"ei teistä mitään tule"

kuva

Kuulen  uutisen: Kuopion Yhteiskoulu, jota kävin vuosina 1957-65, lopettaa toimintansa  heinäkuun viimeisenä päivänä 2011. Koulu, jota oli perustamassa myös Minna Canth, lakkaa kaupunginisien ja -äitien päätöksellä olemasta. Olen kysellyt syitä koulun lakkauttamiseen mutta mitään  mikä menisi ymmärryskeskukseeni, en ole saanut. Saippua on liukas, niin vastauksetkin. Kuopion Yhteiskoulun 119 vuotta kestänyt historia päättyy ensi kesänä.

Kuopion Yhteiskoulun vanhoja 1964

Nyt on tekeillä muistelukirja. Yhteiskoululaiset kuulevat kutsun:

"Toivomme, että juuri Sinä kerrot meille mieleenpainuneimman tarinasi Yhteiskoulusta. Se voi olla hauska sattuma tunnilta, ikävä muisto kiusaamisesta  tai epäoikeudenmukaisesta kohtelusta koulusta. Löysitkö Yhteiskoulusta sydänystävän vai peräti oman rakkaan rouvan? Entä jäikö joku opettajapersoona mieleen? Millaisia elämänohjeita hän antoi? Et kai ole unohtanut talonmiestä tai keittäjää? Tai kouluruokaa?"

Soitan Maijalle, joka on ollut sydänystäväni Yhteiskoulun alaluokilta lähtien ja läpi elämäni tähän päivään asti. Paljon olemme unohtaneet, mutta eräs koulumuisto on jäänyt molempien mieliin. Maija jolla on valokuvan tarkka muisti, valaisee yksityiskohtia mitkä minulta ovat painuneet piiloon.

Luokanvalvojanamme toimii luonnontiedon opettaja Alma. Kerran jos toisenkin hän kaitsettavilleen katederin takaa  puuskahtaa:

- Ei teistä mihinkään ole. Ei teistä mitään tule.  Ette osaa edes käyttäytyä. Ette tervehtiä.

Olemme kolmentoista. Saamme vihiä, että Alma täyttää pyöreitä vuosia. Nyt meillä olisi tilaisuus osoittaa hänelle, että osaamme yllättää iloisesti niin että opettaja voi olla tyytyväinen ja ehkä kehaista opettajanhuoneessa: "Kylläpä oman luokkani  oppilaat tietävät miten hyvä mieli tulee huomioimisesta ja hyvästä käytöksestä." Salaseuran tavoin kokoonnumme yhteen ja kehittelemme synttäriyllätystä luokanvalvojallemme.

Tulee Alman syntymäpäiväaamu. Olemme ottaneet selvää, missä Alma asuu. Aamuvarhain ennen koulupäivän alkua  kiipeämme lahja ja kukat käsissämme  Kuopionlahden rannalla sijaitsevan kerrostalon  porraskäytävässä kerros kerrokselta ylöspäin. Kun kuulumme suuriin ikäluokkiin, meitä on paljon. Jokainen tahtoo tuoda kortensa kekoon ja olla mukana onnittelemassa.

Vihdoinkin perillä. Rohkein meistä laumasieluista kilauttaa kelloa, varovaisesti. Mitään ei kuulu. -Soita kovempaa, neuvot satelevat. -Hsss, hiljaa. Pian kellonsoittaja ottaa kuitenkin neuvosta opiksi ja rimpauttaa niin että portaikko kajahtaa.

Hiljaista on sisällä opettajan kotona… kunnes kuuluu askeleita ja ovi avautuu juuri ja juuri sen verran että näemme rakosesta oikean silmän ja puolikkaan suun.  - Mitä asiaa, kysyy nainen; Alma hän ei ole. Liekö Alman sisar, kun on niin samaa näköä. Ehkä tullut auttamaan juhlien järjestelyssä.

Kun olemme selittäneet käyntimme tarkoituksen, nainen poistuu huoneiston perälle ja palaa alta aikayksikön ovenrakoon ilmoittamaan: - Ei, opettajanne ei tule näkösälle eikä ota teitä vastaan. Menkää pois.

Tallustamme kukkapuska ja lahja sylissä kouluun, jonne ehdimme ennen ensimmäisen tunnin alkua.

Päivän aikana, kun kukaan ei ole näkemässä, opettajanpöydälle ilmestyy kulhollinen appelsiineja ja taululle liitukirjoitus:

- Ottakaa. Kullekin oppilaalle on varattu yksi appelsiini. 

Otamme, kuorimme, syömme. Hyvältä maistuu.  

edit 

Alma vei meitä ahkerasti linturetkille:

Retki Korkeakoskelle toukokuussa 1960. Välipysähdys Ahkion kanavalla.

kotipolku

lapsena ja nuorena asuin Kuopion torin kulmalla, kaupungintalon kupeella

Missä olen elämäni aikana asunut ja kuinka kauan kussakin?

Synnyn kuopiolaisista vanhemmistani vuonna 1946 Helsingissä, missä he tilapäisesti asuvat sodan aikana ja sen jälkeen kotvan. Muutan yhden vanhana Kuopioon, ensin Vuorikadulle, missä asun vuoteen 1955 ja sieltä torin kulmalle mistä lähden Helsinkiin opiskelemaan vuonna 1965.  Kulttuuri- ja kielishokkini alkaa. Evakkoutta voi kokea monella eri tavalla.

Kotipolkuni kulkee reittiä:

Helsinki vuoteen 1947 -> Kuopio vuoteen 1965 -> Helsinki vuoteen 1972 ->  Vantaa vuoteen 1976 ->  Heidelberg vuoteen 1978 -> Vantaa vuoteen 1979 -> Helsinki vuoteen 2003 -> Vantaa vuoteen 2004 -> Kerava vuoteen 2010 -> Kuopio vuodesta 2010 hautaan asti (jos toivoa voi).

Enimmät vuoteni olen asunut Helsingissä. Kummallista vai luonnollista, että pinnan alla kaikki etelän vuoteni kaipaan takaisin Savoon. Mutta kun ei ole mahdollista palata, voi ainoastaan uneksia. Kun menen illalla Helsingin kodissani nukkumaan, suljen silmäni ja avaan mieleni lapsuussaaren rannoille, paljaille hiekkaisille varpailleni, tuulelle ja auringolle - ja etenkin sateen ropinalle. Pisaroiden musiikki kesämökin katossa ei jossitteluille sijaa anna: on vain niin hyvä olla. Luomu on kaikkeuteni. Torikin, muikkukukot ja murre.

