Ha- niin kuin haave

Joitakin haaveita kantaa läpi elämänsä, toiset liitävät horisontin taakse jälkeä jättämättä, koskaan palaamatta. Hetken lepattavat mieltä myllertämässä  mutta sitten haipuvat kauas pois.

Vaan vene ei minua jätä. Tämänkin kuvan olen ties kuinka monta kertaa tänne lykkinyt, ei siksi että itseäni esittelisin vaan siksi että savolaismallisen veneen haavettani kannan eikä se minua rauhaan jätä.

Onhan meillä, saareen paluumuuttajilla, vene; on kaksikin muttei lapsuudenaikaista savolaismallista. Ja  yksi venekarkulainen makoilee järven pohjassa ja rassaa etenkin mieheni mieltä.

Mutta minkäs teen, kun mieleeni nousee päivittäin pieni puinen soutuvene, jota saaren rantavesissä vetelin perässäni  leikki-ikäisenä  lukutaidottomana, elämykselle vastaanottavaisena. Naru oli tiukasti etusormen ympäri, jottei veneelle käynyt niin kuin vappuilmapallolle. Puinen pikkuvene keinui järven aalloilla kun sitä hitaasti ja hartaasti etusormea liikuttamalla ohjailin kuin kapteeni ikään.  Pienoisveneessä olivat airotkin sekä mela ja kokka korkea.

Mutta vuosikymmenten myötä sen kokka kääntyy minusta pois, ja pienoinen purteni lipuu lapsuuteni hämärään. En näe enää kirkkaasti. Entä jos näyn kadotan? Jonain päivänä unohdan?

Nyt ei riitä enää pelkkä muistelu. Vene kohisee, haaveena polttelee. Milloin alkaa pakkomielle? Joko, nyt, joko?

Saisinpa savolaismallisen leikkiveneeni takaisin. Makuuhuoneeseemme, seinähyllylle, sen astettaisin; airot somasti soutuvalmisuasentoon, kokka suunnistamaan kohti ikkunaa mistä Kallavesinäkymä aukeaa. Ja kun talvi-iltaisin silmäni ummistaisin, niin unta siitä näkisin ja kun päivänvalo herättäisi uuteen aamuun, ensimmäiseksi laulelisin sille Sua lähde kaunis katselen, likellä vettäsi. Mitä ihminen tarvitsee muuta kuin unelman ja tiedon siitä että unelman voi joskus toteuttaa.

Pienoisvenehaave ei ole minulla uusi. Kun asuin  vuosikymmeniä Helsingissä, kaukana Kallaveden rannoilta ja kun yhä kauemmaksi lapsuuteni siirtyi, muistin joka ilta ennen nukahtamista pientä venettäni ja saaren rantaa. Haaveellani on ikää enemmän kuin puoli vuosisataa.

Joko nyt, joko? On aika… Jo! vastaan itse itselleni. Silmäni kaipaavat nähdä.

Soitan veneveistämölle, sille samalle, josta viisikymmenluvun soutuveneemme isä saaren rannalle tilasi ja sai. Uuden sukupolven edustaja vastaa puhelimeen ja kun haaveeni hälle avaan, hän oivaltaa heti mistä on kyse ja sanoo ryhtyvänsä tuumaamaan. "Olennaista on, että lullii hyvin aallokossa", sanoo. Suhdeluku voisi olla 1:10 eli jos vene on ollut nelimetrinen, pienoismalli voisi olla nelikymmensenttinen. Ja hankaimistakin hän jo haasteli, pienistä airoista myös. Kuin tuutulaulua häntä kuuntelin ja huokailin.

Lupasi soitella vielä ennen joulua.

Minulle on tulossa venejoulu.

Ja kun kesä koittaa, nostan talvipesässäni pienoismallin syliini, matkustan saareen ja vedän leikkivenettä aitoa perässäni saaren rantavedessä kuin kauan sitten. Se on tarkka jäljennös oikeasta veneestä, jossa on kokka komea mihin tarttua, ja airot millä voi soudella. Leikisti. Sen minä  teen. Leikin aina.

