Näytetään tekstit, joissa on tunniste voe tokkiisa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste voe tokkiisa. Näytä kaikki tekstit
torstai 28. kesäkuuta 2012
Minun tulee teitä ikävä. Kesäkuun viimeisenä päivänä Lastun blogi sulkeutuu syystä, että olen antautunut omien kirjojeni vietäviksi. Kirjoitan kirja kerrallaan yhden kirjan painoksia, tyynyn alle piiloteltavia opuksia, joissa on sekaisin runoa ja proosaa, elämää niin kuin se ollut ja mennyt on sekä kuvitteellisia pienoistarinoita.
Nyt on ilmestynyt jo ensimmänen kirja: Välähdyksiä. Vaativa nimi, mutta ymmärrettävä, kun selaa sisältöä. Muistini on palvelijani. Se tekee työtään ja tarjoaa eteeni välähdyksiä lapsuudestani. Otan kynäni käteeni ja käyn muistini viitoittamiin hetkiin. Muuta minun ei tarvitse osata eikä tehdä kuin kaartaa kirjaimiksi eteeni aukeavat tilanteet ja tunteet - useimmiten ilman selityksiä. Lukijan matka kirjainten synnyttämille mielikuville on hänen omansa.
En osaa kirjoittaa muuta kuin "salaa". Saan lentämisen vapauden kynälleni kun olen päättänyt, että annan nämä yhden kappaleen painokseni jälkipolville vasta kuolemani jälkeen. He löytävät kirjani tyynyn alta tai komeron peränurkasta. Näissä kirjoissa on lukunauha! Se on minulle hupaisan tärkeää.
Tässä iässä tajuaa, ettei elämä jatku loputtomiin. Syksyllä diagnosoitu sydänsairaus pysäytti jo. Ja kun lääkäri keväällä kertoi vahvasta syöpäepäilystä ja laittoi koepalan kiireellisenä tutkimuksiin, ensimmäinen ajatukseni oli: kiitos elämästä, sen suruista(kin) ja iloista. Reaktioni yllätti minut. Näin päinkö elämäni loppusaldo tiukan paikan tullen mieleni vaakakupissa kääntyy? Plussaksi tietyistä vaikeuksista huolimatta? Hyvä niin. Testi oli pätevä ja aito.
Muutto Kuopioon Kallaveden äärelle on osoittautunut oikeaksi valinnaksi. Myös lapsuuden saari on ottanut paluumatkaajan rakkaudella vastaan. Ahti suo antejaan. Vene lipuu tyynessä ja myrskyssä. Veteen kätkeytyvät kaikki tunteeni. Niin oli lapsuudessani, niin on myös vanhuudessani jota saan suloisessa Savonmaassa jakaa yhdessä rakkaan elämänkumppanini kanssa.
Talo missa lapsuudessani asuin, täyttää tänä vuonna sata vuotta. Seison usein Vuorikadulla ja katson ylös kolmanteen kerrokseen, missä kotimme sijaitsi. -Suljen silmäni. Olen jälleen pieni tyttö. -Avaan silmäni. Olen vanha nainen. En enää kykene juoksemaan, mutta kiiruhdan omalla tyylilläni nykykotiini, tartun kynään ja alan tarinoida lapsilleni ja lapsenlapsilleni viisikymmentäluvun Kuopion maailmasta ja perheemme elämästä.
Kiitos, rakkaat blogiystävät. Aloitin bloggaamisen ja blogienne seuraamisen marraskuussa 2006. Hurmion hetkiä! Kiitän. Voi olla, että avaan syksyllä uuden blogin, eihän täältä pois voi olla. Tulen antamaan blogienne kautta uuden osoitteeni jos sen luon. Mutta nyt astun soutuveneeseen, soudan saareen, menen aittaan ja alan kirjoittaa.
PS
Idea: tehkää omista blogeistanne kirjoja!
maanantai 12. joulukuuta 2011
pitkospuita pitkin... laulamaan
Anna oli lapsena iloinen laulaja. Kun laulun aloitti, niin surun unohti. Koulussa hän veteli kaikki maakuntalaulut yhtä hyvin silmät ummessa kuin silmät auki. Sielussa soi kun hän musisoi.
Hänestä tuli melko nuorena äiti; opinnot olivat kesken, ja hän liekutti pientä poikaansa perintönä saamassaan valkoisessa keinutuolissa. Toisessa kädessä oli Kanteletar, joka oli tentittävänä, ja toisessa lapsen sormet jotka puristuivat tiukasti äitinsä peukon ympärille, jottei hän, vasta maailmaan kuoriutunut, turvattomuuteen putoaisi. Peukalo heilui, elämä kantoi kun Anna lauloi Kanteletartaan läpi. Tentti sujui, samoin pienen pojan jokailtainen nukahtamisen hetki.
Laulut vaikenivat kun Anna aikuistui lisää. Maailma avautui, kuohui kuin koski. Laululle ei jäänyt sijaa.
Kun hän vihdoin jälleen laululle rupesi, hän huomasi, ettei huulien raosta vapauteen pyrkivä sävelkorkeus totellut hänen tahtoaan. Se putosi hallitsemattomasti, se nousi epävarmasti. Syy selvisi. Harjoituksen puute oli syy numero yksi, toinen oli kuulosairaus.
Kun Anna sai molempiin korviinsa kuulolaitteet, hän päätti pyrkiä kuoroon, koska yhteislaulu jo koulun kuoroajoilta oli ollut hänen ilonsa - ja ilo saa voimansa siitä mikä ihmis- ja eläinkunnalle lahjaksi annettu on: intohimosta.
Mutta terve itsekritiikki nosti päätään eikä hän jättänyt mitään arvailujen varaan. Ennen kuoron harjoituksia hän kysyi, voiko hänenlaisensa tapaus tulla mukaan. -Totta kai, tervetuloa.
Anna astui ovesta saliin ja hämmentyi kun kuoronjohtaja tuli hänen luokseen ja kysyi, onko Anna sopraano vai altto vai tenori vai basso. -Altto, Anna vastasi hämillään. Hän muisti, ettei hänen äänensä kovin korkealla lentele. - Kääntykää kaikki katsoaan, täällä on uusi altto, kuulutti kuoronjohtaja ja Annaa ujostutti kuin lapsi olisi, mutta eihän ujous ikää katso.
Annalle oli aiemmin sanottu, että tämä kuoro leppoisasti yhteisesti laulelee, ei tähtää esiintymisiin, mukaan vaan laulamaan… vaan kuinkas sitten kävikään.
Harjoituksissa harjoiteltiin esiintymisiä, Finlandia-talostakin puhuttiin. Anna tunsi kuinka paniikki nosti päätään. Ei hän muistanut sitäkään, että altto tarkoittaa kouluajoilta tuttua toista ääntä ja saa tosiaan tehdä töitä, jotta ääni soi kauniisti yhteen päämelodian kanssa, ei rikkoen vaan osana kokonaisuutta. Hän päätti avata suutaan ääntäkään päästämättä. Oli kiinnostavaa oppia, kuinka kuoronjohtaja tanssitti sulavasti käsiään, ja Anna huomasi että hänen päänsä heilahteli eteentaakse, vasemmalleoikealle kuoronjohtajan käsien liikkeiden myötä. Transsi oli lähellä, ilo ja into, mutta sanaton, äänetön.
Viisi sekuntia ennen harjoitusten loppua Anna karkasi ulos salista. Hän ymmärsi, ettei tämä kuoro kaikessa lämmössään ollut häntä, taitonsa vuosikymmenten aikana kylmennyttä, varten.
Hän kiiruhti bussiin, pääsi kotiin, avasi tietokoneen ja löysi mahdollisuuden, minkä aikoo toteuttaa.
Tervetuloa uusi vuosi. Tervetuloa laulu. Koskaan ei ole liian myöhäistä laulaa taas. Yhdessä.
"Puijon seurakunnassa järjestetään puolivuosittain ns. laulunelvytyspäivä musiikin ammattilaisen johdolla. Tähän päivään voit osallistua seurakuntarajosta riippumatta.
Sinä uusi laulaja tai kuorolaulusta kiinnostunut!
Tule laulunelvytyspäivään lauantaina 21.1.2012 klo 10-14 Puijon kirkolle, Taivaanpankontie 3.
Laulupäivä järjestetään avoimen laulukoulun periaatteiden mukaisesti, periaatteena on tarjota ikään, taitoihin tai kokemukseen katsomatta laulamisen mahdollisuus sekä opetusta ruohonjuuritasolla.
Laulupäivän tarkoituksena on tavoittaa uusia laulajia ja tarjota matalan kynnyksen toimintaa ja antaa lupa käyttää omaa ääntänsä.
Laulupäivän opetus antaa aivan uusia valmiuksia laulajan kohtaamiin haasteisiin niin yhteislaulutilanteessa kuin kuoroharrastusta aloittaessa.
Puijon seurakunnan kanttori Joona Saraste on pitänyt laajempia laulukursseja avoimen laulukoulun nimellä ja nyt puolivuosittain tätä laulupäivää. Sarasteella on kokemusta ja näkemystä sekä kärsivällisyyttä uuden laulajan opastamiseen, kunhan itse uskot oppimiskykyysi.
Tule oppimaan laulamista innostuneessa seurassa!"
perjantai 4. marraskuuta 2011
pelastakkee savon murre
mualiman hub immeiset fish pietä kassiisa sulloo
ou do not piata not häntee ku finengelskoo korvakäötäviin coming
kaappojen ikkunaessae lukkoo ostakee 'swinnee '
oo possussa sinäsä measure vikkoo
but it kielj, it kielj
it is a bad format typically mielj
missee is aeto savo dialect
it is weeping and sorrow ikkuinen
tuollaha onnii a long string of
there pittää manna vaekka as oes feel embarrassed
heljkopterj kököttää in the middle of the monitor
there monj ukkokii köpöttää, playing with a stallion
heljkopterin ropelli hurisoo, finengelskan savoks kiäntää:
breadit, vendacet, fish piet oekeelle language viäntää
there minnäe änkeen now
such finengelskan've selevittäny:
riding is savvoo and English is English, the genes already sannoo
now the final mualiman hub finengelskan workouts
'say it seleväks savoks' heljkopterin kylessä lukkoo
not determined henceforth be thought of in any case blocked
**************************************************
heljkopterj mualiman navalla
mualiman navalla immeiset kalakukkoja kassiisa sulloo
ei ou piätä ei häntee ku finengelskoo korvakäötäviin tulloo
kaappojen ikkunaessae lukkoo ostakee 'sikkoo'
ei oo possussa sinäsä mittää vikkoo
mutta se kielj, se kielj
sen eissä on paha mielj
missee on aeto savon murre
siitä on itku ja ikkuinen murhe
tuollaha onnii pitkä jono
sinne pittää männä vaekka kuin oes olo nolo
heljkopterj kököttää keskellä toria
sinne päen monj ukkokii köpöttää, leikkii oria
heljkopterin ropelli hurisoo, finengelskan savoks kiäntää:
flatbreadit, vendacet, fish piet oekeelle kielelle viäntää
sinnehän minnäe änkeen nyt
ku tämän finengelskan oun selevittäny:
savo on savvoo ja englanti on englantii
sen sannoo jo geenit
tähän loppu mualiman navalla finengelskan reenit
'sano se seleväks savoks' heljkopterin kylessä lukkoo
eipä mää aatos tästä lähin missään vaeheessa tukkoon
******************************************************************
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
...että semmoinen leipä tällä kertaa...
Ruisleipäkurssi on ohi. Toivoin, että opin leipomaan ruisleipää, missä hiiva ei sieraimissa tuoksu, ei suussa maistu. Kuinkas kävi?
Ruisleipätaikinan juurta, jonka opettaja oli edellisiltana tehnyt meille kurssilaisille valmiiksi, nuuhkailimme vuoron perään. Happamuus hyvä, odotukset korkealla. Ei kun leipomaan.
Jos kädet vaihtaisi koneen vatkaimeen, aikaa pyöritykseen kuluisi noin viisi minuuttia. Me harrastimme käsitöitä. Taikinanyrkkeilyä. Minuutit matelivat - ja voimat.
Ruisleivät matkalla uuniin. Ne ovat kyllä kauniita katsella, mutta oioi, valmiina ikävä maistella. Hiiva maistui läpi. En ollut pettymykseni kanssa yksin. Toisaalta: makuasioista ei voi kiistellä. Jokaisen maku on oikea maku. Hänelle.
Juureen oli käytetty hiivaa ja sitä vastaan haju- ja makuaistini protestoivat. Ei pettymykseni maailman murheiden keskellä merkittävä ole, semminkin kun lohdutukseksi sain valmistaa kurssilla parini kanssa punajuurisämpylöitä, jotka ylittivät riman missä lukee: 'tätä teen uudestaan, niin on hyvää' ja päätyvät reseptiarkistooni. Toinen herkku oli omenaleipä jonka leipoi kurssin ainoa mies, saksalainen nuorukainen.
Punajuurileipätaikinan väri kuin marjapuuro.
