Kultarantaa joka kotiin

Kestävä onnellisuus perustuu jaetuille kokemuksille.

Tänä päivänä jaan onneani rahtusen, kun suosittelen  keittokirjaa, jonka syntytarina on muistissa. Jos kirja on loppuunmyyty, kannattaa tehdä retki kirjastoon.

Kustantamossa, missä työskentelin, toimi ideatori, joka otti vastaan henkilöstöltä tulevat kirjaideat ja esitteli ne päättäjälle.

Monet aloittamista vaille valmiit kirjaideat piileskelivät verhon takana, odottivat  löytäjäänsä.  Jälleen kypsyi eräs h-hetki. Hän, joka mitä erilaisimpia kirjoja rakastaa ja niille aikaansa, aatoksiaan ja - vanhanaikaisesti sanoen - sydämensä  antaa, huomasi: kas, tätähän lukijat tarvitsevat, tästä koituu iloa monelle.

Katrin kirja-ajatus lennähti torvet soiden ja lippua liehuttaen keittokirjoista vastaavalle päättäjälle. Ei mennyt kuin minuutti tai korkeintaan kaksi, kun päättäjän pää nyökkäykseen taipui. Näin syntyi Kultarannan keittokirja eli Makujen ja elämysten Kultaranta (toim. Anna-Maija Tanttu).  Sen myötä on jokaisella suomalaisella mahdollisuus järjestää kotonaan Kultaranta-pidot.

"Suomen presidentin kesälinnaan on aina kiinteästi liittynyt sen puutarha, jonka satoa on hyödynnetty monissa aikojen kuluessa syntyneissä resepteissä. Kirja seuraa vuoden kiertoa kuukausi kuukaudelta kauden herkkuja esitellen. Saamme tietää myös, mitä Ruotsin kuninkaallisille tarjottiin Kultarannan illallisilla ja millainen oli Urho Kekkosen oma lohengraavausresepti."

"Kirja avaa tasavallan presidentin kesälinnan puutarhoineen ja sen houkuttelevat ruokatapahtumat, keittiön ja keittöpuutarhan kaikille. Suomalainen ruokakulttuuri kukoistaa Naantalin Kultarannassa  jossa eletään sesonkien mukaan paikallisia herkkuja hyödyntäen. Kirjassa on yli 100 reseptiä arjesta juhlaan."

* * *

Erään kerran pääsin ruokavieraaksi Kultarantaan. Kieleni kiittää makumuistosta, joka  on elävää historiaa: tulevaisuuttakin. Valmistan ruokia kotokeittiössäni uudestaan ja uudestaan.

Useimmat ohjeet ovat kotoisia, yksinkertaisia ja lopputulos on maukas. Viimeksi valmistin kala-vihanneskeiton. Sehän maistui. Niin, ja jälkiruuaksi pumpulikakkua. Olkaa hyvät.

KALA-KASVISKEITTO

4 ahventa tai 1 kuha (runsas 1 kg)
n. 1/2 kg:n pala lohta tai kirjolohta
1-2 porkkanaa
1 pieni kesäkurpitsa
1 iso sipuli
1 pieni parsakaalin kukinto
voita
n. 1 l kalalientä
suolaa
kokonaisia viherpippureita
(kermaa)

* Perkaa ja fileoi kalat. Keitä ruodoista ja päistä liemi.
* Kuori ja suikaloi porkkanat ja huuhdottu kesäkurpitsa. Silppua sipuli. Leikkaa parsakaalin nuppuosa pieniksi paloiksi, kuori varret ja leikkaa viipaleiksi. Leikkaa kalafileet n. 3 x 3 paloiksi.
* Sulata voi kattilassa ja lisää sipulisilppu ja porkkanasuikaleet. Kypsennä sekoitellen muutama minuutti.
* Lisää kalaliemi, suola ja viherpippurit. Anna kiehua muutama minuutti. Lisää parsakaalin varret, kesäkurpitsasuikaleet ja kalapalat. Jatka kypsentämistä miedolla lämmöllä vielä noin kolme minuuttia ja lisää parsakaalin nuppuosat.
* Lisää lopuksi kiehautettu kerma ja tarkista maku.

PUMPULIKAKKU

3 munaa
2 3/4 dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1 1/2 tl vaniljasokeria
vajaa 4 dl perunajauhoja
250 g voita

* Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita kuivat aineet keskenään ja kääntele munavaahtoon.
* Sulata ja kiehauta voi ja lisää se tulikuumana taikinaan hyvin vatkaten.
* Paista pumpulikakkua 180 asteen uuninlämmössä noin 50 minuuttia.

muisto

Mustaa ja valkoista: Muisto

Kuva (ollut blogissani aiemminkin): Lastu 1954 lapsuutensa kesäsaaressa minne hän on  palannut - lukemaan ja elämään.

Olen lukenut elämäni aikana paljon. Olen lukenut niin paljon, että sanoista syntyneet tarinat ovat muuttuneet näkymättömiksi. Miten niin? Kuinka?

Vastaan: lukemistani kirjoista en enää osaa sanoa kuin sanan, kaksi. Olen vaikuttunut, onneksi, yhä, kuin silloin kauan sitten lapsena ja nuorena saaressa kirjaan syventyneenä, mutta eritellä en enää osaa. On kuin  sumu olisi orastavassa vanhuudessa laskeutunut kirjojen kansiin ja sivuille, ytimiin, eikä vaikutus sanoiksi taivu  kuin silloin ennen mutta silti tiedän, että kirjat  ovat olleet - ja toivon mukaan tulevat aina olemaan - osa elämääni. Tahtoisin kertoa  lukuelämyksestäni KAIKEN mutta sanoilla voi sanoa vain jotain.

Ja kiitollinen olen heille, jotka lukemistaan kirjoista kirjoittavat ja kertovat mikä satutti, mikä silitti. Ynnä kaiken siltä ja väliltä.

Kiitollinen olen myös heille jotka kirjoja kirjoittavat.

