin Amerikan tyyliin, että nytpä tahdon olla ma, halpistavarataloketjun rakentaja. Arvokas kivitalo vuosimallia 1882 nurin. Äkkiäkös purku kauhakuormaajalla käy, ja uusi ja isompi betonitalo tilalle. Finnjetiin, joksi kuopiolaiset sen ristivät, mahtuu enemmän tavaraa, tarpeellista ja rihkamaa.

Tavarataloketjulle  annettiin seitskytluvulla nimeksi HEPS. Näpsäkkä nimi, keksijäverbaalikkojen  mielestä. Nyt korttelissa on Anttila vuokralla. Onneksi alakerran ruokakaupan nimi on Veljmies tuomassa hiukkasen sanallista lohtua veljmiehen kaipuuseen, sillä kyseinen patsas on kauppahallin edestä viety remontin vuoksi jonnekin, paluumuuttaja ei  tiedä minne. Hänen kotonaan reipastelee  ristipistoliinan päällä Veljmies-pienoispatsas, jonka hän sai lahjaksi kaukoviisaalta työtoverilta, häneltä, joka firman taide- ja arkkitehtuurikirjat toimitti. Ehkä hän on toiselta ammatiltaan selvänäkijä.

Kuopio ennen ja jälkeen -toivioretki jatkuu.

SATAMAN ASUINALUE likellä sukkahousumurhataloa (1965)

Paluumuuttaja jättää torin ja suunnistaa satamaan. Sinne hän ei lapsuutensa viisikymmenluvulla saanut mennä. Sammon muikkuravintola oli raja: kun se näkyi, oli paras laittaa jalkoihin jarrut ja kääntyä takaisin kotiin. Lähes koko satama oli varastoaluetta; ties mitä siellä saattoi tapahtua eikä vaan saattoi vaan tapahtuikin. Likellä oli talo missä sukkahousumurhat vavisuttivat koko kaupunkia. Paluumuuttaja oli silloin kahdeksantoistavuotias; nuoret naiset linnoittautuivat tuolloin  illoiksi koteihinsa. Porraskäytävät olivat sukkahousumurhaajlle,  jota ei heti saatu kiinni, elävää ja potentiaalista uusintanäyttämöä. Toinenkin murha tapahtui mutta ei porraskäytävässä kuten ei ensimmäinenkään. Joka kerran kun paluumuuttaja tuon puutalon ohi kulkee, hän muistaa murhat. Lähellä on Kuopion vankila. Sitä on laajennettu. Vangeilla ovat kauniit Kallavesinäkymät.  

No, tikulla silmään joka vanhoja muistelee, satamaan siis. Reippaasti ja mieluiten vailla ennakko-odotuksia ja ennen ja jälkeen -tunnelmointia.  Likellä Kallavettä on moderni asuntoalue, enimmälti hohtavan valkoisia  taloja ristiin rastiin ja ripirinnan kuin… kuin, kuin valkoisia kärpässieniä nousee  näkymästä  pyytämättä paluumuuttajan mieleen. Noh, noh, nyt kunnolla, ei kaikkea mitä ajattelee kannata kirjoittaa.  Vai että myrkkysieniä. Ei sitten. Mutta kun lähimuisti vanhemmiten heikkenee, ei muista mitä edellisessä lauseessa on kirjoittanut joten paluumuuttaja jatkaa matkaa ja kirjoittaa mikä silmiin sattuu ja mieleen juolahtaa.

Ei voi olla totta. Onpas. Satamassa on toden totta uusia kerrostaloja mutta aluehan on täyttä slummia. Kapean rännikadun molemmin puolin tulevat talot olemaan niin liki toisiaan että toisen talon ikkunasta voi tuijottaa suoraan kapean kadun yli naapurin syliin ja niin saa tietää, makaako toinen vai nouseeko sijoiltaan, laiskako on siivoamaan vai tekeekö sitä päivät pääksytysten. Mitä lehteä lukee, mitä ohjelmia töllöttimestä katselee, milloin nukkumaan menee ja mitä  kaikkea ylösnousun ja maatepanon väliin tuntemattoman mutta yhä tutummaksi ruudun takaa tulevan naapurin päivään kuuluukaan - sen kaiken   saa tietää vaikkei tahtoisi. Mutta mitä sillä tiedolla tekee?