1. PUNAJUURILEIPÄ / -SÄMPYLÄT (maku: kiva)
2 1/2 dl vettä
1/2 dl öljyä
50 g hiivaa
200 g punajuurta ohuena raasteena
1 rkl sokeria
2 tl suolaa
2 dl kaurahiutaleita
n. 2 dl hiivaleipäjauhoja
n. 2 dl vehnäjauhoja
Raasta raaka punajuuri ohueksi raasteeksi. Lisää raasteen joukkoon kädenlämpöinen vesi, öljy ja murenna joukkoon hiiva. Lisää suola, sokeri ja kaurahiutaleet. Alusta taikina kiinetäksi hiivaleipäjauhoilla ja vehnäjauhoilla. Kohota liinan alla 30 minuuttia ja muotoile joko leiväksi tai sämpylöiksi. Anna kohota uudelleen. Paista leipää 200 asteessa 25-30 minuuttia ja sämpylöitä n. 15 minuuttia.
PS (Meidän punajuurisämpylämme kypsyivät syystä tai toisesta 25 minuutissa. Kokeilimme 15 minuutin jälkeen kypsyyttä, mutta ei sämpylän pohja "kopissut" oikaoppisesi. Uudestaan uuniin vielä kymmeneksi lisäminuutiksi ja herkku oli valmis.)
2. OMENALIMPPU (maku: tämä vasta hyvää)
11/2 dl piimää
21/2 dl omenasosetta
50 g hiivaa
1 tl suolaa
1/2 tl kuminaa
1/2 dl siirappia
400 g hiivaleipäjauhoja
Murenna haaleaan piimään hiiva. Lisää seokseen siirappi, suola, kumina ja omenasose. Lisää hiivaleipäjauhoja ja vaivaa takinaa. Anna kohota, Leivo taikinasta limppu leivinpöydällä. Anna limpun kohota ja paista 50 min. Voitele kypsä leipä siirappi-vesiseoksella.
**********************************************************************************
Tulevaisuudessa näen epäonnistumisia ja onnistumisia. Ja paljon yrittämistä. Sisukkuutta. Aion vielä jonain päivänä vääntää ruisleivän, jonka juuressa ei ole hiivaa mikrogrammaakaan. Periksi en anna ennen kuin onnistuu ja makunystyräni nyökkäävät, kiitos, saanko lisää. Siihen asti ostan Marskin arinaruisleipää, parasta kaupanleipää. Minusta.
Makuaistia ei voi lahjoa. Sen kanssa pärjää kun on rehellinen. Tartun niin monta kertaa kuin on tarvis ruisjauhopussiin ja leivon leipomistani, kunnes ponnistus on "onnistus". Ruisleivän maku on just eikä melekeen toivomani ja vihdoin voin laulaa heidän kanssaan:
pää pyttyyn
Jos kädet vaihtaisi koneen vatkaimeen, aikaa pyöritykseen kuluisi noin viisi minuuttia. Me harrastimme käsitöitä. Taikinanyrkkeilyä. Minuutit matelivat - ja voimat.
Ruisleivät matkalla uuniin. Ne ovat kyllä kauniita katsella, mutta oioi, valmiina ikävä maistella. Hiiva maistui läpi. En ollut pettymykseni kanssa yksin. Toisaalta: makuasioista ei voi kiistellä. Jokaisen maku on oikea maku. Hänelle.
Juureen oli käytetty hiivaa ja sitä vastaan haju- ja makuaistini protestoivat. Ei pettymykseni maailman murheiden keskellä merkittävä ole, semminkin kun lohdutukseksi sain valmistaa kurssilla parini kanssa punajuurisämpylöitä, jotka ylittivät riman missä lukee: 'tätä teen uudestaan, niin on hyvää' ja päätyvät reseptiarkistooni. Toinen herkku oli omenaleipä jonka leipoi kurssin ainoa mies, saksalainen nuorukainen.
Punajuurileipätaikinan väri kuin marjapuuro.
1. PUNAJUURILEIPÄ / -SÄMPYLÄT (maku: kiva)
2 1/2 dl vettä
1/2 dl öljyä
50 g hiivaa
200 g punajuurta ohuena raasteena
1 rkl sokeria
2 tl suolaa
2 dl kaurahiutaleita
n. 2 dl hiivaleipäjauhoja
n. 2 dl vehnäjauhoja
Raasta raaka punajuuri ohueksi raasteeksi. Lisää raasteen joukkoon kädenlämpöinen vesi, öljy ja murenna joukkoon hiiva. Lisää suola, sokeri ja kaurahiutaleet. Alusta taikina kiinetäksi hiivaleipäjauhoilla ja vehnäjauhoilla. Kohota liinan alla 30 minuuttia ja muotoile joko leiväksi tai sämpylöiksi. Anna kohota uudelleen. Paista leipää 200 asteessa 25-30 minuuttia ja sämpylöitä n. 15 minuuttia.
PS (Meidän punajuurisämpylämme kypsyivät syystä tai toisesta 25 minuutissa. Kokeilimme 15 minuutin jälkeen kypsyyttä, mutta ei sämpylän pohja "kopissut" oikaoppisesi. Uudestaan uuniin vielä kymmeneksi lisäminuutiksi ja herkku oli valmis.)
2. OMENALIMPPU (maku: tämä vasta hyvää)
11/2 dl piimää
21/2 dl omenasosetta
50 g hiivaa
1 tl suolaa
1/2 tl kuminaa
1/2 dl siirappia
400 g hiivaleipäjauhoja
Murenna haaleaan piimään hiiva. Lisää seokseen siirappi, suola, kumina ja omenasose. Lisää hiivaleipäjauhoja ja vaivaa takinaa. Anna kohota, Leivo taikinasta limppu leivinpöydällä. Anna limpun kohota ja paista 50 min. Voitele kypsä leipä siirappi-vesiseoksella.
**********************************************************************************
Tulevaisuudessa näen epäonnistumisia ja onnistumisia. Ja paljon yrittämistä. Sisukkuutta. Aion vielä jonain päivänä vääntää ruisleivän, jonka juuressa ei ole hiivaa mikrogrammaakaan. Periksi en anna ennen kuin onnistuu ja makunystyräni nyökkäävät, kiitos, saanko lisää. Siihen asti ostan Marskin arinaruisleipää, parasta kaupanleipää. Minusta.
Makuaistia ei voi lahjoa. Sen kanssa pärjää kun on rehellinen. Tartun niin monta kertaa kuin on tarvis ruisjauhopussiin ja leivon leipomistani, kunnes ponnistus on "onnistus". Ruisleivän maku on just eikä melekeen toivomani ja vihdoin voin laulaa heidän kanssaan:
Arvon mekin ansaitsemme
Suomen maassa suuressa,
ehk' ei riennä riemuksemme
leipä miesten maatessa;
laiho kasvaa kyntäjälle,
arvo työnsä täyttäjälle.
Lal la la la la lal lal la,
lal lal la lal lal la,
lal la la la la lal lal la
la lal lal la.
Suomen maassa suuressa,
ehk' ei riennä riemuksemme
leipä miesten maatessa;
laiho kasvaa kyntäjälle,
arvo työnsä täyttäjälle.
Lal la la la la lal lal la,
lal lal la lal lal la,
lal la la la la lal lal la
la lal lal la.
perjantai 28. tammikuuta 2011
kaekki aena järjestyy
klik
saesinko putkilon erjlaesta liimoo
ettei tarvihe uuvvestaan katella katastroohvia, piinoo
minkä justiisa näen
ku usutan silimät taevaalle päen
klik, klik
-ilimapallo karkas!
-ilimapallo karkas!
lapsparka parkas
murhemielj ulottuu syvämeen asti
onneks näköelimiin ossuu ilon lasti
puutratkorj markkinatuliaisena olla pittää
ei oo lapsella ennee hättää ei mittää
Tunnisteet:
höpöttelyä,
Kuopio,
valokuvatorstai,
voe tokkiisa
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
LUPPAUS (LU-alkuinen sana)
- Takkuulla on hyvvee jiätelöö, luppoo lupsakka kaappias Kämäräenen vuonna 1959 serkulleni kyläkaapassa. Pakkasallas - keskellä kessee kirkonkylän kuppeessa - olj ensnäkemältä täättä ihmettä! Ennee ei tarvihe männä Kuopijjoon jiätelöostoksille.
Kaapat lyyvvään lukkoon. Eipä tarvihe kaavvaan kaappiaan kuapitella.
Kaappias Kämäräenen kiärii jiätelöpaketin ympärille Savon Sanomia monennii päevän sualiin ja sisälle sujjaottaa hiilitioksiijit, vae mitkä lie höyryt, sulamista pijättelemään. Suareen myö, minä serkku, kaapparannasta souvvetaan ja laoloo luritettaan. Kassissa venneen pohjalla köllöttää tuo kyläkaapasta ensmäestä kertoo mukkaan tullu kylymä litran kermanen herkku. Melekonen sualis. Lähiruokoo, tekis mielj nyt sannoo. Aenae maeto (ja meijerj) on melekosen lähellä: silimissä siintelöö lehmät ja vihreet niityt.
Voe sitä aatuuvven miäree mikä kieleen ja mieleen nousoo ku suap lusikoijja kermajiätelöö suaren kuistilla. Lurps, lurps. Ei ollu luiruva velliä se, ei. Eikä ollu turha luppaus Kämäräeseltä, sanasa pit: jos kielin voes kertoa ja miks ei voes m.o.t.
ALkukirjaimet-haaste: LU.
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
sitä vuan tulloo, sitä ihteesä
...savvoo...
- Et sitten oo muistana minuva yhtään sen jäläkeen kun yhen jutun annoit minun kirjottoo sinne lokkiis.
Iita Linta Maria on hirmu vihasen näkönen. Tappoon (tapaan, kirjakiel. huom.) hänet syksyllä avoimessa mielentilassa Kuopion torilla, muikkukukkojonossa Hanna Partasen kojun nurkalla. Melekeen pelottaa mutta ei kuitenkaan.
- Anteeks kauheesti, ei oo ollu tarkotus, sokellan Iita Linta Marialle ja hän antaa armosa valuva piällein ku luppoon: - Kerro vuojesta 2011, ni lykkeen sen lokkiin. Mitteepä siellä tulloo vastaan?
Oesittepa nähny sitä hymyn miäree mikä Iita Linta Marian kasvoille sytty. Nyt ymmärrän vertauksen: kasvonsa loistavat kuin lamppu. Se olj syksyvä, se kullanruskanen aaringonpaeste hänen punaposkillaan.
Mittään ei kuitenkaan syksyn mittaan kuulu Iita Linta Mariasta, mutta tännään posti toi hänen kirjeensä.
Minä, Iita Linta Maria, olen joutunut jättämään Suloisen Savonmaan ja savon murteen ja muuttanut Helsinkiin. Työn perässä.
Kuljen työmatkat HKL:n bussilla. Mikä on HKL, saattaa "ulkopaikkakuntalainen" kysyä. Se on niin kuin HooKoo-lenkkimakkara (se on kai ympäri Suomen kaikille tuttua juttua) ja L tarkoittaa liikennettä. Helsingin Kaupungin Liikenteen bussissa en tohi avata suutaen. Murretta tulloo väkisin. Tuas lipsahti. Mutta ryhdistäydyn ja pistän deet sun muut suuda myöden. En ole vielä varma, mihin kohtaan ne pehmikkeet kuuluvat.
Kuljen työmatkat HKL:n bussilla. Mikä on HKL, saattaa "ulkopaikkakuntalainen" kysyä. Se on niin kuin HooKoo-lenkkimakkara (se on kai ympäri Suomen kaikille tuttua juttua) ja L tarkoittaa liikennettä. Helsingin Kaupungin Liikenteen bussissa en tohi avata suutaen. Murretta tulloo väkisin. Tuas lipsahti. Mutta ryhdistäydyn ja pistän deet sun muut suuda myöden. En ole vielä varma, mihin kohtaan ne pehmikkeet kuuluvat.
Töissäkin olen hiljainen. Jouduin pois asiakaspalvelusta. Takakonttoriin monen oven taakse lykkäsivätten. Olen hiljaisten työntekijöiden harmaan massan yksi jäsen. Mutta onneksi muistan, että jos yksikin sormi tai varvas puuttuu työruumiista, yhteisö ei ole entisensä. Pomo kävi luonani ja kun en saanut sanaakaan suustani, hän virkkoi: "Sinulla, Iita Linta Maria, on sitä hiljaista tietoo." Eli on minulla arvo.
Etsin täältä etelästä töitä ja löysin. Etsin edelleen myös elämäni miestä. En ole vielä häntä löytänyt. En osaa avata suuta, en töissä enkä ei-töissä. On minulla ajatuksia, mutta ne ovat sekaisin nyt. Pyristelen murretta vastaan. Jarrutan. Harjoittelen yleiskieltä. Yleiskieli. Mikä sana. Mikä sisältö. Mikä murhe. Ei, ei luonnista luonnolliseksi vielä kirjakieli suussani. Tahdon kuulua joukkoon. Toivon että pääsen sisälle. Kaikki on kiinni ulosannista. Siihen tulokseen olen tullut. En avaa suutani ennen kuin opin uuden kielen. Ennen kuin kirja pysyy kieleni päällä. On se kovvoo hommoo.