Luin Harry Potterit, kaikki. Juttelemme niistä lapsenlapsen kanssa. Pottereiden jälkeen luin Juha Itkosen Anna meidän rakastaa enemmän. Humahdin. Kuinkas niin kävikään. En tiedä. Mutta vaikutuksen tiedän. -Irrotamme, elämänkumppanini ja minä,  ties milloin mutta kai aika pian veneemme saaren rannasta ja lähdemme Australiaan. Senhän kerroin aiemmin. Mikään ei ole elämässä niin tärkeää kuin utelias mieli ja rohkeus. Ja rakkaus. Nyhjöttämään tänne ei ole tultu vaan elämään!

Kuitenkin. Kaikki ei aina mene niin kuin toivoo. Jos sanon: 'ihanaa', elämä, lähimmäinen voi sanoa:  'kamalaa', elämä.

Viimeksi luin saaren taigassani Veikko Huovisen  Pojan kuoleman. Jos kertoisin, mitä lukemastani "pidin", yksikin sana olisi liikaa tai liian vähän. Olen kiitollinen  Veikko Huoviselle, jonka Havukka-ahon ajattelija on yksi elämäni... - niin, mikä? Sanat karkaavat.


Olen kiitollinen myös Veikko Huovisen pojalle Pekka Huoviselle, joka kirjoitti:

Puiden kevätlehdet ovat kuin
lukematon joukko kirjeitä
kaikilla kielillä.
Ja niiden sisällys on
rakastakaa toisianne.

Kun jäin pois työstäni kirjojen maailmasta, ripottelin omistiamani kirjoja - ei kaikkia mutta satoja, satoja - sinne ja tänne, ympäri toreja ja pientareita jokaiselle joka tarinoita huoli: ojensi kätensä, kiitti, otti vastaan ja sanat kainalossaan jatkoi matkaansa.

Niin sykähdyttäviä kuin kirjat elämäni aikana ovatkin olleet, tunsin että olen ollut niissä liiaksi kiinni - likiliimautunut  kirjan kansien sisälle -, joten vihdoin on aika vain olla ja elää ja ottaa vastaan se ruma ja kaunis; suurenmoinen tai mitäänsanomaton mitä päivä tuo tullessaan. Itsessään. Vailla kansia.  Ilman viimeistä pistettä.

En loppuun asti tuntenut itseäni kun kirjoistani luovuin. Kirjavietti on voimakas. Näemmä. Kuinka kuunaan päivänään voi rakkautensa hylätä.

Ihan pienen hetken verran, raolleen, avaan kirpputorin oven ja suunnistan kirjahyllylle. Vastaan tulee Arkipäivän postilla, jonka on toimittanut WSOY:n entinen pääjohtaja Hannu Tarmio. Vastaavan  kangaskantisen kirjan antoi minulle aikoinaan anoppini, joka olisi tänään 105-vuotias, jos eläisi. Hän kuoli 98-vuotiaana ja oli minulle silloinkin hyvä kun tunsin itseni huonoksi. Häneltä saamani Arkipäivän postilla on teillä tietymättömillä.

Ostan postillan eurolla. Toimita talosi on Helena Anhavan muistelmien nimi. Astun nyt omaan  talooni. Arkipäivän postillan äärellä minulla on tunne kotiinpaluusta. Tuhlaajatyttö on löytänyt kotiavaimen   kirjarakkauteensa. Silittelen kantta: minulla on aina ollut tapana silitellä kirjaa ennen kuin sen avaan. Nuuhkaisen. Kirja tuoksuu eletyltä elämältä. Vintiltä. Paperi on kellertävä, pehmeä: se pitää hyvänä kämmeneni elämänviivaa. Ei viillä, ei satuta: avaan, avaudun.

Eteeni tulee Nino Salveneschin teksti, jonka on suomentanut Tauno Nurmela:

Monissa ihmisissä ei ole muuta nähtävää kuin heidän vaatteensa. Toiset taas ovat samaa kuin heidän rahakukkaronsa. Muutamissa vihdoin ei ole muuta kuin aisteja. Sielu on useimmilla niin kätkössä, että sitä eivät näe muut kuin sokeat, joilta fyysiset maisemat ovat peitetyt. Heidän silmiensä edessä sielut ovat usein niin vapaat verhoistaan, että he näyttävät alastomilta. Ja ihmismaisema on varmasti "sokeille" yhtä mielenkiintoinen kuin luonnonmaisema niille, jotka "näkevät".

Olen sulkenut silmäni ainiaaksi materiaaliselta todellisuudelta, jota muutamat ihmiset nimittävät elämäksi. En näe enää auringonlaskua Pyhän Sofian minareettien yllä, en aamuruskoa Napolin lahdella. En näe enää sinunkaan kasvojasi, rakas, muutoin kuin koskettamalla niitä sormillani.

Mutta yössäni, jota kirkastaa sinun rakkautesi, jokaisessa sanassa, jonka lausut, jokaisessa henkäyksessäsi, jonka kasvoillani tunnen, on enemmän lämpöä kuin auringonlaskuissa, joita olemme nähneet ihmeellisessä idässä, ja enemmän valoa kuin Välimeren keskipäivässä. Näen sinut paremmin kuin ennen, sillä maalliset silmäni taitavat vain katsoa, eivät nähdä. 

kuiskaus saa äänen

 
Sirpa Kähkönen puhui eilen Vihan ja rakkauden liekit -kirjastaan lapsuutensa ja nuoruutensa kotikaupungissa, Kuopiossa. Teos, joka on Tieto-Finlandia ehdokkaana, kertoo hänen isoisänsä tarinan. Lauri Tuomainen oli äärivasemmistolainen ja joutui  viettämään seitsemän vuotta Tammisaaren pakkotyölaitoksessa  1930-luvulla.

