kannattaako juuttua peilin eteen

Mediuutiset 17.2.2012:

Itsensä tuijottelu peilistä aiheuttaa enemmän henkistä pahoinvointia kuin hyvinvointia, osoittaa brittitutkimus.

Tutkijat panivat koehenkilöitä katsomaan itseään peilistä kymmenen minuuttia kerrallaan. Koehenkilöt tunsivat katselun jälkeen olonsa masentuneiksi ja ahdistuneiksi. Myös ne ahdistuivat, jotka alunperin olivat tyytyväisiä ulkonäköönsä.

Tutkimus on julkaistu Behaviour Research and Therapy -lehdessä.

viimeinen numero

 

Lauri Koli: Suomen kalat, WSOY

Nahkakantisen Suomen kalat -teoksen viimeisin numero olisi tuhat, mutta kipitän numeron 941 kautta aasinsillalle, jotta pääsen eiliseen kustannuspoliittiseen uutiseen. 

Kun Sanoma vuonna 1999 - Suomen markan vedellessä viimeisiä hengenvetojaan -  osti WSOY:n, jotkut kustannusvirkailijat pukeutuivat suruasuun.  "WSOY:n itsenäinen päätösvalta julkaisuohjelmaan  on mennyt fuusion ja  pörssiin listautumisen myötä", he sanoivat.  Vain raha ratkaisee.

Liki kaksitoista vuotta Sanoma WSOY-ostostaan katseli, kunnes päätti myydä kustantamon yleisen kirjallisuuden ruotsalaiselle Bonnierille.  Niin muuttuu maailma, Eskoseni, sanoi aikoinaan Aleksis Kivi.  

Toivottavasti lukijat saavat uudessa tilanteessa kaipaamaansa. Kustannusmaailmassa on  tuullut ja tuivertanut kautta aikojen mutta erityisesti kaksituhatluvulla.  WSOY:n joutumisesta  ruotsalaisomistukseen voi seurata ties mitä hyvää. Tai päinvastoin: siitä voi seurata ties mitä huonoa. Milloin mitäkin.  Tai siltä ja väliltä. (Ote kirjasta savolaisen kansanviisauden pikkujättiläinen, jota ei ole olemassakaan. Vielä. Ehkä ei milloinkaan. Tai jospa kuitenkin. Joskus.)

WSOY:n mottona kaikessa yksinkertaisuudessaan ja monimuotoisuudessaan on ollut julkaista kirjoja opiksi, iloksi, hyödyksi. 

Luen, luen, luen. Kirjan viimeisellä sivulla on sivunumero. Mutta viimeinen numero ei olekaan  jäähyväinen. Avaan uuden kirjan; numerointi alkaa alusta. Matka elämyksiin jatkuu.

Iloista työn juhlaa niin kirjailijoille kuin lukijoille!

Numerokuvahaasteena on viimeinen numero.

jäätelöällökettä-kö

 kuva

Leijalle on tullut tavaksi ostaa joka päivä Classic-kerrossuklaajäätelö: kerrossuklaa siksi, että hän jo ensinuolaisulta alkaa surra herkun loppumista. Kun kerroksia on enemmän, nautinto pitkittyy. Mutta onnen salaisuus on siinä, ettei hekuma kestä loputtomasti. Väliaikaisuudessa hurma  tiivistyy.  Ja kun vuoteen mahtuu 365 päivää, niin onnen hetkiä on luvassa vähintäinkin yhtä monta kuin on jäätelöannosta.

Mikäs Leijan olisi eläessä jäätelöhimonsa kourissa - ellei edessä olisi firman terveystarkastus, missä kartoitetaan kunkin työntekijän sairastumisriskit. Topakka hoitaja tarttuu mittanauhaan kuin ruoskaan ja heittää sen kokeneella lasso-otteella Leijan vatsan ympäri. Lukema on 110 cm. Hoitaja yrittää pitää sanansa solmussa ja naamansa peruslukemalla kun kirjoittaa työterveyskorttiin huutomerkin kanssa: Leija on itseaiheutettujen sairauksien riskitapaus! Terveydenhoitaja jatkaa paperitöitään selkä Leijaan päin. Hän kirjoittaa Leijan ennusteen näkymättömällä musteella, jottei tietosuojavaltuutettu haukansilmineen yllä lukemaan firman työntekijöiden jyviä ja akanoita -lajittelun salaista tiedostoa.

Leija ohjataan hoitoon. Jokainen työntekijä on firman  mannekiini. Kirje. Viesti - siitä huolimatta, ettei firma missä Leija työskentelee, ole mallitoimisto. Ei sinne päinkään. Mutta aika on täynnä kuvia ja mielikuvia ja firman kuin firman on hengitettävä ajan henkeä, muuten käy kalpaten.

Leija lähetetään jäätelön syömisen vieroituskurssille. Kohtalotovereita on salin täysi. Teoreettinen luennointi nukuttaa Leijaa. Hän kaipaa saada lipovalle kielelleen valkoista valhetta. Vaikka ravitsemuslääkäri kuinka latelee jäätelön lisäaineet, kalorit ja terveysriskit, Leija ei anna valistuksen pysähtyä aivojen vastaanottokeskukseen, vaan  käyttää hyväkseen ihmisen kaksikorvaisuutta: se mikä toisesta korvasta tulee sisään, menee toisesta korvasta ulos.

Lääkärin jälkeen puhujapönttöön astuu kielitieteilijä, joka on kutsuttu taivuttamaan sanan voimalla jäätelöherkuttelijoita itsekuriin. Siinä missä Soini puhuu jytkystä, etymologi istuttaa suomalaiseen kieleen termiä jäätelöällöke. "Niin epäterveellisen on pakko olla ällöä, maistuu se sitten kuinka hyvältä tahansa", kieliniekka paukuttaa. Hän kehottaa kuulijoita lausumaan rytmikkäästi: ällö, ällö, ällö; jäätelö, jäätelö, jäätelö; jäätelöällöke, jäätelöällöke, jäätelöällöke… Kymmenen minuutin esirummutuksen jälkeen kielenviljelijä, kaikkensa antaneena, ei ole järin  tyytyväinen siihen ininään mikä noinkin valtaisasta kaikupohjasta lähtee. Hän tajuaa epäonnistumisensa: jos tämä joukko pitää jäätelöä herkkunaan, niin pitäköön; ei makua voi sanan mahdilla muuksi muuttaa.

Sanan miekan heiluttajan epäonnistumisesta saa potkua seuraava esiintyjä, psykologi. Hän ymmärtää Leijaa ja hänen kohtatovereitaan.  Hän hyväksyy heidät. "Tuntuu niin hyvältä kun ymmärtäjä sanoo hyväksymisensä ääneen, antaa meidän pitää ihmisarvomme", Leija niiskahtaa. Nuhaa hänellä ei ole. Tunteet ovat. Niin, ja kun vanhemmat vielä nimesivät hänet Leijaksi. Mikä painolasti. Kas kun eivät keksineet antaa nimeksi Perhonen.

"Turha vaikuttaa jäätelösyöpöttelijään pakottamalla. Herkkua ei voi muuttaa ällöksi komentamalla", psykologi pääsee kuulijoiden tunteiden ytimiin. "Vain kun sinä ja sinä ja sinä (psykologin katse kiertää kuulijoiden rivit ja pyyhkäisee salin nurkat)  tunnustat  heikkoutesi, voit päästä paheestasi irti - tai, no niin, ainakin saat voimia taistella  jäätelön ostamista vastaan", psykologi kannustaa ja huomaa että Leija on nostanut kumaraisen päänsä ja katselee kaukaisuuteen. 

Seuraavaksi avaa taloustieteilijä suunsa. Hän laskee, mitä kaikkea Leija saisi rahalla minkä  nyt tuhlaa epäterveelliseen jäätelöön. "Jäätelöboikotilla tulee vuodessa liki sähköpyörän verran säästetyksi ja sillä olisi niin mukava huristella mökkimatkat kun ylämäetkin sujuvat kepposesti  suitsait", taloustieteilijä maalailee. Leijaa alkaa naurattaa. Vihkialttarille kannattaisi huristella sähköpyörällä. Voisi ylämäen vastukset kukistaa het' ensikättelyssä: kirkonmäeltä laskea luirutella alas ja kotipolkua liidellä leivon lailla  ylös. Ei  laulu katkeilisi, ei suu mökötykseen mykistyisi vastamäissä niissä häissä eikä viisikymmentä vuotta myöhemmin kultakäissä.