Masennun. Siltä minusta ainakin tuntuu. Sitä kai tämä kaihomieli ja mykkyyden tila on. Ihminen on kuitenkin puhuva eläin. Tuppisuuna tukehdun. Tilaan ajan terapeutille. Saan jonottaa kauan. Lopulta avaan terapeutin oven. Avaan siellä suuni. Terapeutti katsoo minua kauan silmiin, välillä tuijottaa suutani joka käy. Melkein meinaan sulkea suuni. Jatkan kuitenkin. Jotenkin saan puhutuksi suuni puhtaaksi kun kielj löytää kojttiin. Kerron savon murteella terapeutille, kuinka olen allapäen ja pahoeilla mielin.
Hän sivelee viiksiään mietteissään ja yhä katsoo minua kiinteästi silmiin ja… Voi miten pelästyn. Hänen suupielensä nykivät ja hän muljauttaa silmiään kun yrittää estää tulemasta sitä mikä on tullakseen. Luulen sitä kohtaukseksi ja kai se sitä onkin. Hän hekottaa, kurskottaa, remahtaa, röhöttää, hän pitelee pallomahaansa, putoaa tuolilta, pyörii jaloissani. Pomppaan pelästyksestä seisomaan kuin vieteri, nostan hänet kainaloistansa siihen asentoon mikä kädellisille kuuluu, pystyyn kuin ikihonka; terapeutti läjähtää kuitenkin pehmotuolilleen persuuksilleen kuin olisi maratonin juossut ja lopulta lopettaa hevosmaisen hirnumisen. Sanoo viiksiänsä loppuhenkosinaan suoriksi vedellen:
"Iita Linta Maria, ei Helsingissä kerta kaikkiaan voi käydä terapiassa savon murteella, ei tästä tule mitään. Ymmärrän kyllä että olet allapäin, mutta se ei mene minulla syvyyksiin asti. Voisitko mennä selkokielikurssille. Ja muista: yksi lause on yksi ajatus. Tule sitten takaisin, niin jatkamme terapiaa. Toinen vaihtoehto on että muutat takaisin Savoon."
"Iita Linta Maria, ei Helsingissä kerta kaikkiaan voi käydä terapiassa savon murteella, ei tästä tule mitään. Ymmärrän kyllä että olet allapäin, mutta se ei mene minulla syvyyksiin asti. Voisitko mennä selkokielikurssille. Ja muista: yksi lause on yksi ajatus. Tule sitten takaisin, niin jatkamme terapiaa. Toinen vaihtoehto on että muutat takaisin Savoon."
Kävin selkokielikurssin. Huomaatkos miten se jo minulta sujuu. Oli oikein mukavaa siellä selkokurssilla. Hirmu lyhyitä lauseita. Pääsin terapiankin läpi. Mutta on tässä selkoisessa olotilassa se vika, etten tiijjä, mittee tien sille savon sanatulvalle, joka jiäp ylj ja käöttämätä.
Mittee tämä vuos tuop tullessaan, enpä tiijjä. Mutta sen tiijjän, että ommoo kieltä ei voe kieltee. Muuten se männöö solomuun. Oeskoon olemassa ihanuuksien ihmemua missee suap olla oma ihtesä.
On suurinta onnee anno dominona -11, jos iitalintamaria suap olla iitalintamaria. Ei muuta. Siinä kaekki. Lähtökuoppa ja muali yhtä aekoo. Heleppo hengittee. Sanon itellein: elä ennee mieljpahhoo sisikunnissas kiäntele: aakase vappaasti suus ja iäntele.
terveisiä Savvoon, Kallavein rannalle
lähettää Iita Linta Maria
PS Nähhään tuas muikkukukkojonossa!
Pakinaperjantai: vuosi 2011
Mittee tämä vuos tuop tullessaan, enpä tiijjä. Mutta sen tiijjän, että ommoo kieltä ei voe kieltee. Muuten se männöö solomuun. Oeskoon olemassa ihanuuksien ihmemua missee suap olla oma ihtesä.
On suurinta onnee anno dominona -11, jos iitalintamaria suap olla iitalintamaria. Ei muuta. Siinä kaekki. Lähtökuoppa ja muali yhtä aekoo. Heleppo hengittee. Sanon itellein: elä ennee mieljpahhoo sisikunnissas kiäntele: aakase vappaasti suus ja iäntele.
terveisiä Savvoon, Kallavein rannalle
lähettää Iita Linta Maria
PS Nähhään tuas muikkukukkojonossa!
Tunnisteet:
Iita Linta Maria,
pakinaperjantai,
voe tokkiisa
tiistai 28. joulukuuta 2010
vuosisata vuosisadalta ja niin edes päin
Paluumuuttaja on liittynyt Savon kielen seuraan, joka julkaisee Aakustia, savolaisuuven iänenkannattajjoo. Liittymislahjaksi hänen postiluukustaan kolahtavat vuoden 2010 numerot kertaryssäyksellä. Hän lukee silimät höyryten Matti-Juhani Töyräksen kirjoituksen Juho Korhosesta, jonka vuonna 1901 kirjoittama kirje pysyi suljettuna sata vuotta.
Matti-Juhani Töyräs:
"[Nilsiäläinen kansakoulunopettaja] Juho Korhonen kirjoitti 25.3.1901 kirjeen omaisilleen, sulki sen sinettilakalla ja kirjoitti päälle toivomuksen, että se avattaisiin vasta sadan vuoden kuluttua. Hän vakuutti ettei kirjeessä ole mitään niin erikoista tai arvokasta etteikö se jaksaisi odottaa tuollaistakin aikaa.
Kirje säilyi kuin ihmeen kaupalla kohtalon monissa käänteissä ja joutui lopulta pojanpojalle Juhani J. Korhoselle Jyväskylään. Kirje avattiin 44:n jälkeläisen läsnä ollessa Uutena Vuotena 2000.
Kirjeessä Juho kertoi itsestään ja perheestään ja toivoi onnea ja menestystä myös tuleville polville. Tämän lisäksi hän oli laittanut mukaan Englannissa alun perin ilmestyneen ennustuksen yhteiskunnan tilasta sadan vuoden kuluttua eli vuonna 2001.
Alla osa lehden kirjoituksesta.
Maailma sadan vuoden kuluttua [kirjoitettu vuonna 1901]
Muuan englantilainen aikakauskirja on kääntynyt eri aloilla työskentelevien huomattujen miesten puoleen kysymyksellä, millaiseksi he otaksuvat maailman 100 vuoden kuluttua. Saapuneista vastauksista julkaisemme tässä muutamia.
Amerikan väkiluku on mainitussa ajassa kohonnut 500 miljoonaan. Amerikkalaiset ovat terveydenhoidon parannuttua keskimäärin kaksi tuumaa pitempiä kuin nyt ja elämäniän keskiluku, joka nyt on noin 35 vuotta, on silloin 50 vuotta.
Englannin kieltä puhuvat useimmat ihmiset maan päällä, toisessa sijassa on venäjän kieli.
Tulevaisuuden taloissa ei ole lainkaan savupiippuja. Huoneisiin näet johdetaan lämpö keskuslämmityslaitoksesta. Taloihin johdetaan erityiset lämpöputket samoin kuin nyt kaasu- ja vesiputket.
Valmiiksi laitettu ruoka noudetaan suurista ruuanlaittolaitoksista aivan kuin nykyään leipä leipurilta. Nämä ruokatehtaat ostavat ruokatarpeita niin paljon ja sähkön ja kaikenlaisten koneiden avulla tulee ruuanvalmistus niin halvaksi, että ei kotona kannata enää ruokaa laittaa. Ruoka tulee ilmaputkien kautta koteihin, ruoka-astiat noutaa, pesee ja kuivaa erityiset pesu- ja kuivauskoneet. Oma keittiö on ylellisyys, jota ei kukaan enää käytä.
Hiiltä ei käytetä enää polttoaineena. Sen sijaan on sähkö hyvin halpaa. Pieninkin vesiputous käytetään sähkön valmistukseen. Pitkin meren rantoja on rakennettu suuria vesisäiliöitä, jotka täyttyvät vuoksen aalloista ja joiden vesi käyttää suuria vesirattaita.
Junat kulkevat 200 englannin peninkulmaa tunnissa New Yorkista San Franciscoon.
Lehtileikkeen sivuun Juho on kirjoittanut: ”Olisipa hauskaa jos tämä ennustus säilyisi vuoteen 2001 asti." Päätarkoituksena Juholla on varmaankin ollut lähestyä jälkeläisiään Tuonen Tuvilta, kuoleman takaa, haudan mykkyydestä...
Juho Korhosen sata vuotta odottanut saatekirje jälkeläisilleen:
Rakkaat jälkeläiseni tulevan vuosisadan alussa!
Pienoiseksi huviksi piirrän tämän kirjeen Teille antaen tietoja itsestäni ja perheoloistani. - Olen syntynyt Nilsiän pitäjän Kangaslahden kylässä, Kantolan talossa 6.4.1847. Waimoni nimi on Eeva Karoliina Hollender, synt. 2.3.1856 Nilsiän pitäjän Kaaraslahden kylässä ”Holanderin” saarella. Molemmilla meillä oli aivan köyhä koti. Häitämme vietimme 21.7.1874 Kuopion kaupungissa. Silloin olin jo kansakoulunopettaja Seinäjoella, josta muutettiin Padasjoelle, sieltä taas Teiskoon ja sieltä Nilsiään. Tällä erää on meillä lapsia 12 joista kuollut on 4. Elossa on Aina Karoliina.........
.....mikä lauma lieneekään näiden jälkeläisiä sadan vuoden perästä ja minkälainen lienee silloin tämän maailman meno ja varsinkin rakkaan Suomemme elo! Sinä suuri Jumala sen tiedät! Nykyään on rakas isänmaamme ahdinkossa Wenäläisten sorron takia. Wenäläisten suuruus on varmaan mennyttä sadan vuoden perästä ja Suomi on silloin itsenäinen...
Sinä olet Jumala, minua ihmeellisesti auttanut ja siunannut, tee niin jälkeläisillenikin!
Nilsiässä 25.3.1901 Juho Korhonen
kansakoulun opettaja"
Lähde: Aakusti, savolaisuuven iänenkannattaja 2/2010, s. 16-17
******************************************************************************
Tuumailen, kirjoittaisinko tänään kirjeen, jonka jälkeläiset saavat avata vuonna 2111. Siitä syntyisi myös ylistyslaulu Kuopiolle, mutta haetanneeko tuo mittää. Kasvattaisin ennustuksessani Kuopion onnellisten ihmisten onnelliseksi kaupungiksi, missä vauvat syntyvät onki kädessä ja sukset jalassa. Lähiruoka on arvossaan, kun jokaisella on onki omasta takaa ja rannoilla ilmaiset soutuveneet soudeltaviksi, kalat Kallaveden puhtaista aalloista nostettaviksi.
Ja mitäpä muuta kirjeeseeni kirjoittaisin? Kirjoittaisinko, että kun tarpeeksi kauaksi eteenpäin (tai helikopteriamallin mukaisesti: ylhäältä käsin)omaa elämäänsä katsoo, surujaan ja ilojaan, tietää hitusen enemmän, mitä tarkoittaa perspektiivioppi. Ei niin pahaa, jossei jotain hyvääkin. Ei niin hyvää, jossei jotain pahaakin. Ja sitten on puhdas hyvä: ilo ja onni, onhan. Suattaapa hyvinnii olla niinnii.
Matti-Juhani Töyräs:
"[Nilsiäläinen kansakoulunopettaja] Juho Korhonen kirjoitti 25.3.1901 kirjeen omaisilleen, sulki sen sinettilakalla ja kirjoitti päälle toivomuksen, että se avattaisiin vasta sadan vuoden kuluttua. Hän vakuutti ettei kirjeessä ole mitään niin erikoista tai arvokasta etteikö se jaksaisi odottaa tuollaistakin aikaa.
Kirje säilyi kuin ihmeen kaupalla kohtalon monissa käänteissä ja joutui lopulta pojanpojalle Juhani J. Korhoselle Jyväskylään. Kirje avattiin 44:n jälkeläisen läsnä ollessa Uutena Vuotena 2000.
Kirjeessä Juho kertoi itsestään ja perheestään ja toivoi onnea ja menestystä myös tuleville polville. Tämän lisäksi hän oli laittanut mukaan Englannissa alun perin ilmestyneen ennustuksen yhteiskunnan tilasta sadan vuoden kuluttua eli vuonna 2001.
Alla osa lehden kirjoituksesta.
Maailma sadan vuoden kuluttua [kirjoitettu vuonna 1901]
Muuan englantilainen aikakauskirja on kääntynyt eri aloilla työskentelevien huomattujen miesten puoleen kysymyksellä, millaiseksi he otaksuvat maailman 100 vuoden kuluttua. Saapuneista vastauksista julkaisemme tässä muutamia.
Amerikan väkiluku on mainitussa ajassa kohonnut 500 miljoonaan. Amerikkalaiset ovat terveydenhoidon parannuttua keskimäärin kaksi tuumaa pitempiä kuin nyt ja elämäniän keskiluku, joka nyt on noin 35 vuotta, on silloin 50 vuotta.
