ilimapallomaha

Voe mahoton. Kävin piäkaapungissa männen tullen junalla ja pikkasen ratikallakii röllyyttelin, no sen  vähäsen matkoo minkä se kesti.

Minkä tähen sinne mänin?

Tohtorj eppäelöö jotta mahassa on iso kysta mitä lie monjkilonen ku se pompottaa enempi ku golfpallo (en oo pelana ikuna golffia, jotenka en oo sitä vahingossa nielassu), enempi ku tennispallo (sekkii pelj on jiänä vällii).  Jalakapallo  olj jo likellä oekeeta mutta ilimapallo noein niinku iliman aekojaan vertailun vuoks tärppäs. Maha kasvaa vaekka muuten oun kuulema normaalivartaloinen - mittee se sitten tarkottaakaan. Ultrassa näkkyy  kuulema sitten kaeikki tae aenai melekeen.

No minähä lähin matkaan lähete käslaakussa. Ensin junalla Helssinkii, sitten ratikalla etteenpäen kohti Töölöö ja Mehiläeistä. Mittee ihmettä? Ratikassa tulj äkkipyssäys.

Runeberginkatu olj syystä yhestä tahi  tuhannesta tukossa ja ratikka lähti mänemään kohti Mannerheimintietä. Minä hyppäsin kyyvvistä, samaha tuo on kävellä ku aekoo olj.

Oespa ollunna takapuolen alla pyörä ni oesin hyrryytelly sillä (ei vaeniskaan, en oes uskaltana, niin olj kova tohina kaekenmualiman mönkijöeillä siellä tiellä). Oma apu paras apu, oma jalaka kullankallis.

Kansallismuseon kohalla huomoon mitenkä mua on nii kaonis. Kohta aenaein.

Ja arvatkeepa mittee minä sitten näein? Arvootta tahi että, joka tappaouksessa kerron ku sillä piällä oun.

Näein talon missee mies ja minä ens kerran toesiammo kaheltiin silimiin ja viis minnuuttia tanssittiin - sitte jo käsj tarttu kätteen ja on siinä pysynä; molemmilla olj hirmunen halu rakastuva.

Talossa keltaisessa meijjän tarina alako 26.1.1969:

Kumpanenkaan ei ou kotosin Pohjois-Pohjanmualta mutta sen osakunnan - Bottan - tansseihin vuan mäntiin  ja tässä nyt ollaan mukavasti.

Eikä maksa mittää.

Iliman meikkiä pärjee naene ku naene mutta iliman leikkiä ja joulupukkia ja muumia oleminen oes aeka feikkiä. Näehen etteen olj ihan pakko pysähtyvä hustaelemmaa muutama sana.

Herttine, kelloha on jo vaekka mitä, pittää männä etteenpäen jottei tottuus unohu. Tutkittava tulloo, elekee hättäeillä.

Ei se tämä paekka oo, vähä vielä etteenpäein...


Tänne!

Ultraliäkärj tutki ja tutki, ja lopputulema olj jotta paksusuolessa on nii paljo ilimoo, että sen tähen oon ku ilimapallo ja vesjuoksussakkii päehitän kaeikki. Pysyn pinnalla ihan itelleen. Kaloella on ilimarakko ja nyt se on inehmolla. Haaska kuulla se vuan ei se mittee tämä lysti makso. Ku summa rävväytettiin minun kaehileikattujen silimiin etteen,  meinasin nielasta ilimoo vaekkei paljo lissee mahhaan ennee ies mahu. Taijjan ostoo vaavvan ilimivaevaliäkettä. Mittee kuplajuttuva se nyt oljkaa.

Minkä tähen sitten oon muuttuna ilimapalloks? No siks, ku saerastan uniapneoo ja roekun yöt uniturbon letkussa mitä  kaotta ilimoo suhisoo minnuun mutta se ruoja ja kutjake karkoo osin mahhaa eikä mää kaekki keuhkoehi niinku tarkotus on. Lennellään sitten niin ku ilimallo. Mahtuuhan tähän mualimaan monenlaeista vipeltäjjee. Litteemahasia ja sitten niitä toesia, pyöreitä.

Tarinamaanantai: Synty

Kiireessä sattuu

23.6.1997 Suomen tasavallan presidentti Martti Ahtisaari täytti kuusikymmentä vuotta.

Kustantajalla oli kunnia saada työstää kireällä aikataululla Hannu Heikkilän kirjoittama juhlakirja Martti Ahtisaari, kansainvälinen tie presidentiksi.

Kirja on juuri putkahtanut painokoneista. Vastasyntynyt uutukainen on joka kerran ilo niin tekijälle itselleen kuin kaikille projektiin osallistuneille. Myös nyt.
 
Kiirettä on riittänyt niin kustannuspäälliköllä, toimittajalla, graafikoilla, tiedottajalla kuin painolaitoksellakin, mutta hyvin kaikki on sujunut, kirja valmistuu juuri ja juuri, viittä vaille. Ja niin kustantamon pääjohtaja ja kirjallinen johtaja parhaimpiinsa pukeutuneita tekevät lähtöä presidentin linnaan ojentaakseen kustantajan lahjan päivänsankarille.

Vielä ennen lähtöä vilkaisu juhlakirjan nimiösivun mottoon, minkä on tarkoitus kuvastaa presidentin toiminnan ydintä:

Ajattele kansainvälisesti, toimi pikaisesti.

Mitä? Pikaisesti? Mitä, mitä? Eihän se näin kuulu, vaan:

Ajattele kansainvälisesti, toimi paikallisesti.

Kiirettä on kustantamossa aina, mutta tuona maanantaina 23.6.1997 ennen presidentin juhlavastaanoton h-hetkeä 'kiire' on vaisu sana ilmaisemaan sitä vilskettä ja vipinää mikä virheen tultua ilmi seuraa jotta päästään elämään todeksi suomalais-kansainvälinen sananlasku: loppu hyvin, kaikki hyvin. ”Filmi” pyörii kustantamon eri osastoilla nopeutettuna noina tihentyneiden tunteiden toiminnan tunteina.

Kun tuskanhiki on pyyhitty pois, on aika rauhoittua. Kirjan virheellinen motto saa päälleen korjausliuskan ja johtajakaksikko pääsee matkaan. Ei ole varaa ilman maineenmenetystä myöhästyä presidentin onnitteludelegaatiosta syyn eikä tekosyyn varjolla.

Perillä!

Presidentti Martti Ahtisaari saa juhlakirjansa ja siteeraamansa moton oikeassa asussaan, jonka mukaisesti on toiminut ja tulee toimimaan – ja hyvin onkin: kun aikaa kuluu kyllin, hän saa nobelin rauhanpalkinnon.

Ajattele kansainvälisesti, toimi paikallisesti.

Think global, act local.

Kuulin tämän tarinan nurkan takaa käytäväpuheena, enkä siksi tiedä, otettiinko mottovirheen vuoksi uusi painos vai liimattiinko kaikkiin ensimmäisen painoksen kirjoihin korjausliuska. Lähdenkin tästä kirjastoon tutkimusretkelle...

Ja palaan kirjastosta. Oi ei, väärässä muodossa tunnuslause on ainakin tässä kirjastokappaleessa:

Tarinamaanantai: Vahinko.

saaren värit, elämänkaaren värit

Lähtö lähenee, syksy syvenee, talvi saapuu.





Näkemiin, saaren taigan taivas, maa ja vesi.

Me tulemme taas kun järvi on jääs.




Jäätyvä vesi kiteytyy latu-uraksi. Sukset eivät mene ristiin vaan aukeavat auraksi, kun katsoo jälkiään taakse päin. Saari ottaa vastaan mantereelle eksyneen, syleilee.

Saaressa sovittelen mokkasiineja jalkoihini ja avaan selkäreppuni, muistelen ja maistelen sitä evästä minkä elämänkohtalo repun uumeniin viskasi. Näen näyn, jota en lakkaa kertaamasta, koska sen juuret ovat minussa ja isässä ja saaressa ja ensielämyksessä.

Näen nelivuotiaan tytön järven selällä hiihtämässä, isänsä perässä, valmiissa latu-urassa. Iso karvahattu on valahtanut tytön silmille ja posket ovat punastuneet lumen piiskasta. Edessä on saari, minkä isä haluaa näyttää tyttärelleen. Tähän rakennetaan huvila, tuohon nousee savusauna, aitta punainen kuin kärpässieni kohoaa metsän reunaan, isä selittää ja tyttö näkee lumisten ripsiensä läpi että näin on käyvä ja niin on hyvä, koska isä niin sanoo.

Hiihtomatkasta on aikaa melkein kuusikymmentä vuotta, ja tänään huvila on romahtanut, saunan katto vaihdettu: ei enää kissankelloja turvekatolla huojumassa, ihmisetkin pihapoluilla vieraita mutta saari on sama – ja viereisellä isäni perintötontilla katson pikkiriikkisessä hirsimökissäni lapsuuteni ränsistyneen huvilan yli ja kurotan kohti taannehtivia päiviä. Sulaudun mystiseen rakkauteen, elämäksi kutsuttuun. Isää ei enää ole. Saari on. Ja isänrakkaus. Hän ei koskaan nähnyt kuopustamme niin kuin ei äitikään sillä he kuolivat kahdeksan kuukauden sisällä 1973 ja -74.