Kirjailija kirjoitti Vihan ja rakkauden liekkiä kaksikymmentä vuotta.  Kansallisarkistosta hän löysi ilokseen ja järkytyksekseen isoisänsä käsin kirjoitetun muistelman: sataviisikymmentä sivua elämää - ja kuoleman läheisyyttä.

Sirpa Kähkönen on kasvanut Kuopiossa isovanhempiensa hoivissa. Hän kertoi saaneensa sitä mitä jokaisen lapsen tulisi saada: rajatonta rakkautta ja hyväksyntää omana itsenään. Isoisä istui keinutuolissa ja piti häntä sylissään, kertoi tarinoita ja luki kirjoja ääneen: Seitsemää veljestä, Pikku Heidiä ja paljon muuta.

Lämmön ja hyvän keskellä Sirpa kuitenkin aavisti että oli asioita menneisyydessä, mistä joko tyystin vaiettiin tai kuiskailtiin mutta niin hiljaa, etteivät hänen korvansa kuulleet tai jos jonkin lauseen kuiskailuista erotti, hän ei ymmärtänyt kuulemaansa. Aikuistuttuaan hän päätti kirjoittaa isoisänsä tarinan, koska tahtoi nyt kuulla sen mistä ei puhuttu ja nähdä sitä mitä ei näytetty.

Historioitsijana hän pyrki kuvaamaan kahtiajakautunutta Suomea tasapuolisesti. Samalla hän matkasi  syvälle tunteisiinsa, joista suurin on rakkaus. Isoisän rakkaus oli ja on voima joka auttoi suden hetkinä jaksamaan ja jatkamaan urakkaa, ja nyt työ on valmis.

Hän oli rakentanut esityksensä valokuvatarinoiden varaan. Melkein hengityksemme kuului, niin intensiivisesti eläydyimme Lauri Tuomaisen kohtaloon.

Esityksen jälkeen sai esittää kysymyksiä. 

- Olette kirjoittanut muun muassa lähihistoriaa kuvaavan Kuopio-sarjan ja nyt tämän tietokirjan, Vihan ja rakkauden liekit. Aiotteko kirjoittaa joskus nykypäivään liittyvän tarinan?

Kirjailijahistorioitsija oli hetken hiljaa. Luovan tauon jälkeen hän avautui:

- Olin tänään Puijolla ja Konttilassa. Tehtiin juttua Opettaja-lehteen. Tajusin jälleen kerran, kuinka ainutlaatuisen hieno alue on Puijo. Keskellä kaupunkia sijaitsee luonnonsuojelualue, missä ikimetsä huminoi. Konttilaan ei liikenteen melu kuulu, aika pysähtyy. Aistit tihentyvät kuulemaan ja näkemään:  tekevät retken yli hetken. Alkutalvessa jo "kuulin" kevätlintujen liverryksen ja "näin" perinnekasvien loiston. Voisin seuraavaksi kirjoittaa vaikkapa Puijosta ja sen vastakohdasta,  kuutiomaisesta marketista, jossa ihmiset vaeltavat, etsivät ja luulevat löytävänsä. Niin, luulevat. On välttämätöntä, että lapset tuodaan luontoon. On aivan välttämätöntä. Puijon ja kauppaparatiisien ristiriidasta voisin kirjoittaa...

Kuopion kirjaston luentosali oli tupaten täynnä. Kirjailija kertoi, että kun hän piti ensimmäisen kirjailijamatineansa esikoisromaaninsa ilmestyttyä, kuulijoita oli tasan yksi ja hänkin jäi kuuntelemaan siksi että kirjastonhoitaja käski. Kun ilta oli ohi ja sanottava sanottu, mies lähti lykkimään potkurillaan kohti kotiaan, katosi pimeään jonnekin päin Joroisen syrjäkulmille.

Taputimme ja hajaannuimme.

Lumisade oli  vaihtunut vedeksi. Sivuutin kivitalon, mikä on rakennettu vuonna 1902 ja missä asuin osan lapsuuttani neljäkymmentä- ja viisikymmentäluvuilla.

Olen kiitollinen että meillä on kirjailijoita, jotka valaisevat historiaa. Olen kiitollinen että he kuvaavat myös nykyaikaa joka on meille kaikille yhteinen.  Olen kiitollinen että palasin Kuopioon.

Lähden vielä tänään ennen pimeää  pyyhkimään silmäni luonnonsuojelualueen ikikuusikkoon. Että Konttilankin Puijon ikimetsän keskeltä löysin.

Elämä saa olla pysähtynyttä.

******************************************************************************

Vihan ja rakkauden liekit tavoittelee Tieto-Finlandiaa.

Tieto-Finlandia-palkinto 2010 valintalautakunnan perustelut:

Kirjailija Sirpa Kähkönen on kirjoittanut isoisästään Lauri Tuomaisesta (1904 - 1971) elämäkerran, joka isoisän kautta kertoo myös muista tämän aikalaisista ja heidän kohtaloistaan. Monet menettivät henkensä, punaupseerien koulutukseen Leningradissa osallistunut Tuomainen joutui valtiopetoksesta syytettynä kärsimään yli seitsemän vuoden tuomion Tammisaaren pakkotyölaitoksessa.

Aikakauden yhteiskunnallinen jakautuminen kahtia ja kommunistien vainot sekä poliittiset vangitsemiset 1920 ja -30 -lukujen Suomessa nivoutuvat kirjassa Kähkösen suvun tarinaan. Kirjaansa varten Kähkönen on tehnyt perusteellista lähdetyöskentelyä, mikä käy ilmi kirjan yhdeksän sivua pitkästä lähdeluettelosta. Mukana on myös isoisän kirjallista jäämistöä ja aikalaiskerrontaa.

Kertoessaan hienon ja koskettavan tarinansa Kähkönen ei ota kantaa kummankaan osapuolen puolesta. Kuvatessaan elämää Tammisaaren rangaistuslaitoksessa kirjailija ei syyllisty mustavalkoiseen asenteeseen vaikka hänen myötätuntonsa on vankien puolella. Vihan ja rakkauden liekit -kirjaa lukee kuin romaania, koska sen teksti on yhtä sujuvaa kuin hyvässä kaunokirjallisessa teoksessa. Tämä kerrontatapa on usein suotta unohtunut suomalaisissa tietokirjoissa.

