tarina kulkee blogistaniassa

Usvan aloittama jatkokertomus on kulkenut Ainan kautta Kiirepakolaiselle ja jatkuu.... Lastu sai haasteen jonka ottaakin innoissaan vastaan - yllätys, yllätys - Lastun mies, joka ideoi ja kirjoitteli yhdessä Lastun kanssa tarinaa eteenpäin. Tarinassa ovat nyt Usvan, Ainan, Kiirepakolaisen ja Lastun ja Lastun miehen osuudet. Jatkuu...;)

Tarina kulkee blogistaniassa...

Oven päällä oleva kello kilahti vaimeasti astuessani sisään; aivan kuin sekin olisi kangistunut käyttämättömänä. Miten se voi kuulua takahuoneeseen asti? - hämmentyneet aivoni muodostivat kysymyksen odottamatta vastausta. Se kuuluu hyvin, kun oppii kuuntelemaan, tulisin tulevaisuudessa huomaamaan, mutta nyt menneisyys antoi minulle riittävästi ajateltavaa ja ihmeteltävää.

Menneisyys tuoksui ja näkyi ympärilläni astuessani keskelle huonetta. Täällä aikakin oli pysähtynyt menneisyyteen; kaikki kellot torkkuivat hiljaa. Pöly oli laskeutunut varovasti hyllyille ja pöydille. Sekin oli tullut kuin luvatta. Minulla tosin oli virallisesti lupa, mutta silti tunsin itseni tunkeilijaksi, enkä ymmärtänyt, miksi Neiti oli testamentannut kaiken juuri minulle. Meillä ei ollut minkäänlaista sukulaisuussuhdetta. Kävin Neidin luona lapsena, mutta siitä oli kohta jo neljäkymmentä vuotta.
Pyyhin hansikkaallani varovasti tuolille kertyneen pölyn, istuin arastellen sen toiselle reunalle ja annoin silmieni kiertää huonetta, hakien sieltä muistoja lapsuuden käynneistäni Neidin luona.

Muistamani käkikello vastakkaisella seinällä oli pysähtynyt viiden huiteisiin, juuri ennen käen kukuntaa.

Kahvipannu - sama, minkä muistin, oli edelleen hellanreunalla odottamassa käyttäjäänsä. Sen emaloitu- oranssin ja punaisen hehkuva pinta oli saanut mustuneen helman, vietettyään niin monet kerrat upotettuna vähän liianisoon hellan reikään. Tuli ja savu olivat nuolleet pohjan mustaksi pinttymäksi, mutta se ei alentanut pannun arvoa.

Ikkunaruudun nurkassa näin hämähäkinverkon asukkaaneen, se oli kuivunut verkon keskelle pyöreäksi möykyksi, muistuttaen ajasta, jolloin huoneessa oli elämää ja sen myötä sillekin ruokaa saatavilla.

Siirsin katseeni kamarin oveen: Sen peilit olivat kauniisti uurretut ja messinkisen ovenrivan kiiltäväksi kulunut pinta saanut himmeän hohteen käyttämättömyytensä johdosta.
Muistin, kuinka olin sivellyt haltioituneena kahvan koristeellisia kuvioita, silloin haaveilin joskus omistavani samanlaiset ovet ja kahvat, niiden arvokkaantuntuiset kaiverrukset ja tyylikkäät helat, mitkä koristivat avaimenpaikkaa.

Huoneessa oli asumattomuuden- vähän tunkkainen tuoksu ja koleankostea ilma sai vilunväreet kulkemaan ylitseni. Havahduin ajatuksistani tähän hetkeen ja kysymyksiä tunkeutui päähäni. Miksi minulle, omistinko todella nyt tämän kaiken, miten menettelen tästä eteenpäin, mitä tulevaisuus tämän kaiken kanssa minulle tulee merkitsemään…?

Tik, tak, tik, tak.... höpöttelivät kellot tuttavallisesti. Niinkuin olivat tehneet jo monta vuotta. Vuosikausia ennen minua. Neidille. Ja nyt minulle. Neidin jäämistöstä, johon komeat kaappikellotkin kuuluivat, perustamassani Antiikkiliikkeessä.