Lasken airot veteen, soudan lumeen ja jäähän ja elämääni. Rannalla avautuu paluumuuttajan taivas. En pelkää lapsuuttani, nuoruuttani, aikuisuuttani, vanhuuttani - enää. Yhtä lailla kun en saa sateenkaaren alkua enkä loppua koskaan kiinni, en myöskään tavoita täyttä harmoniaa elämänkaareltani. Rosoisuus on osani, silti olen oppinut hippusen rakastamaan itseäni. Mutta synnyttämääni elämää on kevyt rakastaa, raskaina hetkinäkin.

Syntyi lapsi ensimmäinen: rakkaus.
Syntyi lapsi toinen: rakkaus.
Syntyi lapsi kolmas: rakkaus.


Kuopuksemme täytti eilen kaksikymmentäseitsemän vuotta. Hän ja minä kävimme rajan takana, meille kerrottiin. Pernavaltimoni ratkesi, ja massiivinen verenhukka aiheutti pojallemme hapenpuutteen ja hän syntyi "valekuolleena", sinisenä lapsena. Nyt hän on elää "rehellisen elävänä".

Me elämme ja juovumme elämästä, hän ja hänen vanhempansa. Poikamme, cp-vammainen matemaatikko, on saanut töitä it-alan yrityksestä, missä rakennetaan vammaisille ja vanhuksille elämää tukevia mobiilipalveluja. Iloksi ja onneksi. Happikaappi, tehohoito ovat ohi. Sininen lapsi puhkuu elämää.

Saaren värit syvenevät.



Tarinamaanantai: Sininen lanka

unelma

Saaren kuu valaisee. Näen hänen harmaantuvat hiuksensa kauniina ja kirkkaana omien harmaantuvien hiusteni takaa.

Kävelemme rannalle. Aallot hyväilevät rantaviivaa, ovat täynnä nousuvoimaa. Käsi löytää käden, kun seisomme nousevassa myrskyssä hiljaisina ja katsomme kuunvalon kisailua tummassa vedessä. Ilta ottaa vastaan yön: käännämme selkämme tyrskyille ja kuljemme tuulen kahistessa kultaisessa heinikossa sisälle lämpimään mökkiin.



Hänen syntymäpäivänsä on illassa.





Radiosta tulvivat klassiset sävelet täyttävät sydämemme.

Annan tunteiden tulla. Me emme ole enää nuoria, me emme tiedä elinpäiviemme lukumäärää, mutta me tiedämme: saaren taigassa unelmamme toteutuu:

Rakkaus oli, rakkaus on ja rakkaus tulee olemaan. Iätön.




Franz Schubert: Serenaden


Tarinamaanantai: Unelma

Kauas pois

Vuonna 1976 muutimme Heidelbergiin pariksi vuodeksi. Noista vuosista kirjoitin lapsilleni tarinoita, jotta he, Anna (oikeasti Hanna) ja Pekka (oikeasti Antti) muistaisivat. Kuopus oli mukanamme vasta haaveena.

Tarinamaanantain haastesana ERILAISET palauttaa mieleen laivamatkan Helsingistä Travemündeen kun seikkailuvuotemme olivat alkamassa. (Pikkuinen "Anna" asuu nyt Australiassa. Tutkii luontoa jotta se voisi paremmin.)

Anna kohtaa kapteenin

Suurella laivalla oli jännittävää liikkua yhdessä isän, äidin ja Pekan kanssa. Äkkiä Pekka lähti juoksemaan pitkin käytävää ja Anna viivana perässä.
– Ei saa juoksennella! huusi äiti perään, mutta lasten oli mahdotonta jarruttaa. Käytäviä tuli ja meni, portaita ylös ja alas juoksi Anna, väsyi sitten ja istuutui puuskuttaen eräälle tuolille – ja kauhistui: ei näkynyt Pekkaa, ei äitiä, ei isää.
Annaa itketti. Aina kun Anna pelästyi, hän itki. Aikaisemmin Anna pelästyi ja itki joka päivä, mutta kun hänestä tänä syksynä oli tullut koululainen, hän ei voinut itkeä silloin, kun olisi tehnyt mieli. Luokkatoverit kiusasivat sitä, joka itkee. Mitä enemmän itki, sitä enemmän he tönivät. Mutta jos jätti kyyneleet sisään, kiusaajat vähitellen väsyivät ja menivät pois. Mutta pelko jäi.
– Hei, mikä sinulla on? Viereiselle tuolille istuutui poika, vähän Annaa pienempi.
– Minä olen eksynyt, Anna niiskahti.
– Meri tulee vastaan joka puolelta. Ihan varmasti sinut löydetään, poika lohdutti.
Anna katseli poikaa ihmeissään. Se oli pienempi Annaa ja silti se puhui kuin aikuiset. Sillä lailla, että itku meni pois.
– Tule, mennään leikkipaikalle leikkimään, poika veti Annaa kädestä.
– Miten sinä saat olla yksin laivassa? Anna ihmetteli.
– On minulla äiti ja isä ja sitten vielä Taru ja Mari ja Sari ja Sami. Ne on pienempiä kuin minä. Me muutetaan Hampuriin. Aluksi on vaikeata, kun ei ole asuntoa. Meidän pitää olla kilttejä.
– Niin minunkin äiti ja isä sanovat.
– No, ollaan sitten kilttejä, poika totesi. Ja Anna nyökkäsi.
– Mikä sinun nimesi on? poika kysyi.
– Anna.
– Minä olen Tapio.
– Ai.

Tapio ja Anna pysähtyivät suuren ikkunan ääreen. Meri tyrskysi valkoisena, taivas sinersi. Kaukana edessäpäin lipui lintuparvi. Linnut olivat varmaan pitkällä matkalla, nekin.
– Olisi niin mukava, jos osaisi lentää, Tapio huokaisi.
– Olen Tiltaltti, Anna uskoutui ja tunsi, miten siivet kasvoivat selkään ja hän lensi laivan leikkipaikalle, mutta pysähtyi äkisti ja muisti olevansa Anna. Leikkipaikan edessä seisoi parrakas, iso mies kädet puuskassa. Anna seisoi kiiltävän napin kohdalla, nosti päätään ja näki, että miehen lakkiin olisi mahtunut pesukoneellinen pyykkiä. Niin isolta se vaikutti.
– Mitäs tämä on: laivaan on tehty leikkipaikka eikä siellä sitten leiki kukaan! puhui tuo mahtava ja ankara mies, laivan kapteeni.
Anna säikähti. Hän pelästyi aina, jos joku torui. Anna ei osannut erottaa, milloin nuhdeltiin ihan vakavasti, milloin leikillään. Tapio tuntui olevan toista maata. Hän kiipesi leikkipaikan komentosillalle ja karjahti:
– Paapyyri, maakrapu, tyyrpuuri, viirit ylös! Tapio seisoi asennossa, sormet jäykkinä otsalla. Anna yritti matkia häntä, mutta rohkeus petti. Hän juoksi kapteenin ison vatsan läheltä Tapion selän taakse ja meni piiloon lattialle istumaan. Ajatella, laivan kapteeni ihan tuossa lähellä!
Mikä sinun nimesi on? kapteeni kysyi ja kurkki Tapion olan yli ja läpikin – niin Annasta tuntui – lattialla kyhjöttävää tyttöä. Anna tuijotti lattiaa, oli puhua pukahtamatta.
– Anna se on, Tapio auttoi, – ja se on eksynyt laivassa.
– Ei, kun minä olen Tiltaltti, Anna muisti taas siipensä, ja ne antoivat Annalle rohkeutta ja iloa.
Piti arvata, että kapteeni nauroi. Annan puheille usein naurettiin. Mikä Annasta oli tärkeää, suurta ja vakavaa, nauratti usein aikuisia. Siksi oli parempi olla hiljaa, oli Anna uhmakkaasti ajatellut.
– Kuulkaas nyt lapset, kapteeni sanoi hohotuksensa lomasta, – nyt etsitään Annan isä ja äiti.
– Ja Pekka, täydensi Anna.
– Ja Pekka, myönsi kapteeni, – ja etsitään kapteenin pöytä ja tilataan isot jätskiannokset.
Anna tuijotti kapteenia. Hän oli nähnyt kapteenin kuvia kirjoista ja nyt hänen edessään oli elävä kapteeni, joka puhui eläviä sanoja jäätelöstä. Annasta oli useita ruokia vaikea syödä, mutta jäätelöstä hän piti.

Anna, Tapio ja kapteeni löysivät Annan isän ja äidin ja Pekan eräästä käytävän mutkasta. Äiti koppasi Annan syliin ja rutisti niin hellästi ja kovasti, että teki melkein kipeää. Ja silti se tuntui kivalta.