Taloustieteilijä ei tiedä menikö hänen viestinsä perille. Hän poistuu takavasemmalle ja antaa tilaa seuraavalle puhujalle, kestävän  kehityksen valistajalle. Tämä piirtelee laajat kaaret, kuinka otsonikerros hupenee jäätelön valmistuksen myötä. Onneksi tänään jäätelölle välttämättömät pakastimet ovat muuta kuin freonipommeja mutta energiaa nekin popsivat. Ja jäätelön rahtaaminen kerma-Suomeen  - jopa ulkomailta asti - polttaa pian luonnon tuhkaksi.

Yleisö torkkuu. Eikö tätä porukkaa herätä mikään?

Leija havahtuu. Avoimesta ikkunasta kantautuu Kotijäätelöauton tuttu melodi. Hänen kielellään asuva pavlovinkoira alkaa erittää sylkeä.  Leijaa eivät nyt pidättele sanat, eivät laskelmat, ei mennyt eikä tuleva. On vain tämä autuas odotuksen hetki. Jäätelöä, jäätelöä. Kaksin kerroin ryömien hän hivuttautuu kohti ovea ja livahtaa eteisen kautta ulos. Hän kuvittelee ettei kukaan huomaa mutta tietää että kaikki näkevät. Taas Leija pavlovissaan.


Jäätelöauton kuljettaja esittelee kukkapenkin äärellä luomujäätelöä. Hän tarjoilee kaikille halukkaille maistiaiset.

Kuinkas sitten käy, mihin asentoon Leijan suu asettuu?

Kun seuraavan kerran Kotijäätelöauton kello kilahtaa, niin luomu Leijan suuhun livahtaa. Maku on mieluinen mutta lähiruokaa Kotijäätelön luomujätski tuskin on, koska pääosa Kotijäätelön valikoimista tuodaan ulkomailta.  Leijan luomuherätyksen saanut omatunto jyskyttää niin ettei hän iltaisin unta saa.

Leija päättää valmistaa jäätelön lapsen luomutarmolla: minä ite -menetelmällä. Sillä pääsee pitkälle ja perille – tai sitten ei. Ohjeita  on netti pullollaan. Leijalla on haku päällä. Vinkkejä hän löytää esimerkiksi täältä.

"Entäpä jos maku ei ole niin herkullinen kuin mihin olen tottunut", Leija pähkäilee.  Joku tutkija väittää, että maku kotiutuu makunystyröihin vasta sitten kun ihmisen perinteiset ennakkoluulot murtuvat. Tämä vaatii aikaa. Kun on maistanut kolmekymmentä kertaa samaa "uutta" ruokaa tai jälkiruokaa, tietää, pitääkö uutukaisesta vai ei. Makuaistia ei voi huijata. 

Jäätelöällöinen toukokuu on Leijalle luvassa. Kolmekymmentä kertaa koemaistamista. Ällötys on syytä  testata loppuun asti.  Joko hän vihdoin pääsee aidon ällön makuun? Päivä päivältä makukokemus karttuu.  Leija on niin monta kertaa keittiöpuuhissaan epäonnistunut, että omatekoista jäätelöä maistellessa tumpelo-ominaisuus saattaa kääntyä  voitoksi: jätskihimo laantuu. Omin taidoin. Mutta  entä jos käy niin, että himo sen kun yltyy.  Lisää lisää.

 ?

 Koe on valmis 1.6.2011.

Siihen asti: terveydeksi!

Pakinaperjantai: jäätelöällöke

Hyvvee Uutta Vuotta

Lähde: Savon Sanomat 

klik

vuosisata vuosisadalta ja niin edes päin

Paluumuuttaja on liittynyt Savon kielen seuraan, joka julkaisee Aakustia, savolaisuuven iänenkannattajjoo. Liittymislahjaksi hänen postiluukustaan kolahtavat vuoden 2010 numerot kertaryssäyksellä. Hän lukee silimät höyryten Matti-Juhani Töyräksen kirjoituksen Juho Korhosesta, jonka vuonna 1901 kirjoittama kirje pysyi suljettuna sata vuotta. 

Matti-Juhani Töyräs:

"[Nilsiäläinen kansakoulunopettaja] Juho Korhonen kirjoitti 25.3.1901 kirjeen omaisilleen, sulki sen sinettilakalla ja kirjoitti päälle toivomuksen, että se avattaisiin vasta sadan vuoden kuluttua. Hän vakuutti ettei kirjeessä ole mitään niin erikoista tai arvokasta etteikö se jaksaisi odottaa tuollaistakin aikaa.

Kirje säilyi kuin ihmeen kaupalla kohtalon monissa käänteissä ja joutui lopulta pojanpojalle Juhani J. Korhoselle Jyväskylään. Kirje avattiin 44:n jälkeläisen läsnä ollessa Uutena Vuotena 2000.

Kirjeessä Juho kertoi itsestään ja perheestään ja toivoi onnea ja menestystä myös tuleville polville. Tämän lisäksi hän oli laittanut mukaan Englannissa alun perin ilmestyneen ennustuksen yhteiskunnan tilasta sadan vuoden kuluttua eli vuonna 2001.

Alla osa lehden kirjoituksesta.

Maailma sadan vuoden kuluttua [kirjoitettu vuonna 1901]

Muuan englantilainen aikakauskirja on kääntynyt eri aloilla työskentelevien huomattujen miesten puoleen kysymyksellä, millaiseksi he otaksuvat maailman 100 vuoden kuluttua. Saapuneista vastauksista julkaisemme tässä muutamia.

Amerikan väkiluku on mainitussa ajassa kohonnut 500 miljoonaan. Amerikkalaiset ovat terveydenhoidon parannuttua keskimäärin kaksi tuumaa pitempiä kuin nyt ja elämäniän keskiluku, joka nyt on noin 35 vuotta, on silloin 50 vuotta.

Englannin kieltä puhuvat useimmat ihmiset maan päällä, toisessa sijassa on venäjän kieli.

Tulevaisuuden taloissa ei ole lainkaan savupiippuja. Huoneisiin näet johdetaan lämpö keskuslämmityslaitoksesta. Taloihin johdetaan erityiset lämpöputket samoin kuin nyt kaasu- ja vesiputket.

Valmiiksi laitettu ruoka noudetaan suurista ruuanlaittolaitoksista aivan kuin nykyään leipä leipurilta. Nämä ruokatehtaat ostavat ruokatarpeita niin paljon ja sähkön ja kaikenlaisten koneiden avulla tulee ruuanvalmistus niin halvaksi, että ei kotona kannata enää ruokaa laittaa. Ruoka tulee ilmaputkien kautta koteihin, ruoka-astiat noutaa, pesee ja kuivaa erityiset pesu- ja kuivauskoneet. Oma keittiö on ylellisyys, jota ei kukaan enää käytä.

Hiiltä ei käytetä enää polttoaineena. Sen sijaan on sähkö hyvin halpaa. Pieninkin vesiputous käytetään sähkön valmistukseen. Pitkin meren rantoja on rakennettu suuria vesisäiliöitä, jotka täyttyvät vuoksen aalloista ja joiden vesi käyttää suuria vesirattaita.

Junat kulkevat 200 englannin peninkulmaa tunnissa New Yorkista San Franciscoon.


Lehtileikkeen sivuun Juho on kirjoittanut: ”Olisipa hauskaa jos tämä ennustus säilyisi vuoteen 2001 asti." Päätarkoituksena Juholla on varmaankin ollut lähestyä jälkeläisiään Tuonen Tuvilta, kuoleman takaa, haudan mykkyydestä...

Juho Korhosen sata vuotta odottanut saatekirje jälkeläisilleen:

Rakkaat jälkeläiseni tulevan vuosisadan alussa!

Pienoiseksi huviksi piirrän tämän kirjeen Teille antaen tietoja itsestäni ja perheoloistani. - Olen syntynyt Nilsiän pitäjän Kangaslahden kylässä, Kantolan talossa 6.4.1847. Waimoni nimi on Eeva Karoliina Hollender, synt. 2.3.1856 Nilsiän pitäjän Kaaraslahden kylässä ”Holanderin” saarella. Molemmilla meillä oli aivan köyhä koti. Häitämme vietimme 21.7.1874 Kuopion kaupungissa. Silloin olin jo kansakoulunopettaja Seinäjoella, josta muutettiin Padasjoelle, sieltä taas Teiskoon ja sieltä Nilsiään. Tällä erää on meillä lapsia 12 joista kuollut on 4. Elossa on Aina Karoliina.........
.....mikä lauma lieneekään näiden jälkeläisiä sadan vuoden perästä ja minkälainen lienee silloin tämän maailman meno ja varsinkin rakkaan Suomemme elo! Sinä suuri Jumala sen tiedät! Nykyään on rakas isänmaamme ahdinkossa Wenäläisten sorron takia. Wenäläisten suuruus on varmaan mennyttä sadan vuoden perästä ja Suomi on silloin itsenäinen...