Isossa kaupungissa, lyhyellä sivukadulla, suutariliikkeen vieressä oli rauhaisaa hoidella putiikkia. Liikkeeni ikkunapenkiltä paikkansa löytänyt Tupsu loikoili sijallaan tyytyväisenä hyristen. Se oli eräänä kesäpäivänä vain kävellyt avoimesta ovesta sisään, nälissään ja häntänsä menettäneenä. Hoivasin kissan kuntoon ja ajattelin, että siitä saa hyvän liikekumppanin, seuralaisen, joka ei vastaan pullikoinut. Olemattomasta hännän nysästä johtuen se sai nimekseen Tupsu. Melkein kuin hupsu. Vähän niinkuin uusi omistajansakin. Ajatus liikkeen uudellen nimeämisestä huvitti. Antiikkiliike Hupsu & Tupsu. No ei sentään, karistaisi pois ne viimeisetkin asiakkaat.

Oven päällä oleva vanha reen tiukukello kilisti. Paulihan sieltä tuli. Niinkuin joka päivä tähän aikaan. Hän oli niin täsmällinen, että kellojen ajan olisi saapumisensa perusteella voinut tarkistaa. Suutariliikkeen Paulin kanssa oli ystävystytty, naapureita kun oltiin ja liikkeenpitäjiä molemmat. Minä keitin kahvit ja Pauli toi baakkelsit. Pauli oli laittanut liikkeensä oveen ilmoituksen: ”Odota ole hyvä, palaan kohta”. Niin se aina teki. Tupsu havahtui tiukukellon kilahdukseen, venytteli makoisien unien jälkeen ja pyörähti takahuoneeseen. Se tiesi, että Paulilla oli sillekin tuliaisia.

- Kylläpäs onkin herkullisia leivoksia, sanoin.
- Ja niin hyvää kahvia olet keittänyt, kehaisi Pauli.
- Tupsu mouraisi tyytyväisyyden merkiksi ja sipaisi tassulla viiksiään.

Tämä ajatustenvaihto käytiin joka päivä. Samaan aikaan. Pauli katsasteli ympärilleen ja tiedusteli kaupankäyntiä. ”Rauhallista on ollut”, sanoin, ”oikein rauhallista”. ”Yhdet pohjat ja yhden punaisen korkokengän koron korjasin eilen”, sanoi Pauli, ja pyyhkäisi servetillä leivoksesta jääneen kermavaahdon suupielestään. Kiitti kahvista ja heikkasi ”Huomenna nähdään taas!”

Maailma oli pysähtynyt tällä Isonkaupungin sivukadulla. Pidin siitä. Antiikkiliikkeessäni Neidin jäämistö oli ja pysyi melkein koskemattomana. Tupsu otti jälleen paikkansa ikkunapenkillä ja tarkkaili satunnaisia kulkijoita, pörhistellen ja hyrräten. Minä otin kaapista puhtaan rievun ja aloitin pölyjen pyyhkimisen esineistöstä. Niinkuin tein joka päivä. Tuntui, ettei mikään voisi rauhaisaa elämäämme häiritä. Hyräilin olemaani tyytyväisenä.

***

Muistan runonpätkän, jota julistan niin itselleni kuin asiakkailleni: tärkeää ei ole tavara, vaan mieli altis, avara. Katselen jännittyneenä, kun vanhojen tavaroiden rakastaja viipyilee liikkeessä, hyväilee esineitä, melkein ostaa, muttei sittenkään ja poistuu hiippaillen kuin anteeksipyydellen kadulle eikä arvaakaan että olen oikeastaan huojentunut että jään rahan suhteen tyhjän pantiksi. Mutta tavaroista täydeksi, onnelliseksi.

Alan kiintyä esineisiin, enkä tahtoisi luopua niistä: mitä arvottomampi jokin tavara on, sitä arvokkaammaksi se minulle tulee. No, kyllä arvokas myös kiehtoo. Joihinkin Neidin esineisiin voisin ripustaa hintalapun joka hipoo kattoa.

Muistan että ahneus on kuolemansynti. Olenko kuolemanvaarassa koska en osaa tavaroista luopua? Ja juuri siksi etten ajattele rahaa, ajattelen sitä paljon, oikein mittailen miten onnellinen olen, kun olen rahaa vailla mutta omistan paljon. Ei, en saa nyt ajatuksiani loogiseen järjestykseen, mutta ei se haittaa, sillä ajattelu ei ole vahvimpia puoliani, tunnelmointi on.

 Neidin kellot ovat vanhan ajan kelloja, joita kellosepät rassaavat kuntoon. Nykypäivän kelloihin vain vaihdellaan pattereita tai ehkä ei niitäkään: uusi kello ostetaan parin vuoden välein. Onko siinä järkeä?