Kapteenin pöydässä oli kuusi suurta jätskiannosta odottamassa. Annokset olivat ruskeita, punaisia, keltaisia, valkoisia ja niiden huipulla keikkui paperinen päivänvarjo.
Anna tarttui päivänvarjoon. Hän pyöritteli sitä käsissään, kuljetti sen jätskivuoren huipulta alas, hautasi sitten kasvonsa makeaan, valkoiseen lumeen, nuoli ja söi.
– Hyvää, huokaisi Anna. Hän sai vastaukseksi viisi iloista hymyä: äidiltä, isältä, Pekalta, Tapiolta ja itse laivan kapteenilta, jonka mustassa parrassa kimalteli jäätelölumihiutaleita.

madon mukula

Moni näkymä jää aivojen pohjalle muhimaan koko elämän ajaksi – eikä vähiten se mitä kotona näki ja kuuli silloin kun oli pieni ja ymmärtämätön mutta kaikki aistit tuliterässä ottamassa vastaan ympäristön virikkeitä.




Silmät kahmivat tiskipöydän tarjotinta kotimme keittiössä, missä isä piti vuonna 1948 perustamaansa laboratoriota ennen kuin se muutti omiin tiloihinsa. Ei saa koskea näytteisiin, ei saa, kuului sormien heristelyn takaa, no ei tehnyt mielikään – mitä nyt tungin nenäni tiskipöydän reunan yli nähdäkseni paremmin kakkaa missä saattoi piillä aavettakin kamalampi olento, lapamato tai sen toukka, joka oli tunkeutunut kotiimme. Oli syy nousta varpailleen vartioon ettei se tunkeudu suolistoon, ja ei saa koskea -komentoa oli helppo noudattaa. Kuka nyt tieten tahtoen haluaisi sisikuntaansa parikymmenmetristä matoa joka imee itseensä valmiiksi pureskellun ruuan ja näivettää elättäjänsä.

Isän laboratoriossa Säverissä tutkittiin myös ulostusnäytteitä, ja savolaiset rupesivat kutsumaan laboratoriohoitajia, lapamatoa kunnioittaen, lapatorskiksi. Kaksi heistä, Kaisa-täti ja Tipuli-täti, tulivat läheisiksi. Me lapset saimme kuulla jännittäviä kertomuksia näytteiden otosta, senkin kuinka ulostetta tuotiin laboratorioon ympäri Savoa kenkälaatikossa tutkittavaksi vaikka vähempikin olisi riittänyt. Ja miten eräs vanha mummo oli viipynyt kauan vessassa ja tullut tyhjin toimin vastaanottohuoneeseen. – Missä näyte, missä. – Siellähän se, vessankannella, ja sitä on paljon, ylpeänä esitti: ei hän nyt mikään tyhjäntoimittaja ole.


Mistä lapamadot suomalaisiin ja erityisesti savolaisiin tulivat?

Ennen vanhaan kuopiolaiset siinä missä muutkin suomalaiset asioivat pihan perällä ulkohuussissa ja kun ihmisperä osuu kakkakasaan, kutsutaan hätiin hevonen ja kuski. Hän lapioi sonnan kärryihinsä, maiskauttaa suutaan, polle hirnahtaa, ja niin parivaljakko mennä klonksuttaa seuraavalle tyhjennyskeikalle. Taas sontakuski kauhoo menneet tarpeet rekeen ja luo tilaa tuleville tarpeille.

Hevonen lönkyttää rauhallisesti pitkin rännikatuja ja antaa peräpäänsä puhua. Heinäinen hevosenkakka on kaunis katsella ja hyvä haistella. Lapsuus tunkeutuu sieraimiini ja tuoksuu yhä kun höyryävää hevosenkakkaa rännikadulla muistelen, vaikka ei siihen aikaan kun lapsi olin, tehty enää sitä mikä ylläpitää lapamadon katkeamatonta kiertokulkua:

Talvella monta sukupolvea sitten hevoskuski suuntaa ajokkinsa ja kuormansa kohti Kallavettä, mitä peittää paksu ja kantava jää, antaa pollen kiskoa lastia vielä metri ja kaksi jotta kaupunki jää kauemmaksi ja lopulta päätyy paikkaan keskelle järven selkää jonka harteille sonnan heittää.

Kevätaurinko sulattaa jään ja kakkavuoren, mikä humpsahtaa veteen kalojen iloksi. Lapamadon toukat saavat kodin, missä voivat hyvin kunnes tulee kalastaja joka nostaa saaliin – ja mikäli tämä kypsentää lahnansa tai ahvenensa tai haukensa huonosti, toukka siirtyy ihmiseen ja 'mukula' innostuu kasvamaan kaksikymmenmetriseksi lapamadoksi. Ei ole epätietoisuutta kumpi on isäntä, kumpi renki: loinen vai hän joka loista ruokkii ja itse jää paitsi. Nyt ymmärrän miksi isä silloin kauan sitten lapamadon kulta-aikana itsevaltiaana, tietäjän ottein, halstrasi lahnansa saarihuvilan takassa ja vahti sen kypsymistä. Vasta kun höyryävän kuuma kala aukaistiin puoliksi palaneista sanomalehtikääreistään, saimme siihen koskea ja tunkea suihimme valkoista kalan lihaa eikä meitä kahta kertaa tarvinnut käskeä syömään.

Mutta milläs hyyryläisen saa häädetyksi suolistostaan pois, jos labratulos näyttää ilkikurista kieltään: heisimatohan se siellä suolistossa kemujansa pitää. Mato-Alli tulee viisikymmentäluvulla hätiin. Matokuurille, mars, koko Suomen kalastava kansa ja heitähän piisaa kuin madon toukkia p–ssa.



Matolääke sisältää kivikkoalvejuurta, joka lamauttaa madon niin että se irrottaa otteensa suolen seinämästä. Ja niin mato ja sen mukulat tulevat ihmisen aukosta ulos, ei sentään sieltä päästä mistä tunkivat kalan valepuvussa sisään. Kuulin kauhutarinoita madon pituudesta, ja niissä mitoissa kalavaleetkin kalpenivat. Matofobia uhkasi laittaa majapaikan pysyvien kauhujen elatushuoneeseeni mutta sain sen häädetyksi ulos kummittelemasta enempää.


Onneksi elämme nykyaikaa. Enää ei Kallaveteen lasketa sontakuormia. Liekö viimeisestä kuormauksesta kulunut aikaa yli sata vuotta, en tiedä. Mutta se mikä on veteen laskettu, ei hetkessä eikä kahdessa haihdu pois, puhdistu. Mikäli joissakin kaloissa on yhä lapamadon toukkia, ne on helppo eliminoida tyystin, kun malttaa kypsentää ahvenensa läpikypsäksi tai jos haluaa pelata varman päälle, pakastaa raa’an kalan vähintään vuorokaudeksi ennen valmistamista.

No, sen verran varuillani olen, että raahasimme saaren aittaan pakastimen joka alkaa olla nyt melko täysi ahvenista. Itseleipomani kalakukko on tulollaan eikä sen kulkua mikään direktiivi, asetus tai säädös kykene estämään – saati ajatus mokomasta mukulasta, lapamadon toukasta.

Tarinamaanantai: mukula

reviirikisa (tarinamaanantai)

Työmaailmassa puhutaan eturistiriidoista ja etsitään yhteistä säveltä, jotta jokainen voisi toimia ihanteellisesti niin ettei kukaan astu toinen toisensa varpaille vaan kaikilla on oikeudenmukainen mahdollisuus 'ylös yhtenä miehenä ja naisena nyt omaa – ja yhteistä – onnea rakentamaan...' Niin ainakin juhlapuheissa harmonisoidaan ja kai joissakin työyhteisöissä ihanne käy toteenkin. Organisaatiot lokeroineen eivät ole itsetarkoituksia vaan tarkoituksia. Mene tiedä. Ehkä. Ehkä ei. Ehkä joskus. Ehkä ei millään. Tai just jetsulleen sittenkin.

No, työelämän olen jättänyt ja palannut luonnon syliin. Luonnosta en paljon faktoja tiedä, mutta sen intuition tajuan, että vain ja ainoastaan vedessä, rannalla, metsässä, kalliolla henkeni kulkee ja sydän hakkaa voimallisesti, onnesta.

Autuudessani on yksi mutta. Reviirit. Vihainen lokkiemo ei sallisi minun uida pärskytellä, ei edes hiljaa liukua vedessä, missä se yksinvaltiaan ottein kalastelee poikasilleen aamiaista, lounasta, päivällistä ja illallista. Äitilintu syöksyy. Äitilintu rääkyy. Äitilintu lähettää liukumiinan yläilmoista. Äitilintu on hädissään.


Kun reviirikuhinassa eturistiriidat törmäävät, ovat hyvät neuvot tarpeen. Sujautan kaupungista pyöräilykypäräni mukaan reppuuni kun suunnistan taas kohti saarta. Uin kypärä päässäni.