Oletan että suurin syy miksi en sopeudu etelän maisemiin ja elämänmalliin, on - ei korvien välissä - vaan korvissani. Vasta kaksituhattaluvulla todettiin perinnöllinen kuulosairaus, jonka vuoksi lapsuuden kieli, savon murre, oli ja pysyi hallussani  mutta muut kielet (kuultuna), ne, joita en ollut lapsuudesta lähtien kuullut, aiheuttivat stressiä. Kuullun vaikeus ilmenee juuri puhealueella, sitä  vastoin korkeat ja matalat äänet erotan oikein hyvin.  Jos olisin saanut kuulolaitteen jo lapsena, olisinko sopeutunut paremmin pääkaupunkiseudulle? En osaa sanoa. Niin paljosta en tiedä. Mutta yhden tiedän. Olen tullut kotiin.  Kieli on mieli.

Kun mies hämäläinen ehdottaa että eläkkeellä muuttaisimme Savoon, olen pääskysen nopeudella juonessa mukana. Täällä blogissani aihetta hehkutin ja olen niin kiitollinen kun kerroitte kokemuksianne, kuljitte etsijän rinnalla. 

Mietimme, ostammeko omakotitalon Savosta, maaseudulta, vai kannammeko pöytämme, tuolimme, sänkymme ja kaappimme kerrostaloon. Uusissa kerrostaloissa äänieristys on hyvä. Ilmanvaihtokin, väitetään. Ja huolettomuus. Kunhan vain olisi näköalaa  kun kukaties pyörätuolin kanssa on pakko aikanaan solmia yya-sopimus. Muistan sairaalasielunhoitaja Irja Kilpeläisen, joka istui Lauttasaaren kodissaan, ylhäällä kuin linnunpesässä, ja katseli merelle, horisonttiin. "Ikkunasta aukeava näköala on vanhukselle erityisen tärkeää, vaiheessa jolloin ei enää pääse yhtä lailla ovesta ulos kuin nuorena."  Näköala voi aueta  yhtä iloa tuottavana niin pilvenpiirtäjästä kuin omakotitalon ikkunasta, tuumaamme, kun vaihtoehtoja tutkailemme.  Ikkunasta aukeavasta näkymästä tulee tienviittamme. Eräs tärkeimmistä valintakriteereistä.

Katsastamme mahdollisuuksia mitä Savo Suloinen tarjoaa.  Käymme järvien rannoilla, ihastelemme omenapuupihoja. Astumme kynnysten yli koteihin jotka ovat myynnissä mutta joissa ei sittenkään tule intuitio: tämä se on, just tämä eikä mikään muu. Realismi ja romantiikka käyvät vuoropuhelua keskenään. Ikä heristelee sormiaan. Kesä on kesä, kivahan nyt on nurmikkojen välisillä poluilla kierrellä, mutta entä kun tulevat jää ja pakkaset, sairaudet ja remontit.

Ihmettelemme yhden tarjolla olevan talon sisällä ollutta kaivoa.  Laskeskelemme, kuinka paljon erään talon erikoisuus, kattolämmitys tulee maksamaan. Kysymme myynnissä olevan talon naapureilta, mitä mieltä olisivat jos rakentaisimme (mikäli talon ostamme) rannalle savusaunan. "Sen kun vaan, mutta jos koiran hommaatte ja se eksyy meidän tontillemme, se on sitten heti poliisiasia." Hui, emme tohdi ajatella tuon talon ostamista sen enempää.

Entä jos  rakennuttaisimme ikioman talon. Kolkutamme talotehtaan ovea. Aijai kuinka on taloesittelijän tarjoama kahvi hyvää. Pullasta puhumattakaan. Suu vehnäsellä, esitteet kainalossa kiitämme ja sanomme näkemiin.  Soudamme saareen, missä kesäillat kauniit puntaroimme, olisiko meistä tähän urakkaan. Punaviini läikkyy lasissa mihin laskevan auringon viimeiset säteet osuvat. Tunnemme itsemme nuoriksi.

Aamu saapuu.

Kaikki on yhä auki. Löytöretkeilemme jatkuvalla kiihkolla hellekesän kuumat päivät. Onneksi autossa on ilmastointi. Pohjois-Savo tulee tutummaksi talo- ja tonttietsinnöissä kuin konsanaan lapsuudessa ja nuoruudessa jolloin kiertelin talvet Kuopion toria ja soutelin kesät Kallaveden saarea.

Ja niin sitä taas mennään. Etapit ovat:

Lapinlahti. Varpaisjärvi. Tervo. Juankoski. Riistavesi. Siilinjärvi. Karttula. Pielavesi. Juva. Tuusniemi. Vehmersalmi.

Ja lopulta...

Saaristokaupunki on vilahtanut mielessä monta kertaa ja aina yhtä jyrkästi olemme päätyneet lopputulemaan: no ei sinne ainakaan. Niin ovat pienet tontit, ei, ei, ei kiinnosta. Kävin kuitenkin asuntomessuilla viisi kertaa: maisemiin uudestaan ja uudestaan veti Kallavesi.

Meillä on kodin etsintäreissuilla vesiaiheinen taulu kainalossa ja mielessä taulukauppiaan sanat: "Kun uuden kodin hankitte, muistakaa vesi.  Tämä taulu ja teidän rakkautenne voi hyvin jos vesi yhtyy veteen.  Aallot elävät, kuohuttavat oikealla tavalla mieltä.  Ripustakaa taulu kotiinne, minkä  ikkunasta avautuu järvimaisema.  Se on siinä. Onnenne. Pitäkää toisistanne hyvää huolta."

Kun huomaamme, että Saaristokaupungissa on kerrostalokoteja myynnissä, lähdemme katsomaan. Kymmenennestä kerroksesta avautuvat huikeat näköalat kolmeen ilmansuuntaan. Puijon torni yhdestä ikkunasta, Kallaveden selkä toisesta, kolmannesta metsäinen niemi. Oijoi, ihastelen välittäjän kanssa taivaan ja maan liittoa, mutta missä on mieheni. Huhuu? Hän istuu pimeässä vessassa, sillä hänellä on korkeanpaikan kammo. Ei, tänne en voi tulla asumaan saati kotiutumaan, hän sanoo ja niin palaamme maan tasalle.

Mutta lopulta löytyy uudesta kerrostalosta koti, josta ei näe aivan yhtä kauas kuin edellisestä, mutta kauas kuitenkin. Kesällä ikkunan alla lipuvat vanhat laivat. Talvella houkuttelevat ladut, joita sukset nuolevat kuin  lapsena, jolloin hiihdin Hietasaloon ja paistoin nuotiossa makkaraa. Saaristokaupungista pääsemme myös veneellä saareen: maantietä ei tarvitse kuluttaa lainkaan, jos venetuulella olemme. Kuopiossa on venepaikka. Kuopiossa on kotipaikka. Saaressa on sydämen paikka. Lapsuuden kultala.  On ihmeen hyvä kotiin tulla taas. Huomenna kalakukkokurssille.