Palkinto jaetaan 18.11.2010. 

Kukahan sen saa?

Vaappu

kuva

Nyt tästä ei taijja tulla mittää ku savvoo pomppii suusta ku sammakoeita ja sillon männöö uskottavvuus mutta uskokee tae elekee niin kerron teille kuitennii miten yks kirja nimeltäsä Liehuvainen liekkileikki sae alakusa. Tae en minä kerro, Kaeslalta tarinan kuulin. Piästetään hänet vappaaks, antaa ihtesä huastoo: sitä ei pitele mikkää ku se innostuu.

Kaesla oli suanuna kustantamossa ideaemännän pestin (dee on vaekee iäntee, mutta nyt saein sennii ulos). Mittee se semmonen ideaemäntä kustantamossa tekköö? Kuunnelkeeha mittee Kaesla yhen kirjan syntytarinan kaotta hommastasa valasoo, jos valasoo:

”Istua nökötettiin pomon kanssa neuvotteluhuoneessa kalastamassa: yritettiin suaha Briittoo kirjottammaa jottaein mistä se syttyis. Ei oltunna viäntämässä mittää puhekokkoelmoo tahi postilloo, pitäs tulla jottaein parempoo, ihmisenmittaista sananvirkinettä, semmosta mikä saes lukijannii suun vehnäselle.

No Briitta ja pomo siinä pakisivat aekasa ilimoesta ja potunnostosta ja mistä lie muusta ja olivat vähä eksyksissä ku eivät keksineet mikä oes kirjan teema.

Minut olj palakattu töehin muijjen hommien ohessa kerreemään kirja-aatoksia työtovereilta jotka sanoja ja tarinoeita rakastavat: heijjän päeissään puhaltavat avarat tuulet (ku eivät tuki ajatustensa virtoo luatikkoleikeillä). Kirja-aatosten lehet milloin leppeesti, millon rytinällä sivu sivulta kiäntyy ja tarttuu ensin silimiin ja sitten sieluun, lähteille. Ja kylläpä ehotuksia uusiksi kirjoiksi satelikin ja hyviä. Niitä sitten syöttelin etteenpäen. Guruille. Kuruille. Oman alasa ossoojille. Sanaleipureille. Vaekuttajille.

Iloks. Opiks. Hyövyks.
Toesinaan tärppäs, toesinaan ei. Semmostahan se on muutennii. Elämä.

No, tämä vaekuttaja olj ihan oma ihtesä, kyllä sen kanssa juttuun tulloo, uattelin vaekka ensin tuumasin, mittee varten pittää tuasiisa hualia kirjottajia kansakunnan kuapin piältä. Mutta jos tälle kantitaatille tarjoes vähän toesenlaesta sytykettä.


Olin ihan hiljoo ja mietteissäin, ja sitten ne kahto minnuun ja kysyvät jotta mistee oes hyvä Briitan kirjottoo.

Sillon muistin, piässä humis, valo välähti: Sipahan olj näättänä mulle yhtä ulukomualaesta kirjoo, missä olj ihan oekeita pieniä kirjekuoria liimattuna sivuille ja kun kätesä kuoren sissään tökkäs, sieltä nous essiin rakkauskirje tae elämävilosohvinen tuumaeilu tahi äkänen kirje jollekin piättäjälle, sohloojalle, mille lie, ja lapsillekkii olj elämän evästä. Kirjeitä eri ihmisille, elävästä elämästä eläväksi elämäksi, siinäpä olisi Briitalle tarjottava malli, syötti.

Tulj hoppu. Söhelsin anteeks ja kiitos, kiitos ja anteeks, en muista missee järjestyksessa, juoksin portaat alas työhuoneeseen ja etin kuumeisesti, löyvvänkö sen opuksen jolla voesin herutella Briittoo, ja huh, miten helepotti: hyppäshän se söpöläeinen työhyllystä silimille ja sylliin ja niin minä juoksin kirjekirja kaenalossa tuas toiseen suuntaan eli portaat ylös ja hyvä että henkee saen ku niin innossaein näätin aarretta Briitalle joka tempas sen topakasti hyppysiisä ja voe mahoton miten kaoniisti sen muutennii nätit silimät loesti kun sen sielu ja ruumis aakes:

– Tästä mie innostun. Tiijjän het' kelle kaikille kirjotan kirjeen, Tupille myös. Lähen tästä justiisa kirjottammaa, nyt miun piässä pallaa intohimon punainen lamppu. Tuun käsjkirjotuksen kanssa kahessa kuukauvessa takasin. Pankee ne kirjeet kansiin. Ujostelut sikseen.

Loppuhan onkii selevee vessängyssä vaappumista. Muun loeskinnan lomassa.

Pomo sano, elä kerro kellekkää mistee tämä loeskutus sae alakusa ja siihen minä en vastana mittää ku kuitennii vastuu on kuulijalla."






Pakinaperjantai keikuttaa: viiputa vaaputa, viipun vaapun, huojun kaadun, vaapun paadun.

uusi merkintä ansioluettelooni

kuva

Leipä.

Kun jäin eläkkeelle, päätin, että opettelen leipomaan leipää. Ja aloitan siitä, mikä on epäterveellistä mutta ah, niin maistuvaista: tavoitteena on rapsakkakuorinen, sisältä kuohkea vehnäleipä, jonka päällä voi (oivariini) kimaltelee kuin kultakruunua kantaisi. Kun pienen rasvakeon nakkasee lämpimälle leivälle, voikruunu leviää pinnalle, sulaa ja sulattaa syöjän ja syöjättären. Euforiahetki on viritetty. Täältä tullaan.