Sinä olet Jumala, minua ihmeellisesti auttanut ja siunannut, tee niin jälkeläisillenikin!

Nilsiässä 25.3.1901 Juho Korhonen
kansakoulun opettaja"

Lähde: Aakusti, savolaisuuven iänenkannattaja 2/2010, s. 16-17

******************************************************************************

Tuumailen, kirjoittaisinko tänään kirjeen, jonka jälkeläiset saavat avata vuonna 2111. Siitä syntyisi myös ylistyslaulu Kuopiolle, mutta haetanneeko tuo mittää. Kasvattaisin ennustuksessani Kuopion onnellisten ihmisten onnelliseksi kaupungiksi, missä vauvat syntyvät onki kädessä ja sukset jalassa. Lähiruoka on arvossaan, kun jokaisella on onki omasta takaa ja rannoilla ilmaiset soutuveneet soudeltaviksi, kalat Kallaveden puhtaista aalloista nostettaviksi. 

Ja mitäpä muuta kirjeeseeni kirjoittaisin? Kirjoittaisinko, että kun tarpeeksi kauaksi eteenpäin (tai helikopteriamallin mukaisesti: ylhäältä käsin)omaa elämäänsä katsoo, surujaan ja ilojaan, tietää hitusen enemmän, mitä tarkoittaa perspektiivioppi. Ei niin pahaa, jossei jotain hyvääkin. Ei niin hyvää, jossei jotain pahaakin. Ja sitten on puhdas hyvä: ilo ja onni, onhan. Suattaapa hyvinnii olla niinnii.    

mitä saisi olla

Saisinko yhden hyvän elämän? vauva kysyy äidiltään.

Saisinko yhden hyvän elämän? viisitoistakesäinen kysyy peilikuvaltaan.

Saisinko yhden hyvän elämän? kolmikymppinen kysyy kumppaniltaan.

Saisinko yhden hyvän elämän? viisikymppinen kyselee kaikkialta.

Sainko yhden hyvän elämän? seitsenkymppinen kysyy menneisyydeltään.

***

- Sain elämän, satavuotias Elviira vanhainkoti Ehtookelloissa ei kysy vaan toteaa. Ei lisää Elviira 'elämän' eteen sanaa sitä eikä sanaa tätä. Siitä puhe mistä puute. Hiljaa hyvä tulee, ajatellen aivan kaunis.

- Jos Elviira nyt kuitenkin tulisi terapiahuoneeseen. Juteltaisiin taas siitä miten vähän Elviiran äiti piti Elviiraa sylissä. Hinkkasi päivät pääksytysten puhtaaksi niitä maitotonkkiaan. Kiillotti kuvaansa peilinkirkkaan tonkan kyljestä. Ja sinä lapsrukka siellä pirtin lattialla räsymaton päällä yksinäs itkeskelit. Ei oo äitiä, ei issee joka pientä hoitais. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus, Ehtookellojen terapeutti Elviiraa maanittelee.  

Elviira huokaisee ja suuntaa rollaattorinsa seurustelunurkkauksesta kohti  terapiahuoneen suljettua ovea, joka aukeaa. Tokko tuota kahta ensimmäistä vuotta muuks voe muuttoo, ku jo  yheksänkymmentäkahdeksan vuotta oon niijjen seorauksista kuulema kärsinä. Mutta männään nyt sitten ku käsky käöp. Ei Elviira elämänsä alusta mitään muista mutta kaipa se niin män' kuin terapeutti sanoo. Huonosti.

Mieluusti Elviira kyllä Mansikista ja Hertta-Helunasta tarinoisi, mutta terapeutti palauttaa ruotuun ja kääntää  maiseman mustaksi. Sielun syövereihin on syöksyttävä.  Mustasta on lähdettävä liikkeelle, sanoo. Siitä se kirkastuu. Ei koskaan täydesti päivä paista äidinrakkautta vaille jääneelle, mutta osa-aikaisesti valo voi pilkahtaa. Voi... jos ensin suostuu näkemään ja huutamaan: voivoi ja aijai.

Mutta tänään Elviira on päättänyt napittaa suunsa kiinni. "Antaaha jo olla, kaevelun", kirjoittaa paperille. "Aeka aekoo kuttae. Ollutta mikä männyttä. Eiköhän leivota karjalanpiirakoeta niin kauvvan ku pulikka  pyssyy käsissä?" Mykkäkoulu loppuu kun Elviira pääsee keittiöön ja kertoilee elämänsä tarinaa, missä Hertta-Heluna nuolaisee Elviiran poskea. Vieläkin Elviira sen märän pusun muistaa ja se jos mikä naurattaa.

Pakinaperjantai: Elämän resepti

paluumuuttajan painajaisia

Täällä olla höllötetään, Kuopiossa, paluumuuttajan onnelassa. Paluumuuttaja kulkee kaduilla ja kujilla ja muistelee menneitä ja katsoo nykyisyyttä suoraan silmiin: vauvantuoreet ovat hänen vanhat silmänsä  näissä maisemissa. Kuherruskuukausi jatkuu… kunnes kulkee liian pitkälle ja kurkistaa  kaivoon missä asuu totuus, kiertelemättä. Hän näkee. Sen jälkeen on pakko turvautua luettuun:

- Asiat joita ei voi muuttaa, kannattaa hyväksyä ja mieluiten nöyrästi... tai sinne päin (Franciscus Assisilainen).
- Vertailu on lyhin tie maanpäälliseen helvettiin (Jussi Vilska, Myrkytystietokeskuksen johtaja).

Ehkä edesmennyt Jussi Vilska kuitenkin opetuksestaan huolimatta sallisi, että paluumuuttaja kuuntelee nyt laulun Koskaan et (Kuopio, rakastettuni) muuttua saa.

Kuva on Pasi Kauniston you tube -versiosta. Paluumuuttaja oli kansakoulun ekaluokalla vuonna 1953. Hän laulaa nyt  Pasi Kauniston mukana täysillä. Ei saa Kuopio muuttua, ei saa, ei saa, ei, ei, ei.

Hän lähti Kuopiosta 1965, yhdeksäntoistakesäisenä. Palasi Kuopioon 2010, yhdeksäntoista plus kesäisenä.

KUOPION TORIREMONTTI

Viisaiden miesten viisaudet mielessään paluumuuttaja käyskentelee pitkin Kuopion torin laitaa, samaa mitä pitkin koulutie kulki viisikymmentäluvulla, ja viheltelee  askeltaessaan remonttipolulla   (musiikki kuulema auttaa kestämään kipua jos minkäsorttista) Juha Vainion Käyn ahon laitaa mä ilman paitaa. 

Paluumuuttaja kurkistelee monttuun mikä silmiin aukeaa. Mualiman napa on reväisty auki. Aivojen  katastrofikeskuksessa paluumuuttaja kohtaa suoraviivaiset  tunteensa  ilman silittelyjä, selittelyjä, hyvittelyjä. Ei auta myönteinen ajattelu, ei. Ruma on ruma ja kaunis on kaunis. Ääliömäisyys on ääliömäisyyttä. Viisaus viisautta. Niin se on sanottava kuin sen aattelee. Ilman kuorrutuksia.

Tasapainoon pääsemiseksi paluumuuttaja turvautuu tuttuun keinoon: vähättelyyn. Mitäpä minä tietämään mitään mikä on Kuopiolle hyväksi. Yli neljäkymmentä vuotta sitten täältä läksin, oma syy, mitäs nousin etelän junaan, hän tuimistelee. Ei ole nyt varaa mestaroida, ei ole muuta mahdollisuutta  kuin nieleksiä muutos. Purkakoot kalahallin, myllätköön torin. Tulkoon markkinatalous. Menköön historia.  Joku kertoi, että torin alle rakennetaan lisää parkkitilaa ja ah ja oh, sinne tulee kenties huhujen mukaan vallan myymälöitä, Helsingin Asematunnelin malliin. Tai vähintäinkin torin uumenista on suora yhteys Aapeliin, kauppakeskukseen: eivät kastu ostokset eivätkä ostajat  jos ulkona sataa. Pääsee kuivin jaloin autosta kauppaan, kaupasta autoon ja kotiin. Väärin! Joukkoliikennettä tulisi kehittää ja tehdä sen käyttö houkuttelevaksi jo ilmastonmuutoksen vuoksi.