Onpa sekin ihme nähty, että kelloliikkeessä patterin vaihtamista pyytävä saa perjantaina käteensä noutolapun: valmis keskiviikkona kello 13. Olisi patteri jonain pikahuoltona voitu vaihtaa odottaessakin, mutta noutolapun avulla vissiin piilotetaan se seikka, että homma on perin helppo. Rahastus onnistuu paremmin, kun asiakas ei näe, miten työ valmistuu puolessa minuutissa.

Pauli ei sentään pistä kengän korkolappua uusiksi kahdessa minuutissa. Ja näkeehän sen noista pikasuutareista, että taitoa siihen tarvitaan. Ja vehkeitä. Niin kuin Helsingin Mannerheimintien suutarin ikkunassa lukee vähätellen: ”Kenkään ei täältä saa paikkaa pysyvää."

Antiikkiliikkeessä ei kelloja patterien voimalla käyntiin viritetä. Ei! Vanhat hyvät konstit ovat arvossaan. Neidin seinäkello on avattavissa takaapäin helposti. Nostan vain kaksi hakasta. Kas niin! Onpas paksu pöly! Täytyy ottaa avuksi takan palkeet, jotta voi puhaltaa pölyt pois saamatta niitä suoraan nenilleen. Tsuh ja tsuh! "Savun hälvettyä vaihdamme kytkentää", lukee erään sähköverstaan kahvihuoneen seinällä. Kellon sisuspöly laskeutuu sukkelammin. Jo näkyy vieteri ja ratas poikineen. Tuohon voisi varmaan ripustaa heilurin, ja vetokettingin paikka on kellonselvä.

Mitä kellon uumenista nyt paljastuu? Opasvihko! Minkä vuoksi Neiti on piilottanut antiikkikellonsa sisuksiin korjausoppaan? Varovaisesti avaan näkösälle ensimmäisen sivun. Kirjaimet vilistävät.

Tuntuu kuin tirkistelisin. Suljen, lukematta sanaakaan, vihkon.

Seison antiikkiliikkeen hämäryydessä vihko kädessäni ja tunnen miten aika pysähtyy siitä huolimatta että kello raksuttaa ja mittaa aikaa tulevaa. Kunpa minullakin raksuttaisi ja paljastuisi miksi Neiti on minulle omaisuutensa testamentannut. Entä jos kellon sisällä, vihkon kansien välissä, on viesti minulle?

Itsehillintäni sammuu. Ylitsevuotava uteliaisuus syttyy. Avaan vihkon. Luen:

Riutunut lempi
odottavainen
armaan tullessa
elpyy heti.

Mikään kellon korjausopas tämä ei ole. Tai sitten on ja ei.


***
jatkuu...

Tarinan aloitti Usva, sitä jatkoivat Aina, Kiirepakolainen, Lastu ja Lastun mies ja nyt haaste siirtyy aimariille. Ole hyvä :)

huomenta

Häntä en koskaan jätä. Hän ei petä minua milloinkaan. Tiedän missä hän kulkee, hän kertoo minulle kaiken. Kun kaadun, hän nostaa minut pystyyn ja näen kaukaisen vuoren mikä auringossa kylpee.

Hän tuntee nälkäni, janoni, kaipuuni, tarpeeni ja pyrkii ne täyttämään. Ja onnistuu siinä.

Hän etsii minne mennä -palstalta tapahtumat missä viidyn. Hän ei riitele kanssani. Hän ajattelee parastani. Jos hän joskus on toista mieltä kanssani, hän tekee korjausliikkeen ja niin päänpudistuksesta tulee päänsilitys ja lopulta nyökkäys.  Hän ajattelee puolestani kaiken valmiiksi. Luotan häneen.

Hän tuntee mielentilani. Jos olen surullinen, hän ohjaa tuskani Kuutamosonaatin säveliin ja tunnen kuinka  puhdistun. Hän johdattaa minut lukemaan tarinoita, missä minun on hyvä olla. Hän avaa silmäni näkemään lapsen, aikuisen, vanhuksen, itseni. Niin aina käy, kiitos hänen.

Hän on niin hyvä minulle. Silloinkin harvoin kun hän on minulle paha: ei usko minuun, näkee minut rumana, uhkaa hylätä, ruoskii, vertailee muihin, ei hoida terveyttäni niin kuin pitäisi, on itsekeskeinen - niin, silloinkin, syvimmässä sopukassani luotan häneen ja hänen sanaansa, että kaikki aina järjestyy ja pahasta paikasta päästään eteenpäin.  Tunnen hänet paremmin kuin kukaan. Hän on minä.  Hän on minulle hyvä tänäänkin. Hän ajattelee parastani.