Muistossa on Heidelbergin aikamme seitsenkymmenluvulla. Lapset (kuopus oli vielä ajatuksena linnunradan tuolla puolen) olivat sinne muuttaessamme viiden ja kahdeksan vanhoja. Minun aamutraditioihini kuului kipittää talomme alakerran leipäkauppaan, mistä huumaavat lämpimäistuoksut levisivät kiviselle Passagelle ja nuuhkijan laajenneet sieraimet johdattivat oikealle ovelle. Neljä uunituoretta muhkeaa sämpylää sujahtivat paperipussiin kuin unelmat toivomuslähteeseen. Pian lapset ja heidän vanhempansa saivat taas kokea kaukana kotoa uudenlaista elämän juhlaa. Kuori oli rapea ja sisus pehmeä; sämpylän terveellisyydestä ei tiedetty tai jos tiedettiin, sitä ei ajateltu.

Huushollissamme on tänään yksi mies ja yksi nainen. Mies on esikuvallinen pullahiiri ja leivän ystävä. Hän jää ensi kesänä eläkkeelle ja on kauniiseen tapaansa, lempeästi ja lämpimästi, kuiskannut: joskos nyt, vaimokulta, eläkkeellä kun olet, leivän leipoisit.

Takana on muutamia yrityksiä. Elämän ruuhkavuosina lapsia ja miestä ja töitä hoivatessa leipomishetket jäivät yhden käden sormien laskun varaan. Tulos oli huono ellei peräti kelvoton. Maistui hiiva, tuoksui puu puiseva. ”Sekaleipä” ei ollut sitä mitä piti (unohtumaton makumuisto parhaasta päästä) vaan silta elävään historiaan: tiivis koostumus toi mieleen pettuleivän vaikkei ollut tarkoitus.

Mutta nyt! Nyt se on toteutunut. Minä onnistuin! Montako huutomerkkiä yhteen postaukseen saa mahtumaan? Monta! Silloin kun aihetta on ja nyt on! Hillitsen itseni enkä huutomerkkeile nyt sen enempää, mutta uuden kategorian luon blogiini ja se on: onnistuu!

On kesän kirkas huomen saaressa kesäkuussa armon vuonna 2009. Olen rahdannut veneeseen jauhopussin, hiivaa ja muut leipomisen tykötarpeet sekä Kuopion kirjastosta kirjan Anna Bergenström: Joka kokin keittokirja. Olen arleenan KOTONA –blogin (ja sanomien) suurkuluttaja, mutta saaressahan ei ole eikä sinne tule nettiä, joten nyt täytyi turvautua siihen sattumaan mitä kirjasto tarjosi.

Mökin pienessä keittonurkkauksessa selaan keittokirjaa: haen leipäreseptiä, jonka perusteella leipominen olisi helppoa kuin heinänteko (mistä sekin sanonta tulee: olen ollut heinässä enkä sanoisi noin – kai se on taas näitä mielenmuokaussananlaskuja joilla jujutetaan ihmispoloisia ylittämään itsensä: juu, ihan kivaa tämä on, ei haittaa vaikka paarmat purevat ja heinät pistävät silmään).

Takaisin leipään. Onnistumisen elämyksen tulisi tulla esiin piilostaan, niin monia vuosikymmeniä sitä olen haapuillut ja makuaistin solunystyröitäni siihen suuntaan suunnannut. Ei onnistuminen ainakaan minun tahdostani ole nyt kiinni.

Fantastinen leipä! Mikä nimi. Luen reseptin kerran, luen toisen ja ryhdyn hommiin. Tulos on sitä mitä lupasi. Tässä on tyhjä paikka





koska sanat loppuivat. Niin hyvää siitä tuli.

Toinen leipä, vieläkin helpompi, on Sekoitettu taikina. Nimi ei ole kovin houkutteleva, mutta tekotapa on. Sen kun sekoittelee ainekset eikä taikinaa tarvitse vaivata lainkaan. Työntää vain pellille leivinpaperin päälle. En olisi uskonut että siitä mitään kunnollista suuhunpantavaa tulee – entisten epäonnistumisten jatkoa vain – mutta luulo oli väärä. Siitäkin tuli fantastisen hyvää. Poissa on litkeä hiivanmaku, kaukana kavala tiivis tiiliskivimäinen pettymyksen huokaisu.

Leipomukset ovat aivan yhtä hyviä kuin parhaimmat leivät tai sämpylät Helsingin hienostokahvilassa (missä se lieneekään). Pyysin sisaren lapsenlasta (14 v.), himojalkapalloilijaa, omalta mökiltään maistamaan. En kerjännyt kehuja, katselin vienosti taivaalle, kun hän haukkasi ensimmäisen palasen, ja kiitosta alkoi sataa. Pyytämättä. Empimättä. Poika ei maistanut lainkaan omenapiirakkaa, jonka senkin intoni herättyä leivoin, vaan otti fantastisen sämpylän, otti toisen... sen jälkeen en enää laskenut. Lapsen suussa totuus. Ja leipurin silmissä ilo. Ja pöydällä muutama leivänmuru.

Usko uusia taitojani kohtaan oli vielä järkytyksen tilassa, epäilyvaiheessa. Jospa tämä oli moukan tuuria? Tumpelon tähtihetki, joka ei toistu.

Tein kokeeksi toisen kerran. Apua, yhtä hyvin onnistui ja maistui. Tein kolmannen. Selvä. Voin postata.

Suomen ruokamessut on valinnut vuonna 2002 vuoden käännöskeittokirjaksi Anna Bergenströmin Joka kokin keittokirja(n). En ihmettele. Painos on myyty loppuun mutta antikvariaatista ostin omakseni. Ja kirjastostahan sitä saa. Suosittelen!

Kokeile sinäkin! Nyt tuli taas huutomerkki. En malta olla viljelemättä sitä, koska se on hyvän tahdon ja ilon jakamisen merkki.