Englannin kieltä puhuvat useimmat ihmiset maan päällä, toisessa sijassa on venäjän kieli.
Tulevaisuuden taloissa ei ole lainkaan savupiippuja. Huoneisiin näet johdetaan lämpö keskuslämmityslaitoksesta. Taloihin johdetaan erityiset lämpöputket samoin kuin nyt kaasu- ja vesiputket.
Valmiiksi laitettu ruoka noudetaan suurista ruuanlaittolaitoksista aivan kuin nykyään leipä leipurilta. Nämä ruokatehtaat ostavat ruokatarpeita niin paljon ja sähkön ja kaikenlaisten koneiden avulla tulee ruuanvalmistus niin halvaksi, että ei kotona kannata enää ruokaa laittaa. Ruoka tulee ilmaputkien kautta koteihin, ruoka-astiat noutaa, pesee ja kuivaa erityiset pesu- ja kuivauskoneet. Oma keittiö on ylellisyys, jota ei kukaan enää käytä.
Hiiltä ei käytetä enää polttoaineena. Sen sijaan on sähkö hyvin halpaa. Pieninkin vesiputous käytetään sähkön valmistukseen. Pitkin meren rantoja on rakennettu suuria vesisäiliöitä, jotka täyttyvät vuoksen aalloista ja joiden vesi käyttää suuria vesirattaita.
Junat kulkevat 200 englannin peninkulmaa tunnissa New Yorkista San Franciscoon.
Lehtileikkeen sivuun Juho on kirjoittanut: ”Olisipa hauskaa jos tämä ennustus säilyisi vuoteen 2001 asti." Päätarkoituksena Juholla on varmaankin ollut lähestyä jälkeläisiään Tuonen Tuvilta, kuoleman takaa, haudan mykkyydestä...
Juho Korhosen sata vuotta odottanut saatekirje jälkeläisilleen:
Rakkaat jälkeläiseni tulevan vuosisadan alussa!
Pienoiseksi huviksi piirrän tämän kirjeen Teille antaen tietoja itsestäni ja perheoloistani. - Olen syntynyt Nilsiän pitäjän Kangaslahden kylässä, Kantolan talossa 6.4.1847. Waimoni nimi on Eeva Karoliina Hollender, synt. 2.3.1856 Nilsiän pitäjän Kaaraslahden kylässä ”Holanderin” saarella. Molemmilla meillä oli aivan köyhä koti. Häitämme vietimme 21.7.1874 Kuopion kaupungissa. Silloin olin jo kansakoulunopettaja Seinäjoella, josta muutettiin Padasjoelle, sieltä taas Teiskoon ja sieltä Nilsiään. Tällä erää on meillä lapsia 12 joista kuollut on 4. Elossa on Aina Karoliina.........
.....mikä lauma lieneekään näiden jälkeläisiä sadan vuoden perästä ja minkälainen lienee silloin tämän maailman meno ja varsinkin rakkaan Suomemme elo! Sinä suuri Jumala sen tiedät! Nykyään on rakas isänmaamme ahdinkossa Wenäläisten sorron takia. Wenäläisten suuruus on varmaan mennyttä sadan vuoden perästä ja Suomi on silloin itsenäinen...
Sinä olet Jumala, minua ihmeellisesti auttanut ja siunannut, tee niin jälkeläisillenikin!
Nilsiässä 25.3.1901 Juho Korhonen
kansakoulun opettaja"
Lähde: Aakusti, savolaisuuven iänenkannattaja 2/2010, s. 16-17
******************************************************************************
Tuumailen, kirjoittaisinko tänään kirjeen, jonka jälkeläiset saavat avata vuonna 2111. Siitä syntyisi myös ylistyslaulu Kuopiolle, mutta haetanneeko tuo mittää. Kasvattaisin ennustuksessani Kuopion onnellisten ihmisten onnelliseksi kaupungiksi, missä vauvat syntyvät onki kädessä ja sukset jalassa. Lähiruoka on arvossaan, kun jokaisella on onki omasta takaa ja rannoilla ilmaiset soutuveneet soudeltaviksi, kalat Kallaveden puhtaista aalloista nostettaviksi.
Ja mitäpä muuta kirjeeseeni kirjoittaisin? Kirjoittaisinko, että kun tarpeeksi kauaksi eteenpäin (tai helikopteriamallin mukaisesti: ylhäältä käsin)omaa elämäänsä katsoo, surujaan ja ilojaan, tietää hitusen enemmän, mitä tarkoittaa perspektiivioppi. Ei niin pahaa, jossei jotain hyvääkin. Ei niin hyvää, jossei jotain pahaakin. Ja sitten on puhdas hyvä: ilo ja onni, onhan. Suattaapa hyvinnii olla niinnii.
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
no ei ainakaan kalakukko
Tytär, jos on silimäs nyt aaki, ni sulepa noppeesti.
Vaikka pyrin irti kaupallisen joulun houkutuksista ja annan lahjaksi mieluummin vuohen tai polkupyörän kehitysmaihin kuin tavarataivaalle uuden keinovaloisen sputnikin, en silti voinut vastustaa kiusausta lähettää Australiaan tyttärelle lahjoo sommoo kun yhen ihanuuvven näin, Kuopijo mielessäin.

Jonotan pääpostissa aikani. Vuoronumeroni kilahtaa ja tulen pussukan ja valmiiksi kirjoitetun osoitelapun kanssa kassalle.
- Päevee.
- Päevee.
- Pitkä matka on pussukalla eissä.
- Niin on.
- Kukas siellä assuu, onko ihan olemassa vae käämässä?
- Tyttö. Oma tyttö. Olemassa on, aenae viis vuotta ellei enempikkii.
- Mittee se siellä tekköö?
- Suojeloo. Luontoo suojelee. Siellä ja tiällä ja missä millonnii.
- Se on hyvä se. Mutta tiijjät varmaan, ettei Australijjaan sua mitä tahhaasa lähettee? Ne on hirmu tarkkoja siitä mittee ulukopuolelta tulloo.
- Enpä ou tuota tiennä. Mittee sinne ei sua postittoo? kysyn ja puristan pussukkaa rintaani vasten. - Ei tiällä aenakaa kalakukkoo ou, vaekka mielj tekis mauliman paras herkku Aastraalijjaan lennättee, huastelen ja postivirkaeilija hymmyilöö sitä hymyvä mikä kalakukon tykkeejältä irtoo jo pelekän sanan voemalla. Muikkukko. Kyllä meitä naarattaa. Jos jolloonnii sittäe, mutta ei nyt, ei.
Nyt männään ytimiin. Asijaan.
- Tässä on lista kielletyistä jutuista; luehha kaekassa raohassa. On tässä aekoo hyvinnii ku monta kassoo on helisemässä.
Ja minähän luen:
maakohtaiset erityisehdot
Australiaan ei saa lähettää seuraavia tuotteita:
raha,
rahajäljitelmät,
käytetyt vuodevaatteet,
täyttämättömät tai puutteellisesti täytetyt kauppalaskut,
aseet tai aseita muistuttavat esineet ja niiden osat mukaan lukien asejäljennökset ja rekvisiitta,
arvopaperit,
matkashekit
platina, kulta tai hopea valmistettuna tai valmistamattomana
jalokivet, korut sekä muut arvoesineet.
Lahjat Alle 200 AUD (noin 110 EUR) arvoiset lähetykset ovat tullivapaita, merkitään "Unsolicited gift".
rajoitukset
Kaikki Australiaan saapuvat postilähetykset läpivalaistaan, osa alistetaan jälkikoirien tutkittaviksi ja osa tutkitaan käsin. Australian viranomaisten (www.aqis.gov.au) tuontilupa vaaditaan seuraaville tuotteille:
kaikki liha- ja lihatuotteet,
kaikki munaa, meijerituotteita tai lihaa sisältävät ruokapakkaukset ml. nuudelit,
tuoreet hedelmät ja vihannekset,
maito- ja meijerituotteet ml. voi,
juusto ja majoneesi,
siemenet,
multa ja kasvit,
lohi ja taimen tuoreena ja kuivattuna,
pavut tuoreina ja kuivattuina,
ei-kaupallisesti pakatut kuivatut hedelmät ja pähkinät,
hedelmä- ja vihanneslaatikoihin pakatut tavarat.
LUOVUTTAMINEN VAIN VASTAANOTTAJALLE HENKILÖKOHTAISESTI: Sallittu kirjatuille kirjeille, joihin on liitetty saantitodistus. Merkintätapa: "For delivery to the addressee in person."
- Ihan tiällä pussukassa on vuan tyynyliina. Puhas.

kuva
Sinne mänj, ja perille tulloo tytölle kuha lahjapuketti läpivalaistaan ja mitenkä vielä tutkitaan, en tiijjä. Hyvvee matkoo ja jouluva. Ja makkeita öetä.
PS Tyttö, ethän lukena? Etkä varmana nähny kuvvoo, ethän. Jännee on ku joulu tulloo.
maanantai 29. marraskuuta 2010
luopuminen
Paluumuuttaja ja paluumuuttajan mies ostavat uuden kodin matalaenergiatalosta. Upouusi kerrostalo seisoo järven rannalla. Kodilta tuntuu niin. Ja mikä parasta: omatunto on ilmastonmuutoksen suhteen hyvä, sillä matalaenergiatalojen suunnittelun lähtökohta on kestävä kehitys. Tavoitteena on, että energiaa, sähköä ja vettä kuluu vähemmän ja uusiutuvaa energiaa hyödynnetään tehokkaasti.
No, ei niin hyvää ettei jotain huonoa. Eräänä aamuna he heräävät kylmyyteen ja katsovat ikkunaruudun läpi ulos juodakseen silmillään järvimaisemaa. Mutta himpun verran on kurkittava että heidän läpitunkeva katseensa pääsee euforian lähteille:
Huoltomies tulee hätiin, parahtaa jäisen lasikuvion edessä "huh, huh" ja kertoo että on menossa ensi viikolla talotekniseen koulutukseen. Apua tulee melko varmasti, jahka hän oppii säätelemään matalaenergiatalon lämpötiloja keskustietokoneella. Ensin teoriassa. Sitten käytännössä. Koneellinen ilmanvaihto on hieno asia - kunhan se saadaan kunnolla toimimaan. Sisäilma on tai tulee olemaan joka suhteessa laadultaan hyvä. Ja ilmasto kiittää. (Ihan pikkuisen heidän mielessään käy hirsitalo, joka hengittää ihan itsestään ja jonka melkein meinasivat ostaa.)
Eihän tässä muuten olisi hätää, peitteitä on ja villapaitaa, mutta kun paluumuuttaja käyttää hengityslaitetta öisin, hän herää muutaman tunnin puuskuttelun jälkeen kurkku tulessa ja nenä vedessä: elimistö ei riemuitse kun sinne työntyy letkun kautta kylmää ilmaa. Protesti on valmis.
Hän kääntyy hengityslaitevalmistajan puoleen ja tilaa kostuttimen. Sen pitäisi automaattisesti säädellä hengityslaitteen puhallusilman lämpöä ja kosteutta. Lisävinkkejä satelee uniapneaa sairastavilta kohtalotovereilta, jotka ovat neuloneet parimetrisen hengitysletkun ympärille käärmemäisen pötkylän. Kyllä sillä letku ja letkun sisällä kulkeva ilma lämpiää. Virkkuutaito vain on ollut kauan jäissä. Lämpiäisipä sekin kun tarvis on kipeä.
Mitäs kivaa keksisi sillä aikaa kun huoltomies on koulutuksessa?
Amme! Siihen olisi ihana pulahtaa, kun huoneissa on viileää.
- Joo, syttyy paluumuuttajan mies oitis ehdotuksesta. Vaimolla on selevät sanat, nokka vain välillä tuhisoo, mies tuumaa. (Kuis hää nyt noin nopiaan innostu, aattelee paluumuuttaja mutta pitää sillä erää aatokset ominaan.)
He käyvät muistelemaan vannakokemuksiaan liittonsa alusta. - Kuinka lapsetkin silloin kun olivat pieniä ja vielä pienempiä, nauttivat kylvyistä. Saati me, silloin. Ja takuuvarmasti nyt. "Ennuste perustuu kokemukseen", tulee yhdestä suusta ja silloin on lupa läpsäistä kädet vastakkain ja hihkaista: onni minun.
Ei kestä kauan aikaa kun amme seisoo kylpyhuoneessa. Valkoisena kuin puhdas omatunto.
Hetkinen… jokin tässä nyt mättää. Tottahan he tietävät, että amme nielee vettä ja energiaa enemmän kuin suihku, mutta kuinka paljon enemmän, sitä he eivät "muistaneet" laskea, kun ummistivat silmänsä numeroilta; olihan niin suloista muistella vanhoja aikoja. Ammeen täyttäminen lämpimällä vedellä ei ole pelkkä kotitaloutta rassaava rahakysymys kohonneine vesilaskuineen, vaan sotii kestävää kehitystä vastaan. Ilmasto sen kun lämpenee.