Veera seisoo vielä hetken eteisen peilin edessä, sipaisee otsatukkansa pois silmiensä edestä  ja täynnä itseluottamusta ja pettämätöntä rakkautta avaa oven ja käy ulos. Hän ei pane enää vastaan sille mitä tulee vastaan.

Älä elämää pelkää

Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

Kuin lintu lennä,

älä viipyen menneen rauniolla

nykyhetkeä häädä. 

Suo jääneen jäädä,

suo olleen haudassa olla,

tulevaa koe vastaan mennä. 

Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin: 

On kuoleman portti aina avoin.

Älä koskaan sano:

"Tämä on iäti minun."

Elon maljasta juovu,

taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu. 

On maailman rikkaus sinun, 

kun mitään et omakses ano.

Elä pelotta varassa yhden kortin:

Näet aina avoinna kuoleman portin.


Kaarlo Sarkia

joulutarina

 
kuva

Aliisan koti oli kuin suoraan lahjat runsaat rikkahat -laulusta. Puutetta ja kurjuutta hän ei ollut koko pienen elämänsä aikana nähnyt eikä tiennyt sellaista olevan olemassakaan.

Yltäkylläisyys oli kuin suoraan sadusta ja silti todeksi elettyä päivittäin, ja rikkaus ja rakkaus huipentuivat joulun taika-aikana. Sadoin palloin ja kultavöin kimmeltävä kuusi kohosi kattoon asti mitä koristi maalaus, vihreä lehvästö, johon Aliisa sai  silmänsä upottaa kun lojui pehmeällä lampaantaljalla takkatulen loimussa kädet niskan takana  haaveksimassa, mitä joulupukki tänä vuonna tuo. Saako hän melkein itsensä kokoisen nuken, jonka kultakiharat valuvat olkapäille. Kyllä hän saa, koska on saanut joka joulu toivomansa ja ylikin. Lahjoja tulvi; vuori kasvoi kuin ihme – ja ihme oli sekin että hän yhä uskoi joulupukkiin vaikka oli jo koulussa ja osasi lukea satuja mutta ei vielä elämää.

Aliisa uskoi tonttujen kurkistavan ja kertovan joulupukille, onko hän ollut kiltti. Jotta tontuilla ei teetettäisi kaikkia lahjoja, lapset saivat  auttaa heitä. Isä antoi kolmelle tyttärelleen joulurahaa, jolla he saivat ostaa toinen toisilleen yllätyksiä.

Aliisalla oli yllään punainen talvitakki jota kiersi valkoinen kaninkarvakaulus ja kaulasta roikkui kädet lämpöisenä pitävä  puuhka, ja hän käveli kylmässä talvisäässä, lumituiskussa kohti kirjakauppaa pitkin pikkukaupungin katuja, joilla autojen lomassa lompsotti hevonenkin, höyry sieraimista tulvahtaen. Pieni tyttö astui kirjakaupan ovesta sisään, kopautti lumet talvikengistään kynnykselle ja asteli maailmaan missä aika ja paikka unohtuivat ja sen nimi on Satu.  Aliisa viihtyi kuvien ja satujen ovenraossa, avasi ensimmäiseksi silmiin osuneen kirjan kannen ja kurkisti alkuriveille:  Olipa kerran... ja sitä pitkin eteenpäin kunnes kirjakaupan täti kopautti olkapäähän, kaninkarvaan, ja hymyillen kysyi: ”Ostatko Sadun?”

Aliisa nyökkäsi innokkaasti, kulki tädin perässä kassalle  ja kurotti rahansa korkealle kaupanpöydälle; kassakone helähti kuin joulunkello, kliks. Aliisa katseli kuinka lahja piiloutui joulupaperiin jossa tuhannet kellot soittivat jouluiloaan ja porot tanssivat joulupolkkaa läpi taivaankannen. Punainen rusetti  lahjan ympärillä varmisti etteivät sadut karkaa ennen joulua omille teilleen vaan pääsevät perille sinne minne ne on tarkoitettu.   