Lastu keskituhdolla isosiskon kainalossa edestä katsoen oikealla.

*

Mikä on sinun haaveesi?

*

alkukirjaimet: HA-

jopas nyt jotakin

1957
Laivat osaavat huutaa. Niin ihmisetkin, etenkin sisarukset. Lapsuuden perheessämme oli kolme tyttöä ja sitten saapui maailmaan hännänhuippu, pikkuveli, joka puhumaan opittuaan havannoi tällä samaisella saarella,  minne nyt olen palannut, kuulemaansa ja näkemäänsä runoilemalla: "Laivat huutaa huu, tytöt huutaa huhuu." Horisontistakin laivan ääni kantautui pikkumiehen korvaan ja voimakkuudessa ylitti lähellä mekastavien siskojen huudot.

23.10.2011
Saarimökkimme sijaitsee syrjässä moottoriveneiden - saati laivojen - kulkureitiltä. Horisontissa näemme laivojen kulkevan Kuopiosta kohti Siilinjärveä, mutta koskaan ei iso laiva ole lipunut likeltä kotisaarta, kunnes pari päivää sitten tapahtui se mikä ihmistä ihmetyttää ja kertomisen tarpeen ylittää:  eka kerta!

Mies tulla touhottaa tupaan (missä ihastelen elämäni ensimmäistä maa-artisokkasaalistamme, mietin mitä mukuloista tekisin); huutaa, tule, tule, rantavedessä on sellainen mitä et ole koskaan ennen täällä nähnyt. Ota äkkiä kamera mukaan.

Minähän juoksen, sen minkä lapsuuden muistista kintuistani kykenen, ja näen - Telepaatin! Se lipuu lähelle venepaikkaamme, laskee sivulla roikkuvat veneensä vesille ja viipyy lahdenpohjukassa pitkään.

Naapurimme vastarannalta soutelee vakoilemaan Telepaatin puuhia ja kertoo   meille tekstiviestillä, että jotain kaapelia veteen lasketaan. Mies tästä innostuu: jospa löytäisivät samalla Suvi-veneen, joka yhä jossain veden pohjassa makoilee. Ei tuonut viimekään kesä ratkaisua kadonneen veneen arvoitukseen. Mutta nyt ymmärrän, miksi mies oli niin innokas uistelija… Luulin, että kuhien perään on, mutta oikea vastaus on sekä kuha että vene. Kahden kärpäsen sananlasku on voimissaan.  - Lähdemme tänään taas saareen. Jospa sinne ovat sytyttäneet adventin valot :).

kell onni on, se onnen näyttäköön

Anna on muuttanut saareen. Hän tietää mitä tarkoittaa onni. Se on saari.

Eräänä kauniina keväisenä päivänä hän aikoo kävellä saaren poikki ja halki. Pitkin ja poikin. Hänellä on tuohinen reppu, jonne hän pakkaa ruisleipää jonka siivut hän  on sivellyt voikullalla; kyytipojaksi maitoa ja jälkiruuaksi kaksi omenaa: toisen itselle, toisen Tapanille.

- Tekee mieleni kertoa onneni muillekin, Anna virkkaa saaren korkeilla kallioilla, joilta avautuu vesinäkymä joka suuntaan. Lapsena hän makoili samoilla kallioilla, luki kirjoja ja valmistautui ottamaan vastaan elämää. Nyt hän on vanha. Kirjan kannet ovat kiinni. Sivut ovat täyttyneet elämästä.

Hän katsoo ulapalle. Vesi ottaa vastaan auringon, säteet muuttuvat aalloilla timanteiksi ja lähettävät  jalokivet  lyhdyksi kulkijoilleen. Silmäterät täyttyvät onnesta.
- Niin, mutta muistatko, ettei kaikilla ole saarta, ei onnea, hän kysyy itseltään.
- Muistan, muistan ja siksi olen hiljaa.