Skannaan Fantastisen leivän ja Sekoitetun taikinan reseptit. Anteeksi että kuvat ja teksti ovat rajaamatta ja vinksallaan, ja joukossa on muutakin (Cranksin sämpylöitä en ole vielä kokeillut). Olen niin tohkeissani. Skannaan vesi kielellä. Suurenna halutessasi.

klik:


Fantastinen leipä:




...fantastinen leipä jatkuu:



Minulle leivän onnistuminen on ihme. Näin vanhana vasta tärppäsi! Suuri saavutus - melkein yhtä merkittävä elämäni historiassa kuin kuukävely ihmiskunnalle. Mutta varmasti monelle itsetehty maistiainen on itsestään selvää 'jokapäiväistä leipää' :)

taikaa ja taigaa

Pumputi pum, puksuttaa Lastu laineilla – saaresta palattuaan – kuivalla maallakin, kaukana paratiisistaan, kun sai näin hienon energianlähteen Marjattah:n Varamussalosta. Kyllä taas jaksaa ennen seuraavaa saarimatkaa. Ilo on. Kiitos!

Niin, saaren taiga.

Annoin blogilleni taiga-nimen siksi, että savolainen ääntää g:n kooksi, joten suussani ja mielessäni taigalla on kahtalainen merkitys. Taika ja taiga. Taikaa on palata pitkien evakkovuosien jälkeen lapsuuskesien saarimaisemiin. Silmissä ja syvällä pohjalla ojentavat nykyisyys ja menneisyyys toisilleen kättä ja ravistelevat tervetulotoivotuksiaan. Kuusikymmentäkolmevuotias Lastu kohtaa paluumatkallaan lapsi-Lastun.



Paluussa on mukana – mitäs sitä kieltämään – aimo annos haikeutta. Miksi? Siksi että ihmisen tunne-elämyskeskus lienee rakennettu niin, että syvimmät elämyksensä voi kohdata vain yhden kerran: "ensikerran". Lapsuus on väkevää aikaa. Vai vieläkö on mahdollista lukea kirjoja sillä intensiteetillä minkä valtaan lapsena jouduin kun tarinat avautuivat. Olin lähtemättömissä. Luonto ja lukeminen kasvattivat lukutoukan joka ei koskaan kuoriutunut perhoseksi joka lentää kirjasta kirjaan vaan perääntyi pikku hiljaa haikeuden valtakuntaan.




En osaa enää lukea "valmiita" kirjoja samanlaisella keskittymisen voimalla kuin lapsena, jolloin maailmaan mahtui vain luvun alla oleva tarina, kaikki muu ympäriltä häipyi. Päteekö yhä sanonta: rakas harrastus on parempi kuin intohimoinen leipätyö, joka lopulta nakertaa kyvyn heittäytyä sanojen mielleyhtymiin täysillä. Odotan hetkeä, jolloin osaan, nyt kun leipätyö on takana, vain lukea höllötellä ja nautiskella kirjailijoiden antimista kuin silloin kauan sitten saaressa. Jalkapohjani on pitkästä matkasta parkkiintunut, mutta mieli ei: niin toivon.

Etsin saarikuvia lapsuusvuosiltani. Laadin jälkipolville muistoksi ennen - nyt -kuvasarjoja saaripoluilta ja rannoilta. Lapsen silmäni ovat janoavaiset. Monessa valokuvassa minulla on kirja kädessä. Se ei ole rekvisiittaa, vaan pelastusrenkaani. Tuntui että hukkuisin jos en voisi lukea. Olin kirjabulimikko. Läheisriippuvainen tarinoista. Lähtemättömissä.



Mutta vaikka nykyisin luen hyvin vähän kirjoja, olen onnellinen siitä, että blogien maailma on avautunut. Siksikin ehkä kirjat ovat jääneet taka-alalle? On niin monenlaista ihanaa tarjolla blogeissanne, joten annan sydämeni sykkeen eteenpäin teille kaikille joiden blogeissa vierailen. Itken, nauran, tuumin, haltioidun, oivallan, rakennun, oivallan, ihmettelen, ihastelen.

Lämmin kiitos! Nautitaan täysin siemauksin toistemme tarinoista, kuvista, lahjoista, osumista.

***

Entä taiga, miksi sen otin blogini nimeen?

Wikipedia: Boreaalinen vyöhyke eli pohjoinen havumetsävyöhyke eli taiga on kasvillisuusvyöhyke, jonka perustana on halki pohjoisen pallonpuoliskon ulottuva yhtenäinen havumetsäalue. Euraasiassa se kulkee Fennoskandiasta itäiseen Siperiaan ja Pohjois-Amerikassa Alaskan länsiosista Labradorin niemimaalle. Vyöhyke rajoittuu pohjoisessa tundraan ja etelässä lauhkean vyöhykkeen seka-ja lehtimetsiin ja aroihin.

*

Taigaan liittyy samanlainen haikeus kuin lapsuuden lukuelämyksiin, kirjoihin, joihin olen ottanut etäisyyttä (mutta toivon että ensirakkaus saapuu, jahka puuhat hellittävät).

Minun taigassani on kasvukipua. Olen hakannut lapsuuden suojani, puuston, ikikuuset.

Minä hupsu, humanisti ja esteetikko, en osannut pohtia 360 asteen kaavalla sitä, mitä puiden kaato merkitsee luonnon monimuotoisuudelle ja ilmastolle. Ötököille ja mustikan varvuille. Ja vaikka olin hakkuuaukioita kauhistellut, en perinpohjin (tyhmyyttäni) tajunnut, miltä raiskio loppujen lopuksi näyttää.

Luonnonkauneus ja ekologiset arvot ovat yhtä tärkeitä. En kovin tunne lintuja mutta haltioidun kun näen valkoisen siiven silittävän taivaan sineä; en muista kouluaikaisen kasviston latinan- enkä välttämättä edes suomenkielisiä nimiä, mutta iloitsen yhtä lailla rikkaruohoksi kutsutusta keltaisesta kukkavoista vahvanvihreää nurmea vasten kuin ruusuista piikkeineen ja tuoksuineen, jotka huumaavat tunteet.