***

Kerrotko kotipolkusi. Avaan tällä kotipolku-haasteen mutten tohdi nimetä ketään koska haluan kuulla kaikkien tarinat. Semmoinen on savolainen. Ahne tarinoille,  elämänkokemusten jakamiselle. Millainen on sinun kotipolkusi?

kaekki aena järjestyy

klik

saesinko putkilon erjlaesta liimoo

ettei tarvihe uuvvestaan katella katastroohvia, piinoo 

minkä  justiisa näen

ku usutan silimät taevaalle päen

klik, klik

-ilimapallo karkas!

lapsparka parkas

murhemielj  ulottuu syvämeen asti 
onneks näköelimiin ossuu ilon lasti

puutratkorj markkinatuliaisena olla pittää
ei oo  lapsella ennee hättää ei mittää

 

valokuvatorstai: erilainen

vuosisata vuosisadalta ja niin edes päin

Paluumuuttaja on liittynyt Savon kielen seuraan, joka julkaisee Aakustia, savolaisuuven iänenkannattajjoo. Liittymislahjaksi hänen postiluukustaan kolahtavat vuoden 2010 numerot kertaryssäyksellä. Hän lukee silimät höyryten Matti-Juhani Töyräksen kirjoituksen Juho Korhosesta, jonka vuonna 1901 kirjoittama kirje pysyi suljettuna sata vuotta. 

Matti-Juhani Töyräs:

"[Nilsiäläinen kansakoulunopettaja] Juho Korhonen kirjoitti 25.3.1901 kirjeen omaisilleen, sulki sen sinettilakalla ja kirjoitti päälle toivomuksen, että se avattaisiin vasta sadan vuoden kuluttua. Hän vakuutti ettei kirjeessä ole mitään niin erikoista tai arvokasta etteikö se jaksaisi odottaa tuollaistakin aikaa.

Kirje säilyi kuin ihmeen kaupalla kohtalon monissa käänteissä ja joutui lopulta pojanpojalle Juhani J. Korhoselle Jyväskylään. Kirje avattiin 44:n jälkeläisen läsnä ollessa Uutena Vuotena 2000.

Kirjeessä Juho kertoi itsestään ja perheestään ja toivoi onnea ja menestystä myös tuleville polville. Tämän lisäksi hän oli laittanut mukaan Englannissa alun perin ilmestyneen ennustuksen yhteiskunnan tilasta sadan vuoden kuluttua eli vuonna 2001.

Alla osa lehden kirjoituksesta.

Maailma sadan vuoden kuluttua [kirjoitettu vuonna 1901]

Muuan englantilainen aikakauskirja on kääntynyt eri aloilla työskentelevien huomattujen miesten puoleen kysymyksellä, millaiseksi he otaksuvat maailman 100 vuoden kuluttua. Saapuneista vastauksista julkaisemme tässä muutamia.

Amerikan väkiluku on mainitussa ajassa kohonnut 500 miljoonaan. Amerikkalaiset ovat terveydenhoidon parannuttua keskimäärin kaksi tuumaa pitempiä kuin nyt ja elämäniän keskiluku, joka nyt on noin 35 vuotta, on silloin 50 vuotta.

Englannin kieltä puhuvat useimmat ihmiset maan päällä, toisessa sijassa on venäjän kieli.

Tulevaisuuden taloissa ei ole lainkaan savupiippuja. Huoneisiin näet johdetaan lämpö keskuslämmityslaitoksesta. Taloihin johdetaan erityiset lämpöputket samoin kuin nyt kaasu- ja vesiputket.

Valmiiksi laitettu ruoka noudetaan suurista ruuanlaittolaitoksista aivan kuin nykyään leipä leipurilta. Nämä ruokatehtaat ostavat ruokatarpeita niin paljon ja sähkön ja kaikenlaisten koneiden avulla tulee ruuanvalmistus niin halvaksi, että ei kotona kannata enää ruokaa laittaa. Ruoka tulee ilmaputkien kautta koteihin, ruoka-astiat noutaa, pesee ja kuivaa erityiset pesu- ja kuivauskoneet. Oma keittiö on ylellisyys, jota ei kukaan enää käytä.

Hiiltä ei käytetä enää polttoaineena. Sen sijaan on sähkö hyvin halpaa. Pieninkin vesiputous käytetään sähkön valmistukseen. Pitkin meren rantoja on rakennettu suuria vesisäiliöitä, jotka täyttyvät vuoksen aalloista ja joiden vesi käyttää suuria vesirattaita.

Junat kulkevat 200 englannin peninkulmaa tunnissa New Yorkista San Franciscoon.


Lehtileikkeen sivuun Juho on kirjoittanut: ”Olisipa hauskaa jos tämä ennustus säilyisi vuoteen 2001 asti." Päätarkoituksena Juholla on varmaankin ollut lähestyä jälkeläisiään Tuonen Tuvilta, kuoleman takaa, haudan mykkyydestä...

Juho Korhosen sata vuotta odottanut saatekirje jälkeläisilleen:

Rakkaat jälkeläiseni tulevan vuosisadan alussa!

Pienoiseksi huviksi piirrän tämän kirjeen Teille antaen tietoja itsestäni ja perheoloistani. - Olen syntynyt Nilsiän pitäjän Kangaslahden kylässä, Kantolan talossa 6.4.1847. Waimoni nimi on Eeva Karoliina Hollender, synt. 2.3.1856 Nilsiän pitäjän Kaaraslahden kylässä ”Holanderin” saarella. Molemmilla meillä oli aivan köyhä koti. Häitämme vietimme 21.7.1874 Kuopion kaupungissa. Silloin olin jo kansakoulunopettaja Seinäjoella, josta muutettiin Padasjoelle, sieltä taas Teiskoon ja sieltä Nilsiään. Tällä erää on meillä lapsia 12 joista kuollut on 4. Elossa on Aina Karoliina.........
.....mikä lauma lieneekään näiden jälkeläisiä sadan vuoden perästä ja minkälainen lienee silloin tämän maailman meno ja varsinkin rakkaan Suomemme elo! Sinä suuri Jumala sen tiedät! Nykyään on rakas isänmaamme ahdinkossa Wenäläisten sorron takia. Wenäläisten suuruus on varmaan mennyttä sadan vuoden perästä ja Suomi on silloin itsenäinen...

Sinä olet Jumala, minua ihmeellisesti auttanut ja siunannut, tee niin jälkeläisillenikin!