"Markkinavoimia juuri lähdin karkuun kun Helsingin hulinat heitin", paluumuuttaja kieppuu suossa siellä, vetelässä täällä. Yhdessä  vaiheessa hän joutui joka päivä kulkemaan Asematunnelin halki päästäkseen työpöytänsä ääreen.  Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.  Maan alta maan alle. Tunnelista tunneliin. Pahassa saattaa sananlasku pitää paikkaansa mutta entä hyvässä? Klassisesta kauneudesta tahtoo juopua kyltymättä, niin kauan kuin elää vaikka välillä olisi ollut kuinka kauan poissa.

Alla olevan kuvan kaltaista ihanuutta, juuri tuossa kohdassa, ei  Kuopiossa tänään ole. Paluumuuttaja asioi nuorna tyttönä  poikalyseota kulmittain vastapäätä olevassa kauppakartanossa, joka seisoi vankkana pystyssä torin laidalla ja ylläpiti uskoa siihen ettei mikään kyllin hyvä häviä, ei muuksi muutu:


kuvan omistaa Kuopion kulttuurihistoriallinen museo, kuvaaja Tuttu Jänis

SAASTAMOISEN KULMATALO ON PURETTU

Paluumuuttaja seisoo mietteissään torin laidalla ja silmäilee alta kulmain Anttilan tavarataloa. Niinpä. Joopa. Ennen siinä oli Saastamoisen kulma. Noin vain vanha arvotalo purettiin seitsemänkymmentäluvulla. Ajateltiin Amerikan tyyliin, että nytpä tahdon olla ma, halpistavarataloketjun rakentaja. Arvokas kivitalo vuosimallia 1882 nurin. Äkkiäkös purku kauhakuormaajalla käy, ja uusi ja isompi betonitalo tilalle. Finnjetiin, joksi kuopiolaiset sen ristivät, mahtuu enemmän tavaraa, tarpeellista ja rihkamaa.

Tavarataloketjulle  annettiin seitskytluvulla nimeksi HEPS. Näpsäkkä nimi, keksijäverbaalikkojen  mielestä. Nyt korttelissa on Anttila vuokralla. Onneksi alakerran ruokakaupan nimi on Veljmies tuomassa hiukkasen sanallista lohtua veljmiehen kaipuuseen, sillä kyseinen patsas on kauppahallin edestä viety remontin vuoksi jonnekin, paluumuuttaja ei  tiedä minne. Hänen kotonaan reipastelee  ristipistoliinan päällä Veljmies-pienoispatsas, jonka hän sai lahjaksi kaukoviisaalta työtoverilta, häneltä, joka firman taide- ja arkkitehtuurikirjat toimitti. Ehkä hän on toiselta ammatiltaan selvänäkijä.

Kuopio ennen ja jälkeen -toivioretki jatkuu.

SATAMAN ASUINALUE likellä sukkahousumurhataloa (1965)

Paluumuuttaja jättää torin ja suunnistaa satamaan. Sinne hän ei lapsuutensa viisikymmenluvulla saanut mennä. Sammon muikkuravintola oli raja: kun se näkyi, oli paras laittaa jalkoihin jarrut ja kääntyä takaisin kotiin. Lähes koko satama oli varastoaluetta; ties mitä siellä saattoi tapahtua eikä vaan saattoi vaan tapahtuikin. Likellä oli talo missä sukkahousumurhat vavisuttivat koko kaupunkia. Paluumuuttaja oli silloin kahdeksantoistavuotias; nuoret naiset linnoittautuivat tuolloin  illoiksi koteihinsa. Porraskäytävät olivat sukkahousumurhaajlle,  jota ei heti saatu kiinni, elävää ja potentiaalista uusintanäyttämöä. Toinenkin murha tapahtui mutta ei porraskäytävässä kuten ei ensimmäinenkään. Joka kerran kun paluumuuttaja tuon puutalon ohi kulkee, hän muistaa murhat. Lähellä on Kuopion vankila. Sitä on laajennettu. Vangeilla ovat kauniit Kallavesinäkymät.  

No, tikulla silmään joka vanhoja muistelee, satamaan siis. Reippaasti ja mieluiten vailla ennakko-odotuksia ja ennen ja jälkeen -tunnelmointia.  Likellä Kallavettä on moderni asuntoalue, enimmälti hohtavan valkoisia  taloja ristiin rastiin ja ripirinnan kuin… kuin, kuin valkoisia kärpässieniä nousee  näkymästä  pyytämättä paluumuuttajan mieleen. Noh, noh, nyt kunnolla, ei kaikkea mitä ajattelee kannata kirjoittaa.  Vai että myrkkysieniä. Ei sitten. Mutta kun lähimuisti vanhemmiten heikkenee, ei muista mitä edellisessä lauseessa on kirjoittanut joten paluumuuttaja jatkaa matkaa ja kirjoittaa mikä silmiin sattuu ja mieleen juolahtaa.

Ei voi olla totta. Onpas. Satamassa on toden totta uusia kerrostaloja mutta aluehan on täyttä slummia. Kapean rännikadun molemmin puolin tulevat talot olemaan niin liki toisiaan että toisen talon ikkunasta voi tuijottaa suoraan kapean kadun yli naapurin syliin ja niin saa tietää, makaako toinen vai nouseeko sijoiltaan, laiskako on siivoamaan vai tekeekö sitä päivät pääksytysten. Mitä lehteä lukee, mitä ohjelmia töllöttimestä katselee, milloin nukkumaan menee ja mitä  kaikkea ylösnousun ja maatepanon väliin tuntemattoman mutta yhä tutummaksi ruudun takaa tulevan naapurin päivään kuuluukaan - sen kaiken   saa tietää vaikkei tahtoisi. Mutta mitä sillä tiedolla tekee?

Onko talot rakennettu niin tiuhaan ettei ikävä pääse yllättämään ja omat murheet unohtuvat kun saa naapureiden  touhuja mielensä virkistykseksi tai jopa omaksi opikseen katsella. Häveliäämmältä aika kuluu kiintoisasti, kun vetelee verhoja edes ja taas, just sen verran että saa päivänsäteen silmilleen muttei naapurin katsetta yksityisalueelleen. Toisaalta jollakulla voi kateus vaania jos yli sietokyvyn näkee: jospa niillä näyttää olevan kauniimpi koti kuin oma on, ja pöydässä paahtopaistia, mitä itsellä ei, kun... tai mitäpä sitä selittelemään, kun ei niin ei.  Entä jos huomaa, että toisilla kukkii seuraelämä ja nauru näkyy ja raikaa, ja itsellä on tarjolla syystä tai toisesta kotoista ei oota. Kahdenkeskisistä kynttiläillallisista puhumattakaan. Kell' onni on, pankoot verhot eteen.

Tiukassa kaavoituksessa riskit kasvavat. Vertailu on lyhin tie maanpäälliseen helvettiin, niinhän Myrkytystietokeskuksen johtaja elämänkulkijoita opasti. Kateus vie kalatkin vedestä saati mielenrauhan. Paras lähteä satamasta pois ja etsiä kadonnutta aikaa varmasta paikasta. Paluumuuttaja päättää lähteä suojellulle alueelle, Puijolle. Luonto on iloni, lohtuni, paluumuuttaja tietää.

Puijo! Koskaan et muuttua saa -kehto keinuttaa ja kutsuu.




PIHLAJALAAKSO PUIJON KUPEELLE

Paluumuuttajan pahin painajainen paljastui eilen, kun hän luki aamun lehden.  Puijon reunalla olevat ikikuuset on osin kaadettu jo! Eikä kukaan varoittanut. No, seitsemän hehtaaria aluksi, mutta silti. Kun ikikuuset menevät, asuinalue nimetään Pihlajalaaksoksi. Luonnonmukaisesti. Sillä lailla. Alue on pimeä ja aukeaa pohjoiseen, mutta lehdessä seisoo, että se on valoisa ja avautuu etelään - tai  ikään kuin etelärinteeseen. Paluumuuttaja ei ennen tiennytkään mikä on ilmansuunta joka on ikään kuin etelä. Se on näemmä pohjoinen. Tai voi se olla vaikka itä. Tai vaikka mitä. Oppia ikä kaikki.

Puijon kupeessa Antikkalan rinteillä paluumuuttaja lapsena puusuksilla hiihteli. Kansanhiihtoa suoritti tunnollisesti. Kilometrit kirjasi ruutuvihkoon. Se oli kunnia-asia. Nahkaremmit pitivät hyvin ja suu puhui Maijan kanssa mukavia. Nyt paluumuuttaja vain kiljuu. Puut nurin. Ei tule ikä ja vanhuus yksin. Hän muutti tänne jotta hiihtäisi lapsuuden ladut uudestaan. Mutta missä? Kai järven jäällä. Sitä ei voi tuhota.

Kiitos. Tai siis ei kiitos. Hän menee tästä puurolle minne pudottaa raskaat kyyneleensä. Huuhtoo entisen Kuopionsa voisilmään.