On jotenkin suojatumpi olo. Ja nolottaa samalla. Mitä sanoo pyöräilykypärä päässään uiskentelevasta äitikästään eläinekologitytär, mitä tuumaavat naapurit: kas kummaa, tuoko olio on se saareensa paluumuuttaja. Outo on, kovin on vuosikymmenten aikana pilaantunut. Eksynyt pitkällä matkallaan lapsuutensa luonnollisuudesta. Raukkapelkuri, hurjaharja, kypäräuimari.

Ja yhä kummallisemmalta näyttäisin jos tekisin niin kuin luonnontieteilijä neuvoo: "Pujota kypärän koloihin nippusiteitä, ne auttavat: lokkiemo lentelee korkeammalla eikä tohdi syöksyä uhittelemaan päälaellesi. Niin Australiassa toimitaan, jos muu ei auta."




Minä uimassa lapsuusvedessä pyöräilykypärä päässä, nippusiteet huojumassa! Johan sille hevoset ja naapurin erkit ja lokinpojat nauraisivat. Ei nyt sentään. Pitää säilyttää itsekunnioitus ja kaapia esiin itse aiheutettu rohkeus.

Mitäs seuraavaksi? Työssä opin että ongelmat ovat ratkaisemista varten. Jos ei yksi keino tepsi, siirrytään vaiheeseen kaksi. Joskus se merkitsee periksiantamista, toisinaan eteenpäin puskemista, sisua, hikeä ja kyyneleitä.

Minä, kolmen lapsen äiti, ymmärrän sydänverellään poikasiaan puolustavaa lokkiemoa enkä kestä enää minuuttiakaan ajatusta, että hermostutan äidinvaistossaan kiehuvaa sisupussia. Antaa emon kasvattaa lapsiaan rauhassa.



Mökki sijaitsee parahultaisesti (Vaahteramäen Eemelin seikkailuista oppimani sana) niemessä, jonka toiselle syrjälle on rakennettu kestävä laituri. Jätän laiturin lokeille, jotka tuntuvat olevan majanmuutosta ylen tyytyväisiä. Siellä vahtii emo kahta poikastaan ja minua ynnä hajurakoa: tiedän nyt nahoissani mitä tarkoittaa 'poistua hiljaa takavasemmalle'. Laiturilla lokit seurustelevat, paskovat, pyrähtävät veteen, harjoittelevat uimista ja kisailevat ilmassa. Kasvamisen rauhaa!

Jäänkös nuolemaan näppejäni? Ehei. Nuolen mieluummin eläkerahojani, joita kaivelen kukkarostani: soudan mantereelle ja ostan toisen laiturin. Jospa se pysyisi käytössäni. Mies murahtelee: olet hassu mikä hassu – mutta ymmärtää, koska tuntee minut ja tunteeni. Tunne on vahva vaikuttaja ja suunnannäyttäjä. Nyt on kiihkeä halu löytää kompromissi tähän eturistiriitaan. Taikasana saaren taigassa on tällä kertaa laituri joka synnyttää toisen laiturin.

Kuopus saapuu.



Kaunokainen ihanainen, täynnä toivoa ja lupausta, kiertää niemennokan missä lokit ovat majailleet ja lipuu kohti rantaa. Ilta tuo illanrauhan. Laituri istuutuu penkereeseen kuin valettu, hiekka ottaa vastaan sileän puun.

Ilta vaihtuu yöksi. Suljen silmäni ja näen harmikseni painajaista aamusta, jossa entiseen malliin lokit kirkuvat, sillä tahdon aamu-uinnilleni ja ilma on sakeana tunnetta: molemmat kaipaavat omaa rauhaa. Ovatkohan lokit vallanneet kummatkin laiturit, mietin kun lähestyn unessani rantaa. Kuinka monta laituria (ja euroa) tarvitaan jotta lastu ja lokki saavat toinen toisistaan rauhan?




Aamu aukeaa. Herään. Otan pyyhkeeni ja käyn. On oudon hiljaista. Missä lokit? Mitä on tämä rauha mun rannallain, mitä on tämä hiljaisuus?

Kurkistan rantapuiden lomasta ja näen. Uusi laituri on saanut uudet ihailijat. Heitä olen kaivannut koko kesän ja nyt he ja heidän lapsensa saapuivat. Ja niemen takana, toisella laiturilla, lokit joko nukkuvat tai ovat muuten vaan "ihmisiksi".

Hiljaisuus hyväilee.




Laiturin juurelta löydän mesimarjan, samalta paikalta kuin vuonna 1950. Olen palannut kotiin.




Tarinamaanantai: Laituri

voiko kysyä?

Järjestämme pääsiäisenä lapsuudenkaupungissani, melkein neljänsadan kilometrin päässä kotoa, kuopuksemme valmistumisen johdosta juhlat sukulaisille.

Ajomatka sujuu mukavasti Suomen Puheradiota (Yle Puhe) kuunnellessa. On luontoretkiä, Aristoteleen kantapäätä, kansanradiota, uutisia viidenkymmenen vuoden takaa, matkoja tähtitaivaalle ja sieltä takaisin meren syvyyksiin tai Floridaan, ulkosuomalaisia tapaamaan. Tekoälykin tulee tutuksi, samoin se että ainoastaan me suomalaiset maailman kaikista ihmisistä kykenemme puhumaan myös sisäänhengityksen aikana, mikä hämmästyttää muunkielisiä, jotka puhuvat vain silloin kun keuhkot puhaltavat ilmaa ulos (tätä en tiennytkään; niin kiirekö meillä on sanoa sanottavamme, että henkäisemme asiamme myös hengittäessämme sisään emmekä malta odottaa rauhassa uloshengityksen rytmiä).

Olemme perillä määränpäässä kiirastorstai-iltana vähän ennen puolta yönä. Istahdamme ja oikaisemme puutuneita jäseniämme. Sudeettisavolaiselle tulee aina kotoinen olo kun pääsee maisemiin mistä neljäkymmentä vuotta sitten lähti etelän maille opintojen, leivän ja miehen perään. Puhetta – asiaa ja asian vierestäkin – tulee jouhevasti (sekä ulos- että sisäänhengityksen tahtiin) ennen kuin käymme nukkumaan.



Iltatoimiini kuuluu myös varustautua ylipainehoitoon. Avaan uniapnealaitteistoni: kaivan hoitosalkusta esiin moottoripesän, letkun, kokokasvomaskin ja... voi ei, olen unohtanut maskiin kuuluvan irtokappaleen, silikonirenkaan (kuvassa mustan lampaan ympärillä), kauas kotiin. Se pitää pestä joka päivä. Lähtötohinassa kotosalla päätin puhdistaa renkaan valmiiksi, jottei automatkan jälkeen keskiyöllä määränpäässä tarvitse ruveta ”pyykkäämään”.

Näin tässä sitten kävi: olen jättänyt ”pelastusrenkaani” kuivumaan tyynyliinan päälle. Harmin harmi. Ilman rengasta en voi maskia käyttää. No, en kuole, jos neljä yötä (minkä viivymme poissa kotoa) nukun niin kuin ennen vanhaan, ilman apuhengitystä. (Ennen diagnoosia hengityskatkoja oli tunnissa kaksikymmentäkolme kappaletta, hoidon aikana koko yön luku on noin kaksi.) Ei voi mitään: yö on otettava vastaan omin voimin.

Valkenee pitkäperjantaiaamu. Kuinkahan monta hengityskatkosta yön kuluessa on ollut? Varmasti jokunen mokoma, sillä päätä särkee, oksettaa, pinnaa kiristää, känkkäränkkäolo on totisinta totta.

Neljä yötä tätäkö! Ja pitäisi olla tuliteräiskussa, kun alan loihtia herkkuja kuopuksen juhliin. Mitä teen? Hyppäänkö junaan ja käyn hakemassa kotoa renkaan? Ei kuulosta hyvältä ratkaisulta, mutta yhtä vähän motivoi nukkua vielä kolme yötä ilman laitetta. Pitkäperjantai, pitkäperjantai... mikään paikka ei ole auki – paitsi yksi, hoksaan. Soitan päivystävään apteekkiin. Kysyn, saisiko sieltä ostetuksi uniapnealaitteen varaosia.

Hyvä idea mutta toimimaton. Apteekin ystävällinen farmaseutti joutuu myymään ei-oota. Niin etukäteen ajattelinkin, mutta aina voi kysäistä. Vai voiko?