Nilsiässä 25.3.1901 Juho Korhonen
kansakoulun opettaja"

Lähde: Aakusti, savolaisuuven iänenkannattaja 2/2010, s. 16-17

******************************************************************************

Tuumailen, kirjoittaisinko tänään kirjeen, jonka jälkeläiset saavat avata vuonna 2111. Siitä syntyisi myös ylistyslaulu Kuopiolle, mutta haetanneeko tuo mittää. Kasvattaisin ennustuksessani Kuopion onnellisten ihmisten onnelliseksi kaupungiksi, missä vauvat syntyvät onki kädessä ja sukset jalassa. Lähiruoka on arvossaan, kun jokaisella on onki omasta takaa ja rannoilla ilmaiset soutuveneet soudeltaviksi, kalat Kallaveden puhtaista aalloista nostettaviksi. 

Ja mitäpä muuta kirjeeseeni kirjoittaisin? Kirjoittaisinko, että kun tarpeeksi kauaksi eteenpäin (tai helikopteriamallin mukaisesti: ylhäältä käsin)omaa elämäänsä katsoo, surujaan ja ilojaan, tietää hitusen enemmän, mitä tarkoittaa perspektiivioppi. Ei niin pahaa, jossei jotain hyvääkin. Ei niin hyvää, jossei jotain pahaakin. Ja sitten on puhdas hyvä: ilo ja onni, onhan. Suattaapa hyvinnii olla niinnii.    

lumivalkoisia koristeita (ynnä muuta)

 

mustaa ja valkoista: oi kuusipuu

*

PS Aiheesta toiseen:  jouluterveiset myös Australiasta:

kukkivan eucalyptuksen ikuisti tytär 

*

PS 2 Vielä yksi oi kuusipuu -kuva ynnä kylkiäinen, tällä erää Kuopion torilta. 

klik

PS 3 Tekisi mieleni vielä etsiä kuusikuvia, mutta lanttulootan teko odottaa. Tässä ohje. Sen parempaa lanttulaatikkoa saa hakea. Uskallan kehua koska ohje on naapurin (ajalta jolloin asuimme Helsingissä)  ja olen syönyt tätä maailman parasta lanttulaatikkoa ähkyyn asti koko vuosikymmenten kestäneen naapuruuden ajan. Hän antoi omatekemänsä laatikon meille  aina joululahjaksi, mutta kun muutimme Kuopioon, pyysin reseptin ja jaan sen tässä nyt kaikille.

Essu vyötäisille, kapusta käteen, musiikki täysille ja hommiin:

KERMAISEN PEHMEÄ LANTTULAATIKKO

2 lanttua
vettä, suolaa
2 dl kermaa
2 rkl korppujauhoja
150 g voita
2 munaa
1 - 1 1/2  dl siirappia
suolaa
valko- tai mustapippuria
pinnalle korppujauhoja

1. Kuori ja paloittele lantut. Keitä lohkot pehmeiksi suolalla maustetussa vedessä.

2. Survo lantut. Lisää joukkoon kermassa liotetut korppujauhot, pehmeä voi ja kevyesti vatkatut munat. Mausta siirapilla, suolalla ja pippurilla.

3.Kaada seos uuninkestävään pataan tai vuokaan. Tee pintaan ristiviillos ja ripottele päälle vähän korppujauhoja. Kypsennä laatikkoa 175-asteisessa uunissa parisen tuntia.

 HYVIKSI HAVAITTUJA KÄYTÄNTÖJÄ:
1. Voin määrää olen vähentänyt, olen käyttänyt ehkä n. 100 g. 2. Muistaakseni olen aina käyttänyt kuohukermaa. 3. Siirappia olen käyttänyt n. 1 1/2  dl
4. Olen aina käyttänyt jauhettua valkopippuria, en mustapippuria.
   - Kannattaa maistella seosta ennen vuokaan kaatamista, että saa lanttulaatikkoon  mieleisensä maun!
5. Kannattaa jättää vuokaan jonkin verran kuohumisvaraa! (Minun seokseni on aina ollut niin löysää, että enpä juuri ole saanut syntymään näkyvää ristiviillosta.)

illoo elloon, tavalla tahi toesella

Jos immeinen ei tuu Puijjon luo, ni  Puijjo tulloo immeisen luo.

Kuopijjon torille, keskelle mualiman nappoo,  hyö hyppyr'mäkkee ähelsivät yhtenä kirkkaana  marraskuun laavantaena:

Ja hyppyr'mäen juurella, etuvasemmalla, tulj vastaan näky:

Murhemielj männöö mänöjään, ku suap tehhä hyvvee. Onnellissuustutkimus sannoo jotta suurinta illoo suap itelleenkii ku aattaa lähimmäestä. Nämä miehet  taes tietee sen tottuuven. Saha kuluki pölökyllä liukkaasti ees taas ja kirves heilu ku heinämiehellä viikate. Hyvvee mieltä levis ite eistään joka puolelle. Itelleen hyö ei polttopuita tehnä, ihan muu olj mielessä heillä. Pilikkeitä sae ostoo viijjellä eurolla per pussi ja rahat männöö Virvatulen kaotta tarpeeseen.

Kuopion torilla hakattiin lauvvantaena  köyhyyttä halolla piähän.

kuiskaus saa äänen

 
Sirpa Kähkönen puhui eilen Vihan ja rakkauden liekit -kirjastaan lapsuutensa ja nuoruutensa kotikaupungissa, Kuopiossa. Teos, joka on Tieto-Finlandia ehdokkaana, kertoo hänen isoisänsä tarinan. Lauri Tuomainen oli äärivasemmistolainen ja joutui  viettämään seitsemän vuotta Tammisaaren pakkotyölaitoksessa  1930-luvulla.

Kirjailija kirjoitti Vihan ja rakkauden liekkiä kaksikymmentä vuotta.  Kansallisarkistosta hän löysi ilokseen ja järkytyksekseen isoisänsä käsin kirjoitetun muistelman: sataviisikymmentä sivua elämää - ja kuoleman läheisyyttä.

Sirpa Kähkönen on kasvanut Kuopiossa isovanhempiensa hoivissa. Hän kertoi saaneensa sitä mitä jokaisen lapsen tulisi saada: rajatonta rakkautta ja hyväksyntää omana itsenään. Isoisä istui keinutuolissa ja piti häntä sylissään, kertoi tarinoita ja luki kirjoja ääneen: Seitsemää veljestä, Pikku Heidiä ja paljon muuta.

Lämmön ja hyvän keskellä Sirpa kuitenkin aavisti että oli asioita menneisyydessä, mistä joko tyystin vaiettiin tai kuiskailtiin mutta niin hiljaa, etteivät hänen korvansa kuulleet tai jos jonkin lauseen kuiskailuista erotti, hän ei ymmärtänyt kuulemaansa. Aikuistuttuaan hän päätti kirjoittaa isoisänsä tarinan, koska tahtoi nyt kuulla sen mistä ei puhuttu ja nähdä sitä mitä ei näytetty.