Miksi ihminen huijaa itseään? Toimii ennen kuin ajattelee loppuun asti tekonsa vaikutuksia. Tietää jollain tasolla mutta tekee vahinkoa täysillä. Mutta tulee hetki, jolloin teoreettinen tieto menee perille asti, luihin ja ytimiin ja ilmastoon. Ja käytännön toimiin. Eläköön omatunto - tai mikä nimi "sormet sanoo soo-soo-soo" -herättelijällä onkaan.
Valkoinen amme kylpyhuoneen nurkassa on heille nyt kuin värinsä vaihtanut musta syntisäkki. Siitä huolimatta he korkkaavat 'tehtyä ei saa tekemättömäksi' -kapineensa ja lilluttavat pohjalle ohuen kerroksen vettä, mutta vilu niin matalassa vedessä kölliessä tulee. Kylpyammetta ei saa täyttää, sitä ei voi käyttää, siltä näyttää - jos ilmasto itkee. Omatunto makaa ammeen pohjalla. Pois ei samu sirkkaa häädetä. Vedellä ei omatuntoa hukuteta.
- Myyvvään amme jollekulle! paluumuuttaja parahtaa.
Ai niin, sehän olisi vain poissa silmistä, poissa mielestä -takinkääntötemppu. Ei käy. Uusi kylpijä lorottaisi ammeen tietysti täyteen vettä. Ilmastonmuutoksen kannalta yks lysti, kuka toimii kestävän kehityksen jarruna: minä vai tuntematon kylpijä. Samasta syystä sitä ei voi lahjoittaakaan. Mieleen juolahtaa kipata amme Pelastusarmeijalle tai Punaiselle Ristille, mutta mutta… ehtona pitäisi olla: vannaa ei saa vedellä täyttää. Milläs sitä voisi vahtia. Ei millään.
- No, jospa se toimisi lehmien juottokaukalona, mies keksii. -Tai siitä tehtäisiin meille syöttökaukalo. Muistatko aapisen tarinan, missä vanhukset laitettiin syömään tuvan nurkkaan, kun rötväävät niin. Nyt ennakoisimme tulevan tosiasian. Kyllä soppa ammeessa istuen maittaisi. Silmät ja suut toinen toisiamme vasten, mutta silti niin myötä, muisteltaisiin turvakaukalossamme muitakin aapisen tarinoita. Toimittaisiko amme myös sohvan virkaa? Vuorataan pohja tyynyillä. Saunan ovi vaan auki, niin lämmintäkin hiipii varpaille ja sormille ja joka paikkaan.
- Joo, tai tehhään siitä kakkosvene suareen. Se ensmäenen vene ku karkas rannasta ja uppos. Kunnon venemateriaalia tämä puatti on, lasikuijjulla vahvistettu. Laetoihin vuan pitäs viritellä jonniinmoeset tuet, vakkaottajat, ettei tuunattu puatti vesillä keikaha. Piiiitkät riu'ut, kyllä sinä ossoot uatella ja tehhä, paluumuuttaja kiittelee miestään, joka jo rupeaa katselemaan käsiään, kääntelee niitä mietteissään. Ja raapii sitten korvallistaan.
Niin että jos ensi kesänä Kallavedellä havaitset "veneen" ammeennäköisen, ei tarvitse hieroa silmiä, sillä näet ihan oikein. Siellä paluumuuttaja ja sen mies soutelevat kohti saarta.
Tai onko turvallisempaa istuttaa ammeeseen kasvimaa? Pohjatulppakin on valmiina, jos liiaksi ropisoo taevaalta vettä. Puput eivät kykene kasvihuoneen liukasta seinää pitkin kiipeämään: jäisi niiltä salaatit saamatta. -Ideointi jatkuu. Ammeamme meni mutta jotain muuta tuli. Tulee.
Sen saat mistä luovut. He tietävät vihdoin mitä tuo omituinen sanonta sisällään pitää.
***
Muttamuttamutta. Einmal ist keinmal. Vanna viettelee: entäpä jos jouluna täyttäisi sen lämpimällä vedellä ja kylpisi koko vuoden edestä.
Pakinaperjantai: Luopuminen
No, ei niin hyvää ettei jotain huonoa. Eräänä aamuna he heräävät kylmyyteen ja katsovat ikkunaruudun läpi ulos juodakseen silmillään järvimaisemaa. Mutta himpun verran on kurkittava että heidän läpitunkeva katseensa pääsee euforian lähteille:
Huoltomies tulee hätiin, parahtaa jäisen lasikuvion edessä "huh, huh" ja kertoo että on menossa ensi viikolla talotekniseen koulutukseen. Apua tulee melko varmasti, jahka hän oppii säätelemään matalaenergiatalon lämpötiloja keskustietokoneella. Ensin teoriassa. Sitten käytännössä. Koneellinen ilmanvaihto on hieno asia - kunhan se saadaan kunnolla toimimaan. Sisäilma on tai tulee olemaan joka suhteessa laadultaan hyvä. Ja ilmasto kiittää. (Ihan pikkuisen heidän mielessään käy hirsitalo, joka hengittää ihan itsestään ja jonka melkein meinasivat ostaa.)
Eihän tässä muuten olisi hätää, peitteitä on ja villapaitaa, mutta kun paluumuuttaja käyttää hengityslaitetta öisin, hän herää muutaman tunnin puuskuttelun jälkeen kurkku tulessa ja nenä vedessä: elimistö ei riemuitse kun sinne työntyy letkun kautta kylmää ilmaa. Protesti on valmis.
Hän kääntyy hengityslaitevalmistajan puoleen ja tilaa kostuttimen. Sen pitäisi automaattisesti säädellä hengityslaitteen puhallusilman lämpöä ja kosteutta. Lisävinkkejä satelee uniapneaa sairastavilta kohtalotovereilta, jotka ovat neuloneet parimetrisen hengitysletkun ympärille käärmemäisen pötkylän. Kyllä sillä letku ja letkun sisällä kulkeva ilma lämpiää. Virkkuutaito vain on ollut kauan jäissä. Lämpiäisipä sekin kun tarvis on kipeä.
Mitäs kivaa keksisi sillä aikaa kun huoltomies on koulutuksessa?
Amme! Siihen olisi ihana pulahtaa, kun huoneissa on viileää.
- Joo, syttyy paluumuuttajan mies oitis ehdotuksesta. Vaimolla on selevät sanat, nokka vain välillä tuhisoo, mies tuumaa. (Kuis hää nyt noin nopiaan innostu, aattelee paluumuuttaja mutta pitää sillä erää aatokset ominaan.)
He käyvät muistelemaan vannakokemuksiaan liittonsa alusta. - Kuinka lapsetkin silloin kun olivat pieniä ja vielä pienempiä, nauttivat kylvyistä. Saati me, silloin. Ja takuuvarmasti nyt. "Ennuste perustuu kokemukseen", tulee yhdestä suusta ja silloin on lupa läpsäistä kädet vastakkain ja hihkaista: onni minun.
Ei kestä kauan aikaa kun amme seisoo kylpyhuoneessa. Valkoisena kuin puhdas omatunto.
Hetkinen… jokin tässä nyt mättää. Tottahan he tietävät, että amme nielee vettä ja energiaa enemmän kuin suihku, mutta kuinka paljon enemmän, sitä he eivät "muistaneet" laskea, kun ummistivat silmänsä numeroilta; olihan niin suloista muistella vanhoja aikoja. Ammeen täyttäminen lämpimällä vedellä ei ole pelkkä kotitaloutta rassaava rahakysymys kohonneine vesilaskuineen, vaan sotii kestävää kehitystä vastaan. Ilmasto sen kun lämpenee.
Miksi ihminen huijaa itseään? Toimii ennen kuin ajattelee loppuun asti tekonsa vaikutuksia. Tietää jollain tasolla mutta tekee vahinkoa täysillä. Mutta tulee hetki, jolloin teoreettinen tieto menee perille asti, luihin ja ytimiin ja ilmastoon. Ja käytännön toimiin. Eläköön omatunto - tai mikä nimi "sormet sanoo soo-soo-soo" -herättelijällä onkaan.
Valkoinen amme kylpyhuoneen nurkassa on heille nyt kuin värinsä vaihtanut musta syntisäkki. Siitä huolimatta he korkkaavat 'tehtyä ei saa tekemättömäksi' -kapineensa ja lilluttavat pohjalle ohuen kerroksen vettä, mutta vilu niin matalassa vedessä kölliessä tulee. Kylpyammetta ei saa täyttää, sitä ei voi käyttää, siltä näyttää - jos ilmasto itkee. Omatunto makaa ammeen pohjalla. Pois ei samu sirkkaa häädetä. Vedellä ei omatuntoa hukuteta.
- Myyvvään amme jollekulle! paluumuuttaja parahtaa.
Ai niin, sehän olisi vain poissa silmistä, poissa mielestä -takinkääntötemppu. Ei käy. Uusi kylpijä lorottaisi ammeen tietysti täyteen vettä. Ilmastonmuutoksen kannalta yks lysti, kuka toimii kestävän kehityksen jarruna: minä vai tuntematon kylpijä. Samasta syystä sitä ei voi lahjoittaakaan. Mieleen juolahtaa kipata amme Pelastusarmeijalle tai Punaiselle Ristille, mutta mutta… ehtona pitäisi olla: vannaa ei saa vedellä täyttää. Milläs sitä voisi vahtia. Ei millään.
- No, jospa se toimisi lehmien juottokaukalona, mies keksii. -Tai siitä tehtäisiin meille syöttökaukalo. Muistatko aapisen tarinan, missä vanhukset laitettiin syömään tuvan nurkkaan, kun rötväävät niin. Nyt ennakoisimme tulevan tosiasian. Kyllä soppa ammeessa istuen maittaisi. Silmät ja suut toinen toisiamme vasten, mutta silti niin myötä, muisteltaisiin turvakaukalossamme muitakin aapisen tarinoita. Toimittaisiko amme myös sohvan virkaa? Vuorataan pohja tyynyillä. Saunan ovi vaan auki, niin lämmintäkin hiipii varpaille ja sormille ja joka paikkaan.
- Joo, tai tehhään siitä kakkosvene suareen. Se ensmäenen vene ku karkas rannasta ja uppos. Kunnon venemateriaalia tämä puatti on, lasikuijjulla vahvistettu. Laetoihin vuan pitäs viritellä jonniinmoeset tuet, vakkaottajat, ettei tuunattu puatti vesillä keikaha. Piiiitkät riu'ut, kyllä sinä ossoot uatella ja tehhä, paluumuuttaja kiittelee miestään, joka jo rupeaa katselemaan käsiään, kääntelee niitä mietteissään. Ja raapii sitten korvallistaan.
Niin että jos ensi kesänä Kallavedellä havaitset "veneen" ammeennäköisen, ei tarvitse hieroa silmiä, sillä näet ihan oikein. Siellä paluumuuttaja ja sen mies soutelevat kohti saarta.
Tai onko turvallisempaa istuttaa ammeeseen kasvimaa? Pohjatulppakin on valmiina, jos liiaksi ropisoo taevaalta vettä. Puput eivät kykene kasvihuoneen liukasta seinää pitkin kiipeämään: jäisi niiltä salaatit saamatta. -Ideointi jatkuu. Ammeamme meni mutta jotain muuta tuli. Tulee.
Sen saat mistä luovut. He tietävät vihdoin mitä tuo omituinen sanonta sisällään pitää.
***
Muttamuttamutta. Einmal ist keinmal. Vanna viettelee: entäpä jos jouluna täyttäisi sen lämpimällä vedellä ja kylpisi koko vuoden edestä.
Pakinaperjantai: Luopuminen
torstai 25. marraskuuta 2010
tunteiden lenkkipoluilla
Kun päätimme että Savoon muutamme, mutta emme vielä tienneet minne sinne, ajelimme pitkin ja poikin Pohjois-Savon maita ja mantuja - ja katsastimme taloja.
Eräässä vaiheessa Siilinjärvi oli ykkössuosikki. Lähellä Kuopiota, lähellä saarimökkiä. Jospa sieltä löytyisi kotikolo!
Tilasimme neljäksi kuukaudeksi Siilinjärven paikallislehden, Uutis-Jousen. Kuopion jotenkin tunnemme, mutta Siilinjärven hyvistä ja huonoista puolista on otettava tarkka selko ennen kuin vihertää jos vihertää, versoo jos versoo - vapaasti ja pakottamatta - tiedän paikan armahan -laulu.
***
Etsimme ja etsimme.
Heinäkuisena hellepäivänä ajelemme ties kuinka monennen kerran Siilinjärvelle, minkä keskus on pyhitetty peltilehmille ja kaupoille, jotka reunustavat isoa pysäköintialuetta. Auton mies ajaa nätisti ruutuunsa. Sovimme, että minä menen jututtamaan kaavoittajaa ja mies käy sillä välin rautakaupassa. Nyt kun hän vapautunut työn ikeestä, hän voi yllin kyllin viettää aikaa siellä minne on pitkät vuodet halajanut: rautakaupoissa joiden työkalut vastaavat hänen kätevien käsiensä kaipaavaan huutoon. Nytpä tahdon olla ma…
Heippa, pussaamme.