- Mutta jos jonkun toisen onni onkin kaupungin ydinkeskusta? Saathan sinä toki oman onnesi kertoa; ei se ole keneltäkään pois, sanoo Tapani jolla on taito lukea Annan ajatuksia.

Mies tekee niin kuin pitkän yhteiselon  aikana tehnyt on: suukon suikkaisee Annan huulille jotka vastaanottavaiset ovat.  Annalle tulee ilon ja onnen sekaan tunne: voiko suukostakaan kertoa ääneen, sillä kaikilla ei suukottelijaa ole ja jos suukon paljastaa, saattaa käydä niin että suukottomolle tulee paha mieli.

 Niin paljon vaiettua onnea on vakan alla.

Annan vapauttaa Tapani joka sanoo:
- Vertailu on lyhin tie helvettiin. Ei koskaan kannata vertailla omaa oloa muihin. Viisainta on vertailla itseään itseensä.  -Jonkun onni on yksinolo, toisen onni on kaksinolo, kolmannen onni on kaupungin vilinä, neljännen onni saaren hiljaisuus. Niin. Vertailu on lyhin tie helvettiin, vertailemattomuus pisin tie paratiisiin.

He seisovat korkeilla kallioilla ja näkevät, miten vihurituuli nostattaa ristiaallokon. He kääntävät katseensa ylös, sinne missä tuuli vaihtaa suuntaa.

Kun he käyskentelevät kohti rantaa, he huomaavat polun varrella voikukan ja perhosen.





Pian he seisovat laiturillla ja katsovat kauas järven selälle. Järven pinnan rypyt ovat oienneet.  On tyyntä taas.

 

He istahtavat laiturin penkille ja antavat vauhtia silmilleen jotka tavoittelevat horisonttia. Maa, taivas ja vesi yhtyvät.

 

Silloinkin kun he sulkevat silmänsä, he näkevät missä onni pesii.

terveisiä saaresta

Hiljaisuus kaipaa selityksen. 

Kun jäät lähtivät Kallavedestä,  mies ja  vaimo kumosivat veneensä, silittivät sen suosiolliseksi: pesivät, harjasivat ja kuivasivat tuhdon, kokan ja pohjan ottamaan vastaan heidän kaipuunsa joka tauon aikana oli kasvanut pakahduttavaksi.

He upottivat airot vapaaseen veteen ja soutivat, soutivat parisoutuna niin, että vesi kuohui ja niin he karauttivat hitaan veneensä pikavauhdilla saaren rantaan ja kun sinne olivat  päässeet, eivät hennoneet lähteä pois - paitsi tänään  kun Savon Voima ilmoitti että huomisaamuna on sähkökatko alkaen kello viisi. Niin heidän oli tultava kaupunkiin, sillä vaimo käyttää hengityslaitetta ja se tarvitsee - ylipaineen aikaansaadakseen - sähköä. 


Saaressa he ovat vaalineet koivuntaimia jotka alkavat olla heitä pitempiä, he kalastavat joka ikinen päivä ja ovat saaneet katiskoilla ja verkoilla kuhaa, ahventa, haukea ja lahnaa ja valmistaneet patakukkoja ja haukipyöryköitä ja kehuneet toinen toisensa suunmyötäiseen liitoon ja hiljentyneet katsomaan sateenkaarta sillä se tahtoi kertoa mikä elämässä on tärkeintä: löytää aarre.  

 

Yöllä kello neljä he heräävät saunamökissään pulputukseen joka ei ota laantuakseen vaan päinvastoin: mitä pidemmälle aamu etenee sitä kiihkeämmin eläin ääntelee. Vaimo avaa mökin oven ja näkee teerikukon tanssivan lipputangon (jonka sydämenmuotoiseen betonijalkaan on kaiverrettu miehen ja vaimon nimi) ympärillä ja aikansa siinä tarkoituksiaan esitettyään lintu lähtee keekoilemaan kohti rantaa. 