Historioitsijana hän pyrki kuvaamaan kahtiajakautunutta Suomea tasapuolisesti. Samalla hän matkasi  syvälle tunteisiinsa, joista suurin on rakkaus. Isoisän rakkaus oli ja on voima joka auttoi suden hetkinä jaksamaan ja jatkamaan urakkaa, ja nyt työ on valmis.

Hän oli rakentanut esityksensä valokuvatarinoiden varaan. Melkein hengityksemme kuului, niin intensiivisesti eläydyimme Lauri Tuomaisen kohtaloon.

Esityksen jälkeen sai esittää kysymyksiä. 

- Olette kirjoittanut muun muassa lähihistoriaa kuvaavan Kuopio-sarjan ja nyt tämän tietokirjan, Vihan ja rakkauden liekit. Aiotteko kirjoittaa joskus nykypäivään liittyvän tarinan?

Kirjailijahistorioitsija oli hetken hiljaa. Luovan tauon jälkeen hän avautui:

- Olin tänään Puijolla ja Konttilassa. Tehtiin juttua Opettaja-lehteen. Tajusin jälleen kerran, kuinka ainutlaatuisen hieno alue on Puijo. Keskellä kaupunkia sijaitsee luonnonsuojelualue, missä ikimetsä huminoi. Konttilaan ei liikenteen melu kuulu, aika pysähtyy. Aistit tihentyvät kuulemaan ja näkemään:  tekevät retken yli hetken. Alkutalvessa jo "kuulin" kevätlintujen liverryksen ja "näin" perinnekasvien loiston. Voisin seuraavaksi kirjoittaa vaikkapa Puijosta ja sen vastakohdasta,  kuutiomaisesta marketista, jossa ihmiset vaeltavat, etsivät ja luulevat löytävänsä. Niin, luulevat. On välttämätöntä, että lapset tuodaan luontoon. On aivan välttämätöntä. Puijon ja kauppaparatiisien ristiriidasta voisin kirjoittaa...

Kuopion kirjaston luentosali oli tupaten täynnä. Kirjailija kertoi, että kun hän piti ensimmäisen kirjailijamatineansa esikoisromaaninsa ilmestyttyä, kuulijoita oli tasan yksi ja hänkin jäi kuuntelemaan siksi että kirjastonhoitaja käski. Kun ilta oli ohi ja sanottava sanottu, mies lähti lykkimään potkurillaan kohti kotiaan, katosi pimeään jonnekin päin Joroisen syrjäkulmille.

Taputimme ja hajaannuimme.

Lumisade oli  vaihtunut vedeksi. Sivuutin kivitalon, mikä on rakennettu vuonna 1902 ja missä asuin osan lapsuuttani neljäkymmentä- ja viisikymmentäluvuilla.

Olen kiitollinen että meillä on kirjailijoita, jotka valaisevat historiaa. Olen kiitollinen että he kuvaavat myös nykyaikaa joka on meille kaikille yhteinen.  Olen kiitollinen että palasin Kuopioon.

Lähden vielä tänään ennen pimeää  pyyhkimään silmäni luonnonsuojelualueen ikikuusikkoon. Että Konttilankin Puijon ikimetsän keskeltä löysin.

Elämä saa olla pysähtynyttä.

******************************************************************************

Vihan ja rakkauden liekit tavoittelee Tieto-Finlandiaa.

Tieto-Finlandia-palkinto 2010 valintalautakunnan perustelut:

Kirjailija Sirpa Kähkönen on kirjoittanut isoisästään Lauri Tuomaisesta (1904 - 1971) elämäkerran, joka isoisän kautta kertoo myös muista tämän aikalaisista ja heidän kohtaloistaan. Monet menettivät henkensä, punaupseerien koulutukseen Leningradissa osallistunut Tuomainen joutui valtiopetoksesta syytettynä kärsimään yli seitsemän vuoden tuomion Tammisaaren pakkotyölaitoksessa.

Aikakauden yhteiskunnallinen jakautuminen kahtia ja kommunistien vainot sekä poliittiset vangitsemiset 1920 ja -30 -lukujen Suomessa nivoutuvat kirjassa Kähkösen suvun tarinaan. Kirjaansa varten Kähkönen on tehnyt perusteellista lähdetyöskentelyä, mikä käy ilmi kirjan yhdeksän sivua pitkästä lähdeluettelosta. Mukana on myös isoisän kirjallista jäämistöä ja aikalaiskerrontaa.

Kertoessaan hienon ja koskettavan tarinansa Kähkönen ei ota kantaa kummankaan osapuolen puolesta. Kuvatessaan elämää Tammisaaren rangaistuslaitoksessa kirjailija ei syyllisty mustavalkoiseen asenteeseen vaikka hänen myötätuntonsa on vankien puolella. Vihan ja rakkauden liekit -kirjaa lukee kuin romaania, koska sen teksti on yhtä sujuvaa kuin hyvässä kaunokirjallisessa teoksessa. Tämä kerrontatapa on usein suotta unohtunut suomalaisissa tietokirjoissa.

Palkinto jaetaan 18.11.2010. 

Kukahan sen saa?

paluumuuttajan painajaisia

Täällä olla höllötetään, Kuopiossa, paluumuuttajan onnelassa. Paluumuuttaja kulkee kaduilla ja kujilla ja muistelee menneitä ja katsoo nykyisyyttä suoraan silmiin: vauvantuoreet ovat hänen vanhat silmänsä  näissä maisemissa. Kuherruskuukausi jatkuu… kunnes kulkee liian pitkälle ja kurkistaa  kaivoon missä asuu totuus, kiertelemättä. Hän näkee. Sen jälkeen on pakko turvautua luettuun:

- Asiat joita ei voi muuttaa, kannattaa hyväksyä ja mieluiten nöyrästi... tai sinne päin (Franciscus Assisilainen).
- Vertailu on lyhin tie maanpäälliseen helvettiin (Jussi Vilska, Myrkytystietokeskuksen johtaja).

Ehkä edesmennyt Jussi Vilska kuitenkin opetuksestaan huolimatta sallisi, että paluumuuttaja kuuntelee nyt laulun Koskaan et (Kuopio, rakastettuni) muuttua saa.

Kuva on Pasi Kauniston you tube -versiosta. Paluumuuttaja oli kansakoulun ekaluokalla vuonna 1953. Hän laulaa nyt  Pasi Kauniston mukana täysillä. Ei saa Kuopio muuttua, ei saa, ei saa, ei, ei, ei.

Hän lähti Kuopiosta 1965, yhdeksäntoistakesäisenä. Palasi Kuopioon 2010, yhdeksäntoista plus kesäisenä.

KUOPION TORIREMONTTI

Viisaiden miesten viisaudet mielessään paluumuuttaja käyskentelee pitkin Kuopion torin laitaa, samaa mitä pitkin koulutie kulki viisikymmentäluvulla, ja viheltelee  askeltaessaan remonttipolulla   (musiikki kuulema auttaa kestämään kipua jos minkäsorttista) Juha Vainion Käyn ahon laitaa mä ilman paitaa. 