Minun reissuni kunnanvirastoon on antoisa ja valaiseva. Kaavoittaja kertoo juurta jaksaen mitä Siilinjärvi on ja mitä tulee olemaan, ja palaan kiittäen ja intoa puhkuen kohti autoamme. Kohta saan avata tietopankkini rakkaalleni. Ja mitä näenkään. Mies istuu ratin takana myrtyneenä. Missä on ilolintuni, armaani, kultani mun, siinä on, paikallaan mutta mieli mustana, mikä näkyy naamasta ja laulu on kadoksissa. Suu pysyy tiukkana viivana. Yleensä ei koskaan näin. Viivyinkö liian kauan?
Selitän:
- Ku piäsen huastelemmaa ommoo kieltä, tätä ihanoo savvoo, ja kumpanennii suap heitellä vastuun palloo ni se vasta jos mikä yllyttää koluammaan kaekki mutkat ja mäet ennenko ytimiin piästään, ja eihän sillon kellolla oo mittää virkoo, virkkoon miehelle. -Voe, voe, kellostako kenkä puristaa ja hik' otaltas pirskahtaa.
- Kellostapa kellosta, hämäläinen mieheni sanoo ja ojentaa minulle - sakkolapun.
- Rautakaupan ovella muistin, ennen kuin sinne jalallani ehdin astua, että parkkikiekon unohdin laittaa näkösälle. Palasin oitis takaisin ja jo oli parkkipirkko tai lappuliisa, kumpi lie, ehtinyt ensin. Laillisesti olen pysäköinyt - ja kaiken lisäksi vapaita paikkoja parkkialueella piisaa yllin kyllin - vain P-kiekko unohtui. Heti sakotetaan! Ja muutamasta minuutista tässä on kyse. Takuulla kyttäävät jossain lyhtypylvään takana viattomia uhreja. Ei me tämmöseen paikkaan voi tulla asumaan, niin tuli paha mieli, sanoo mies, käynnistää auton ja ajelee Kuopioon. Sinne jäi rautakauppa vasaroineen ja nauloineen ja Siilinjärvi.
En inissyt vastaan, sillä minun korviani joissa kuulovikaa on, riepoo Siilinjärven keskustaa halkova moottoriliikennetien jyrinä ja toisekseen tuo kaaheen aakee laakee joka on autojen mekka. Eikö mitään kauniimpaa kuin iso parkkialue ole keskustaan keksitty? Minä vaan kysyn. Ja hiekkaharjuisen Siilinjärven syrjemmillä paikoilla kaivetaan maahan kuoppia asfalttifirmojen tarpeisiin. Tokko sieltä talon tohtii ostaa, tiedä mikä louhinta alkaa naapurustossa kun hiekkaa hamutaan ei pienellä lapiolla vaan suurella kauhalla.
***
Kuopiossa vaan ei sen keskustassa nyt asumme ja hyvä niin. Järvi jäätyy silmissä.
Uutis-Jousen tilaus jatkuu vielä jonkin aikaa. Huomasimme leikkimielisen kilpailun: keksi uudelle kunnalle uusi nimi: Maaninka ja Siilinjärvi sillä näet nimittäin yhdistyvät.
Innostumme tuumimaan. (Ei ole mies enää pysäköintisakoista kaunainen tai ehkä vähän. Pysäköintisakoilla kustannetaan yhteistä hyvää, lohdutan. Ajatus hyvittää.)
Ei-niin-kovin-kauniita paikannimiä Savossa piisaa. Täällä on Varkautta ja Pieksämäkeä ja Rötikköä, Raiskiota, Iso-Paskoa, Pikku-Paskoa. Ovatko nimet niin rumia että ovat jo kauniita. Vaatimattomuus kaunistaa. Emme lähde kuitenkaan jatkamaan rumien paikannimien sarjaa.
Siilinjärven Pöljä ilahduttaa aina, mutta se on varattu jo.
- Sima! Se olis kiva, keksin.
Sima (SiMa)-nimessä ovat tasapuolisesti molempien kuntien, Siilinjärven ja Maaningan, ensimmäiset tavut (MaSin hylkäsin kuitenkin, jokin marssijärjestys sentään olla pittää). Sima nostattaa mieleen positiivisia fiiliksiä. Viikinkiajan Skandinaviassa sima oli merkittävässä asemassa ja hunajaista nestettä pidettiin viisasten juomana. Viisautta Siilinjärvellä ja Maaningalla on. En tiedä, mutta uskon.
Mies ehdottaa Juurusmaa-nimeä. "Siilinjärveä ympäröi Juurusvesi ja 'maa' tulee Maaningasta", hän esittee perusteluksi ja lähettää viestin matkaan.
Postiluukusta tipahti eilen pehmeä kuori, jonka sisältä paljastui pipo. Mies oli voittanut nimiarvonnassa Juurusmaa-ehdotuksellaan pipon, jonka reunassa koreilee 'Uutis-Jousi'.
Meillä oli niin, niin hyvä mieli, että lähdimme ajelemaan Siilinjärvelle. Mies pisti pipon päähän. Päätä ei palele eikä pipo kiristä. Pysäköimme auton ruutuunsa ja sijoitimme sinivalkoisen P-kiekon kojelaudalle.

Likkoo kuvvoo kaks kertoo ni suatat nähhä tekstin.
Eräässä vaiheessa Siilinjärvi oli ykkössuosikki. Lähellä Kuopiota, lähellä saarimökkiä. Jospa sieltä löytyisi kotikolo!
Tilasimme neljäksi kuukaudeksi Siilinjärven paikallislehden, Uutis-Jousen. Kuopion jotenkin tunnemme, mutta Siilinjärven hyvistä ja huonoista puolista on otettava tarkka selko ennen kuin vihertää jos vihertää, versoo jos versoo - vapaasti ja pakottamatta - tiedän paikan armahan -laulu.
***
Etsimme ja etsimme.
Heinäkuisena hellepäivänä ajelemme ties kuinka monennen kerran Siilinjärvelle, minkä keskus on pyhitetty peltilehmille ja kaupoille, jotka reunustavat isoa pysäköintialuetta. Auton mies ajaa nätisti ruutuunsa. Sovimme, että minä menen jututtamaan kaavoittajaa ja mies käy sillä välin rautakaupassa. Nyt kun hän vapautunut työn ikeestä, hän voi yllin kyllin viettää aikaa siellä minne on pitkät vuodet halajanut: rautakaupoissa joiden työkalut vastaavat hänen kätevien käsiensä kaipaavaan huutoon. Nytpä tahdon olla ma…
Heippa, pussaamme.
Minun reissuni kunnanvirastoon on antoisa ja valaiseva. Kaavoittaja kertoo juurta jaksaen mitä Siilinjärvi on ja mitä tulee olemaan, ja palaan kiittäen ja intoa puhkuen kohti autoamme. Kohta saan avata tietopankkini rakkaalleni. Ja mitä näenkään. Mies istuu ratin takana myrtyneenä. Missä on ilolintuni, armaani, kultani mun, siinä on, paikallaan mutta mieli mustana, mikä näkyy naamasta ja laulu on kadoksissa. Suu pysyy tiukkana viivana. Yleensä ei koskaan näin. Viivyinkö liian kauan?
Selitän:
- Ku piäsen huastelemmaa ommoo kieltä, tätä ihanoo savvoo, ja kumpanennii suap heitellä vastuun palloo ni se vasta jos mikä yllyttää koluammaan kaekki mutkat ja mäet ennenko ytimiin piästään, ja eihän sillon kellolla oo mittää virkoo, virkkoon miehelle. -Voe, voe, kellostako kenkä puristaa ja hik' otaltas pirskahtaa.
- Kellostapa kellosta, hämäläinen mieheni sanoo ja ojentaa minulle - sakkolapun.
- Rautakaupan ovella muistin, ennen kuin sinne jalallani ehdin astua, että parkkikiekon unohdin laittaa näkösälle. Palasin oitis takaisin ja jo oli parkkipirkko tai lappuliisa, kumpi lie, ehtinyt ensin. Laillisesti olen pysäköinyt - ja kaiken lisäksi vapaita paikkoja parkkialueella piisaa yllin kyllin - vain P-kiekko unohtui. Heti sakotetaan! Ja muutamasta minuutista tässä on kyse. Takuulla kyttäävät jossain lyhtypylvään takana viattomia uhreja. Ei me tämmöseen paikkaan voi tulla asumaan, niin tuli paha mieli, sanoo mies, käynnistää auton ja ajelee Kuopioon. Sinne jäi rautakauppa vasaroineen ja nauloineen ja Siilinjärvi.
En inissyt vastaan, sillä minun korviani joissa kuulovikaa on, riepoo Siilinjärven keskustaa halkova moottoriliikennetien jyrinä ja toisekseen tuo kaaheen aakee laakee joka on autojen mekka. Eikö mitään kauniimpaa kuin iso parkkialue ole keskustaan keksitty? Minä vaan kysyn. Ja hiekkaharjuisen Siilinjärven syrjemmillä paikoilla kaivetaan maahan kuoppia asfalttifirmojen tarpeisiin. Tokko sieltä talon tohtii ostaa, tiedä mikä louhinta alkaa naapurustossa kun hiekkaa hamutaan ei pienellä lapiolla vaan suurella kauhalla.
***
Kuopiossa vaan ei sen keskustassa nyt asumme ja hyvä niin. Järvi jäätyy silmissä.
Uutis-Jousen tilaus jatkuu vielä jonkin aikaa. Huomasimme leikkimielisen kilpailun: keksi uudelle kunnalle uusi nimi: Maaninka ja Siilinjärvi sillä näet nimittäin yhdistyvät.
Innostumme tuumimaan. (Ei ole mies enää pysäköintisakoista kaunainen tai ehkä vähän. Pysäköintisakoilla kustannetaan yhteistä hyvää, lohdutan. Ajatus hyvittää.)
Ei-niin-kovin-kauniita paikannimiä Savossa piisaa. Täällä on Varkautta ja Pieksämäkeä ja Rötikköä, Raiskiota, Iso-Paskoa, Pikku-Paskoa. Ovatko nimet niin rumia että ovat jo kauniita. Vaatimattomuus kaunistaa. Emme lähde kuitenkaan jatkamaan rumien paikannimien sarjaa.
Siilinjärven Pöljä ilahduttaa aina, mutta se on varattu jo.
- Sima! Se olis kiva, keksin.
Sima (SiMa)-nimessä ovat tasapuolisesti molempien kuntien, Siilinjärven ja Maaningan, ensimmäiset tavut (MaSin hylkäsin kuitenkin, jokin marssijärjestys sentään olla pittää). Sima nostattaa mieleen positiivisia fiiliksiä. Viikinkiajan Skandinaviassa sima oli merkittävässä asemassa ja hunajaista nestettä pidettiin viisasten juomana. Viisautta Siilinjärvellä ja Maaningalla on. En tiedä, mutta uskon.
Mies ehdottaa Juurusmaa-nimeä. "Siilinjärveä ympäröi Juurusvesi ja 'maa' tulee Maaningasta", hän esittee perusteluksi ja lähettää viestin matkaan.
Postiluukusta tipahti eilen pehmeä kuori, jonka sisältä paljastui pipo. Mies oli voittanut nimiarvonnassa Juurusmaa-ehdotuksellaan pipon, jonka reunassa koreilee 'Uutis-Jousi'.
Meillä oli niin, niin hyvä mieli, että lähdimme ajelemaan Siilinjärvelle. Mies pisti pipon päähän. Päätä ei palele eikä pipo kiristä. Pysäköimme auton ruutuunsa ja sijoitimme sinivalkoisen P-kiekon kojelaudalle.

Likkoo kuvvoo kaks kertoo ni suatat nähhä tekstin.
Tunnisteet:
aina sattuu ja tapahtuu,
päiväkirjaa,
voe tokkiisa
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
illoo elloon, tavalla tahi toesella
Jos immeinen ei tuu Puijjon luo, ni Puijjo tulloo immeisen luo.
Kuopijjon torille, keskelle mualiman nappoo, hyö hyppyr'mäkkee ähelsivät yhtenä kirkkaana marraskuun laavantaena:
Kuopijjon torille, keskelle mualiman nappoo, hyö hyppyr'mäkkee ähelsivät yhtenä kirkkaana marraskuun laavantaena:
Ja hyppyr'mäen juurella, etuvasemmalla, tulj vastaan näky:
Murhemielj männöö mänöjään, ku suap tehhä hyvvee. Onnellissuustutkimus sannoo jotta suurinta illoo suap itelleenkii ku aattaa lähimmäestä. Nämä miehet taes tietee sen tottuuven. Saha kuluki pölökyllä liukkaasti ees taas ja kirves heilu ku heinämiehellä viikate. Hyvvee mieltä levis ite eistään joka puolelle. Itelleen hyö ei polttopuita tehnä, ihan muu olj mielessä heillä. Pilikkeitä sae ostoo viijjellä eurolla per pussi ja rahat männöö Virvatulen kaotta tarpeeseen.
Kuopion torilla hakattiin lauvvantaena köyhyyttä halolla piähän.
Kuopion torilla hakattiin lauvvantaena köyhyyttä halolla piähän.
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
paluumuuttajan onnenhetkiä Puijolla tänään
Aika entinen palaa. Hiihtelin Puijolla 1950-luvulla ja nyt taas 2010. Luminen ja puhtaanvalkoinen on latu. Olipa pitkä lenkki elämän halki mutta pääsin kuin pääsinkin takaisin marraskuun lumitähtiin Savvoon.
tiistai 25. toukokuuta 2010
Sukelluksia
Hmm, olen ollut teillä tietymättömillä – tai paremmin sanottuna tietoisesti siellä missä mielen- ja luonnonrauha asustaa – pitemmän tovin kuin alun perin aikomus oli, mutta minkäs 'pieni ihminen' (hm, hm, taas hmhmhmmyttelen) saaren vetovoimalle voi. Kun olisi pitänyt palata mantereelle, jalka liimautui saaren rantaan niin lujasti, että vaikka sitä kuinka komensin: nouse, nouse, astu veneeseen, ei töppönen liikahtanutkaan vaan totteli toista ääntä, sielun pohjalta nousevaa ikiaikaista halua heittäytyä saarivietin valtaan.
Vene irtaantuu rannasta, mies huikkaa: tule, tule jo. Airo sukeltaa veden pinnan alle ja saa aikaan pyörteen: veden hymykuopan. "Unohdan" kahlaamisen taidon. Syöksyn päistikkaa veteen, uin veneen luo, tartun sen kokkaan kaksin käsin ja nauran niin kuin luonto nauraa voi kun se kohtaa rakastajansa. Pyörähdän veneeseen ja istuudun soutajan paikalle. Mies siirtyy pää kuhisten kysymysmerkkejä perätuhdolle. Käännän kokan takaisin saarta päin ja soudan ainoaan oikeaan suuntaan.
Saaressa täytyn taivaalla, maalla ja vedellä: luonnosta, jota rakastan ja miehestä jota rakastan. Hän vuoroin pudistelee päätään, vuoroin nyökkäilee, sillä hän ymmärtää minua silloinkin kun ei ymmärrä. Kevätkesä 2010 on vain kerran elämässämme. Muuttotavarat eivät minnekään karkaa.
Vedän veneen hiekkarannalle ja opettelen laulamaan kuin peippo, töräyttämään torvea kuin joutsen, sukeltamaan kuin silkkiuikku, hoivaamaan koivuntaimia kuin lapseensa hurahtanut, rakastunut äiti. Tuulessa heijaava vastapuhjennut koivunlehti kohtaa katseeni, kunnioitukseni ja ihailuni. Käki kukahtelee.
Istuudun rannalle ja otan kuvan maisemasta jota olen kaivannut siitä lähtien kun yhdentoista vanhana tämän saaren rannan jouduin jättämään. Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää tuleman, sanotaan hautajaisissa. Muutan sanonnan elämäksi: saaresta sinä olet tullut ja saareen pitää sinun palaaman.
En tiedä kuinka kauan olen istunut rannalla sillä kelloni viisarit ovat auringon säteessä ja kuun hopeassa. Muuta ajankulun mittaria en tarvitse. Haukotellen hivuttaudun rantapolkua pitkin mökkiin, missä räsymatto ottaa ystävällisesti vastaan lämpimät paljaat varpaat ja mies onnellisen vaimonsa kaulalle kietoutuvat käsivarret, nirvanan.
Käynnistän hengityslaitteen. Uniturboni pitää kurkkuni auki jotta ilma pääsee esteettä kuljettamaan happea keuhkoihin ja verisuonistoon. Yö lataa saaren 'tyttöä' tunti tunnilta uuteen aamuun... Äkkiä luonnonrauhan rikkoo huuto joka lähtee suustani. Kiskaisen unilaitteen kasvomaskin naamaltani, istun sängyssä ja kaivan korvaani, mikä, mikä, mikä siellä on. Äh, tämä:
Voimasana-prkl jota säästeliäästi - mutta kun tarvis on - säälittä käytän, on nyt tarpeen. Luokittelen tietyt sanat atavistisiksi selkäydinsanoiksi. Kukaan ei määritelmääni ymmärrä mutta minulle riittää että itse tiedän mitä ne ovat. Kaivan tuon selkäydinsanan avulla esiin luonnonrakkauteni ja rohkeuteni rippeet. Houkuttelen tukkimiehen täin pyyhkeeseen, annan sille peruutuskäskyn ja kannan nyyttini mökin tuvan poikki ovelle. Tämä olento ei ole mikään lepatteleva perhonen vaan paikallaan pysyvä jössikkä: se suostuu muitta mutkitta päätökseeni palauttaa luontoon kuuluva luontoon. Onko ihminen ja ihmisen korva osa luontoa, se kysyy ja vastaan sille: rajansa kaikella. Se tyytyy rajakeppeihini ja köpöttelee pihapolkua pitkin mökistä poispäin ties minne.
Linnut jatkavat liverryksiään, nouseva aamu värittää taivasta kohti hellepäivää, ja minä, pieni ihminen, laitan unilaitteen jälleen surraamaan. Tartun miehen käteen - hän ei havahtunut aamuyön touhuihini lainkaan: sormuksemme helähtävät kuin tiu'ut osuessaan toisiaan vasten ja sormemme puristuvat turvaisasti yhteen.
* * *
Palaamme saarelta muuttopuuhiin kaupunkiin ja kurkistan nettiin. Tytär on kohdannut Australian kotinsa parvekkeella ihmehiipparin joka käy syömässä hänen persiljansa. Kännykkäkamerallaan hän tavoitti kaverin itse teossa. -Olen oppinut luonnosta taas paljon. Tiedän, että tukkimiehen täi voi yöllä kömpiä korvaan ja että possumit rakastavat persiljaa. Odotan jännittyneenä, mitä ihmeitä luonto seuraavaksi tarjoaa.
torstai 1. huhtikuuta 2010
kyllä kelepoo
Kuningatar, kuningas, rinssi ja rinsessa, sinäminähänmyötyöhyö - immeinen kuka tahhaasa - sua olla kotonaan omassa itessään.
Aamuisin seison kylpyhuoneessani
ja katson peiliin.
Vetoavasti.
Ei mitään uutta.
Ei yhtenäkään päivänä.
Tänään tuskastuin
ja painoin pääni nöyrästi alas.
Ja silloin.
Löysin kymmenen varvasta.
Kymmenen hurmaavaa varvasta.
Solakkaa varvasta.
Erikoista varvasta.
Ja äkisti käsitin,
että kyllä kannattaa elää
kun on näin hurmaavat varpaat.
- Lassi Sinkkonen -
ja katson peiliin.
Vetoavasti.
Ei mitään uutta.
Ei yhtenäkään päivänä.
Tänään tuskastuin
ja painoin pääni nöyrästi alas.
Ja silloin.
Löysin kymmenen varvasta.
Kymmenen hurmaavaa varvasta.
Solakkaa varvasta.
Erikoista varvasta.
Ja äkisti käsitin,
että kyllä kannattaa elää
kun on näin hurmaavat varpaat.
- Lassi Sinkkonen -
*
Kolomekymmentä erjlaeista mutta mahottoman hyvvee varvasta lähtöö nyt matkantekkoon, matkantekkoon, Kuopijjoon. Poeka, mies ja minä.
Hyvvee piäsiäeistä!
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
mittee tästä tulloo
Tuas tulloo itekseen savvoo ku meren muttoo ja jo alussa pelekeen mitenkä suan ihtein pyssäytetyks ja mitenkä pitkälle tarinata vennyy, mutta kun Uuna toivo että anna merkki itestäs ennen ku männä touhotat tuas Savonmuahan uutta kotias ehtimmään ni tästähän se lähtöö.
klik
Niin, työ varmaan muistatta - suurkiitos kommenteista - jotta minä ja mies ollaan lähössä Savvoon asumaan, ku myö ollaan viärässä paekassa tiällä etelän maeilla. Tae kuka mistäe tykkee, ei paikessa oo mittää vikkoo vua ku myö ei osata olla tiällä. Silleen ellee. Oekeesti ellee. Ja kesällä koettaa miehelläkkii vappaous: piäsöö irti ruatamisesta, ikäsä on tutkina pöpöjä, johan tuo riittää yhen immeisen osalta.
Alavariisa käyvvään löytöretkillä Savonmuassa. Mies on ottana ihan vappaapäeviä että ehittäs monta talloo ja asuntoo kahtoo kaapunnin selän ja mahan takkoo ja jalakojen juuresta ja piälaeilta.
Mäntiin tämmöseenkii asuntoon, ikkunasta näkkyy aekas hulppeeta - se on muuten kaapunti tuolla allaalla makkoomassa eli pötköttämässä vaekkei uskos, keskusta vallan ja Kallavettä piisoo silimille nelisenkymmentä kilsoo:
Siinä saes tuntumoo lintuloeitten sielunelämään – ja mäkhyppääjien.
Parvekkeelta voes kahtoo möllötellä kuka mitennii Puijon hyppyrmäen huipulta laskettelloo ja ilimassa liitelöö eikä maksa vilikuilu mittää mitä nyt asunto pikkasen. Kuopijon parraat näköalat aokee silimiin etteen, Kallaveille asti ylj Puijon ikimetän ja koko ruutukuavakaapunnin. Mitteepä sanotta? Ei piäsis ajatus ihan vähällä katkeemaan ku kirjottelisin plokkiin ja välillä nostan silimät tietsikan ruuvulta ikkunaruutuun ja kahtelen miten muapallo Kuopijon kohalla pyörii.
Vua ei mies innostuna. Pelekee olla niin korkeella. No en minäkään innostuna, silikasta myötätunnosta rupes tasapaeno heittämmää... ja lisäks kuulin ettei putkiremppaa oo tehtynä. Tulloo se ettee kuitennii ja hinta nousoo eikä eläkkeellä yljmiärästä ennee ou - muuta ku maharenkaat.
No sitten minä mänin Keilanpurjeeseen, Suaristokaapunnin kerrostalloon, yheksänteen kerrokseen. Mies jäe pitelemmään lyhtypylyvästä kavun varrella, sille riitti tuo Puijon kuppeessa käönti. – Minä otan sieltä ylläältä sulle kuvan, huikkasin ja mänin. Hissi viep minne mielj. Korkeemmalle, korkeemmalle 1-2-3-4-5-6-7-8-9 kerros. Mies jäe alas outtelemmaan.
Vuan ei ollunna sekkää meille. Liijan ylläällä ja kerrostalo, ei sua huastella mitä tahhaan ja soettoo pianoo lystikseen eikä vakavissaan.
Meijjän matka jatku. Suaristokaapunnissa on somia nukkekoteja ja isoja ökylinnoja ja pithän meijjän nekkii katastoo, mutta tulj vähä semmonen hyshys hipihiljaa -olo. Tontit on pikkiriikkisiä ja jos siellä nökötät ni et uskalla paljo aivastoo ettei nuapurj säekähä suati että mies päristelis moottorsahalla tae mittee se sillä ies tekis ku ei ois mittää mihin sahhailun tarvettaan suuntoo. Sahhailepa nyt sitten ruohotupsua moottorsahalla. Ei tuu mittää, männään etteenpäen.
Ajettiin aatolla kaekessa raohassa ja ihan sekasin ku ei tiijjetä mittee myö halutaan ja tekköökö ikä tennee... ja osuttiin venepaekalle ja ihhaeltiin suarta ja mökkiä. Siellä se meitä outteloo, mutta nyt ei keritä käömään ku pittää männä katastammaan yks omakotitalo lähellä hevostilloo ja alakoulua. No se talo olj melekeen mutta ei kuitenkaa ihan. Ei tullu semmonen ah ja oh ja ihanuuksien ihmemaa olo joka joskus tulloo ku oekeeseen paekkaa ossuu ja syvän tykyttää ilosta, sen ihan tuntoo miten verj ilosesti pulputtaa suonissa ja sanat viäntyy laoluksi, omia aikojaan.
klik
Tuljtiin takas Kuopijjoon ja mietittiin että entäs jos outellaan kaks vuotta. Kuopion Maljalahteen, keskusta-alueelle nousoo uus asumusalue, talot rakennettaa osin vein piälle ja asuntoihin liittyy laeturpaeikka. A vot. Oes pien purtilo millä piäsis kottoosa suareen. Puksuti puksuti. Ja parvekkeelta suatas ongitus kalloo jos se vaen oes luvallista. En tiijjä.
Mutta sitten myö ruavittiin tukkoo ja piätä ja mietittiin että entäs jos sinne tulloo kermoo eikä myö ite kuuluta kermaan, mies ei ies kampoo tukkoosa eikä oo kahtona peiliin varmaan vuoskymmeniin. Tuntisko ies ihteesä. En minä keikarilla mittää tekiskää. En minäkää ennee kahtele peilistä nuamoo ku pussit on silimiin alla ja juonteet männöö miten minnekkii, tuo uniapnealaete viäntää nuamoo uusiks. Mutta terveyttä piisoo ja sehän on tärkeintä, eikös siinä pihlajanmarjareseptissä niin sanota.
Männäänhä vielä Maljalahteen. Jos Maljalahen immeiset ruppee ostelemmaan kotiesa jatkoks ökyvenneitä, mitttee myö semmosia kateltaes, ei mittää. Meillä makkoo yks soutuvene jossaen järven pohjalla, toesen ostamista mietittää mutta mahtuisko se meijjän pikkupuatti miljoonavenneitten joukossa laiturin kuppeessa ies keinummaa, enpä tiijjä. Tulisko rotusortoo. Niin ja suattaapa olla että ku kaks vuotta outettaes Maljalahen talojen valamistumista, ne ovattii nii kalliit ettei meijjän eurot riitä etteistä pitemmälle. Siinäpä sitä oltaes näppiä nuoleskelemassa. Vanahat immeiset. Elinpäevät laskettu. Ei onnoo. Mittee myö tehhään? Myö halutaan mualle, kyllä se niin on. Luontoon. Vappaoteen.
Hyvät immeiset. Kuin taeottuna soep puhelin. Ja siellä on vanaha tuttu; rippikoulun isonen, teologian yljoppilas, nykynen eläkkeellä oleva pappi joka ruppee kertomaan mulle että rakentamasa hirstalo järven rannalta isolla tontilla oes myynnissä... Sitä on tehty ku Iisakin kirkkoo ja jokkaenen kohta on kohillaan ja järvessä on kalloo niin paljo ettei riitä ikä niijjen syömiseks. Ja rannalla on savusaona. Ihan ku ennen vanahaan suaressa. Matkoo suareen on parkymmentä kilometriä. Se on syrjässä syvän-Savossa mäen piällä ja näköalloo on enemmän ku kerkii kahtoo ja paekkoo kututaan PikkuPuijoks. Sekkii vielä. Tuhat vuotta oun toevonu jotta voesin asuva mäen piällä missä näkis nokkoosa pitemmälle. Tämä pappi-immeinen on vanahimman siskon luokkakaveri ja ku se luokka nyt vanahoilla päevillä on ruvenna kokkoontummaan, ni sisko huasto meijjänkii Savvoon palluut sun muut rojektit ja pappi otti sanat korvasa tuakse ku muisti minut viijjentoesta kesäsenä rippileiriltä ku itkin syntejä anteeksi vaekken ennee muista mittee syntiä mulla siihen aekaan säkissä olj. Ai niin! Kyllähän minä vesjsankollisen vettä kuahoin oekeen vaohilla leirituvan lattialle ku en ollunna ennen luutunnu. Uattelin olla noppee. Hävettää vieläe. Vua mitteepä menneistä. Männään eteenpäen. Tae otetaan menneet ja nykyset ja tulevat mukkaan, ku männään nukkumaan siihen hirstalloon. Niin, se sano, jotta pittää koemuata talossa vähintäennii yks yö jotta tietää minkälaenen henki siellä on. Sitten vasta ossoo sannoo ku yön ylj nukkuu, ottaako talo omakseen. Onko uamusella hyvä mielj. Käski ottoo näötölle petivuatteet mukkaa!
No mieshän innostu kovasti, hännii. Voep pärryytellä siellä ku tonttia piisoo ja sisällä soettoo pianoo, se on muuten mahottoman hyvä soittaja – mitenkä se oes voena Maljalahessa sitäkää illoo ilimoeille tuottoo. Ei mitenkään. No onhan niitä tikipianoja, mutta erj asia se on ku oekee soettopelj.
Ens viikolla kerron mitenkä meijjän käöp. Pitäkeehän peukkuja. Niin ja kiitoksia ku outta elänä mukana tätä rojektia. Katotaan joko se ratkee ja tulloo uuvvenlaesia kuvia niistä maesemista vae jatkuuko yhä. Nämä on ku nettireffit. Tae en ou semmosilla ollu, mutta kuvittelen että on sama tunne. Nyt on mieljkuva piässä tuosta käsinveistetystä hirstalosta mutta annahan olla mittee sielu sannoo ku niän sen ja makkoon miehen kanssa peiton alla laavantaen ja sunnuntaen välisen yön. Uamulla herätään hirsiin keskellä ku on suatu pitkä yö vettee hirsiä muan korvessa.
Toenen meistä kyssyy:
-Missee myö ollaan.
Onko siihen vuan yks vastaos:
– Kotona. Kotonapa hyvinnii.
klik
Niin, työ varmaan muistatta - suurkiitos kommenteista - jotta minä ja mies ollaan lähössä Savvoon asumaan, ku myö ollaan viärässä paekassa tiällä etelän maeilla. Tae kuka mistäe tykkee, ei paikessa oo mittää vikkoo vua ku myö ei osata olla tiällä. Silleen ellee. Oekeesti ellee. Ja kesällä koettaa miehelläkkii vappaous: piäsöö irti ruatamisesta, ikäsä on tutkina pöpöjä, johan tuo riittää yhen immeisen osalta.
Alavariisa käyvvään löytöretkillä Savonmuassa. Mies on ottana ihan vappaapäeviä että ehittäs monta talloo ja asuntoo kahtoo kaapunnin selän ja mahan takkoo ja jalakojen juuresta ja piälaeilta.
Mäntiin tämmöseenkii asuntoon, ikkunasta näkkyy aekas hulppeeta - se on muuten kaapunti tuolla allaalla makkoomassa eli pötköttämässä vaekkei uskos, keskusta vallan ja Kallavettä piisoo silimille nelisenkymmentä kilsoo:
Siinä saes tuntumoo lintuloeitten sielunelämään – ja mäkhyppääjien.
Vua ei mies innostuna. Pelekee olla niin korkeella. No en minäkään innostuna, silikasta myötätunnosta rupes tasapaeno heittämmää... ja lisäks kuulin ettei putkiremppaa oo tehtynä. Tulloo se ettee kuitennii ja hinta nousoo eikä eläkkeellä yljmiärästä ennee ou - muuta ku maharenkaat.
No sitten minä mänin Keilanpurjeeseen, Suaristokaapunnin kerrostalloon, yheksänteen kerrokseen. Mies jäe pitelemmään lyhtypylyvästä kavun varrella, sille riitti tuo Puijon kuppeessa käönti. – Minä otan sieltä ylläältä sulle kuvan, huikkasin ja mänin. Hissi viep minne mielj. Korkeemmalle, korkeemmalle 1-2-3-4-5-6-7-8-9 kerros. Mies jäe alas outtelemmaan.
Tämmöstä näkymee aakes, olokeepa hyvä:
Meijjän matka jatku. Suaristokaapunnissa on somia nukkekoteja ja isoja ökylinnoja ja pithän meijjän nekkii katastoo, mutta tulj vähä semmonen hyshys hipihiljaa -olo. Tontit on pikkiriikkisiä ja jos siellä nökötät ni et uskalla paljo aivastoo ettei nuapurj säekähä suati että mies päristelis moottorsahalla tae mittee se sillä ies tekis ku ei ois mittää mihin sahhailun tarvettaan suuntoo. Sahhailepa nyt sitten ruohotupsua moottorsahalla. Ei tuu mittää, männään etteenpäen.
Ajettiin aatolla kaekessa raohassa ja ihan sekasin ku ei tiijjetä mittee myö halutaan ja tekköökö ikä tennee... ja osuttiin venepaekalle ja ihhaeltiin suarta ja mökkiä. Siellä se meitä outteloo, mutta nyt ei keritä käömään ku pittää männä katastammaan yks omakotitalo lähellä hevostilloo ja alakoulua. No se talo olj melekeen mutta ei kuitenkaa ihan. Ei tullu semmonen ah ja oh ja ihanuuksien ihmemaa olo joka joskus tulloo ku oekeeseen paekkaa ossuu ja syvän tykyttää ilosta, sen ihan tuntoo miten verj ilosesti pulputtaa suonissa ja sanat viäntyy laoluksi, omia aikojaan.
klik
Tuljtiin takas Kuopijjoon ja mietittiin että entäs jos outellaan kaks vuotta. Kuopion Maljalahteen, keskusta-alueelle nousoo uus asumusalue, talot rakennettaa osin vein piälle ja asuntoihin liittyy laeturpaeikka. A vot. Oes pien purtilo millä piäsis kottoosa suareen. Puksuti puksuti. Ja parvekkeelta suatas ongitus kalloo jos se vaen oes luvallista. En tiijjä.
Mutta sitten myö ruavittiin tukkoo ja piätä ja mietittiin että entäs jos sinne tulloo kermoo eikä myö ite kuuluta kermaan, mies ei ies kampoo tukkoosa eikä oo kahtona peiliin varmaan vuoskymmeniin. Tuntisko ies ihteesä. En minä keikarilla mittää tekiskää. En minäkää ennee kahtele peilistä nuamoo ku pussit on silimiin alla ja juonteet männöö miten minnekkii, tuo uniapnealaete viäntää nuamoo uusiks. Mutta terveyttä piisoo ja sehän on tärkeintä, eikös siinä pihlajanmarjareseptissä niin sanota.
Männäänhä vielä Maljalahteen. Jos Maljalahen immeiset ruppee ostelemmaan kotiesa jatkoks ökyvenneitä, mitttee myö semmosia kateltaes, ei mittää. Meillä makkoo yks soutuvene jossaen järven pohjalla, toesen ostamista mietittää mutta mahtuisko se meijjän pikkupuatti miljoonavenneitten joukossa laiturin kuppeessa ies keinummaa, enpä tiijjä. Tulisko rotusortoo. Niin ja suattaapa olla että ku kaks vuotta outettaes Maljalahen talojen valamistumista, ne ovattii nii kalliit ettei meijjän eurot riitä etteistä pitemmälle. Siinäpä sitä oltaes näppiä nuoleskelemassa. Vanahat immeiset. Elinpäevät laskettu. Ei onnoo. Mittee myö tehhään? Myö halutaan mualle, kyllä se niin on. Luontoon. Vappaoteen.
Hyvät immeiset. Kuin taeottuna soep puhelin. Ja siellä on vanaha tuttu; rippikoulun isonen, teologian yljoppilas, nykynen eläkkeellä oleva pappi joka ruppee kertomaan mulle että rakentamasa hirstalo järven rannalta isolla tontilla oes myynnissä... Sitä on tehty ku Iisakin kirkkoo ja jokkaenen kohta on kohillaan ja järvessä on kalloo niin paljo ettei riitä ikä niijjen syömiseks. Ja rannalla on savusaona. Ihan ku ennen vanahaan suaressa. Matkoo suareen on parkymmentä kilometriä. Se on syrjässä syvän-Savossa mäen piällä ja näköalloo on enemmän ku kerkii kahtoo ja paekkoo kututaan PikkuPuijoks. Sekkii vielä. Tuhat vuotta oun toevonu jotta voesin asuva mäen piällä missä näkis nokkoosa pitemmälle. Tämä pappi-immeinen on vanahimman siskon luokkakaveri ja ku se luokka nyt vanahoilla päevillä on ruvenna kokkoontummaan, ni sisko huasto meijjänkii Savvoon palluut sun muut rojektit ja pappi otti sanat korvasa tuakse ku muisti minut viijjentoesta kesäsenä rippileiriltä ku itkin syntejä anteeksi vaekken ennee muista mittee syntiä mulla siihen aekaan säkissä olj. Ai niin! Kyllähän minä vesjsankollisen vettä kuahoin oekeen vaohilla leirituvan lattialle ku en ollunna ennen luutunnu. Uattelin olla noppee. Hävettää vieläe. Vua mitteepä menneistä. Männään eteenpäen. Tae otetaan menneet ja nykyset ja tulevat mukkaan, ku männään nukkumaan siihen hirstalloon. Niin, se sano, jotta pittää koemuata talossa vähintäennii yks yö jotta tietää minkälaenen henki siellä on. Sitten vasta ossoo sannoo ku yön ylj nukkuu, ottaako talo omakseen. Onko uamusella hyvä mielj. Käski ottoo näötölle petivuatteet mukkaa!
No mieshän innostu kovasti, hännii. Voep pärryytellä siellä ku tonttia piisoo ja sisällä soettoo pianoo, se on muuten mahottoman hyvä soittaja – mitenkä se oes voena Maljalahessa sitäkää illoo ilimoeille tuottoo. Ei mitenkään. No onhan niitä tikipianoja, mutta erj asia se on ku oekee soettopelj.
Ens viikolla kerron mitenkä meijjän käöp. Pitäkeehän peukkuja. Niin ja kiitoksia ku outta elänä mukana tätä rojektia. Katotaan joko se ratkee ja tulloo uuvvenlaesia kuvia niistä maesemista vae jatkuuko yhä. Nämä on ku nettireffit. Tae en ou semmosilla ollu, mutta kuvittelen että on sama tunne. Nyt on mieljkuva piässä tuosta käsinveistetystä hirstalosta mutta annahan olla mittee sielu sannoo ku niän sen ja makkoon miehen kanssa peiton alla laavantaen ja sunnuntaen välisen yön. Uamulla herätään hirsiin keskellä ku on suatu pitkä yö vettee hirsiä muan korvessa.
Toenen meistä kyssyy:
-Missee myö ollaan.
Onko siihen vuan yks vastaos:
– Kotona. Kotonapa hyvinnii.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)





