Ensi yön mies ja vaimo nukkuvat kaupungissa ja saavat uinua yli maagisen kello neljän. -Naapuri vastarannalla kertoi, että teeret olivat pitäneet soidinmenojaan järven jäällä, ja kun jäät sulivat ykskaks, linnut tulivat saareen ja se mikä jäi kesken, jatkuu siellä.

Teerikukko toimessaan aamulla kello neljä. Kuva ei ole hääppöinen (ja maisemakin siltä kohdin risureppana);  kuvaaja oli kovin uninen. 

Kun teerikukko huomasi tulevansa kuvatuksi, se lennähti männyn latvaan poseeraamaan. Hyvää aamuyötä, sanoi sille mökin vaimo joka läksi etsimään kadonnutta untaan.  Luonto herätti.  Nyt nukutti.

Luonnollista kevätkesää :)

soutamista ja huopaamista ja soutamista...

Blogini nimi on muuttunut. Lastu se on. Sana on vapaa, aiheet milloin mitäkin.

'Saaren taigaa' en ole hylännyt, kuinka voisinkaan juuriani ja siipiäni katkoa, mutta kun saaressa  ei netti toimi niin kesä meni ilman blogipäivityksiä. Mietin jo kesäkuumalla, että blogin nimi olisi tarpeen vaihtaa. Päivittelin kyllä  mielessäni luonnon kauneutta ja elämän suloisuutta mutta hurmioni jakoivat vain soutavat pilvet aurinkotaivaalla ja rantakiviin loiskuvat kuumat aallot. Ja armaani.

Nyt olemme paketoineet kesäsaaren: vene on käännetty nurinnarin, pihakalusteet viety nokkakärryllä varastoon, kalakattila nuoltu puhtaaksi, verkot laskostettu pinoksi komeroon - kuin kelpo  emäntä  lakanansa -, katiska kuljetettu suojaan etteivät metsän ja rantojen eläimet eksy rautalankalabyrinttiin. Mutta kun jää tulee ja teräspeitto kantaa, hiihdämme saareen ja vietämme siellä päiviä ja öitä. Takkatuli tuo lämmön ja sanoja ei tarvita. Suurin suru on sanaton, sanotaan. Suurin ilo myös, huomaan.

Pari viikkoa sitten sanoin miehelleni. "Soppiiko sinulle, että mään viikonlopuks yksin suareen. Kuu kasvaa ja tunnen miten suari kuhtuu minua luokseen. Luonnon sylissä löyvvän iäriviivaen. On elämäntarinan kirjoitusläksyjä rästissä ja tahon olla ypöyksin kirjoittamassa." Hän joka minut yli neljänkymmenen vuoden ajalta tuntee, tyhjentää vedet veneestä, antaa venepaikalla mantereen puolella pusun  ja kysyy, milloin voi tulla hakemaan kotiin.

"Ylihuomenna, rakas."

Tartun airoihin ja soudan.

Sinä iltana kuuntelen pimeässä Sävel on vapaa -konserttimusiikin toivekonsertin. Ei, ei sitä voi kuunteluksi sanoa, sillä kyyneleiden lähde on sanojen tuolta puolen. Duurit ja mollit risteilevät samalla kun elävä tuli heittää valoja ja varjoja hirsiseinään.



Tulee ilta, tulee yö, aamu ja päivä ja niiden jälkeen jälleen ilta ja yö ja aamu. Soudan taas.

***

Mies on venepaikalla vastassa.
- Oliko hyvä sinun siellä? Yksin.
- Oli. Ja on nyt täällä. Kaksin.

Villalapaseni kohtaavat hänen nahkarukkasensa. Käymme yhdessä eteenpäin. Vilkaisemme saareen. Me tulemme taas.

kirkas ja napakka

saaressa 26.9.2010

Valokuvatorstain haasteesta nappaan sanat kirkas ja napakka. Eilinen saaripäivä antoi uuden elämyksen: katiskaamme oli möngertänyt rapu. Pitihän se napata ahventen joukosta mukaan rannalle ja kuvata, mutta keittää en hennonut vaan päästin veteen vapauteen. Siinä minun rapujuhlani. Mutta lapsena popsin elokuussa rapuja kuin leipää. Vihreät kruunutillit ja punaiset ravunsakset - huomaan että sylkirauhaseni toimivat kuin muistan maut ja näyt tuon samaisen saaren lapsuudenmökissä. Tuvan pöytä oli punainen - ja penkki; kiilsivät värikylläisinä kuin keitetyn ravun kilpi.

