liian hienoja ruusut ei oo mulle...

Famu falsetissa on lähettänyt saaren taigaan 16.7. mahtavan kukkatervehdyksen, joka tekee hyvää työtään keskellä heinien ja rentunruusujen, jotka kasvavat kilpaa kohisten koivuntaimien kanssa. Kiitos, famu!




Vietin saaressa tässä jaksossa kaksi viikkoa, toisen viikon yksin enkä tiennyt tästä kunnianosoituksesta mitään. Juuri silloinko näin unta Amanda Beata Cecilia Dorotheasta? Se kikatti ja pisti minut nauramaan ääneen. Kerronko unen lopunkin? Juu. Kisu heittäytyi selälleen minkä naurultaan kykeni ja alkoi äkkiä kesken naurunpyrskähdysten pusertaa alapäästään hienonhienoa persialaista mattoa. Että semmoinen uni tällä kertaa. Terveisiä Amandalle, persialaista mattoa "kutovalle" kissalle.

Mutta meillä viljellään norovirusta. Huomenna piti olla tyttäremme läksiäiset (siksi palasin saaresta); hän muuttaa vuodeksi Australiaan. Kalastin saaresta ahvenkukon tarpeet, vetelin uistimella hauen, verkoilla pari kuhaa ja aioin valmistaa unohtumattomat 'laps Suomen ällös vaihda pois sä maatas ihanaa' -aterian, mutta tässä sitä istutaan silmät ristissä ja pää pyörällä. Ei lapsi uskalla tulla, sillä ylihuomenna alkava lento on pitkä eikä olisi kovin mukavaa oksennella tai ripuloida maan ja linnunradan välissä. Hän menee vierailevaksi tutkijaksi Canberran yliopistoon ja kirjoittaa australialaisten ekologien kanssa tiedekirjan.

Kukkaistervehdys tuli tarpeeseen kun lähetän virtuaalisesti lastani maailmalle: hento vaaleanpuna toi sekä ilon että lohdun (balsamia kaihoon).

Kukkaset ojennan kaikille luonnonystäville ja meitähän blogistaniassa riittää. Nuuhkitaan yhdessä tuoksua, taivastellaan kauneutta.

(Olo on hutero, joten en tokene edes kaipaamalleni blogikierrokselle. Mutta uutta ja ehompaa elämää on tulossa, tuntuu siltä. Kukkivathan ruusutkin niin että.)

muuri

kuva

Näin unta viime yönä. Olen nähnyt unta ennenkin mutta tämä uni jää mieleeni niin että vaikka heräämisestä on kulunut aikaa, uni ei jätä.

Lähestyn maata joka näyttää autiolta ja tyhjältä, niin, näyttää, sillä mitä lähemmäksi autiutta astelen, sitä paremmin alan nähdä muutakin kuin tyhjyyttä. Keskellä karua maisemaa kohoaa muuri, yhtä vankka ja kauhistuttava kuin Berliinin aikoinaan, mutta se tämä muuri ei ole.

Muurin toisella puolella istuu vanhus: kiireinen kaiken työikänsä mutta nyt tehtävänsä jättänyt ja eläkkeelle siirtynyt.

Unimaailmassa voi yhdessä hetkessä piillä ihmisen koko elämä: lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus. Tämä mies on vanha mutta näen hänen kaikki ikänsä ja elämänsä vaiheet kertaheitolla, läpivalaistuna.

Muurin toisella puolen käyskentelee miehen aikuisia lapsia; heidän ikänsä ja ulkomuotonsa jäävät hämärään mutta uni viestittää että samaa verta ja lihaa ovat, vain muuri on välissä.

Vanhus koputtaa muuria, joka on kasvanut hänen ja lasten välille niinä pitkinä vuosina, jolloin mies oli kiivennyt urallaan. Hän yrittää saada yhteyttä, mutta koputus hajoaa palasiksi ja kuolee. Lapset muurin toisella puolen nojaavat tiiliseinään, kuuntelevat hiljaisuuden huminaa ja tähyilevät taivaanrantaan, missä lipuu menneisyys isästä jota heillä ei ollut silloin kun he olivat pieniä ja olisivat hänen läsnäoloaan myötä- ja vastamäessä tarvinneet. Heidän polkupyöränsä oli rikki tai nuken käsi katkennut tai ilo simpukan löytymisestä olisi ollut kiva jakaa isän kanssa. Mutta ruokapöydän ympärillä oli isän tuoli tyhjä läpi heidän päiviensä, viikkojensa, kuukausiensa, vuosiensa.

Mitä enemmän isällä oli työssään valtaa, sitä ohuemmaksi kävi yhteys lapsiin ja korkeammaksi kasvoi muuri heidän välillään.

Vanhan miehen rystyset verestävät paljosta muuriin koputtamisesta; kop kop yltyy raapimiseksi ja epätoivoiseksi takomiseksi: lapset, lapset, isä täällä.

Yht'äkkiä minä, uneksija, näen muurin juurella särkyneensydämen, joka työntyy esiin maasta jota kastelevat vanhan miehen kyyneleet. Hänen särkynyt sydämensä luhistaa tiiliseinämän, ja lapset jotka ovat vuosien myötä kasvattaneet isänkaipuunsa vihaksi, kiipeävät muurin repeämästä isänsä luokse. He näkevät toisensa. Uni katkeaa juuri kun...

Herään.