Eräs kaupungin töissä leipäänsä tienaava pyysi jo vuosia sitten paluumuuttajia kirjoittamaan mitä näkevät ja kokevat kun Kuopion rakennuskantaa katselevat. Paluumuuttoa Kuopioon harkitseva oli  tuolloin hurmoksessa. Silmät pysyivät kiinni kuin hyvässä unessa.

On aika sulkea ja aika avata. Siristää kun sarastaa. Turha itkua tiristää. Lastenloru on viisas: Kissa istuu ikkunalla, kutoo pientä sukkaa, elä itke kissarukka itkus menee hukkaan.  Ja kullakin on makunsa. Joku viihtyy tiiviissä ympäristössä, toinen ahdistuu. Paluumuuttaja muutti miehensä kanssa Kallaveden partaalle.  He käänsivät selkänsä  Kuopion keskustalle.  Silmä viettää järvelle asti kauas horisonttiin.  Kallavettä ei onneksi voi hörppiä kuiviin eikä  kaavoittaa - kunnes he kuulivat, että talon eteen mahtuu yksi  viisikerroksinen talo.  Tai muutama. Mutta tänään onni on omanansa kun paluumuuttaja siirtyy ikkunan ääreen. Vettä juo. Kallavettä.

Reilusti.

Pakinaperjantai: Epäreilua

Ilo

Talavi tulloo! Jollonnii. Tuas suahaan nähhä valakosta ja puhasta. Suattaa olla niin, vuan suattaa olla toesenniin päein  – sattaa vuan räntee ja rähmee – mutta kuitennii, tulloo mitä tulloo, ollaan ilosia vuan. Tae aenae välillä.

Valokuvatorstaissa ilotellaan.

kaikki aina järjestyy

Hän istuu rantakalliolla ja katselee lintujen kaartelua minuutteja yksi vai tunteja kaksi (viisariton ei sitä  tiedä koska kesä ei kelloa siedä) - ja tulee aina vain haikeammaksi: eikö kahdella jalalla kulkeva opi koskaan lentämään linnun lailla.  Käsivarret kurottuvat siiviksi länteen ja itään, mutta eivät nosta häntä ilmaan, vaikka tuulimyllyn lailla niitä silmät sikkurassa räpytteleepyörittelee.

Kunnes hän keksii:

suku on p.... :)

  

^^^^^^^^^^^^ 

 

 

 klik

"Kyllä olet höperö mutta olkoonpa onneksi kuitenkin", onnittelivat  sähkeitse vuonna 1923 sukulaiseni (onnittelijoiden joukossa ukkini ja mummini) nuorta morsianta joka oli tuonut julki avioaikeensa.

kodin etsijän väliraportti

kuva

Olen kulkenut pitkin maita ja mantuja, Savoa sinne ja tänne ja etsinyt edelleen kotikontua, sillä hirsitalosta ei syntynytkään kauppoja: ekologisista syistä. Kauppaan on matkaa neljätoista kilometriä ja mäki on niin jyrkkä että tarvitsisimme nelivetoisen ja se vie polttoainetta niin että ilmakehää yskittää. Yhden synnin olen jo tehnyt kun  saaren puut kaadatutin ja ikikuuset möin, toista vahinkoa ilmastolle en tee.

Emme edelleenkään tiedä, mitä tarkoittaa sananlasku Sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto. Tähyilemme kuusta joka vastaa: tässä on kodin kivijalka, harmonian tasapaino.

Eräässä pienessä savolaiskylässä on talo kuin riikinkukko: järven rannalla, laivareitin varrella.  Linja-auto kulkee Kuopioon, joten se puoli on kunnossa: julkisilla pääsee. Kylässä jonka pelätään kuolevan, toimii  yhä kauppa, mutta kuinka kauan, kun perhe joka taloaan myy, on lestadiolainen ja isä, äiti ja kymmenen lasta muuttavat pohjoisempaakin pohjoisemmaksi eli oikein, oikein pohjoiseen.

Olohuone on täyttynyt sängyistä, ei sohvaa, ei laiskanlinnaa missään, ja makuuhuoneessa kerrossängyt  tulvivat ja hukuttavat lattian piiloon niin  että on pakko kutsua mielikuvitus apuun jotta näkee kuinka minä ja hän (jolle sanoin 27.2.1971 tahdon ja hän saman sanan minulle ja se sana on pitänyt) keräisimme öisin uneksien voimia ja heräisimme iloisina uuteen nousevaan päivään.

Kun päätös kodin sijainnin suhteen on edelleen avoin,  tutkailemme myös sitä vaihtoehtoa – koska viralliseen vanhuusikäänkään ei ole enää kovin pitkä matka - mitä olisi asustaa kylmin ja pimein aika Kuopion keskustassa, mistä pääsemme avoveden tai teräsjään aikana sujuvasti saareen.

Varhaislapsuuteni koti oli Kuopion vanhassa paksuseinäisessä kivitalossa ja hups heijaa, myynnissä onkin vastaavanlaisessa talossa lähellä Kallavettä huoneisto, jota lähden katsomaan... (Olen reissannut lähiviikkoina  edes takaisin Kuopion ja ”etelän kotimme”  väliä, juna on tuttu ja polte kodin löytämiseksi kova; mies ei aina ehdi mukaan: työmuurahainen joutuu ahertamaan vielä jonkin aikaa.)

Kuopion keskustan kotikandidaatti sijaitsee lähellä ortodoksista kirkkoa ja välittäjä kertoo, että jos tämän ostamme, ei tarvitse katsoa televisiosta pääsiäisyönä  kuinka kirkkokansa kiertää kirkkoa. (Meillä ei ole televisiota, en raahtinut sanoa.) Taloon on jossain vaiheessa tulossa ikkuna- ja putkiremontti. Eteenpäin, mars.

Etsintä tuntuu menevän kovin uskonnollispainotteiseksi, ensin lestadiolaisuutta, sitten ortodoksisuutta,  tuumaan mielessäni. Kuopion kierrokseni päätyy eilen taloon missä kysyn: mikä elämänkatsomus tuo lohdun, luo ymmärrystä, ei tahdo kenellekään pahaa? Jos ei mikään enää elämisen kivuissa auta, on yksi joka pelastaa ja se on huumori.

Talo rinteellä lähellä hautausmaata  on tuttu jo lapsuuden ajoilta, mutta sen historiaa en tiennyt silloin. Välittäjä paljastaa esittelyn lopussa, kuka talon omisti alunperin - sitä ennen olin jo ihastunut moneen hauskaan yksityiskohtaan. No, Speden talo se oli! 

Jopas nyt jotakin. Miten hauskaa. Tai sitten ei.

Mutta ei Speden entisestä pienkerrostalosta, sen yhdestä huoneistosta, meille kotia tule. Olemmeko ranttuja? Ei vaan epätietoisia yhä siitä, mitä lopulta haluamme. Ja mistä.

Minun tehtävänäni on edelleen kulkea, kartoittaa, esitellä, toivoa, ja jos kuitenkin kuin ihmeen ja järjen ja ilon ja sattuman kaupalla jokin "veret seisauttava" asumismuoto ja koti tulee vastaan, onhan sitä taloa avitettava ja päästettävä  ”verenkierto” äkkipyssäytyksestä elpymään ja valloilleen ja kotiuduttava sinne. Eli haussa ovat edelleen kaikki vaihtoehdot. Lopputulos voi olla talo maalla, voi olla Kuopion satama, voi olla pieni pohjoissavolainen kirkonkylä, voi olla voi, voi.

Olen  usein kevään aikana reissussa ja vailla nettiä. Siksi päivitykset ja kommentoinnit ovat luokkaa epäsäännöllinen. Luen kyllä kun äärellä olen, blogejanne, ja saan niistä iloa. Joten tiedoksi: jos kommentointini on vähäistä, sydämessäni on teillä aina paikka ja lukusilla käyn: vaistoan että tunnette sen. Ja kiitän lämpimästi ja aina.

Voipi olla että koti löytyy maalta. Tai kaupungista. Tai jostain. Tai, tai.

 

Onnellinen ähötysolotila vuan jatkuu, mikä on jo vähä vuarallista: liiallinen ähöttäminen ku tekköö immeisestä tönkön. Yritä suaha ihtees vähä liikettä, mutta alota raahallisesti (sannoo savolaenen horoskooppi minulle).

Ota opiks:

Savon murteen syventävä materiaali.