Mikä lie hentomielisyys eilen iski kun hyvästelin elävän ravun ja annoin sen mennä veden alla pohjahiekassa menojaan. Rapukattilan käänsin nurinperin ja työnsin kaapin perimmäiseen nurkkaan ja suljin oven.

Lapsena pelkäsimme että rapu tarttuu uimavarpaisiimme mutta uimme silti. Vanhana en pelkää sitä.   Ja uin. Taivas on sähäkkä viikonloppu. Juu, oli se. Tämmöisenään, minulle.

En ole kirjoittanut aikoihin muuta kuin piirrellyt veteen viivoja. Olen istunut rannalla ja antanut silmien kostua kiitollisuudesta. Vesi on mieleni rauhan syvin lähde.

Kunnes kuumien päivien keskelle saapuu hetki jolloin kolme miestä veneessä rantautuvat saareen. He ovat vakavia. Yhden miehen isä, taitava kuhauistelija, ei ollut tullut yökuhastelultaan kotiin. Vene oli kumollaan lähellä saarta, takki löytyi kellumassa vedessä - tyhjänä.

He kysyvät meiltä, olimmeko kuulleet edellisiltana järveltä avunhuutoja. Mies ja minä olimme istuneet puoleen yöhön asti mökin kuistilla ja pelanneet sanapeliä. Yö oli tyyni, helteinen, unenomainen. Välillä kesken sanasolmujen jäimme ihastellen katsomaan, kuinka uistelijan vene lipui vedessä rantoja pitkin hiljaa kuin aave. Mutta se ei ollut haamu, vaan kalastajan elämä, niin hyvä - aattelimme vailla sanoja.

Hukkunutta on nyt etsitty kolme viikkoa. Ensin paikalle saapui pelastusvene sukeltajineen saaren edessä olevaa syvännettä tutkimaan ja samaan aikaan taivaalla kaarteli pienkone: jospa mies on saanut sairauskohtauksen ja tuupertunut jonnekin kohtaa saaren rantaa. Vedimme saappaat jalkaan ja kiersimme rantapolkuja mekin.

Nyt saaren kehää on kiertänyt taukoamatta viikkokausia kumivene, minkä kokassa seisoo ruumiskoira. Jos ruumiskoira haistaa veden alta hukkuneen, se haukkuu.

Se on hiljaa. Järvellä ja rannoilla kaikki ovat hiljaa. Poissa ovat kalastajat - uistelijat, verkkopyytäjät -, poissa uimarit. Odotamme milloin koira avaa suunsa ja kertoo.

Vesi kätkee yhä kuolleen. Suru on pinnalla. Ruumis nousee yleensä kahdessa viikossa suolistokaasujen vuoksi pintaan, mutta vedet ovat laajat ja syvät.

Vainajalla on yhteyksiä vastarannan taloon, mistä lapsena haimme joka ilta maidon: vastalypsettyä kuohujuomaa joimme jotta varttuisimme. Vettä pitkin soutelin siskojeni kanssa ilta illan jälkeen maitotaloon elämän evästä hakemaan. Kun upottaa airot veteen, pääsee eteenpäin. Aallot nousevat ylös, laskevat alas ja jälleen nousevat ylös. Tartun taas airoihin ja soudan.

Sukelluksia

Hmm, olen ollut teillä tietymättömillä – tai paremmin sanottuna tietoisesti siellä missä mielen- ja luonnonrauha asustaa – pitemmän tovin kuin alun perin aikomus oli, mutta minkäs 'pieni ihminen'  (hm, hm, taas hmhmhmmyttelen) saaren vetovoimalle voi. Kun olisi pitänyt palata mantereelle, jalka liimautui saaren rantaan niin lujasti, että vaikka sitä kuinka komensin: nouse, nouse, astu veneeseen, ei töppönen liikahtanutkaan vaan totteli toista ääntä, sielun pohjalta nousevaa ikiaikaista halua heittäytyä saarivietin valtaan. 

