Kun lapsi syntyy, naisesta tulee äiti. Se on kuin tulivuorenpurkaus: laava valuu, kipu yltyy, purkaus saapuu ja sieltä lapsi syöksyy, elämänvoimaa täynnä. Sen jälkeen mikään ei naisen elämässä kuin ennen. Hän on ikuisesti äiti.
Lapsi on ihme. Häntä voi tuijottaa tuntikausia, hengittää sisään, pidättää hengitystä, tarttua käteen, silittää posken nukkaa, nuuhkia, nähdä kuinka hymy saapuu, täyttää silmät ja kaareuttaa huulet ja sitä yhteyttä mikä äidin ja lapsen välillä on, ei pura pakkaset, ei sulata helle, sillä side on näkymätön ja ulottuu linnunradalle ja takaisin. Äidin ja lapsen yhteydessä on mystinen vetovoima molempiin suuntiin: sydän sykkii lapsesta äitiin, äidistä lapseen, läpi elämän. Läpi elämän? Miten käy kun lapsi kasvaa ja äidin pitää kätkeä sisällensä, sykkyrälle, pikku hiljaa se side joka on mutta jota ei ole syytä kaiken aikaa näyttää, ettei se tukahduta lapsen kasvua matkalla kohti omia voimia, omaa elämää.
On kuljettava pitkä tie luottamukseen: elämä ottaa vastaan, lapseni selviytyvät. Kunkin kohdalla tulee hetki jolloin irrotan käteni heidän kädestään – vai irrottavatko he ensin – voidakseen vilkuttaa: hei, hei äiti, minä menen – elämään.
Esikoisen juoksuaika alkaa. En voi mennä nukkumaan ennen kuin olen tarkistanut että hän on sovittuna aikana kotona, tulee sillä ja sillä bussilla riennoistaan ja kaikki on hyvin. Hän tulee, tervehdin saapuvaa ja sulan syvään uneen.
Kuopus ei vammansa vuoksi opi kävelemään silloin kun samanikäiset taaperot tapailevat ensiaskeleitaan. Mutta terapian avulla hän alkaa kontata, vuotta myöhässä aikataulusta mutta onko kalenterilla väliä kun kyse on kaikkeudesta, iättömästä rakkaudesta. Lapsi ei ole saavutus. Lapsi on kaikkeus.
Mutta sitten kun hän vaappuen ja ontuen oppii hallitsemaan liikeratansa sen verran että nousee jaloilleen ja horjuu eteenpäin, huomaan, että alan itse kävellä hänen laillaan. Eläydyn vammaisen lapseni alkutaipaleelle niin voimallisesti, että tunnen hänen ponnistelunsa fyysisesti ja astun hänen mokkasiineihinsa. Eritahdissa samaan tahtiin pysyn hänen tukenaan ja turvanaan. Minulle huomautetaan kävelytyylistäni ja havahdun. Otan lastani kädestä kuin kotikoivu lehdestään. Hän astelee yhä rohkeammin vaikkei koskaan pysty normaaliin kävelyyn. Hermoradat jotka syntymän yhteydessä vaurioituivat, eivät uusiudu. Katse siirtyy pois siitä mitä ei voi saavuttaa, siihen mitä on. Hän harrastaa vammaisurheilua, uimista ja jalkapalloa. Ja huumoria laaja-alaista. Hänellä on taito puhaltaa auringon edestä pilvi pois pimentämästä. Hänet valitaan luokkansa aurinkopojaksi.
Tytär harrastaa lintuja ja viemme hänet linturetkille milloin arktista muuttoa katsomaan, milloin Liminganlahdelle, Hailuotoon, Parikkalaan. Yöpöllöretket ovat eksoottisia mutta keväiset aamut – jolloin lintuvietti häntä vetää (ja se tarkoittaa viikon jokaista aamua) – alkaa meitä vanhempia väsyttää, kun työpäiväkin on vietävä läpi täysillä ja vähän ylikin. Jospa emme seuraavana aamuna menekään
Laajalahdelle, sanomme hänelle, kolmentoista vanhalle; emme yksinkertaisesti tällä erää jaksa.
Siitä syttyy sota. Rakkauden sota. Linnut vetävät häntä puoleensa, meitä rakkaus luonnolle sydämensä luovuttanutta, intohimoista tytärtämme kohtaan, mutta työ ei anna armoa; pakko on katsoa hänen pettyneisiin, surusta laajentuneisiin kosteisiin silmiinsä ja sanoa jyrkästi ei.
Hän uhittelee: menen kuitenkin yöllä linturetkelle kun nukutte, menen koska Laajalahdessa on huomisaamuna varhain nähtävissä se ja se (olen unohtanut lajin) muuttolintu.
– Ei, et mene, Laajalahdelle on matkaa pyörällä parikymmentä kilometriä ja aamuyön tunteina liikkeellä on ravintolasta palaavia juhlijoita eikä silloin nuoren tytön ole turvallista pyöräillä ypö yksin ja rymytä pensaikoissa, ties mitä tapahtuu. Päivä on päivä ja yö on yö. Ne ovat ihan eri asioita.
En osaa ääneen sanoa sitä mitä ajattelen. Tuolloin ei ollut nettiä eikä nuorilla ollut koko maailman kamaluuksia nähtävissä ja luettavissa napin painalluksella.
Hän, vihainen, pettynyt, surullinen, sulkee suunsa ja huoneensa oven kiivaasti.
Äidinvaisto on merkillinen. Se vainuaa vaaran.
Mitä teen minä, naarastiikeri, leijonaemo, lastani henkeen ja vereen asti puolustava? Turvatakaaja. Rakastava.
Raahaan patjan hänen ovensa taakse, yläaulaan, kannan peittoni ja tyynyni ja käyn levottomalle levolle. Vain minun elävän ruumiini yli hän pääsee livahtamaan lintujen perään aamuyöllä... niin, siis ei pääse. Turvamuuri on vahva, hengittävä ja elävä. Sydän sykkii, pallea kohoaa kiivaasti, valppaana. Lopuksi vaivun rauhalliseen uneen. Kaikki kotona.
Aamu antaa huomenen. Kolmetoistavuotias avaa oven, hymyilee. On kiire aamun toimiin, vanhemmat töihin, lapset kouluun, elämä jatkuu.
***
Paljon myöhemmin.
Tytär ojentaa väitöskirjansa (aiheena teeren soidinmenot matemaattisen mallin mukaan) meille vanhemmille. Kirjan kiitoksissa mainitaan myös vanhemmat, "joista huolimatta sain väitöskirjan aikaiseksi".
Pupillit muuttuvat automaattisesti kysymysmerkiksi: ...joista huolimatta..?
– Muistatko sen kiistan Laajalahden yöllisestä linturetkestä?
Nyökkään innokkaana.
– Sinä nukuit yläaulassa huoneeni oven takana patjalla, minä avasin ikkunan, valuin saunasiiven katolle, hyppäsin siitä alas ja pyörän selkään. Paluu samaa reittiä kotiin ennen kuin heräsit. Eikä se ollut ensimmäinen kerta – eikä viimeinen. Sain siltäkin keväältä tilastoihini hienot elämykset ja tulokset.
Oi lapseni, oi. Päästä lapsesi siivilleen. Lentoon. Äidin osa.
Essuani täällä välillä hypistelen ja mietin missä ovat ne pienet kädet jotka pitivät tiukasti helmasta kiinni ja painoivat päänsä syliini turvaa etsien.
Nyt en enää makaa eteisessä patjalla enkä odota kello kädessä viimeistä bussia enkä tartu lapsen käteen ettei hän kaadu vaan luotan että elämä kantaa. Essunnyörit ovat tehtävänsä tehneet, ne on irrotettu ja lapset saavat kasvaa omaksi itsekseen. Rakkaus on vapaa ja täyttää taivaan ja maan, missä lapseni lienevätkään.