PS
Yritin kielj keskellä leepäläppee kirjottoo oman koijn ehtimisen väljvouhotusvaeheet suomen kielellä, mutta ku ossoon neljee kieltä, suomee ja savvoo, hiljoo ja kovvoo ni toevotukset ja kiitokset teille kaekille tulloo näennikkäästi: hyvvee ystävänpäevee, HYVVEE YSTÄVÄNPÄEVEE!

tu-, tule jo kotiin

klik

 

Olemme armaan mieheni kanssa ihan sekaisin. Myönteisessä mielessä. Emme tiedä mitä ajattelemme tulevan kotimme suhteen. Kun lupasin, että sarja koditonna kuljeskelen nyt  jatkuu, niin se myös jatkuu. Ei löytynyt vielä viime viikonloppuna  taloa, ei kotikontua. Savo on kuitenkin selvä. Sinne!

Aatelkee nyt. Savossa  voep sannoo sanan asiasta ja kaks asian vierestä. Se on sitä suunmukkaesta onnee.

Välittäjältä kysyin - kun oltiin ensin nähty Kekkosen Lepikon torppa ja tultu muan iäriin ja siitäkii etteenpäen yhteen myytävänä olleeseen mualaestalloon:

– Onko tiellä kiärmeitä (minä pelekeen niitä -  ei oo tyttö tullu äetiisä).

– Voe, on tokkiisa; yhen  paekan möin ja se kuhis kiärmeitä. Iso lotkare kiemurtelj jalakojen välistä ku esittelin miten on ihana paratiisipaekka tämä.

– No ei tullunna kaoppoja, vikisin.

– Tuljpa hyvinnii, mittee ne nyt yhestä  tae.. .niin no, muutamasta kiärmeestä säekähtee. Se mökki olj kiärmeitten kulukureitin varrella. Ihan hyvä ku näkivät kyyn ni ei tuu jäläkipyykkijä. Se ei oo kivvoo.

– Jaaha, no onkos rosmoja. Niitäkii minä pelekeen.

– No jo vaein on rosmoja. Tässä lähellä asu oekein isorosmo mutta hölömöyttään se mänj sualiisa kanssa puariin ja rupes humalapäessään kaoppoomaan kepuljkonsteilla hankkimaasa kultakelloo vastapäeselle isolle miehelle, joka sattu olemaan  kyläpolliisi  vappaalla jalalla mutta mistees rosmo sen oes tiennä. Polliisi olj aeka tuitterissa mutta kuitenniin tajus että nyt taetaa olla kysseessä ihka oekee mökkirosmo ja  ku  ei voenu vappaalla töetä tehhä ni soetti työtoverisa paekalle. No rosmo piäs mustalla maejalla ”kojttiin”.  Niin, että ku kysyt onko rosmoja näeillä  korpisaloeilla ni vastoon rehellisesti: onpa hyvinnii.

– Jospas myö kuitennii Kuopijoon  kerrostalloon, vanahat immeiset, onhan meillä vappaetten vesien aikana käötössä suar, kuiskoon miehelle joka sannoo: outahan nyt, missees minä talavella pärisyttelen moottorsahhoo.

– Ae niin, kahon miestä ja rakastan.

Ajeltiin asuntolehti kourassa seoraavaan paekkaan ja siellä lotkotti muassa  kiva läjä hevosen jiätyneitä kakkaroeta ja ite hevonennii löyty tallissa. Se rouskuttelj  heinee  ihan hiljoo ja toljotti meitä silimäripsiesä lomasta somasti, tykkäs ku taputeltiin sen siliätä turpoo ja  kuppeitten   siltoo. Ja tuvassa kahtelj kissa niin kaoniisti laatassilimillään.  Savusaona könötti pihan perällä yrmytuulella mutta luulen että se leppyy jos suap sytykkeet pessääsä.

Sitten mäntiin kolomanteen  paekkaan missä olj rannalla toenen toestaan uppeempata melekeen tuljteräuutta omakotitalloo myynnissä ja rantasaona silimiin eissä. Tuohta kaepas saona pessääsä ja  talonomistaja kukkaroosa. Katohan, ihastelin. Katohan minä, mies virkkas ja sano aatolle ptruu.  Muistelj että kotjtalossa olj hevonen nimeltäsä Hilkku.

Ku noustiin aatosta ja mäntiin näöttöön, tulj kaks saovakävelijjöö vastaan ja nehän laolo  huastammaa: -Tulukee tänne, tämä on niinj hyvä kylä, sen parempoo ei mualimassa ookkaa,
ostakee vuan tuo talo ni piästään kahvinkeittoon, nuapurukset.

– Mutta mitenkäs minä männä vippasen  uimaan ku monta silimäparia voep kahtoo ikkunoeista? En ou mikkään estoton immeinen, en. Eikä rannalla oo mittää suojoo. 

– Pistä piähäs kulukuset soemaan, ku määt uimaan, ni myö laetetaan yömyssy suuhun  ja  piähän ja silimiin, selevitti tuleva nuapurj.

Voepko siihen luottoo?

Niin että ollaan myö miehen kanssa aika sekaisin.

Ei myö tiijjetä, mittee myö tehhään. Minne myö ollaan mänössä. Vae pitäskö rakentoo suareen silta ni piäsis  sinne minne keljrikkoaekana ei piästä. 

Nyt mies tuo taloesitteitä. Jospa rakennettaan talo mantereelle, suarta vastapiätä.  Tässä iässä? Talo? Ihan ite? Rakenne--- ?

sarja jatkuu

mielipidekysely :)

Ensi vuonna loppuu kiertolaisen elämä. Pääsen juurille, Savoon. Pääsemme. Mies on yhtä innoissaan kuin minäkin, en tiedä, miksi hän, hämäläinen, on niin viehtynyt Savon mäistä ja järvistä ja taivaasta missä poutapilvet soutavat. Ihan sama minne aironsa Kallavedessä loiskahduttaa, ylös pilviin tai alas aalloille,  kun järvi on kirkas ja niin taivaskin, jonne voi upottaa mielensä ja kielensä. Sen kauan kaivatun. Hän kuuntelee  murrettani suu hymyssä ja myhäilee. Semmoinen hän on ja hänen kanssaan alkavat ensi vuonna yhteiset eläkeläisvuodet.

Niin, nyt saa sataa mielipiteitä. Voisiko eläkeläispariskunta muuttaa omakotitaloon? Vai onko viisasta  pysytellä talvella helpon elämän sylissä kerrostalossa.

Pääsemme soutelemaan saareen silloin kun vesi on sula ja houkuttava mutta kelirikon ja tulipalopakkasten aikana ei sinne ole menemistä (siinä ongelman ydin) ja silloin olemme  - niin missä? Kerrostalossa Kuopiossa kirjaston vieressä lueskelemassa laiskanlinnassa vai syvällä Savossa, tosimaalla, missä on pihaa ja metsää ja mahdollisuus soittaa pianoa ja väsätä ehyeksi rikkimenneitä vempaimia jne. Nähdä tähdet.

Olisin iloinen, jos tulisi mielipiteitä puolesta ja vastaan.

 

A. Mikä ettei, menkää maalle, kerranhan täällä eletään.

B. Mutta jaksatteko luoda lumet ja nakata takin porstuan naulakkoon kuivumaan vai tuuperrutteko sinne sijoillenne - kun ikää jo on eikä se tästä vähene.

Mitä sinä tekisit?

Kiittää mielipiteistä jo etukäteen Lastu tässä sormi suussa. 

miten päein vuan

Hei!

Nyt on kommentointi heleppoo kuin heinänteko. Jos ei jaksa tai ole aikaa, on mahdollista myös puumerkata käyntinsä anonyymisti kommenttilaatikon alaosassa viihtyvään laatikkoon: luin ja / tai katsoin kuvan.

Tietysti keskustelu ja perinteinen kommentointi on bloggailun onni ja autuus, mutta ei aina ole mahdollisuutta ja aikaa juoksuttaa ajatuksiaan abcdefghijklmnopqrstuvxyzåäö -koskettimille.

Sinne vain, ruksailemaan :). Toki usein on hyvä olla vain hiljaa ja lepäillä.

Ohjeet sain K50-blogista. Kiitos.

ota tästä selvää (pakinaperjantai)

Iida kertoo:

"Minä vihaan sitä miestä.

Hän vie minusta kaiket mehut. Mutta kun saan olla yksin, kokoan itseni ja käynnistyn toimivaksi verbiksi; puuhailen, saan aikaiseksi, muutun kauniiksi ja niin muuttuu maisemakin. Raahaan risut kasoiksi, pilkon polttopuiksi, haravoin pihan, nuuhkin kukat, lasken lapset. Lepään itsessäni.

Mies lamaa minut työkyvyttömäksi. Kaikki voima menee siihen, että kotkotan hänelle kaunani, kaavin menneet kolhut nykykielelleni. Moska sylkykupissani maistuu niin kitkerältä, niin pahalta, että mieleni tekee juosta kauas pois hänen luotaan.

Kuka tuolta liiterin takaa kotipihalle askeltaa? Hänhän se taas, mies, päivän työnsä tehnyt, rankametsänsä raivannut. Harmaapää tutisee, polvi natisee, kirves jolla hän on katkonut lisälämmitettävää pirtin leivinuuniin, keikkuu kumaraisilla hartioilla ja suu joka on monet sanat lohkonut, aukeaa hampaattomaan kähinään: sinä, rakkain. Hän kietoo käsivartensa ympärilleni ja selättää sylini. Pyyhkäisen multaiset koukkusormeni työessun helmaan ja otan vastaan.

Minä rakastan sitä miestä."





Pakinaperjantai kerii tällä erää virhearvioiden kerää.

terveisiä Hippokratekselle

kuva


Kumpi ja kampi tappelivat, kumpi voitti.

Lapsuudenrallatus tulee mieleeni kun mietin koululääketiedettä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja.

Kummallakin ’koulukunnalla’ lienevät omat kannattajansa, ja jotta spasmat eivät menisi koulukuntaansa vihkiytyneellä sekaisin, kumpikin ryhmä lokeroituu mieluusti koloonsa eikä kurkista avoimin mielin toinen toisensa laitumille.

Itse olen saanut infoa ja hoitoa lähinnä koululääketieteen opeista. Kotiin on tullut aina Duodecim, Suomen Lääkärilehti, MediaUutiset (sitten kun se alkoi ilmestyä joten lapsensilmäni eivät sitä vielä tavanneet) ja liuta muita. Olen humanistina lueskellut lääketieteellisiä ammattilehtiä innokkaasti ja se mitä en ole ymmärtänyt, olen kysellyt niin kauan että ’valaistun’. Sinnikkyys ei anna rauhaa, jankutettava on siksi kunnes tajuaa.

Työssäni kauan aikaa sitten toimitin lääketieteen kirjoja muiden tietokirjojen ohessa ja mikäs olikaan antautuessa työhurmokselle, koska tehtävän loppuun suorittamisen tarve toimi ja omintakeiset lääkärit kävivät tutuiksi. Kommunikointi pelasi. Minun tehtäväni oli osoittaa myös käsikirjoituksen sudenkuopat missä teksti menee yli hilseen ja jää lukijan ymmärryskyvyn ulottumattomiin. Päämääränä oli informatiivinen lääkärikirja, jota lukiessa luulotautisuus hälvenee. Joka tietoa lisää, ei lisääkään tuskaan vaan... huokaisee helpotuksesta. Monet taudit ovat hoidettavissa ja elämä etenee.

Eräs tietokirjaosastomme kustannustoimittajista oli vannoutunut vaihtoehtoisten hoitojen puolestapuhuja ja toimitti huuhaakirjat, joiksi niitä puolileikillisesti kutsuttiin – ja vakavasti kustannettiin koska ne toivat firmalle rahaa: kävivät kaupaksi hyvin. Hän vannoi elävän ravinnon, suolihuuhtelun yms. nimeen ja toi erään kerran maistiaisiksi toimitukseen NASAn avaruuslentäjien huippukallista muonaa: kerran päivässä ruokalusikallinen tiivistettyä jauhoa, jossa on kaikki mitä ihminen tarvitsee tullakseen ravituksi oikeassa suhteessa. Ja solut kiittävät: veri suonissa kuulema virtaa pauhaten ja voimalla kuin Imatran koski ennen valjastusta. Maistoinhan pulveria minäkin, utelias kun olen, mutta en huomannut lähteväni lentoon. Pysyin uskollisena koululääketieteelle enkä ostanut kollegani kauppaamaa jauhepurkkia.

Vaan kuinkas oma ruumis tässä asiantuntijoiden piirityksessä voi?

Terveysongelmieni luettelo on pitkä kuin itkuvirsi, mutta toimeen olen tullut vaivojeni kanssa ja avun saanut, mutta eräs tautini osoittautui sitkeäksi viholaiseksi. Virtsatieinfektioihin olen joutunut vuosikymmenten ajan syömään antibiootteja antibioottien perään. Ei hyvä. Vahva antibioottikuuri tulisi säästää hetkeen, jolloin sairastun keuhkokuumeeseen sillä etenkin pernattomalle pneumokokki on tappava uhka. Silloin tarvitaan järeät rohdot. Jos syön liikaa antibiootteja pissavikaani, tosipaikan tullen olen helisemässä: antibiootti on menettänyt tehonsa eikä välttämättä nujerra pneumokokkia.


Viime vuonna kuulin piimähoidosta millä tainnuttaa coli. Piimäpesu ”sinne” – ja simsalabim. Toimii! Hyvät pissauutiset ovat jatkuvaa lööppikamaa perhepiirissä. Tätä autuutta kesti aikansa, mutta pikku hiljaa piimän teho hiipui, infektio iski tutulla frekvenssillä: jälleen on miltei viikottain avattava antibioottipurkki. Kirvelee, kirvelee niin ja tuli nuolee paikkaa missä colibakteeri pitää inhoja kuokkavieraskemujaan.

Ruikutuspostaus loppuu tähän. Nyt seuraa ilosanomaosuus.

Duodecimin, Lääkärilehden ja Tabun (Lääketietokeskusten infolehti) seasta postiluukusta työntyy erään kerran talven tuiskeessa luontaistuotekaupan mainoslehtinen. Useimmiten viskaan sen oitis jätepaperikeräykseen, mutta silmäni ja epätoivoni saavat osuman: etusivulla mainostetaan luontaistuotetta, joka poistaa pissavian niin kuin sitä ei olisikaan naiseuden kukkeassa maailmankaikkeudessa.

KarpaLact on tuotteen nimi.


Otan yhden karpalokapselin aamuin, toisen illoin ja nyt tätä uutta elämää ilman pissavikaa – ei enää itkua, kirvelyä ja hammastenkiristelyä – on kestänyt jo melkein puoli vuotta. Ei voi olla totta vaan kun on. Uusi ennätys! Mies lukee tuoteselostaan, nyökkää ja napsii itsekin intiimin ilopillerin suuhunsa. Elämä hymyilee. Ja me elämässä täydessä terässä.


Niin, kumpaanko koulukuntaan lukeudun? Molempi parempi. Puolensa ja puolensa.

saarikesää

Mikäs se siellä tukuttaa, se taitaa olla auto, autoautoauto, autoautoauto, se taitaa olla auto.

Nuori mies narraa kaloja juhannusaattona saaren rantakivellä, tuijottaa kohoa eikä ympärilleen vilkuile. Hieraisee silmiään, kun kuulee emonsa huudon: katso taaksesi, auto kyntää vettä. Älä jää auton alle!

Auton alle – saaressa, missä ei ole teitä! Tipinkeltainen Volvo on viritetty uusiokäyttöön; juhannusjuhlijat bongaavat 'veneensä' hytissä Kallaveden rantojen kokkoja. Hyvä idea kylmien keskikesän juhlien luvatussa maassa, missä märkäpuku on poikaa ja toppahaalarit tyttöä.

Niin muuttuu maailma saaressakin. Silloin kun olin lapsi, eivät autot kulkeneet vetten päällä; tosin haaveilin aaltojen harjalla keikkuvasta amfibioauto Dickistä. Miten kätevää olisi ajaa auto mantereen venepaikalta veteen, levittää siihen konstruoidut evät ja antaa laineiden laulaa ja kuljettaa kyytiläisiä nyytteineen kohti saaren rantaa.



Äitiii, taas se hirmu-uimari tulee, äitiii! Apuvaa!

Rantakivillä lokki kasvattaa lastaan eikä ollenkaan pidä siitä, että uin sen reviirillä.





Lokkiemo vahtii poikastaan männyn oksalla, kuulee sen avunhuudon ja syöksyy äidinvaistonsa ajamana kohti uimaria, joka yrittää vakuuttaa ihmisten ja enkelten kielellä olevansa vaaraton, ystävällismielinen luojan luoma olento. Mutta kun minä, reppana himouimari, en osaa lintujen kieltä, sanoma ei mene perille saati että vakuuttaisi. Kalalokki muuttuu yhä hurjemmaksi suojelusvaistoineen, kiertelee, kaartelee vesijuoksijaa ja heittää lopulta peräpäästään valkoiset mielenosoitusterveisensä veteen suoraan nenäni eteen. Viisas(ko) väistää: ei ole vaikea arvata, kumpi meistä kahdesta kömpii rannalle.



Seuraavana päivänä näytelmä toistuu; minua himpun verran jo epätoivostuttaa. Lokki hipaisee hiuksiani ja kiljuu kuin jalopeura.



Silti.

Uimahimoni ei hellitä.

Pitääkö minun uiskennella jatkossa pyöräilykypärä päässä ettei kalalokkiemo nokkase. Tepsisivätkö paplarit? Vai etsiäkö toinen uimapaikka? Lapsenkasvatus vie lokeilla aikaa parisen kuukautta. Hm.

Leben und leben lassen. Elää ja antaa toisen elää.



Kaikki aina järjestyy, väitetään. Aluksi teoriassa, tiedetään.


Kuinka väännän lintuemolle rautalangasta: en aio syödä suihini lokinpoikasta, en vahingoittaa untuvikkoa. Tahdon sille (ja itselleni myös sillä kernaasti polskuttelen edelleenkin mökkini rantavesissä viisi kertaa päivässä) silkkaa hyvää. Mikä neuvoksi jotta loppu hyvin kaikki hyvin?

PS
Kuvat saa suureksi klikkaamalla.

taimitarhassa

Liisalta ihan pihalla sain aivot, jotka ovat tuikitarpeen kun me, luonnonrakastajat, pähkäilemme, miten saamme hirvet pysymään poissa taimikosta, joka on tarkoitus istuttaa ensi viikolla saareen. Hirvet kävivät jo näyttäytymässä meille viime viikolla mökin edessä. Komeita eläimiä. Huudahdimme näyn edessä ensin silmät laajentuneita (kahvikuppi innosta täristen, aamujuoma läikkyen) ihastuksen voimasta ah, kunnes äänensävy tummeni ja suusta tuli huolekas voih, kun ajattelimme hirviä popsimassa suihunsa koivu- ja kuusivauvojamme, joita vaalimme kuin lapsiamme ikään.




kuva Kimmo Pälikkö


Etsimme ihanteellista ratkaisua niin ihmis-, eläin- kuin kasvikunnankin kannalta. Käännyimme huolinemme asiantuntija-aivojen puoleen. Saimme vinkin, jota kokeilemme:

"Kokeiltu ja toimiva keino on pistää n. 50 metrin välein voimakashajuinen deodoranttisaippua roikkumaan puunoksalle. Saippuan suojana toimii kertakäyttöinen muovimuki. Kaiverra mukin pohjaan pieni reikä. Sido puolikkaan saippuan ympärille narulenkki ja työnnä naru mukin reikään siten että saippua jää mukin sisälle. Systeemi vain roikkumaan n. 1,8 - 2 m korkeuteen puun oksaan. Halpa ja testatusti toimiva hirvikarkoite!"

Toinen konsti on sujauttaa rikkinäisten sukkahousujen sisään hiuksia, tehdä sykkyröistä palloja ja ripustaa risujen nokkaan. Kun ei tullut risulintuja, syntyy muunlaisia koristeita. Saaressa kaikki hyvin, ihmisillä ja eläimillä rauha maassa ja hyvä tahto kaikkialla. Sitä kohti suuntaamme mielemme ja kulkumme.

Kaikki aina järjestyy, olkoon mottonamme kun aivoja käytämme. Kyllä se siitä, sanoi maan päämieskin aikanaan, en muista missä yhteydessä, mutta irrotan sanonnan yhteyksistään. Luovassa aivotoiminassa voi muokata myös vanhoista aineksista uutta ja odottaa jännittyneenä, mitä tuleman pitää. Voi ottaa käyttöön myös helikopterimallin: pyrkii katsomaan ongelmaa kauempaa, kyllin ylhäältä, jolloin näkee laajemmin eikä juutu liiaksi tantereeseen saati että sinne uppoaa.

Uusia näkemisiä aukeaa. Näkemisiin!

mikä kaamosmasennuksen takana

Luin MediUutisista työpsykologi Aku Kopakkalan kolumnin valon merkityksestä psyykeen. Tuttua tarinaa, mutta uuttakin oli: kronobiologit näkevät depression paljolti vuorokausirytmin häiriönä. Onkohan masennus selitettävissä näin yksioikoisesti? Itse olen ymmärtänyt että taustalla ovat sekä traumatisoivat elämänkokemukset (hylkäämisineen, turvattomuuksineen) että aivojen toiminnalliset häiriöt.

Avioliiton ja lasten myötä olen itse joutunut kääntämään vuorokausirytmini toisenlaiseksi kuin mitä se luonnostaan olisi. Nuorena olisin voinut valvoa (lukien) läpi yöt ja nukkunut pitkälle aamuun. Mies on illantorkku ja aamunvirkku ja hän on kesyttänyt minut, illanvirkun ja aamuntorkun, samaan rytmiin. Kumma kyllä, lopulta se on onnistunut. Nukahdamme yhtä aikaa, heräämme samalla kellonlyömällä. Ehkä on hyvä elää ’herran nuhteessa’ ja jättää yökukkumiset kukkumatta?

Kun mietin elämääni, ymmärrän, että on ollut vaiheita, jolloin olisin tarvinnut apua, mutta en ole osannut sitä hakea.

MediUutiset tulee meille paperiversiona, ja minä, ei-lääkäri ja ei-psykologi, pääsen kurkistamaan lääketieteeseen, joka kiinnostaa aina koska sen tarkoitus on auttaa kärsivää ihmistä, sinua ja minua. Ilokseni huomaan, että tottahan MediUutiset netistäkin löytyy. Lehti on riippumaton ja antaa yleistietoutta siitä missä lääketieteessä tai psykologiassa mennään. Tämmöinen maallikkokin kuin minä kykenee lukemaan selko-lääketiedettä kakistelematta. Mutta purematta en niele. Pitää pitää tuumaustauko. Pureskelen tällä erää psykologin väitettä, että masennus johtuisi pääosin väärästä vuorokausirytmistä.

Omien ongelmieni taustalla ovat paitsi tietyt lapsuudenajan kärsimykset myös uniapnea, joka nyt on hoidossa. Ja elämä maistuu niin, että olen siihen aivan hullaantunut.

Jos masennuksen syyksi selitetään pitkälti vuorokausirytmin häiriöt, siitä (ja nukkumisesta tai unettomuudesta) voi syntyä uutta stressiä depressiopotilaille. Ehkä. -Monissa taudeissa on erilaisia taustatekijöitä, mutta myös useita mahdollisuuksia auttaa, toivon niin. Osatotuuksissa on ytyä.


Katkelma Aku Kopakkalan (Mehiläisen johtavan työpsykologin) kolumnista:

"- - - Kaamosmasentuneilla sisäinen kello jätättää, muilla masentuneilla se edistää. Useimmilla depressiota potevilla aamut ovat vaikeimpia ja olo helpottuu iltaa kohti. Yöllä olo olisi melko hyvä, jos ei pitäisi mennä nukkumaan. Moni ei ole mennytkään ja on kokenut masennuksen haihtuvan! Valitettavasti seuraava uni on palauttanut masennuksen.

Masentuneen ihmisen vuorokausirytmin muuttamisella on saatu hyviä tuloksia. Potilas herätetään normaalia aikaisemmin, esimerkiksi kello yhdeltä yöllä. Vaikutusta tuetaan aamuisella kirkasvalohoidolla. Vaikutukset ovat nopeita ja tehokkaita. Kronobiologit eli tutkijat, jotka selvittävät rytmien vaikutuksia luonnossa, näkevätkin depression paljolti vuorokausirytmin häiriönä.

Keinovalo on muuttanut ihmisten elämäntapoja. Valvominen jatkuu yöhön. Roikumme television tai ”koneen” ääressä pitempään kuin olimme aikoneet. Aikainen nukkumaanmeno ja herääminen pirteänä tuntuvat melkein seikkailulta.

Vuodenkierrossa valo on nyt kuitenkin selvästi voittanut."
(kuva: Reima Kangas)

minne isot lumpeet hävinneet

Terveisiä Kuopion luonnontieteellisestä museosta (kuvat yllä).

PS
Venepaikallamme mantereella oli viime kesänä väsynyt piisami (?), joka lopulta heitti henkensä heinikkoon. Ennen kuolemaansa se hakeutui pelotta luoksemme, kuin apua anelemaan.





Niin, onko 'hän' piisami?

Mimosalla on blogissaan hieno uutuuskategoria: mitäs tänään tuli opittua. Nappaan sen blogiini, koska mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän tiedän, miten vähän tiedän ja miten paljon haluan ihmetellä ja tietää. Moni asia, minkä jo lapsikin tietää, saattaa olla minulle uutta. En tiennyt piisameistakaan aiemmin oikeastaan mitään.

Luonto itsessään ei ole hyvä eikä paha. Luonto on. Luontoa ei voi moralisoida, ihmisen vääriä valintoja voi. Niin kai.