Paluumuuttaja kurkistelee monttuun mikä silmiin aukeaa. Mualiman napa on reväisty auki. Aivojen  katastrofikeskuksessa paluumuuttaja kohtaa suoraviivaiset  tunteensa  ilman silittelyjä, selittelyjä, hyvittelyjä. Ei auta myönteinen ajattelu, ei. Ruma on ruma ja kaunis on kaunis. Ääliömäisyys on ääliömäisyyttä. Viisaus viisautta. Niin se on sanottava kuin sen aattelee. Ilman kuorrutuksia.

Tasapainoon pääsemiseksi paluumuuttaja turvautuu tuttuun keinoon: vähättelyyn. Mitäpä minä tietämään mitään mikä on Kuopiolle hyväksi. Yli neljäkymmentä vuotta sitten täältä läksin, oma syy, mitäs nousin etelän junaan, hän tuimistelee. Ei ole nyt varaa mestaroida, ei ole muuta mahdollisuutta  kuin nieleksiä muutos. Purkakoot kalahallin, myllätköön torin. Tulkoon markkinatalous. Menköön historia.  Joku kertoi, että torin alle rakennetaan lisää parkkitilaa ja ah ja oh, sinne tulee kenties huhujen mukaan vallan myymälöitä, Helsingin Asematunnelin malliin. Tai vähintäinkin torin uumenista on suora yhteys Aapeliin, kauppakeskukseen: eivät kastu ostokset eivätkä ostajat  jos ulkona sataa. Pääsee kuivin jaloin autosta kauppaan, kaupasta autoon ja kotiin. Väärin! Joukkoliikennettä tulisi kehittää ja tehdä sen käyttö houkuttelevaksi jo ilmastonmuutoksen vuoksi.

"Markkinavoimia juuri lähdin karkuun kun Helsingin hulinat heitin", paluumuuttaja kieppuu suossa siellä, vetelässä täällä. Yhdessä  vaiheessa hän joutui joka päivä kulkemaan Asematunnelin halki päästäkseen työpöytänsä ääreen.  Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.  Maan alta maan alle. Tunnelista tunneliin. Pahassa saattaa sananlasku pitää paikkaansa mutta entä hyvässä? Klassisesta kauneudesta tahtoo juopua kyltymättä, niin kauan kuin elää vaikka välillä olisi ollut kuinka kauan poissa.

Alla olevan kuvan kaltaista ihanuutta, juuri tuossa kohdassa, ei  Kuopiossa tänään ole. Paluumuuttaja asioi nuorna tyttönä  poikalyseota kulmittain vastapäätä olevassa kauppakartanossa, joka seisoi vankkana pystyssä torin laidalla ja ylläpiti uskoa siihen ettei mikään kyllin hyvä häviä, ei muuksi muutu:


kuvan omistaa Kuopion kulttuurihistoriallinen museo, kuvaaja Tuttu Jänis

SAASTAMOISEN KULMATALO ON PURETTU

Paluumuuttaja seisoo mietteissään torin laidalla ja silmäilee alta kulmain Anttilan tavarataloa. Niinpä. Joopa. Ennen siinä oli Saastamoisen kulma. Noin vain vanha arvotalo purettiin seitsemänkymmentäluvulla. Ajateltiin Amerikan tyyliin, että nytpä tahdon olla ma, halpistavarataloketjun rakentaja. Arvokas kivitalo vuosimallia 1882 nurin. Äkkiäkös purku kauhakuormaajalla käy, ja uusi ja isompi betonitalo tilalle. Finnjetiin, joksi kuopiolaiset sen ristivät, mahtuu enemmän tavaraa, tarpeellista ja rihkamaa.

Tavarataloketjulle  annettiin seitskytluvulla nimeksi HEPS. Näpsäkkä nimi, keksijäverbaalikkojen  mielestä. Nyt korttelissa on Anttila vuokralla. Onneksi alakerran ruokakaupan nimi on Veljmies tuomassa hiukkasen sanallista lohtua veljmiehen kaipuuseen, sillä kyseinen patsas on kauppahallin edestä viety remontin vuoksi jonnekin, paluumuuttaja ei  tiedä minne. Hänen kotonaan reipastelee  ristipistoliinan päällä Veljmies-pienoispatsas, jonka hän sai lahjaksi kaukoviisaalta työtoverilta, häneltä, joka firman taide- ja arkkitehtuurikirjat toimitti. Ehkä hän on toiselta ammatiltaan selvänäkijä.

Kuopio ennen ja jälkeen -toivioretki jatkuu.

SATAMAN ASUINALUE likellä sukkahousumurhataloa (1965)

Paluumuuttaja jättää torin ja suunnistaa satamaan. Sinne hän ei lapsuutensa viisikymmenluvulla saanut mennä. Sammon muikkuravintola oli raja: kun se näkyi, oli paras laittaa jalkoihin jarrut ja kääntyä takaisin kotiin. Lähes koko satama oli varastoaluetta; ties mitä siellä saattoi tapahtua eikä vaan saattoi vaan tapahtuikin. Likellä oli talo missä sukkahousumurhat vavisuttivat koko kaupunkia. Paluumuuttaja oli silloin kahdeksantoistavuotias; nuoret naiset linnoittautuivat tuolloin  illoiksi koteihinsa. Porraskäytävät olivat sukkahousumurhaajlle,  jota ei heti saatu kiinni, elävää ja potentiaalista uusintanäyttämöä. Toinenkin murha tapahtui mutta ei porraskäytävässä kuten ei ensimmäinenkään. Joka kerran kun paluumuuttaja tuon puutalon ohi kulkee, hän muistaa murhat. Lähellä on Kuopion vankila. Sitä on laajennettu. Vangeilla ovat kauniit Kallavesinäkymät.  

No, tikulla silmään joka vanhoja muistelee, satamaan siis. Reippaasti ja mieluiten vailla ennakko-odotuksia ja ennen ja jälkeen -tunnelmointia.  Likellä Kallavettä on moderni asuntoalue, enimmälti hohtavan valkoisia  taloja ristiin rastiin ja ripirinnan kuin… kuin, kuin valkoisia kärpässieniä nousee  näkymästä  pyytämättä paluumuuttajan mieleen. Noh, noh, nyt kunnolla, ei kaikkea mitä ajattelee kannata kirjoittaa.  Vai että myrkkysieniä. Ei sitten. Mutta kun lähimuisti vanhemmiten heikkenee, ei muista mitä edellisessä lauseessa on kirjoittanut joten paluumuuttaja jatkaa matkaa ja kirjoittaa mikä silmiin sattuu ja mieleen juolahtaa.

