Miten Annasta tuli joutsen

Annan koulureppu keikkui selässä kun hän vaelsi Heidelbergin Emmersgrundin kävelysiltaa pitkin kouluun. Reitti alkoi olla tuttu, niin koulukin vaikka kieli oli outo eikä hänen aina annettu olla se mikä on. Omissa oloissaan viihtyvä milloin leijonanpentu Kimba, milloin Maija Mehiläinen. Tai villihanhen selässä lentävä Peukaloinen.

Oli perjantai, viikon hauskin koulupäivä. Kaksi viimeistä tuntia vietettäisiin koulun uudessa uima-altaassa ja tänään Heidelbergin uimavalvoja tulisi pitämään tunnit. Kaikki ne lapset, jotka jaksaisivat uida yhtä päätä viisitoista minuuttia, saisivat uimatodistuksen.

Anna luuli jaksavansa. Jo Suomessa, alkukesän viileässä vedessä, hän oli oppinut uimaan, joten ei olisi temppu eikä mikään polskia lämpimässä uima-altaassa. Anna lauleskeli koulutiellä:

Olen Anna
ja minulla on vanna.
Minä päältäni puin
ja sitten uin.


Pian Anna polski kahden pojan kanssa altaassa. Tarkastaja seurasi uimalasit nenällä uima-altaan reunalla, vilkuili välillä kelloaan, huusi hop, hop, hop – kannusti Annaakin.

Annaa väsytti. Toinen pojista luopui jo, kiipesi lopen uupuneena altaan reunalle ja pudisteli päätään.

Olen laulujoutsen, Suomen kansallislintu, ja jaksan ja jaksan. Uin Suomeen asti ja tuon taas kevään tullessani.

Anna ui, vesi kohisi. Siivet kastuivat, mutta sisu piti terhakasti Annaa veden pinnan yläpuolella. Silmiä hämärsi väsymys, mutta Anna Joutsen kuvitteli lähestyvänsä koti-Suomen rantaa. Ja vaikka ranta ei häämöttänyt, hän jaksoi. Kotiin oli aina jaksettava.

– Hurra, hurra! kuului kuin unesta. Läähättävä Anna kiipesi vedestä ja ravisteli lyhyitä hiuksiaan. Tarkastaja riensi onnittelemaan Annaa ja ojensi uimatodistusta, johon kirjoitettaisiin Annan nimi.

– Wie heisst du? (Mikä sinun nimesi on?) Annalta kysyttiin.
– Anna Joutsen, Anna sanoi. Hän uskoi olevansa laulujoutsen, joka on palannut kotimaahan – uupuneena, mutta sydän lauluriemua tulvillaan.
– Wie bitte? (kuinka?)
– Anna Joutsen, Anna toisti ja katsoi rauhallisesti, kun Täti Tarkastaja Heidelberg kirjoitti kirjain kirjaimelta sinireunaiseen todistukseen koristekirjaimin:



Illalla isä ja äiti ihailivat Annan uimatodistusta.

– Pääsinpäs uimalla Suomeen ja sain oikean uimanimeni todistukseen, Anna ihaili itseään.
– Minua hävettää sinun puolestasi, Pekka sanoi, – ei sinun nimesi mikään Joutsen ole.
– Antaa Annan olla hetki joutsen, eihän tämä virallinen todistus ole. Mielikuvituksen avulla saa lentää vaikka Suomeen. Ja uskon, että pikku-Anna pääsee siivilleen ja voi iloita suomalaisena joutsenena Saksanmaalla, isä sanoi ja silitti joutsenensa poskea.


Lisää positiivisuutta Pakinaperjantaissa.

Kauas pois

Vuonna 1976 muutimme Heidelbergiin pariksi vuodeksi. Noista vuosista kirjoitin lapsilleni tarinoita, jotta he, Anna (oikeasti Hanna) ja Pekka (oikeasti Antti) muistaisivat. Kuopus oli mukanamme vasta haaveena.

Tarinamaanantain haastesana ERILAISET palauttaa mieleen laivamatkan Helsingistä Travemündeen kun seikkailuvuotemme olivat alkamassa. (Pikkuinen "Anna" asuu nyt Australiassa. Tutkii luontoa jotta se voisi paremmin.)

Anna kohtaa kapteenin

Suurella laivalla oli jännittävää liikkua yhdessä isän, äidin ja Pekan kanssa. Äkkiä Pekka lähti juoksemaan pitkin käytävää ja Anna viivana perässä.
– Ei saa juoksennella! huusi äiti perään, mutta lasten oli mahdotonta jarruttaa. Käytäviä tuli ja meni, portaita ylös ja alas juoksi Anna, väsyi sitten ja istuutui puuskuttaen eräälle tuolille – ja kauhistui: ei näkynyt Pekkaa, ei äitiä, ei isää.
Annaa itketti. Aina kun Anna pelästyi, hän itki. Aikaisemmin Anna pelästyi ja itki joka päivä, mutta kun hänestä tänä syksynä oli tullut koululainen, hän ei voinut itkeä silloin, kun olisi tehnyt mieli. Luokkatoverit kiusasivat sitä, joka itkee. Mitä enemmän itki, sitä enemmän he tönivät. Mutta jos jätti kyyneleet sisään, kiusaajat vähitellen väsyivät ja menivät pois. Mutta pelko jäi.
– Hei, mikä sinulla on? Viereiselle tuolille istuutui poika, vähän Annaa pienempi.
– Minä olen eksynyt, Anna niiskahti.
– Meri tulee vastaan joka puolelta. Ihan varmasti sinut löydetään, poika lohdutti.
Anna katseli poikaa ihmeissään. Se oli pienempi Annaa ja silti se puhui kuin aikuiset. Sillä lailla, että itku meni pois.
– Tule, mennään leikkipaikalle leikkimään, poika veti Annaa kädestä.
– Miten sinä saat olla yksin laivassa? Anna ihmetteli.
– On minulla äiti ja isä ja sitten vielä Taru ja Mari ja Sari ja Sami. Ne on pienempiä kuin minä. Me muutetaan Hampuriin. Aluksi on vaikeata, kun ei ole asuntoa. Meidän pitää olla kilttejä.
– Niin minunkin äiti ja isä sanovat.
– No, ollaan sitten kilttejä, poika totesi. Ja Anna nyökkäsi.
– Mikä sinun nimesi on? poika kysyi.
– Anna.
– Minä olen Tapio.
– Ai.

Tapio ja Anna pysähtyivät suuren ikkunan ääreen. Meri tyrskysi valkoisena, taivas sinersi. Kaukana edessäpäin lipui lintuparvi. Linnut olivat varmaan pitkällä matkalla, nekin.
– Olisi niin mukava, jos osaisi lentää, Tapio huokaisi.
– Olen Tiltaltti, Anna uskoutui ja tunsi, miten siivet kasvoivat selkään ja hän lensi laivan leikkipaikalle, mutta pysähtyi äkisti ja muisti olevansa Anna. Leikkipaikan edessä seisoi parrakas, iso mies kädet puuskassa. Anna seisoi kiiltävän napin kohdalla, nosti päätään ja näki, että miehen lakkiin olisi mahtunut pesukoneellinen pyykkiä. Niin isolta se vaikutti.
– Mitäs tämä on: laivaan on tehty leikkipaikka eikä siellä sitten leiki kukaan! puhui tuo mahtava ja ankara mies, laivan kapteeni.
Anna säikähti. Hän pelästyi aina, jos joku torui. Anna ei osannut erottaa, milloin nuhdeltiin ihan vakavasti, milloin leikillään. Tapio tuntui olevan toista maata. Hän kiipesi leikkipaikan komentosillalle ja karjahti:
– Paapyyri, maakrapu, tyyrpuuri, viirit ylös! Tapio seisoi asennossa, sormet jäykkinä otsalla. Anna yritti matkia häntä, mutta rohkeus petti. Hän juoksi kapteenin ison vatsan läheltä Tapion selän taakse ja meni piiloon lattialle istumaan. Ajatella, laivan kapteeni ihan tuossa lähellä!
Mikä sinun nimesi on? kapteeni kysyi ja kurkki Tapion olan yli ja läpikin – niin Annasta tuntui – lattialla kyhjöttävää tyttöä. Anna tuijotti lattiaa, oli puhua pukahtamatta.
– Anna se on, Tapio auttoi, – ja se on eksynyt laivassa.
– Ei, kun minä olen Tiltaltti, Anna muisti taas siipensä, ja ne antoivat Annalle rohkeutta ja iloa.
Piti arvata, että kapteeni nauroi. Annan puheille usein naurettiin. Mikä Annasta oli tärkeää, suurta ja vakavaa, nauratti usein aikuisia. Siksi oli parempi olla hiljaa, oli Anna uhmakkaasti ajatellut.
– Kuulkaas nyt lapset, kapteeni sanoi hohotuksensa lomasta, – nyt etsitään Annan isä ja äiti.
– Ja Pekka, täydensi Anna.
– Ja Pekka, myönsi kapteeni, – ja etsitään kapteenin pöytä ja tilataan isot jätskiannokset.
Anna tuijotti kapteenia. Hän oli nähnyt kapteenin kuvia kirjoista ja nyt hänen edessään oli elävä kapteeni, joka puhui eläviä sanoja jäätelöstä. Annasta oli useita ruokia vaikea syödä, mutta jäätelöstä hän piti.

Anna, Tapio ja kapteeni löysivät Annan isän ja äidin ja Pekan eräästä käytävän mutkasta. Äiti koppasi Annan syliin ja rutisti niin hellästi ja kovasti, että teki melkein kipeää. Ja silti se tuntui kivalta.

Kapteenin pöydässä oli kuusi suurta jätskiannosta odottamassa. Annokset olivat ruskeita, punaisia, keltaisia, valkoisia ja niiden huipulla keikkui paperinen päivänvarjo.
Anna tarttui päivänvarjoon. Hän pyöritteli sitä käsissään, kuljetti sen jätskivuoren huipulta alas, hautasi sitten kasvonsa makeaan, valkoiseen lumeen, nuoli ja söi.
– Hyvää, huokaisi Anna. Hän sai vastaukseksi viisi iloista hymyä: äidiltä, isältä, Pekalta, Tapiolta ja itse laivan kapteenilta, jonka mustassa parrassa kimalteli jäätelölumihiutaleita.

Anna haluaa olla nimetön ja näkymätön

Seitsemänvuotias Anna, saksan kieltä osaamaton, on muuttanut vanhempiensa ja Pekka-veljensä kanssa Saksaan.

Ensimmäinen koulutunti vieraassa maassa, vieraan kielen keskellä (Heidelbergin Emmertsgrundin Grundschulessa) on ohi. Nyt on mentävä pihalle, pakko mikä pakko.


Tärkeät kengännauhat


Koulunkello soi kimeästi ja Annan pelkäämä välitunti alkaa.

Anna juoksee pihan perimmäiseen nurkkaan. Ehkä hän saa olla rauhassa. Anna haluaa olla yksin. Hän tahtoo kertoa kengilleen ja kengännauhoilleen ja sukkahousuilleen ja farkulleen ja puserolleen – omalle itselleen – miltä nyt tuntuu. Anna on varma, että kengännauhat kaipaavat häntä, niille pitää kertoa kaikesta uudesta.

Mutta Anna ei saa olla yksin. Ympärillä on monta päätä ja kättä ja jalkaa – ja suuta. Anna tuijottaa lasten suita. Sieltä tulee sanoja, outoja, käsittämättömiä sanoja, joissa ässä suhisee. Anna ajattelee kukkaketoa ja muistaa Kesäsaaren hiekan – ja laivan, joka toi hänet tähän maahan. Ja nyt hänen lähellään on ainakin miljoona suuta, jotka liikkuvat ja päästävät pelottavia ääniä.

Anna haluaa olla yksin kengännauhan kanssa. Se ymmärtää häntä. Anna kokeilee: hän nousee seisomaan kivelle, oikaisee itsensä ja huutaa puhdasta suomea niin paljon kuin hänestä ääntä lähtee:

– YKSI, KAKSI, SEITSEMÄNTOISTA, TAKKI, ANNA, SEINÄ, OVIKELLO, TAIVAS JA PILVET... JA, JA, JA POTKURI!

Se on tehokas puhe. Suut ympärillä vaikenevat. Anna katselee hiljaisia suita ja tuntee voittaneensa tämän välitunnin itselleen. Suut ja niiden omistajat vetäytyvät omiin nurkkauksiinsa koulun pihalla, mulkaisevat välillä Annaa, joka on jo syventynyt kertomaan itselleen – ja ennen kaikkea kengännauhoilleen – voitosta.

Anna tekee kengännauhoihinsa solmuja, purkaa ne ja solmii taas. Vieressä seisoo tyttö, mokoma. Ei ollut pelästynyt suomen kieltä. Anna aukaisee jo suunsa luetellakseen suomeksi lukusanat yhdestä kymmeneen ja vaikka takaperin, jotta teho olisi ollut parempi, mutta vieras tyttö ehättää ensin.

– Anifa, Anifa, se sanoo ja ojentaa kättään.

Anna katsoo häntä. Tytöllä on pikimusta tukka, punainen pusero, korvissa kultaiset korut.

– Anifa, tyttö ojentaa kättään. Mutta Anna kääntää hänelle selkänsä. Miksei Saksassa saa olla rauhassa; kengännauhojen kanssa on liikaakin tekemistä. Annalla on kiire.

Tyttö menee pois. Anna katselee häntä kuin varkain ja näkee olkansa takaa, että Anifa menee kahden tytön luo, sanoo jotain ja juoksee sitten kilpaa niiden kanssa. Anna kumartuu kengännauhojensa puoleen.


Muuten olen sitä mieltä,
parasta puhua suomen kieltä,
Anna runoilee äidille, kun kävellään koulun jälkeen yhdessä kotiin.

– Voi Anna-kulta, äiti yrittää selittää, – nyt olemme Saksassa ja tässä maassa puhutaan saksaa. Meidän täytyy opetella sitä kieltä.

– Mikseivät ne voi opetella suomea? kysyy Anna. Äiti on hiljaa. Joskus äiti ei vastaa, miettii vain omiaan.

– Anna, sinun opettajasi kertoi, että luokkatoverisi olisivat mielellään ottaneet sinut leikkeihinsä, mutta sinä melkein ajoit heidät luotasi pois.

Anna kuuntelee silmät kyynelissä. Äitikin, miten se käsittää niin vähän! Eihän silloin voi mennä toisten kanssa leikkimään, jos kengännauhat tarvitsevat Annaa ja Anna niitä. Ei sitä voi edes selittää äidille.

Iltapäivällä Anna syö ruuan. Koulussa ei anneta ollenkaan ruokaa, ja se on Annasta mukavaa. Äiti laittaa nakkeja ja perunamuussia ja välillä syöttää yhä Annaa. Mitä siitä, vaikka Pekka pilkkaa Annaa vauvaksi! Saksan nakit ovat tulisia ja niitä on miedompaa syödä, kun äiti syöttää.

Pekkakin tulee koulusta.

– En minä ymmärtänyt mitään, mutta ihan mukavaa siellä oli. Kuuntelin, kun opettaja puhui, ja välitunnilla juoksin kolmen pojan kanssa hippaa.

Anna ihmettelee. ”Ihan mukavaa”, ”juoksin hippaa”. Semmoinen on Pekka, muttei Anna. Anna katselee parvekkeelta Suomeen päin. Sinne on kaksituhatta kilometriä, on isä sanonut. Niin pitkä matka suomen kielen luokse, huokaisee Anna. Pääsisipä sinne. Voisi puhua mitä vaan ja nauraa ja naurattaa.






Pakinaperjantai: Nimetön

Anna (7 v.) Saksanmaalla

Olen kirjoittanut lapsille tarkoitetun tarinan "Anna"-tyttäremme vaiheista Saksanmaalla, missä asuimme pari vuotta.

Kuvailen tällä erää Annan koulutien alkua Heidelbergissä, ja lopussa ovat aikuisen Annan jälkisanat. -Muutimme Saksaan marraskuussa, joten lapset "Anna" ja "Pekka" joutuivat kylmiltään, kesken kouluvuotta uuteen ympäristöön, uppo-oudon kielen keskelle. -Minulla on omanlaiseni lapsuus, hänellä omansa. Aloitin kouluni Snellmanin kansakoulussa tutussa kotikaupungissa, tutun murteen ympäröimänä 1953; hän Heidelbergin Emmertsgrundin Grundschulessa 1978.

Annan (7 v.) ensimmäinen koulupäivä Heidelbergissä 1978

Aamuauringon säde tunkeutui Annan suljettujen luomien läpi, kutitteli ja herätteli nukkuvaa tyttöä: nouse jo!

Anna avasi silmänsä ja ihmetteli ikkunasta näkyvää vuorenrinnettä. Nyt Anna muisti: hän oli nukkunut ensimmäisen yön Saksassa ja tänään piti lähteä kouluun. Anna upotti kasvonsa Elsa-leijonan kullankeltaiseen turkkiin ja tarrautui molemmin käsin sen kaulaan – pelotti niin.

– Äiti! Anna huusi.
– Tässähän minä, äiti seisoi ovella, katseli Annaa hetken ja juoksi häntä lohduttamaan. Anna irrotti kätensä Elsa-leijonan kaulasta ja rutisti äitiä niin, että vesi kihosi silmiin.

Tässä me istutaan
kuin lintuemo ja poikanen
toisiamme suojaten,
äiti kuiskasi Annan korvaan. Anna piti runoilemisesta.

– Ajatteleeko Taru minua? Anna kysyi.
– Varmasti, äiti vakuutti.
– Mutta kun se on niin kaukana, Anna epäili.
– Ihminen voi olla kaukana, mutta kuitenkin lähellä, sydämessä.

Pian koko perhe istui aamupalalla. Jo varhain aamulla äiti oli piipahtanut läheiseen leipäkauppaan ja loihtinut pöytään ällistyttävän aamupalan: teekupin vieressä nökötti sämpylä, jonka välistä pilkotti ruskeaa ja valkoista mönjää.

– Mikä tuo on? Pekka kysyi ja kurkisti epäluuloisena sämpyläänsä.
– Nuuh, tuoksuu hyvältä.
– Sämpylän väliin myyjä litsasi suklaisen ja kermaisen pusun, äiti selitti. – Kaikki ostivat sellaisia – ja minä matkin perässä. Mutta ei tämä tavaksi tule, äiti nauroi.

Pekka haukkasi sämpyläistä suklaapusua hyvällä ruokahalulla, mutta Anna ja isä katsoivat toisiaan ymmällä: kaikenlaisia hullutuksia äiti keksikin!

Hyvää koulupäivää! isä suukotti lapsia. Anna oli hiljaa. Jännitti niin, ettei hän osannut vastata isälle mitään. Teki mieli vain pitää isää kädestä kiinni, mutta isän piti lähteä uuteen työpaikkaan – ja Annan ja Pekan uuteen kouluun.

– Huh, huh, Pekka hyppi lattialla ja paukutteli käsiään ikään kuin olisi seissyt kolmenkymmenen asteen tammipakkasessa. Taisi sitäkin jännittää, mitä se muuten olisi tuolla lailla veuhtonut, Anna mietti.

Piha-alue oli laatoitettu ja talon betoniseiniin oli maalattu iloisenvärisiä kukkia ja myrkynvihreitä lohikäärmeitä. Ne irvistivät Annalle. Pekka kulki vähän matkaa edellä, oli mukamas iso ja rohkea. Anna tunsi taas itsensä hyvin, hyvin pieneksi: yhä pienemmäksi, mitä lähemmäksi koulua asteltiin.

Matkalla ylitettiin kävelysilta. Anna kurkisti alas: siellä kiemurteli kävelytie, jota pitkin vanha mummo talutti koiraa.

– Aika kylmä ilma, Pekka totesi.
– Viisi astetta – ja katso noita poikia: kulkevat polvisukissa ja shortseissa, äiti päivitteli. Pekka ja Anna olivat hyvillään, että olivat pukeneet lämpimät talvitakkinsa. Kalpea oli talven aurinko Saksassakin.

Koulu oli matala ja uusi. Siinä se kyhjötti vuoren kupeessa kuin pahka koivun kyljessä. Anna tuijotti lattiaa, joka oli peitetty vihreällä, pehmoisella kokolattiamatolla. Ympärillä sorisi ja suhisi äänten sekamelska, mutta Anna ei nostanut katsettaan lattiasta. Lähestyttiin isoa ovea. Annaa jännitti: hän tiesi, että oven takana olisi koulutoimenjohtaja, joka jo odotti Annaa ja Pekkaa. Pää riipuksissa ja hitain askelin Anna asteli muiden perässä isoon huoneeseen.

Äiti ja vieras mies puhuivat vierasta kieltä ja sitten tuli opettaja, joka tarttui Annaa kädestä – ja opettajakin puhui outoa, vierasta kieltä. Annaa huimasi. Pian äiti lähtisi ja hän olisi yksin vieraassa koulussa, vieraiden ihmisten ja vieraan kielen keskellä. Vatsaa kouristi.
– Hei sitten, lapset, olkaa reippaita. Haen teidät sitten kun koulu loppuu.

Opettaja vei Annan luokkaan, jossa oli oppilaita kuin mustikkamättäällä mustikoita. Niitä oli paljon – ja Anna yksin.

Opettaja puhui puhumistaan, hänellä oli vaalea tukka ja hän hymyili usein. Anna katseli ja kuunteli häntä kauan – ei; mitään hän ei ymmärtänyt opettajan puheesta. Äiti oli sanonut, että tee vain, Anna-pieni, muiden perässä. Anna teki niin. Hän katsoi naapuripulpetissa istuvaa tyttöä, joka kirjoitti vihkoonsa nimen Feeja. Ja Anna tarttui kynäänsä ja kirjoitti kauniisti omaan vihkoonsa ”Feeja”.

Opettaja tuli Annan luo, otti vihkon käsiinsä, tuijotti kirjoitusta, katsoi Annaan ja puhui ässä-kieltä. Anna ei katsonut ylös opettajaan. Hän näki vain opettajan kukkahameen – sukelsi hameen kukkaniittyyn. Hänen ympärillään huojui vain kukkia, pehmoisia, samettisia kukkia. Anna oli hyvin pieni ja pelokas, mutta kukat olivat isoja ja hyviä, ne kumartuivat Annan puoleen ja silittivät Annan poskea, johon ilmestyi hymykuoppa. Anna kiipesi isoa kissankellonvartta pitkin ylös, soitti kissankellomusiikkia, tanssi ja hyppi, niin että aurinko muuttui kultaiseksi tuoliksi, jolle saattoi istahtaa ja poutapilvet ojensivat kutsuvasti kumpujaan Annaa kohti. Hän hyppäsi pilvelle ja pehmyt valkoinen kietoi Annan uneen, joka oli hyvä ja syvä.

– Annaa, Annaa, joku huusi Annaa.
Opettaja. Hän oli sanonut jotain eikä Anna ymmärtänyt mitään. Oli parempi pistää kädet korville, ei hän kuitenkaan oppisi saksaa. Mikseivät nämä lapset voisi opetella suomea. Kyllä Anna opettaisi.

Opettaja jätti Annan rauhaan, mutta enää Anna ei osannut palata kukkaniitylle. Tästä päivästä tulisi varmasti Annan elämän pisin koulupäivä.

jälkisanat (kirjoittanut Anna, 37 v. vuonna 2009)

Jäikö lunta niin ikävä, vai mikä oli syynä — Annan perhe palasi kahden vuoden kuluttua takaisin Suomeen. Anna on nykyisin aikuinen, ja työelämä vei hänet aikanaan uudestaan ulkomaillekin asumaan, tällä kertaa Brittein saarille. Mutta kappas vain, taas muutaman vuoden kuluttua oli edessä paluu lumen ja jään maahan: sellainen on monen nykysuomalaisen elämä, kansainvälisiä ollaan ja kieliä puhutaan, mutta varpaat kohmeessa sitä vain kaivetaan väkisin juuria tähän routaiseen maahan.

Mutta niinpä vain nykyisessä työpaikassansa hänellä on saksalaisiakin kollegoja. Ja vuonna eräänä työmatka vei Annan takaisin Heidelbergiinkin, ja niinpä hän talsi sumuisena syyspäivänä, aikuistuneena, vanhan koulumatkansa uudestaan. Lähiön piha oli uudistunut: kasvi-istutuksia oli enemmän, betonia peitetty puuritilöillä. Heidelbergin vanha, kaunis keskusta taas oli hyvinkin entisellään, mutta päällimmäisenä mieleen jäi ällistys: tuo tavaratalo, ja nuo kauniit tornit, nehän ovatkin saman torin kahdella eri laidalla! Niin toimii lapsen muisti: tunnelmat ja kuvat ovat tallentuneet, joskus hyvinkin pienet yksityiskohdat, mutta yleiskarttaa maisemasta ei lapsen pää ollut jaksanut rakentaa. Eipä ihme, että lapsi niin helposti hätääntyy, kun jokin heittää sivuun tutusta ja turvallisesta ympäristöstä: olipa se sitten laivareissu tai tulitikkupoikien uhka.

Ja siihenkin liittyy vanha muisto: melkein lähtöpäivä Heidelbergista takaisin Suomea kohti, tällä kertaa lopullisesti. Kotia on jo pakattu, Anna juoksee koulusta vielä yhden kerran kotiin. Mutta mitä ihmettä: kotiovessa on jo vieras, saksalainen nimi. Ovatko isä, äiti ja veli jättäneet hänet tänne, unohtaneet taakseen, muuttaneet takaisin Suomeen? Eivät nyt sentään jättäneet, Anna oli tohkeissaan vain juossut väärään rappuun. Äiti odotti kotona ja sama Finnjet vei koko perheen ehjänä takaisin routamaahan. Taas yksi hätäännys selvitettävänä lapsen kasvun tiellä — niin pitkä on matka luottamukseen siitä, että kyllä tässä elämässä pärjää, kunhan vain luottaa läheisiinsä, niin ja tietty myös itseensä, selviytymiseensä.

Mutta Heidelbergin työmatkan jälkeen kolmena yönä Anna näki unia lapsuutensa Saksasta. Niissä oli mukava, levollinen, onnellinen tunnelma. Niistä unista oli hauska herätä aamuun: Ei se arankaan lapsen lapsuus selvästikään pelkkää säikkyilyä ole ollut.