Seuraavaksi mieleeni tulee sairaalan keuhko-osasto, missä myös uniapneoita hoidetaan. Jospa sieltä saisi avun? Mies toppuuttelee: –Et sinä, ulkokuntalainen, voi häiritä omalla unohduksellasi sairaalan henkilökuntaa – ja sotkea sääntöjä. – Niin, jos en voi niin en voi, mutta ainahan kysyä voi, ainakin Savossa, pyörittelen silmiäni päässäni, ilmeisesti huono vointi antaa voimaa (onko sen nimi kiukku) ja jatkan vielä: – No en ole kinuamassa ohi jonojen tai sääntöjen ja säästöjen ja jos en saa apua, niin sitten en saa, ei se ole sen kummempaa. Mutta entäpä jos silikonirenkaan lainaaminen ei-kuntalaiselle onkin mahdollista ja sallittua? Tuppisuu joka ei saa suutaan avatuksi köröttää turhan päiten raiteilla melkein 800 kilometriä (edestakaisin) ja hakee rinkulan kotoa. On hölmöä lähteä merta (tai, no niin, Kallavettä) edemmäksi kalaan. Suu on puhumista ja kysymykset vastausten saamista varten luotu. Käyköön niin tai näin, aina voi kysyä. Kysymys ei ole vaatimus.

Näppäilen sairaalan numeron ja keskuksen kautta pääsen keuhkotautien osastolle, missä kerron (totta puhuen aika aralla mielellä) asiani lähihoitajalle, joka kuuntelee empaattisesti ja kutsuu puhelimeen sairaanhoitajan, joka on myös ystävällinen ja toivottaa tervetulleeksi paikan päälle: katsotaan mitä voidaan tehdä.


Kaupunkia huuhtelee rankka lumisateinen viima. On hiljaista, pitkäperjantaiaamuisen autiota. Ajamme läpi ruutukaavan katujen joka on melkein kuin silloin kauan sitten, lapsuudessani, unelias ja lumisateen pehmentämä. Kuinka monta kertaa pitkäperjantaina olenkaan saanut elää todeksi talvikauden viimeisen lumipyryn, joka on yhtä ihastuttava kuin syksyn ensimmäinen lumisade lapsena jolloin vuodet olivat pitkät eivätkä ensilumen hurmaa olleet vielä monet vuodenkierrot ja tutut elämykset kuluttaneet tottumuksen turtumukseen, vaan taivas aukaisi esiripun takaa pilvensä raot ja pudotti hiutaleet kasvoilleni jotka nostin ylös saadakseni kasteen ja nosteen. Sen teen nytkin, minä lapsivanha. Katson läpi pyryn sairaalan vanhaa puolta kohti korkeuksia, missä isänikin aiemmin työskenteli, kauan, kauan sitten ja missä hän myös henkensä heitti työtovereidensa ympäröimänä. Myöhästyin hänen kuolinvuoteensa ääreltä kymmenen minuuttia. On tunne, kuin jokin jäi kesken. Jokin sanomattoman hyvä. En saanut kuiskatuksi hänen korvaansa: kiitos elämästä, isä. Hänen leukansa oli jo sidottu ja silmänsä sammuneet, kuulonsa rauennut, kun kiiruhdin hänen luokseen – ja kohtasin kuolleen. Hänen elämänsä on täst’edes muistoissani.

Avaan sairaalan pääoven, astun aulaan, jossa on pyörätuoleja rivistö, mutta en niitä (vielä) tarvitse vaan etsin hissin, millä matkustan kahdeksanteen kerrokseen. Hississä on kuulutus, monesko kerros on meneillään. Sairaalassa otetaan kaikki huomioon, myös näkövammaiset. Ohitan ”isän kerroksen”, sydäntautien osastot. Ketkähän siellä tänään hoitavat sydänpotilaita? Menetelmät ovat kolmessakymmenessäviidessä vuodessa muuttuneet paljonkin. Matka jatkuu keuhko-osastolle, missä tapaan hoitajan, joka johdattaa minut tutkimushuoneeseen. Hän ei tiedä, miten kaukaa vuosikymmenien takaa tulen.

Kaivan hoitolaukustani koneen ja kokokasvomaskin esille. –Voi, tähän kasvomaskimerkkiin meillä ei ole silikoniosaa, mutta ei hätä ole tämännäköinen; saatte lainaksi toisenmerkkisen maskin, koko ”naamarin”. Kiitän – ei, en kiitä vaan sydän rupeaa laulamaan laulua jota lapsena livertelin: pikkulintu riemuissaan, lauleleepi onneaan; ei hän tiedä ruuastaan, laulaa sentään vaan, laulaa, laulaa, laulaa sentään vaan.

Hyppien keikkuen astun lumipyryn läpi autoon, missä mies odottaa ja heilutan maskia hänen edessään.

”Kaikki on mahdollista, byrokratian maailmassakin”, mies hämmästyy, taputtaa polveani ja starttaa auton kohti juhlienvalmistelua. Ei tarvitse kaartaa rautatieasemalle junalipun ostoon.




Tarinamaanantai: Näkemys

"kirjat tulevat ja menevät, elävät ja kuolevat"

Olen "pienen ikäni" ahminut kirjoja ja myös nähnyt työvuosinani kustantamon tietokirjaosastolla, miten kirjat syntyvät ajatuksenpoikasesta, tipahtavat kirjaimiksi, kiitävät lauseiksi, kutoutuvat kokonaisuuksiksi, sukeltavat painokoneisiin, valuvat kirjakauppoihin, laukkaavat mitä moninaisimpiin koteihin. Muuttuvat osaksi kotia, ihmistä.

*
Tyttäreni on ekologi. Ammatiltaan, sielultaan. Hän on opettanut niin kauan kuin muistan: vaikka huonekaluissa ovat muistot tallella, kirjat ovat tarkoitettu lukemisen jälkeen jaettavaksi eteenpäin, ei pantattaviksi kirjahyllyyn.

Tyttäreni on joutunut – saanut – kasvaa kirjojen keskellä. Kirjat ovat olleet selkärankani, intohimoni, rakkauteni, turvani, suojani, ymmärryksen lähteeni. Leipäpuuni yhtä lailla kuin harrastukseni. Tuhansien kirjojen kautta olen rakentanut maailmaani ja yrittänyt pysyä pystyssä. Ymmärtää. Olen huojunut elämäni alusta alkaen ’eksistentiaalisessa sumussa’, lapsuudessa, nuoruudessa, aikuisuudessa, mutta kumartumalla kirjojen puoleen en ole taittunut, en katkennut. Ilman tarinoita olisin kaatunut rysähtäen.

Mutta kun olin kolmenkymmenenkuuden vanha, sain sisäisen verenvuodon ja menetin melkein kaiken vereni, ja samalla muistikeskuksestani hävisi lukematon määrä kirjoja. Draamat, tragediat, komediat, tarinoihin latautuneet syvät elämykset ja ymmärryksen yritykset juoksivat vereni happikadon myötä hukkaan.

Olin itseni varassa. Olin hukassa. Tartuin Liian myöhään vesipääsky -kirjaan; muistin miten tärkeä se minulle oli ollut, mutta mistä se kertoo, en tiedä. Avasin Peter Panin. Yritin lentää. Kolhin pääni. Olenko iäksi menettänyt elämäni kävelykepin, jonka tarinat ovat minulle antaneet. Miten päästä eteenpäin?

Varovasti aloin lukea uudelleen. Ilman menneisyyttä. Ja luettuani vien kirjan kirjaston ”tuo omat kirjasi tänne” -laatikkoon. Jo samalla kertaa huomaan, että se minkä olen sieluuni tallentanut, lukemisestani saanut, lähtee jonkun toisen matkaan. Mahdollisuudeksi hänelle, tuntemattomalle.

Luen nykyisin hitaasti. Haluaisin käydä hitaan lukemisen kurssin entisen pikaluvun sijasta. Jo yksi sana voi ”räjäyttää” tajunnan, luoda uudeksi totutun tasamaan.

Löysin tyttäreni kouluaikaisia aineita. Hän on nyt kolmekymmentäseitsemänvuotias, joten hänen tuonaikaisista aatoksistaan on aikaa. Mutta pätevät kuulema yhä. Kysyn, saanko istuttaa erään minua puhuttelevan aineen saaren taigaan. Lupa tuli heti. Olepa hyvä.
(Tästä postauksestani tulee pitkä, mutta olen jonkin aikaa poissa, saaressa, niin ettei päivityksiä vähän aikaan tule.)

Iloista helmikuun loppua!


Lastun tytär:
KOTIKIRJASTO, JOLLAISEN HALUAISIN KOOTA

Minä en halua kotikirjastoa. Sellaisiahan löytyy vain television halvimmista lääkärisarjoista, joiden sankari vetäytyy nahkakantisten klassikoiden keskelle pohtimaan ihmissuhdeongelmiaan käden liukuessa koristeellisia selkämyksiä pitkin. Hyllyn perälle sysättyjen kirjojen voi melkein kuulla huutavan. Arvokkaannäköisten kuoriensa takana ne itkevät kurjuuttaan, kunnes lopulta tukehtuvat pölyyn ja yksinäisyyteen.

Minä haluan kirjakodin. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa kotia, jossa on kirjoja eikä asiaan perehtymätön sitä helposti kotikirjastosta erotakaan. Kirjakotia ei määrittelekään kirjojen määrä eikä edes laatu, vaan niiden käytön aktiivisuus. Siinä missä kotikirjaston teoksen on taisteltava pysytelläkseen hengissä, kirjakodin asukki haluaa elää.