Antaudun ja otan vastaan luonnonilmiöiden kauneuskylvyn saarimökin rannalla, missä rantapuusto on tallessa. Taivas kukkii iltaisin kun luon katseeni taivaanrannalle. Ruskon värisinfonia pesee päivän pyykit sielunpohjalta niin että murheilla ei ole mitään mahdollisuutta syöpyä mielen pohjalle.

No niin, vaikka rakastan luontoa, olen rakastanut aina – se on osa verenkiertoani, untani ja elävää päivää –, on edessäni tehty-mikä-tehty -tilanne: hakkuuaukio kiljuu syliinsä siemeniä, uutta puustoa.

Nyt se on tehty. Puuntaimet ovat juurtumassa. Mutta vain koivut istutimme maahan. Kuusentaimet peruutimme sillä saaressa puusto kasvaa saamamme tiedon mukaan parhaiten luonnonmukaisesti ja omin avuin.

Toisekseen radion uutisissa metsätieteen professori Risto Seppälä puhui juuri h-hetkellä siitä, miten nykyisin vallalla olevat istutussuositukset tulisi muuttaa. On tarpeen ennakoida tuleva ilmastonmuutos ja välttää istuttamasta silkkaa kuusikkoa, joihin ilmaston lämpeneminen erityisesti iskee. Itsekseen nouseva sekametsä on suositeltava. Nuori kasvava sekametsä sitoo myös hiilidioksidia. Jihuu. On ilo tehdä hyvää. Jihuu. Isän puut poikivat!

Mennään metsään tai päin puuta -sanonnat luovat lehvistön läpi katsottaessa uutta valoa. Metsään voidaan mennä, mutta oikeanlaiseen. Nyt isänaikaiset siemenpuut (sekä lehti- että havu) aloittavat uuden sukupolven ja näitä puuntaimia aion vaalia niin kuin metsänhoitoyhdistyksen edustaja neuvoi. Heinät niitetään tai tampataan metrin säteellä pois taimien ympäriltä. Kuljen risukossa, etsin taimilapsiani ryteiköstä, kumarrun äiti Maan puoleen ja löydän pieniä terhakoita lehti- ja havupuun alkuja. Kuiskaan: ”Voi hyvin, maa, ilma, vesi. Minä en teitä vahingoita. Minä vaalin ja suojelen teitä.” Minun metsäni tulee olemaan luomumetsää.




Istun rannalla ja katson kaukaisuuteen. Taiga vihertää. Tulevaisuus on valinta. Tahdon tehdä luonnolle hyvää. Minulla on hoidettavana vuosikausiksi tuhansia puuvauvoja. Katson vuosi vuodelta, miten pihlajat, haavat, koivut, kuuset varttuvat. Avaan silmäni ja katson rohkeasti eteenpäin. Vuoropuheluni luonnon kanssa kestää lopun ikää. Ensirakkaus luontoa kohtaan ei haalene. Huominen sikiää eilisestä yhtä vahvana kuin silloin ennen.

"kirjat tulevat ja menevät, elävät ja kuolevat"

Olen "pienen ikäni" ahminut kirjoja ja myös nähnyt työvuosinani kustantamon tietokirjaosastolla, miten kirjat syntyvät ajatuksenpoikasesta, tipahtavat kirjaimiksi, kiitävät lauseiksi, kutoutuvat kokonaisuuksiksi, sukeltavat painokoneisiin, valuvat kirjakauppoihin, laukkaavat mitä moninaisimpiin koteihin. Muuttuvat osaksi kotia, ihmistä.

*
Tyttäreni on ekologi. Ammatiltaan, sielultaan. Hän on opettanut niin kauan kuin muistan: vaikka huonekaluissa ovat muistot tallella, kirjat ovat tarkoitettu lukemisen jälkeen jaettavaksi eteenpäin, ei pantattaviksi kirjahyllyyn.

Tyttäreni on joutunut – saanut – kasvaa kirjojen keskellä. Kirjat ovat olleet selkärankani, intohimoni, rakkauteni, turvani, suojani, ymmärryksen lähteeni. Leipäpuuni yhtä lailla kuin harrastukseni. Tuhansien kirjojen kautta olen rakentanut maailmaani ja yrittänyt pysyä pystyssä. Ymmärtää. Olen huojunut elämäni alusta alkaen ’eksistentiaalisessa sumussa’, lapsuudessa, nuoruudessa, aikuisuudessa, mutta kumartumalla kirjojen puoleen en ole taittunut, en katkennut. Ilman tarinoita olisin kaatunut rysähtäen.

Mutta kun olin kolmenkymmenenkuuden vanha, sain sisäisen verenvuodon ja menetin melkein kaiken vereni, ja samalla muistikeskuksestani hävisi lukematon määrä kirjoja. Draamat, tragediat, komediat, tarinoihin latautuneet syvät elämykset ja ymmärryksen yritykset juoksivat vereni happikadon myötä hukkaan.

Olin itseni varassa. Olin hukassa. Tartuin Liian myöhään vesipääsky -kirjaan; muistin miten tärkeä se minulle oli ollut, mutta mistä se kertoo, en tiedä. Avasin Peter Panin. Yritin lentää. Kolhin pääni. Olenko iäksi menettänyt elämäni kävelykepin, jonka tarinat ovat minulle antaneet. Miten päästä eteenpäin?

Varovasti aloin lukea uudelleen. Ilman menneisyyttä. Ja luettuani vien kirjan kirjaston ”tuo omat kirjasi tänne” -laatikkoon. Jo samalla kertaa huomaan, että se minkä olen sieluuni tallentanut, lukemisestani saanut, lähtee jonkun toisen matkaan. Mahdollisuudeksi hänelle, tuntemattomalle.