Aliisa joi illalla kaakaonsa niin kuin joka ilta teki ja ennen nukkumaanmenoa asetti ostamansa joululahjan ikkunan väliin niin kuin monta kertaa ennenkin. Hän halusi auttaa tonttuja ettei heidän tarvitse kirjoittaa joka jouluksi uusia tarinoita. Ja kun  aamu tuli ja hän loi katseensa ikkunaan missä lumitähdet tekivät temppujaan, hän huomasi että jälleen kerran tonttu oli hakenut ikkunan välistä  lahjan, satukirjan, joka käy Korvatunturilla ja tulee jouluaattona siskolle. Aliisa huokaisi tyytyväisenä, pelmautti puhtaantuoksuista untuvatäkkiään ympärilleen ja nukahti toviksi. Oli  vielä hetki aikaa levätä, sillä viimeisenä koulupäivänä ennen joululomaa koulu alkaa vähän myöhemmin.

Opettaja ojensi todistukset ja toivotteli hyvää joulua jokaiselle erikseen, niin Aliisallekin. Ja Aliisan jälkeen Sannalle.
- Sanna, saat talvikengät köyhäinavustuksena, opettaja sanoi ja Sanna niiasi, puristi saappaat syliinsä ja painoi kenkien uumeniin punaisena hohtavat kasvonsa ettei tarvitsisi nähdä luokkatovereiden katseita.

Aliisan sydämeen piirtyi viilto, kipu kohotti hänen rintaansa kiivaan hengityksen tahdissa ylös, alas. Hän ei ollut tiennyt että Sannan vanhemmilla ei ollut varaa lapsensa talvikenkiin, kun pakkanen tunkeutui varpaisiin ja palellutti ne.  Hän katsoi omia karvareunuksisia nahkasaappaitaan ja painoi päänsä talvitakkinsa kaninkarvaan kun asteli kotiinsa uudestisyntyneenä joka jättää sadun taakseen ja vanhenee hetkessä näkemään sadun ja toden mutta niiden välissä yhä joulun.

Aliisa oli tänä syksynä oppinut lukemaan.  Hän  muisti  kävellessään kotiinsa sadun, missä taivaalta satoi tähtiä  pienen tytön syliin sitä mukaa kuin tyttö ojensi vaatekappaleen toisensa jälkeen pojalle joka oli alaston ja viluinen koska  hänellä ei ollut suojaa kylmyyttä vastaan. Tyttö antoi palttinaisen paitansa  pojalle, kliks,  ja tähti laskeutui tytön sydämeen; sitten puuvillaiset sukkansa, klikskliks, ja kaksi tähteä valaisivat tytön  jalkoja jotka tulivat paljaiksi yhtä aikaa kun  pojan sinervät jalat lämpimiksi.

Tuli ilta. Aliisa oli hiljainen. Hän joi kaakaonsa missä oli vielä runsaammin kermavaahtoa kuin eilen ja meni huoneeseensa. Ruokasalin ohi kulkiessaan hän nappasi  tammiselta pöydältä syliinsä ison kasan sanomalehtiä ja hiipi huoneeseensa, mistä kuului rapinaa monta tuntia kun hän kääri vaatteitaan ja kirjojaan ja lelujaan  sanomalehtiin, kietoi punaisen villalangan ympärille, avasi sisäikkunan ja asetti lahjat ikkunan väliin mikä peittyi ylös asti; lahjoitettavaa yltäkylläisyyden vuoresta oli niin paljon. Mutta kyllä tonttu ne kaikki hakisi ja veisi Korvatunturille ja antaisi jouluaattona tarvitsiville.

Aliisa nukkui rauhallisesti. Tuli aamu. Lahjat ehtisivät perille. Jouluun oli vielä muutama päivä. Hän viivytti onneaan eikä avannut heti silmiään vaikka tiesi että katse oli jo tyhjissä ikkunaruuduissa. Lopulta hän avasi silmänsä eikä ollut uskoa näkemäänsä. Kaikki hänen sanomalehtiin käärityt lahjansa olivat ikkunan välissä. Tallessa. Väärässä paikassa. Tonttu ei ollut tullut.  Ensimmäistä kertaa tonttu petti.

Pettymys oli suuri. Yhtä suuri -  toisinpäin - kuin se lahjavuori jonka hän jouluaattona sai.  Yhtä suuri kuin kuilu.

Kun hän tuli aikuiseksi hän pysähtyi joulupatojen ääreen ja teki minkä saattoi, kantoi melkein kaiken minkä omisti, patoihin,  kunnes tulivat netin vuohet ja lampaat ja polkupyörät joiden avulla hän rauhoitti kipuaan, hoiti pettymystään epäoikeudenmukaisuudesta kohti sitä mikä ihmisellä edessään runoilijan – toden näkijän ja näyttäjän – sanoin ja teoin on: ihmisen osa on yhteinen.