Ja nyt se myös elää. Se kasvaa ja muuttuu aivan samalla tavoin kuin kodin ihmiset, ja heidän laillaan sen on myös kuoltava. Kenties lyhyeksikin jäävää elämänkaartaan se ei kuitenkaan mistään hinnasta vaihtaisi tammihyllyillä kituvien lajitovereidensa ikuiseen horrokseen.

Minun kotikirjastossani – anteeksi, kirjakodissani – kirja ei koskaan voi tuntea olevansa turvassa. Sitä riepotellaan paikasta toiseen, sen päälle roiskitaan teetä ja vahvaa kahvia, sen sivut täyttyvät erilaisista reunamerkinnöistä ja sisäkannet lasten töherryksistä. Se ei kuitenkaan vähästä hätkähdä, sillä se ei kuulu bestsellereiden keltanokkakastiin. Kirjakotiin tullessaan sillä saattaa olla takanaan pitkäkin historia.

Kirja ei myöskään päädy omistukseeni ilman erityistä syytä. Syyksi ei riitä se, että kirja on kohuromaani, upea lukukokemus, rakastetun kirjailijamme odotetuin teos, päivän puheenaihe, hätkähdyttävän raju kuvaus inhimillisten pyrkimysten epäonnistumisesta, monitasoinen, puhutteleva, rohkea, järisyttävä. Kirjan ei tarvitse löytyä Helsingin Sanomien Näitä kirjoja myydään Suomessa -listalta.

Sen sijaan kirja saattaa kerta kaikkiaan heittäytyä syliin pienessä naantalilaisessa putiikissa, jolloin se ei hellitä, ennen kuin se on ostettu. Se saattaa olla satukokoelma, jonka sivut yhä kiiltävät pelottavimmilta kohdilta, sillä niitä ei koskaan luettu. Tai ehkä se on peruskoulun kahdeksannen luokan suomen kielen oppikirja, jonka marginaalit ovat täynnä mielipiteitä opetuksen tasosta.

Yhteistä kaikille näille kirjoille on se, että ne jollain tavalla poikkeavat kustantamoiden uunituoreista painoksista. Kirjan tekstisisältö kertoo ainoastaan lähettäjän, kirjailijan näkemyksistä. Sellaisenaan se jää rammaksi, sillä sanoma alkaa elää vasta muuttuessaan kirjainjonosta ymmärretyksi viestiksi. Lukukokemuksen syntyyn tarvitaan välttämättä myös lukija, joka jättää oman persoonallisen sormenjälkensä joka sivun nurkkaan. Muhkean kotikirjaston teossarjojen sivut ovat itse asiassa tyhjiä, ellei niitä kukaan lue.

Samalla tavoin kuin kirja tarvitsee pätevän syyn päästäkseen kirjakotiin, se tarvitsee syyn myös siellä pysymiseen. Arvostaan huolimatta kirja ei ole minulle pyhä, enkä epäröi poistaa hyllystä niitä teoksia, joihin liittyvät muistot ovat haalistuneet tai joita kukaan ei ole pitkään aikaan lukenut. Kirja kaipaa lukijaa yhtä kipeästi kuin ihminen kuuntelijaa, ja haluan antaa sille mahdollisuuden löytää hänet – ehkä antikvariaatin kautta, ehkä lahjoittamalla. Kirja on kaikista inhimillisistä ominaisuuksistaan huolimatta – tai kenties juuri niiden vuoksi – tiukasti käyttöesine. Koristeeksi siitä ei ole.

Tästä johtuu, että kirjakodissa ei välttämättä ole paljon kirjoja, aina ei edes yhtäkään. Ne tulevat ja menevät, elävät ja kuolevat. Joskus niitä vain katsellaan kirjakaupan ikkunasta. Pääasia on kuitenkin rakkaus kirjoihin, eikä rakkaus vaadi omistamista. Tove Jansson ilmaisi saman asian Nuuskamuikkusen suulla kirjassa, josta ehkä viimeksi luopuisin:

– Minä tiedän. Kaikki muuttuu vaikeaksi, kun haluaa omistaa jotakin. Minä vain katselen tavaroita ja kun lähden tieheni, ne ovat minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen. -Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

tammikaapin tarina

Voiko pitkään kestäneessä avioliitossa monien elämänkuhmujen ja vaikeuksien jälkeen virrata rakkautta? Kunnioitusta.

Uskon, toivon, luotan: voi.

Puolisot ovat toinen toisilleen lohtu, tuki ja turva. Kun ilta lepääntyy yöksi, vaimo ja mies painautuvat toisiaan vasten ja kuiskaavat mieltä painavat asiat yhtä lailla kuin perhosenkepeät lepattelut toisilleen. Minän ja sinän sillalla kuuluu "korpien kuiskintana, vesien solinana" keskellä kaikkeutta: rakastan.

*
Rakkauden liitossa puolisot jakavat paitsi sisäisen maailmansa myös yhteisen katon, seinän, astiat, huonekalut. On luontevaa, että molemmat tuovat lapsuudenkodistaan muistoja; oman elämän alkukoti ei unohdu.

Esineisiin kätkeytyy tunnemuisti. Lohtunani ovat isältä perimäni taulut (joiden kautta elän uudelleen isänrakkauden), mies lohduttautuu tammikaapilla (ja muistaa äitinsä rakkauden).

Vanha pietarilainen tammikaappi on raskas ja jykevä, mutta se on kulkenut itse oikeutettuna ja ylväänä muutosta toiseen mukanamme, sillä se on miehelle väkevä muisto hänen äitinsä vanhempien kodista.

On talvisota.

Tammikaappi nojaa raskasta selkäänsä olohuoneen takaseinään. Perheellä on tunne että tammikaapin varassa Suomi kaatuu tai seisoo. Se on enemmän kuin kaappi. Se on symboli.

Kerrostalon asukkaat ovat kiiruhtaneet pommisuojaan. Venäläisten pommikoneiden laivue saavuttaa kaupungin keskustan; hävittäjien vatsat aukeavat ja pommit sylkevät verta, kuolemaa ja kauhua vimmalla joka ylittää käsityskyvyn. Yksi pommeista osuu rakkaani isoisän kotiin, puhkaisee reiän kerrostalon kattoon, ampaisee kaikki neljä kerrosta muutamassa sekunnissa, ampuu syöksyssä kolot lattioihin ja jämähtää kellarin betoniin, mutta ei räjähdä vaan jää suutariksi. Talo huojahtaa, pysyy pystyssä. Sananlasku suutari pysyköön lestissään merkitsee tällä kertaa elämää. Myöhemmin pommi puretaan, ja purkajat löytävät toisenkin suutarin.

Tammikaapin alareuna osin vaurioituu puulattian säpäleistä, jotka sinkoilevat pommin voimasta ympäriinsä tehden tuhoaan: viiltävät kuin nuolet. Mutta pöllö (kaapin yläosassa) säilyy ehjänä.


Kun kaappi miehen vanhempien kuoleman jälkeen kannetaan kotiimme, viemme sen restauroitavaksi, mutta pyydämme, että pommin aiheuttama vaurio jätetään koskemattomaksi. Se kertoo sodasta. Se kertoo rauhan kaipuusta. Se kertoo rakkaudesta: lahjoitamme muut huonekalumme paitsi tammikaapin vanhimmalle, aikuiselle pojalle, joka tarvitsee kipeästi oman elämänsä kriisissä tukeamme, taloudellista ja henkistä.

Lapset ovat maailmalla, olemme miehen kanssa kahden huonekaluista liki tyhjässä kodissa. Tarvitsemme ruokapöydän tuoleineen, senkin ja sohvapöydän.

– Hei, osaako tammikaappi synnyttää? keksin. – Puuseppä voisi luoda tammiperheen. Näin meillä olisi vihdoin yhtenäinen tammikalusto: ruokapöytä, kuusi tuolia, senkki. Ja lapsemme perivät kaluston, sitten kun aika meistä jättää.

Idea liikahtaa eteenpäin. Mies piirtää senkin mallin, istuu ilta illan jälkeen tammikaappinsa edessä, miettii hiljaa, vaipuu lehtiön ääreen, pyyhkii hahmotelmiaan, kyyneliäänkin, katsoo jälleen kaappia kohti, näkee ja loihtii.

Puuseppä onnistuu muuten hyvin, mutta senkin pöllöjen kanssa tulee hänen mukaansa vaikeuksia; eivät näytä tammikaapin pöllöltä. Meistä pikkupöllöt ovat kovin sympaattisia; kukin omanäköisensä kuten ovat kolme lastammekin.

Ruokasalin kalustosta olin haaveillut yli kolmekymmenvuotisen yhteiselomme ajan. Mies on hyvin nuuka eikä ottanut kuuleviin korviinsa aiemmin. Ei kyse ole materalismista, vaan estetiikasta, perinteestä, halusta nähdä kauneutta ympärillä ja jakaa sitä myös muille, perustelen hänelle. – Ajattele, mikä sana: perintöhuonekalu. Pysäyttää ajan niin kuin tammikaappisi. Kätkee rakkauden.

Lopulta huomaan, että kulunut sanonta 'kaikki aina järjestyy' on totta (saa "kulua" käytössä vastaisuudessakin). Kun aika on täysi, saamme molemmat nähdä ihmeen: syntyy uutta. Kaappi poikii.

(Klikkaa, niin näet pöllölapset paremmin.)

Tarinamaanantai: Lohtu

romantiikkaa

Oli yllätys kuulla sairastavansa uniapneaa, joka on vienyt veren happipitoisuuden hurjaan syöksyyn. Elin vuosikaudet, tietämättäni, hapenpuutteessa. Ilmankos joka aamu särki päätä ja olo oli kuin kuralätäkössä naama alassuin: yön aikana pitkiä hengityskatkoja oli satoja. Välillä tunteet ryöpsähtivät syyttä suotta pintaan. Jos vähän raapaisi, niin räsähti, niin että itsekin ihmettelin: kas, minkälainen sammakko nyt hypähti suusta ulos. Olisin ottanut kiinni ja työntänyt takaisin suuhuni, mutta en saanut. Että harmitti. Kiehuin itsessäni mutta pärskeet sai osakseen lähimmistä lähin.

Uusi elämä alkaa paitsi elämänkaarikurssin myötä myös uniapneaa hoitavan laitteen avulla. Päänsärky väistyy, veren happipitoisuus kohoaa, verenpaine laskee, mieli kevenee, vastoinkäymiset (kaikkia huolia ei uniturbo osaa poistaa) muuttuvat haasteiksi eivätkä toimi enää tielanan lailla.

Mutta miten käy romantiikan, kun saan sairauden hoidoksi loppuelämäni ajaksi hengitysmaskin: kuonokopan ja moottoripesän, mihin kytken letkua metrikaupalla. Illalla painan nappia, uniturbo käynnistyy, surisee ja niin heittäydyn yön syliin naama kureliiveissä puuskuttaen. Näkemiin korea maailma. Turha laittaa kikkuroita tukkaan, kun remmit risteilevät pään yli ja sivuitse niin että vaikka kuinka muistaisi kärsiä kauneuden eteen, ei auta, sillä lopputulos on aamulla littana. Tukka kuin Jukolan Jussilla. Töröttää sinne ja töröttää tänne. Silmäpusseista, jotka tästä terveydenhoidosta ilmaantuvat silmien alle, en keksi hyvällä tahdollakaan kaunista sanottavaa. En minä. Mutta mitä sanoo hän, joka pulleat pussini paremmin näkee.

Niin, miten käy romantiikan?

Hyvin. Kauneus on katsojan silmissä. Minulle on suotu mies, joka on Mies. Sanon hänelle: mene hyvä mies toisaalle nukkumaan, ettet joudu kärsimään: kuuntelemaan suhinaa ja ottamaan vastaan ilmavirtaa, joka koneesta suihkuaa. Ei, ei mene. On aina halunnut nukkua kylki vasten kylkeäni. Sanoo jopa, miten hyvä kun tulee kesä ja helle. Saarimökissä itikat yrittävät tunkea kasvoille mutta eivät pääse, kun saavat ilmavirtauksen omalle naamalleen. Mies, joka inhoaa itikoita (yhtä paljon kuin minä hiiriä), painaa poskensa poskeeni ja ottaa osansa onnesta. On läsnä tässä hetkessä ja odottaa kesää kärpäsineen ja itikoineen ja torjuntavoittoineen. Viimeinen vastus auvon tieltä poistuu. Ei kuulu enää kesäyössä itikin innintinnin vaan uniturbon sursur.

Tulee taas ilta. Painumme pehkuihin. Hän hamuaa kättä käteeni. Huokaisee tyytyväisenä. Hän, joka oli huomannut hengityskatkot (joita oli tunnin aikana keskimäärin kaksikymmentäkolme kappaletta) on nyt huojentunut, kun ei tarvitse enää pelätä rajan tuonne puolen hyppimisiäni. Voimme kumpikin nukkua rauhassa, kiitos ylipainehoidon.

Kone surraa, tunnen kuinka mies puristaa lujan lämpimästi kättäni. Ennen kuin nukahdan, muistelen unkarilaisia häitä Lillafüredissä, mihin meidät oli kutsuttu. Poikamme ystävä vei vihille unkarilaisen kanttoritytön.

Vihkimiskaavassa on lupaus, jonka eräs katkelma suomennettuna kuuluu näin:

Olen hänelle uskollinen, hänen kanssaan tyytyväinen, elän hänen kanssaan pyhää elämää, hänen kanssaan kestän vastoinkäymiset, hänen kanssaan kärsin, enkä kuolemaan saakka jätä häntä koskaan terveydessä, sairaudessa, onnellisessa tai onnettomassa tilassa, vaan koko elämäni ajan kannan hänestä uskollisesti huolta.

Tämän lupauksen antaa mies.
Tämän lupauksen antaa nainen.

Lupaus ei ole sanahelinää. Lupaus on romantiikkaa, jonka painoarvon punnitsee elämä.

Tarinamaanantai: romantiikka

Kajastus (tarinamaanantai)

Perheemme asui vuodet 1976-78 Saksassa, Heidelbergissä. Kirjoitin tyttäreni ”Annan” sopeutumisvaikeuksista lähinnä lapsille suunnatun tarinan – myös siitä, miten elämä alkaa pikkuhiljaa sujua, kun nostaa jalan jarruilta. Kieli on silta yhteyteen.

Anna mykistyi, kun saapui outoon maahan, missä kukaan ei puhunut suomea. Hänellä (ja minulla) oli aluksi vaikeaa suhinakielen vuoksi – mutta tapahtui Saksanmaalla muutakin, mikä vaati hyviä hermoja.

Tarinamaanantain Kajastus-aihe palauttaa mieleen Heidelbergin ajan hauskat ja vähemmät hauskat sattumukset. Vaikka kirjoitin kertomukseni lapsille, lukeminen ei ole aikuisiltakaan kielletty ;). Tässä eräs maistiainen.

ei niitä näitä, vaan tä...

Anna istui keikkuvalla keittiötuolilla ja söi aamupuuroaan. Pekka oli jo lähtenyt kouluun. Anna raapi päätään vähän väli: söi lusikallisen puuroa, raapi päätään, söi taas. Äiti katsoi huolestuneena Annaa ja kysyi:
– Onkos murheita, kun noin päätä raavituttaa?
– En tiedä, minua on kutittanut jo monta päivää, Anna vastasi.
– Mikähän siinä on, katsotaanpa. Äiti vilkaisi päänahkaa, näki paukamia ja punerrusta.
– Anna, äiti sanoi komennusäänellä (jota Anna vähän pelkäsi), – oletko syönyt suklaata? Sitähän et saa syödä, koska olet sille allerginen.
– En ole syönyt, Anna vastasi loukkaantuneena. Eihän hän syönyt sitä, mitä kiellettiin, miksi aikuiset aina epäilivät.

Isä katsoi vuorostaan Annan hiuksia, tarttui niihin hellästi, tarkasteli päänahkaa, nyppäsi jotain sormensa väliin ja huudahti:
– Annalla on TÄITÄ!
– Täitä, täitä, apua, äiti kiljahti, ampaisi tuoliltaan, niin että kahvikuppi kellahti ylösalaisin, huitoi käsiään ilmaan, juoksi ympäri olohuonetta ja kiljui: – Täitä, täitä, minä lähden takaisin Suomeen! Täitä, täitä!

Anna katseli äitiä ihmeissään. Mikä äidille tuli? Isä piteli sormissaan pienen pientä elukkaa. – Tukassasi on vilisemällä täitä, ne kutittavat ja syövät päänahastasi verta, isä kertoi.
– Ne pitäisi varmaan saada sieltä pois, Anna totesi tyynesti.
– Niin pitää, äiti huusi olohuoneesta. Hän oli pistänyt paperipussin päähänsä, jotteivät Annan täit vilistäisi äidin tukkaan. Isä ja Anna nauroivat vatsa kippurassa äidin touhulle. Miksi äiti pelkäsi pieniä sieviä täitä?

– Annan tukka pitää leikata lyhyeksi, koska pitkässä hiuspehkossa täillä on liian viihtyisää.
Anna haki reippaasti pöytälaatikosta sakset. Äiti ei uskaltanut tarttua Annan hiuksiin. Hän hoki vain: – Suomeen, Suomeen, mennään takaisin Suomeen ja saunaan...

Isä napsasi Annan pitkän tukan, niks naks, poikki. Äitiä suretti sekin. Oli ollut mukava kasvattaa Annalle pitkää tukkaa ja antaa tuulen kiherrellä hiuksissa. Anna istui hievahtamatta kuin aikuinen, kun isän parturointiin tottumaton käsi muovasi Annalle uutta kampausta, epätasaista ja täitten ohjailemaa... Ja Anna vain nauroi! Äiti ihmetteli. Anna, ujo, hiljainen Anna, joka pelkäsi uutta koulua ja uutta kieltä, nauroi uusien täitten edessä! Ei pelännyt samaa kuin äiti. Anna on reipas tyttö, äiti päätteli ja istui lamaantuneena – yhä paperipussi päässä – olohuoneen sohvalla. Uusi Anna nousi parturituolilta. Suurisilmäinen, lyhyttukkainen pörröpää, kuin iloinen peikkotyttö hän oli.

Isä kävi apteekissa ostamassa täishampoota, äiti jynssäsi ja luuttusi koko päivän lattioita, piti lujasti paperipussia päässään, pyyhki hikeä, jynssäsi ja puhdisti taas. Välillä äidiltä kierähti silmänurkasta pelokas kyynel ja hän nyyhkäisi: – Kaikkea sitä!

Kaikki vaatteet vietiin pesutupaan, ikkunaverhotkin äiti pesi. Anna ei voinut lähteä kouluun. Hänen tukkansa vaahdotettiin täishampoolla, jonka piti vaikuttaa kymmenen minuuttia. Sen jälkeen tukka huuhdottiin perusteellisesti hiusjuuria ja päänahkaa myöten.
Pekka tuli iltapäivällä koulusta, nuuhki puhdasta kotia ja katseli pää pyörällä uutta Annaa, joka posket punaisina pyyhki lattiaa.
– Jouluako täällä valmistellaan? Pekka kysyi. Pian hänkin joutui täitarkastukseen: Pekalla oli tukassaan saivareita, täinmunia.

Illalla Anna ja Pekka istuivat vuorotelleen isän sylissä tunnin verran. Alkoi saivareiden metsästys. Saivaret, pienen pienet täinmunat, kiinnittyvät lujasti hiuksiin ja jokainen piti nyhtää erikseen irti. Äiti istui huoneen toisessa nurkassa, turvallisen välimatkan päässä ja luki Topeliuksen satuja. Täi-ilta oli hyvin kodikas, oltiin tiiviisti yhdessä kuin pieni apinaperhe.
– Mistä täit ovat tulleet Annan hiuksiin? äiti kysyi ja keskeytti sadun lukemisen.
– Täit kulkevat hatusta hattuun, kammasta kampaan, tukasta tukkaan, isä kertoi. Hän oli käynyt kertomassa täistä Annan opettajalle, joka oli antanut Annalle täilomaa viikoksi. – Monilla Annan luokkalaisilla on täitä. Ja luokissa oppilaat istuvat siniset täimyssyt päässä, isä naurahti ja katsoi äitiä, jonka paperipussi törötti kuin leipurin lakki.
– Niin, kyllä minä taidan olla arkalasta kotoisin, äiti myönsi. – Lapset ovat joskus rohkeampia kuin me aikuiset, äiti ihasteli ja katseli, miten Anna istui tyytyväisenä saivarijahdissa isän sylissä.
– Anna, nyt näet, miten äitikin osaa pelätä, isä sanoi. – Ei pelkoa tarvitse kätkeä, muut osaavat lohduttaa, kun näkevät toisen pelon.
– Älä pelkää täitä, Anna ryntäsi äidin luokse ja painoi puhtaan peikkopäänsä hänen syliinsä. Topeliuksen sadut tipahtivat lattialle, äiti silitti Annan uutta tukkaa, otti sitten rohkeasti paperipussin pois päästään ja yhtä aikaa ruvettiin laulamaan Hämähämähäkki, kiipes langalleen...

Täiloma loppui ja Anna palasi kouluun. Äiti oli täiloman aikana opettanut Annalle muutamia saksan sanoja, ja nyt tapahtui Annan elämässä jotain uutta ja ihmeellistä: Anna vastasi ensimmäistä kertaa saksaksi koulutunnilla.

Opettaja kirjoitti taululle isoin kirjaimin sanan AUS (’pois’). Nyt oppilaitten piti keksiä AUS-sanoja. Anna viittasi. Opettajan lempeät silmät kirkastuivat entisestään, hän melkein hypähti ilosta, kun huomasi Annan viittaavan ja hän sanoi:
– Ja, Anna, bitte!
– L + AUS = LAUS (täi), Anna vastasi tulvillaan voitonriemua.

Koko luokka sinisissä täimyssyissään hörähti nauramaan, Anna ja Anifa ja opettaja muiden mukana. Sinä päivänä Anna nauroi ensimmäisen kerran Saksan koulussa. Laus aus, Laus aus, laulettiin kuorossa. Koko luokka lauloi. Ja Anna muiden mukana.

Pieni, pelottava täi oli opettanut Annalle saksaa – ja rohkeutta.

kävin gynekologilla

En ole niitä kaikkein estottomimpia naisimmeisiä. Ensimmäistä kertaa elämässäni kävin gynekologilla kun yllättäen rupesin odottamaan vauvaa kaksikymmentäyksivuotiaana. Nyt poikani on iso komea nelikymppinen mies.

Mutta takaisin alkuun. Ekakertaan. Mietin sermin takana, mihin pisteeseen asti minun tulee paljastaa ruumistani hänelle, joka aikoo kumartua puoleeni. Joskus kun oikein ujostuttaa, hämärtää. Keskitie ei löydy. Lyö yli vaikka viisaampaa olisi pitää matalaa profiilia. Sananmukaisesti.

Pähkäilen aikana piilossa verhon takana kuin pupu pensaassa ja lopulta teen rohkean päätöksen (ettei lääkärillä olisi huomautettavaa). Riisun ilkosilleni ja sysään sermin syrjään. Gynekologi, joka piti vastaanottoaan kotimme naapurissa, tuttu mies, katselee hämmästyneenä alastomuuttani ja käskee mennä panemaan paidan päälle, komentaa kuin isä lastaan. Minähän menen (nyt tiedän mitä tarkoittaa salamannopea) tulipunaisena häpeästä (tiedän senkin mitä tarkoittaa häpeänhäpeä). Satu keisarin uusista vaatteista välähtää mielessäni vaikken tajua mitä se tähän kuuluu. Ajattelen, etten ikinä, ikinä enää tämän koommin luikahda porraskäytävään yhtä aikaa naapuri-gynekologin kanssa. Se onnistuu kyllä. Luimistelu ilman ovisilmää.

***

Kaikkeen ujokin elämänsä vuosikymmeninä tottuu. Siihenkin, että joku vieras tutkii kerran vuodessa alapään.

Nyt kun olen lukenut Harry Potterini ja arvelen kuuluvani Rohkelikkojen joukkoon, aioin paljastaa kuvakertomuksena tämän päivän matkani gynekologille. Ihan rauhassa. Häpeämättä.

Kuvani pyyhkikööt ensimmäisen gynekologikokemukseni häpeän pois. Ensin harmauteen, sitten mustaan aukkoon. Ihmisiähän me, 'luomuja', ei sen kummempaa. Annan teidän nähdä kaikki, loppuun asti.

***
Matkaan!
(Klik! Ja jottei mitään jää arvailun varaan, kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Olen jo melkein perillä, mitä nyt juna teknisen vian takia myöhästeli. Mutta kun olen varannut kylliksi aikaa, ei hätää mitään.

Rohkeasti eteenpäin. Kas, Erkki Toivanen miettii, mennäkö syömään blinejä vai aamiaiselle Ekbergiin.



Jos olisin hän, menisin Ekbergille, mutta kun en ole hän, jatkan matkaa...




... mutten malta olla pysähtymättä piparitalon eteen; se jäi tänä vuonna leipomatta. Jouluaaton kuumeessa oli helppo noudattaa joulurauhan julistuksen mukaista elämää. Nukuin.

Otan takaisin mennyttä joulua. Pipariratikat silmieni edessä, klonksuvat vihreät peltijunat selkäni takana.

Oi ihana joulu.



Nyt loppuu vetkuttelu, eteenpäin. Kuka valaa rohkeutta jos en minä itse.

Porraskäytävän ornamentit ja kaari-ikkunat luovat juhlallista mieltä. Antaudun ja luotan.



Odotushuoneessa loimattavat sähkötakan liekit. Nojaan takan helmaan; lämpö leviää. En tarvitse naistenlehtiä, en Eevaa enkä Annaa. Istun silmät kiinni. Puristan sylissäni kameraa, jolla aion ottaa kuvia ja näyttää teille, kuinka minua tutkitaan.




Gynekologi on puoli tuntia myöhässä. "Sisään!" Jo vain valkotakki vihdoin saapuu ja luokseen kutsuu. Sisään ovesta ja sisään 'siitä'. Vastaanottohuoneessa kaikki on valmista: tutkimuspöytä jalkasilmukoineen.


Voi ei, juuri kun olin päättänyt julkaista kaikki kuvani tämän päivän gynekologimatkaltani, huomaan, että se viimeinen, todistusaineisto rohkeudestani on hämärä kuin talvinen ilta ilman lunta. Kameran patterit pettivät, minä en. Tavataan vuoden perästä: lataan pattereitani ja rohkeuttani sillä välin.



Tarinamaanantai: harmaa