Ei voi olla totta. Onpas. Satamassa on toden totta uusia kerrostaloja mutta aluehan on täyttä slummia. Kapean rännikadun molemmin puolin tulevat talot olemaan niin liki toisiaan että toisen talon ikkunasta voi tuijottaa suoraan kapean kadun yli naapurin syliin ja niin saa tietää, makaako toinen vai nouseeko sijoiltaan, laiskako on siivoamaan vai tekeekö sitä päivät pääksytysten. Mitä lehteä lukee, mitä ohjelmia töllöttimestä katselee, milloin nukkumaan menee ja mitä  kaikkea ylösnousun ja maatepanon väliin tuntemattoman mutta yhä tutummaksi ruudun takaa tulevan naapurin päivään kuuluukaan - sen kaiken   saa tietää vaikkei tahtoisi. Mutta mitä sillä tiedolla tekee?

Onko talot rakennettu niin tiuhaan ettei ikävä pääse yllättämään ja omat murheet unohtuvat kun saa naapureiden  touhuja mielensä virkistykseksi tai jopa omaksi opikseen katsella. Häveliäämmältä aika kuluu kiintoisasti, kun vetelee verhoja edes ja taas, just sen verran että saa päivänsäteen silmilleen muttei naapurin katsetta yksityisalueelleen. Toisaalta jollakulla voi kateus vaania jos yli sietokyvyn näkee: jospa niillä näyttää olevan kauniimpi koti kuin oma on, ja pöydässä paahtopaistia, mitä itsellä ei, kun... tai mitäpä sitä selittelemään, kun ei niin ei.  Entä jos huomaa, että toisilla kukkii seuraelämä ja nauru näkyy ja raikaa, ja itsellä on tarjolla syystä tai toisesta kotoista ei oota. Kahdenkeskisistä kynttiläillallisista puhumattakaan. Kell' onni on, pankoot verhot eteen.

Tiukassa kaavoituksessa riskit kasvavat. Vertailu on lyhin tie maanpäälliseen helvettiin, niinhän Myrkytystietokeskuksen johtaja elämänkulkijoita opasti. Kateus vie kalatkin vedestä saati mielenrauhan. Paras lähteä satamasta pois ja etsiä kadonnutta aikaa varmasta paikasta. Paluumuuttaja päättää lähteä suojellulle alueelle, Puijolle. Luonto on iloni, lohtuni, paluumuuttaja tietää.

Puijo! Koskaan et muuttua saa -kehto keinuttaa ja kutsuu.




PIHLAJALAAKSO PUIJON KUPEELLE

Paluumuuttajan pahin painajainen paljastui eilen, kun hän luki aamun lehden.  Puijon reunalla olevat ikikuuset on osin kaadettu jo! Eikä kukaan varoittanut. No, seitsemän hehtaaria aluksi, mutta silti. Kun ikikuuset menevät, asuinalue nimetään Pihlajalaaksoksi. Luonnonmukaisesti. Sillä lailla. Alue on pimeä ja aukeaa pohjoiseen, mutta lehdessä seisoo, että se on valoisa ja avautuu etelään - tai  ikään kuin etelärinteeseen. Paluumuuttaja ei ennen tiennytkään mikä on ilmansuunta joka on ikään kuin etelä. Se on näemmä pohjoinen. Tai voi se olla vaikka itä. Tai vaikka mitä. Oppia ikä kaikki.

Puijon kupeessa Antikkalan rinteillä paluumuuttaja lapsena puusuksilla hiihteli. Kansanhiihtoa suoritti tunnollisesti. Kilometrit kirjasi ruutuvihkoon. Se oli kunnia-asia. Nahkaremmit pitivät hyvin ja suu puhui Maijan kanssa mukavia. Nyt paluumuuttaja vain kiljuu. Puut nurin. Ei tule ikä ja vanhuus yksin. Hän muutti tänne jotta hiihtäisi lapsuuden ladut uudestaan. Mutta missä? Kai järven jäällä. Sitä ei voi tuhota.

Kiitos. Tai siis ei kiitos. Hän menee tästä puurolle minne pudottaa raskaat kyyneleensä. Huuhtoo entisen Kuopionsa voisilmään.

Eräs kaupungin töissä leipäänsä tienaava pyysi jo vuosia sitten paluumuuttajia kirjoittamaan mitä näkevät ja kokevat kun Kuopion rakennuskantaa katselevat. Paluumuuttoa Kuopioon harkitseva oli  tuolloin hurmoksessa. Silmät pysyivät kiinni kuin hyvässä unessa.

On aika sulkea ja aika avata. Siristää kun sarastaa. Turha itkua tiristää. Lastenloru on viisas: Kissa istuu ikkunalla, kutoo pientä sukkaa, elä itke kissarukka itkus menee hukkaan.  Ja kullakin on makunsa. Joku viihtyy tiiviissä ympäristössä, toinen ahdistuu. Paluumuuttaja muutti miehensä kanssa Kallaveden partaalle.  He käänsivät selkänsä  Kuopion keskustalle.  Silmä viettää järvelle asti kauas horisonttiin.  Kallavettä ei onneksi voi hörppiä kuiviin eikä  kaavoittaa - kunnes he kuulivat, että talon eteen mahtuu yksi  viisikerroksinen talo.  Tai muutama. Mutta tänään onni on omanansa kun paluumuuttaja siirtyy ikkunan ääreen. Vettä juo. Kallavettä.

Reilusti.

Pakinaperjantai: Epäreilua

kellastuvaa

 
 Kuopio 20.9.2010
Tuomiorovastin pappila (keltapäätyinen talo) Kuopiossa on yksi harvoista 1700-luvun kustavilaisen kauden kaupunkitaloista.

"Pappilan puinen, mansardikattoinen päärakennus on valmistunut  v. 1776 lääninhallituksen virkamiehille asuintaloksi. Alun perin kustavilaisen klassismia edustanut rakennus on saanut empirepiirteitä: 1840-luvulla aiemmin punamullatut hirsiseinät peitettiin leveällä vaakaponttilaudoituksella, samalla alakerran ikkunoita suurennettiin 6-ruutuisiksi. 1910-luvulla Kuopion kaupunkiseurakunta osti talon pappilaksi.Viimeisin peruskorjaus vuodelta 1991 (Arkkitehtitoimisto Pentti Toivanen Oy)."

Tänään rakennus on kirkon nuorisotilana, missä soitto soi ja riemu raikaa.

***

Tänään kävelin noilla kulmilla, pitkän tauon jälkeen. Kuusikymmentäluvulla Kuopion tuomiorovasti toimi paitsi kirkon palvelijana myös psykologian opettajanani ja kun hänen lääkärivaimonsa oli isäni työtoveri, minä, lukiolaistyttö, sain kutsun pappilaan.  En muista muuta kuin että minulla oli siellä ihmeen hyvä ja turvaisaa olla. Nostin maitokermakahvini heidän ystävällisten katseidensa alla kielelleni ja nautin niin - siitä on aikaa pian viisikymmentä vuotta.