Luen nykyisin hitaasti. Haluaisin käydä hitaan lukemisen kurssin entisen pikaluvun sijasta. Jo yksi sana voi ”räjäyttää” tajunnan, luoda uudeksi totutun tasamaan.

Löysin tyttäreni kouluaikaisia aineita. Hän on nyt kolmekymmentäseitsemänvuotias, joten hänen tuonaikaisista aatoksistaan on aikaa. Mutta pätevät kuulema yhä. Kysyn, saanko istuttaa erään minua puhuttelevan aineen saaren taigaan. Lupa tuli heti. Olepa hyvä.
(Tästä postauksestani tulee pitkä, mutta olen jonkin aikaa poissa, saaressa, niin ettei päivityksiä vähän aikaan tule.)

Iloista helmikuun loppua!


Lastun tytär:
KOTIKIRJASTO, JOLLAISEN HALUAISIN KOOTA

Minä en halua kotikirjastoa. Sellaisiahan löytyy vain television halvimmista lääkärisarjoista, joiden sankari vetäytyy nahkakantisten klassikoiden keskelle pohtimaan ihmissuhdeongelmiaan käden liukuessa koristeellisia selkämyksiä pitkin. Hyllyn perälle sysättyjen kirjojen voi melkein kuulla huutavan. Arvokkaannäköisten kuoriensa takana ne itkevät kurjuuttaan, kunnes lopulta tukehtuvat pölyyn ja yksinäisyyteen.

Minä haluan kirjakodin. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa kotia, jossa on kirjoja eikä asiaan perehtymätön sitä helposti kotikirjastosta erotakaan. Kirjakotia ei määrittelekään kirjojen määrä eikä edes laatu, vaan niiden käytön aktiivisuus. Siinä missä kotikirjaston teoksen on taisteltava pysytelläkseen hengissä, kirjakodin asukki haluaa elää.

Ja nyt se myös elää. Se kasvaa ja muuttuu aivan samalla tavoin kuin kodin ihmiset, ja heidän laillaan sen on myös kuoltava. Kenties lyhyeksikin jäävää elämänkaartaan se ei kuitenkaan mistään hinnasta vaihtaisi tammihyllyillä kituvien lajitovereidensa ikuiseen horrokseen.

Minun kotikirjastossani – anteeksi, kirjakodissani – kirja ei koskaan voi tuntea olevansa turvassa. Sitä riepotellaan paikasta toiseen, sen päälle roiskitaan teetä ja vahvaa kahvia, sen sivut täyttyvät erilaisista reunamerkinnöistä ja sisäkannet lasten töherryksistä. Se ei kuitenkaan vähästä hätkähdä, sillä se ei kuulu bestsellereiden keltanokkakastiin. Kirjakotiin tullessaan sillä saattaa olla takanaan pitkäkin historia.

Kirja ei myöskään päädy omistukseeni ilman erityistä syytä. Syyksi ei riitä se, että kirja on kohuromaani, upea lukukokemus, rakastetun kirjailijamme odotetuin teos, päivän puheenaihe, hätkähdyttävän raju kuvaus inhimillisten pyrkimysten epäonnistumisesta, monitasoinen, puhutteleva, rohkea, järisyttävä. Kirjan ei tarvitse löytyä Helsingin Sanomien Näitä kirjoja myydään Suomessa -listalta.

Sen sijaan kirja saattaa kerta kaikkiaan heittäytyä syliin pienessä naantalilaisessa putiikissa, jolloin se ei hellitä, ennen kuin se on ostettu. Se saattaa olla satukokoelma, jonka sivut yhä kiiltävät pelottavimmilta kohdilta, sillä niitä ei koskaan luettu. Tai ehkä se on peruskoulun kahdeksannen luokan suomen kielen oppikirja, jonka marginaalit ovat täynnä mielipiteitä opetuksen tasosta.

Yhteistä kaikille näille kirjoille on se, että ne jollain tavalla poikkeavat kustantamoiden uunituoreista painoksista. Kirjan tekstisisältö kertoo ainoastaan lähettäjän, kirjailijan näkemyksistä. Sellaisenaan se jää rammaksi, sillä sanoma alkaa elää vasta muuttuessaan kirjainjonosta ymmärretyksi viestiksi. Lukukokemuksen syntyyn tarvitaan välttämättä myös lukija, joka jättää oman persoonallisen sormenjälkensä joka sivun nurkkaan. Muhkean kotikirjaston teossarjojen sivut ovat itse asiassa tyhjiä, ellei niitä kukaan lue.

Samalla tavoin kuin kirja tarvitsee pätevän syyn päästäkseen kirjakotiin, se tarvitsee syyn myös siellä pysymiseen. Arvostaan huolimatta kirja ei ole minulle pyhä, enkä epäröi poistaa hyllystä niitä teoksia, joihin liittyvät muistot ovat haalistuneet tai joita kukaan ei ole pitkään aikaan lukenut. Kirja kaipaa lukijaa yhtä kipeästi kuin ihminen kuuntelijaa, ja haluan antaa sille mahdollisuuden löytää hänet – ehkä antikvariaatin kautta, ehkä lahjoittamalla. Kirja on kaikista inhimillisistä ominaisuuksistaan huolimatta – tai kenties juuri niiden vuoksi – tiukasti käyttöesine. Koristeeksi siitä ei ole.

Tästä johtuu, että kirjakodissa ei välttämättä ole paljon kirjoja, aina ei edes yhtäkään. Ne tulevat ja menevät, elävät ja kuolevat. Joskus niitä vain katsellaan kirjakaupan ikkunasta. Pääasia on kuitenkin rakkaus kirjoihin, eikä rakkaus vaadi omistamista. Tove Jansson ilmaisi saman asian Nuuskamuikkusen suulla kirjassa, josta ehkä viimeksi luopuisin:

– Minä tiedän. Kaikki muuttuu vaikeaksi, kun haluaa omistaa jotakin. Minä vain katselen tavaroita ja kun lähden tieheni, ne ovat minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen. -Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti