Rippikuva vuodelta 1961.
Hän kävi leiririppikoulun Poukamassa ja itki syntejään, joita rippi-isä toi esille niin että hänen sielunsa uhkasi särkyä. Hänen isänsä oli vihainen: mitä syntejä muka viisitoistavuotias oli ehtinyt tehdä. Hän ei tiennyt, ketä kuunnella: isää, rippi-isää vai – itseään.
Hän kulki Poukamasta Kallantietä pitkin Kuopion keskustaan kohti kotia muiden leiriläisten kanssa, ja he lauloivat virsiä niin että ääni kiiri mäen rinnettä pitkin ylös huipulle asti, Puijolle, sinne minne nykyisin suunnitellaan golfkenttää ja puita karsitaan ihan ihan vähän vain, juupa juu. Se jos mikä on synti ja rikos luontoa ja ilmastoa vastaan, sitä joka meidät kaikki ja meidän jälkeemme tulevat lopulta hengissä pitää.
Rippikoulu opetuksineen jätti häneen jälkensä ja vaikka maailma vierotti hänet hänen lapsen- ja nuorenuskostaan kuin kansanlaulu lapsuudenystävästä, hän huomaa nyt, palattuaan lähelle Poukamaa laulavansa kuin silloin kauan sitten Kallantiellä vaeltaessaan: Oi Herra, luoksein jää jo ilta tullut on.