Puiden lehdet ovat vuodenkierto vuodenkierrolta vaaleanhennosti vihertyneet, vahvistuneet kesän lämmössä tummiksi, kellastuneet ja punastuneet  syksyn viileydessä ja pudonneet maahan jotta lumen ja jään levon jälkeen jaksaisivat ponnistaa uuteen kiertoon.

Elämä jatkuu. Kuopio on suuri iloni. Tänne palasin. Tutustun siihen uudelleen kuin nuori olisin. Minä, vanha keltanokka.


valokuvatorstai: kellastuvaa

vesi on vastaus kodin etsintään

Marja-Liisa Vartio:

”Hänet valtaa levottomuus, hän hätääntyy, ei ymmärrä, miten hänen laitansa oikein on, koska sielu, tuo sinänsä hankala seuralaisemme, ei tunnu tyytyvän enää mihinkään, vaan nousee kapinaan, käyttäytyy äkkiä kuin taaksejääneinä varhaisnuoruuden vuosinaan. Mutta tämä on tavallista; ihminen on vain saapunut elämänsä siihen kohtaan, jossa sielua odottaa toinen nuoruus, tai pikemminkin toinen lapsuus. Hänen on järjestettävä nyt itsensä uudelleen, hankittava uudet henkiset voimavarat jatkaakseen matkaansa eteenpäin. Mutta tämä toinen nuoruus on viisaampi kuin edellinen. Ihminen on oppinut jo ainakin erään asian: auta itse itseäsi. Hän ei lähde kuten kerran muuttamaan maailmaa mieleisekseen. – – Hän katsoo vain itseensä, tutkii itseään, katsoo taakseen nähdäkseen, löytyisikö sieltä, matkan lähtökohdasta ja tien varsilta jotain, mikä ehkä välillä unohtui, mitä ei ymmärtänyt, jotain minkä voisi noutaa avukseen, millä hävittää ja korvata uhkaavan tyhjyyden tunnun. Ja tyypillistä on, että ihminen tällöin palaa juuri ensimmäisiin elämyksiin ja kokemuksiin, siihen maailmaan, jossa hän uskoo olleensa ehdoton ja kokonainen: lapsuutensa maailmaan. Ihminen katsoo lapsuuteensa ja tuntee salaista, syvää onnea ja ehdotonta ihastusta maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan ja muistot purjehtivat kohti, tulevat juhlallisesti kuin valkeat laivat hämyiseltä ulapalta.”

Istun lapsuuden saaren rantahiekalla kuten kauan sitten viisikymmenluvulla. Aurinko laski, aurinko nousi, silloin kun olin lapsi; aurinko laskee, aurinko nousee, nyt kun olen vanha.

Kun jää on poissa ja vesi vapaa, tulemme, mies ja minä, asumaan puoli vuotta saaressa. Ja kun syyspuhuri käskee: lähtekäähän jo ennen kelirikkoa mantereelle, tottelemme ja astumme luonnon kiertokulkuun, istuudumme soutuveneeseemme ja soutelemme mannerta kohti.

kotisatama

Kuopion sataman kerrostalon kotiin rantaudumme talvikuukausiksi. Vaikka emme näihin suunnitteluvaiheessa oleviin rantataloihin pesäämme teekään, niin lähelle kuitenkin. -Muutamme vaiheittain Kuopioon. Kesäkuussa pääsemme aloittamaan. Näemme tulevasta kaupunkikodista veden ja jään, taivaan ja tähdet.  Tunnemme miten sydämemme sykkivät. Se ei ole kipua, se on iloa.

Tuleva kattaus:

Vanhenemme emmekä enää laskettele mäkiä, mutta tasainen jää kutsuu. On kevättalven aamu. Aurinko ei hellitä päivänsäteiden lähetystehtävänsä, ennen kuin vastaamme paisteelle kyllä, ja niin puristamme suksemme kainaloon  ja suunnistamme Kallaveden jäälle pipon tupsut keikkuen ja polovet lonksuen. Sivakoimme Iivarinsalon saareen, missä laavun penkki on muotoiltu takapuolelle mukavaksi. Repun nyörit ovat lujat mutta periksi antavat. Kaivan karjalanpiirakat munavoilla sivellyt eväslaatikosta. Nautimme.

Pilkkimällä noukimme jään alta tulituoreet pakkaskylmät ahvenet. Kotona teen sinteistä patakukon - ennen neitseellistä kalakukkoa, sillä helpommasta päästä paluumuuttokin on aloitettava. Olen kaiken ikäni ja männä vuonna (tahti vain kiihtyy) joka päivä kehua retostanut, kuinka kalakukon omin käsin pyöräytän. Tähän mennessä on jäänyt puheeksi.

Kesällä, silloin kun emme ole saaressa, pyöräilemme kerrostalon kolostamme  kaupungin venepaikalle, missä nököttää uskollisesti ja kiinni köytettynä soutuveneemme, kakkosemme. Keikautamme pyörämme veneeseen ja niin on amfibioveneauto tai sinne päin (eli savolaismallinen soutuvene)  valmis kuljettamaan kahta ihmistä sinitaivaan alla kohti lähisaarten rantautumispaikkoja ja leiritulia. Ja jos mieli vie ja tuuli on myötä, soudamme myös Saaristokaupunkiin, missä voimme pyöräillä ja katsastaa asuntomessualueen ihmeet.  Tai kuulemme saaren taigan kutsun ja putputamme kaupunkikodista saarikotiin. Ja takaisin: saarikodista kaupunkikotiin. Mennen tullen.

Lapsuuden vettä ja venettä en ole elämäni missään vaiheessa hylännyt. Ne ovat olleet mielessä aina. Ja nyt tartun airoihin ja melaan  kuin silloin ennen.

                                                                                                             1954

Kiitos, äiti ja isä, kun istutitte saari- ja soutelurakkauden siemenen sieluuni.  Se teki sinne pesän ja huuteli kutsuhuutojaan läpi elämäni vuosien siksi kunnes vastasin: minä palaan.

                                                                                        1954

Sinä äiti poisnukkunut, sinä isä poisnukkunut, sinä Saaren taiga, sinä Kuopio, sinä vene. Tutustun uudestaan. Tunnistan ja tunnen. Vesi, elämäksi on: yhdistää ihmiset, paikat ja ajan – ja uudistaa ajatukset. Kutoo menneet, nykyisyyden ja tulevat kimpuksi jota käyn ihmettelemään. En tiedä vielä mitä tulen kokemaan ja näkemään.