Onko talot rakennettu niin tiuhaan ettei ikävä pääse yllättämään ja omat murheet unohtuvat kun saa naapureiden  touhuja mielensä virkistykseksi tai jopa omaksi opikseen katsella. Häveliäämmältä aika kuluu kiintoisasti, kun vetelee verhoja edes ja taas, just sen verran että saa päivänsäteen silmilleen muttei naapurin katsetta yksityisalueelleen. Toisaalta jollakulla voi kateus vaania jos yli sietokyvyn näkee: jospa niillä näyttää olevan kauniimpi koti kuin oma on, ja pöydässä paahtopaistia, mitä itsellä ei, kun... tai mitäpä sitä selittelemään, kun ei niin ei.  Entä jos huomaa, että toisilla kukkii seuraelämä ja nauru näkyy ja raikaa, ja itsellä on tarjolla syystä tai toisesta kotoista ei oota. Kahdenkeskisistä kynttiläillallisista puhumattakaan. Kell' onni on, pankoot verhot eteen.

Tiukassa kaavoituksessa riskit kasvavat. Vertailu on lyhin tie maanpäälliseen helvettiin, niinhän Myrkytystietokeskuksen johtaja elämänkulkijoita opasti. Kateus vie kalatkin vedestä saati mielenrauhan. Paras lähteä satamasta pois ja etsiä kadonnutta aikaa varmasta paikasta. Paluumuuttaja päättää lähteä suojellulle alueelle, Puijolle. Luonto on iloni, lohtuni, paluumuuttaja tietää.

Puijo! Koskaan et muuttua saa -kehto keinuttaa ja kutsuu.




PIHLAJALAAKSO PUIJON KUPEELLE

Paluumuuttajan pahin painajainen paljastui eilen, kun hän luki aamun lehden.  Puijon reunalla olevat ikikuuset on osin kaadettu jo! Eikä kukaan varoittanut. No, seitsemän hehtaaria aluksi, mutta silti. Kun ikikuuset menevät, asuinalue nimetään Pihlajalaaksoksi. Luonnonmukaisesti. Sillä lailla. Alue on pimeä ja aukeaa pohjoiseen, mutta lehdessä seisoo, että se on valoisa ja avautuu etelään - tai  ikään kuin etelärinteeseen. Paluumuuttaja ei ennen tiennytkään mikä on ilmansuunta joka on ikään kuin etelä. Se on näemmä pohjoinen. Tai voi se olla vaikka itä. Tai vaikka mitä. Oppia ikä kaikki.

Puijon kupeessa Antikkalan rinteillä paluumuuttaja lapsena puusuksilla hiihteli. Kansanhiihtoa suoritti tunnollisesti. Kilometrit kirjasi ruutuvihkoon. Se oli kunnia-asia. Nahkaremmit pitivät hyvin ja suu puhui Maijan kanssa mukavia. Nyt paluumuuttaja vain kiljuu. Puut nurin. Ei tule ikä ja vanhuus yksin. Hän muutti tänne jotta hiihtäisi lapsuuden ladut uudestaan. Mutta missä? Kai järven jäällä. Sitä ei voi tuhota.

Kiitos. Tai siis ei kiitos. Hän menee tästä puurolle minne pudottaa raskaat kyyneleensä. Huuhtoo entisen Kuopionsa voisilmään.

Eräs kaupungin töissä leipäänsä tienaava pyysi jo vuosia sitten paluumuuttajia kirjoittamaan mitä näkevät ja kokevat kun Kuopion rakennuskantaa katselevat. Paluumuuttoa Kuopioon harkitseva oli  tuolloin hurmoksessa. Silmät pysyivät kiinni kuin hyvässä unessa.

On aika sulkea ja aika avata. Siristää kun sarastaa. Turha itkua tiristää. Lastenloru on viisas: Kissa istuu ikkunalla, kutoo pientä sukkaa, elä itke kissarukka itkus menee hukkaan.  Ja kullakin on makunsa. Joku viihtyy tiiviissä ympäristössä, toinen ahdistuu. Paluumuuttaja muutti miehensä kanssa Kallaveden partaalle.  He käänsivät selkänsä  Kuopion keskustalle.  Silmä viettää järvelle asti kauas horisonttiin.  Kallavettä ei onneksi voi hörppiä kuiviin eikä  kaavoittaa - kunnes he kuulivat, että talon eteen mahtuu yksi  viisikerroksinen talo.  Tai muutama. Mutta tänään onni on omanansa kun paluumuuttaja siirtyy ikkunan ääreen. Vettä juo. Kallavettä.

Reilusti.

Pakinaperjantai: Epäreilua