Vene irtaantuu rannasta, mies huikkaa: tule, tule jo. Airo sukeltaa veden pinnan alle ja saa aikaan pyörteen: veden hymykuopan. "Unohdan" kahlaamisen taidon. Syöksyn päistikkaa veteen, uin veneen  luo, tartun sen kokkaan kaksin käsin ja nauran niin kuin luonto nauraa voi kun se kohtaa rakastajansa. Pyörähdän veneeseen ja istuudun soutajan paikalle. Mies siirtyy pää kuhisten kysymysmerkkejä perätuhdolle. Käännän kokan takaisin saarta päin ja soudan ainoaan oikeaan suuntaan. 

Saaressa täytyn taivaalla, maalla ja vedellä: luonnosta, jota rakastan ja miehestä jota rakastan. Hän vuoroin pudistelee päätään, vuoroin nyökkäilee, sillä hän ymmärtää minua silloinkin kun ei ymmärrä. Kevätkesä 2010 on vain kerran elämässämme. Muuttotavarat eivät minnekään karkaa.

Vedän veneen hiekkarannalle ja opettelen laulamaan kuin peippo, töräyttämään torvea kuin joutsen, sukeltamaan kuin silkkiuikku, hoivaamaan koivuntaimia kuin lapseensa hurahtanut, rakastunut äiti. Tuulessa heijaava vastapuhjennut koivunlehti kohtaa katseeni, kunnioitukseni ja ihailuni. Käki kukahtelee.

Istuudun rannalle ja otan kuvan maisemasta jota olen kaivannut siitä lähtien kun yhdentoista vanhana tämän saaren rannan jouduin jättämään. Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää tuleman, sanotaan hautajaisissa. Muutan sanonnan elämäksi: saaresta sinä olet tullut ja saareen pitää sinun palaaman. 

En tiedä kuinka kauan olen istunut rannalla sillä kelloni viisarit ovat auringon säteessä ja kuun hopeassa. Muuta ajankulun mittaria  en tarvitse. Haukotellen hivuttaudun rantapolkua pitkin mökkiin, missä  räsymatto ottaa ystävällisesti vastaan lämpimät paljaat varpaat ja mies onnellisen vaimonsa  kaulalle kietoutuvat käsivarret, nirvanan. 

Käynnistän hengityslaitteen. Uniturboni pitää kurkkuni auki jotta ilma pääsee esteettä kuljettamaan happea keuhkoihin ja verisuonistoon. Yö lataa saaren 'tyttöä' tunti tunnilta uuteen aamuun... Äkkiä luonnonrauhan rikkoo  huuto joka lähtee suustani. Kiskaisen unilaitteen kasvomaskin naamaltani, istun sängyssä ja kaivan korvaani, mikä, mikä, mikä siellä on. Äh, tämä:

Voimasana-prkl jota säästeliäästi - mutta kun tarvis on - säälittä käytän, on nyt tarpeen.  Luokittelen tietyt sanat atavistisiksi selkäydinsanoiksi. Kukaan ei määritelmääni ymmärrä mutta minulle riittää että itse tiedän mitä ne ovat.  Kaivan tuon selkäydinsanan avulla  esiin  luonnonrakkauteni ja rohkeuteni rippeet. Houkuttelen tukkimiehen täin pyyhkeeseen, annan sille peruutuskäskyn ja kannan nyyttini mökin tuvan poikki ovelle. Tämä olento ei ole mikään lepatteleva perhonen vaan paikallaan pysyvä jössikkä: se suostuu muitta mutkitta päätökseeni palauttaa luontoon kuuluva luontoon. Onko ihminen ja ihmisen korva osa luontoa, se kysyy ja vastaan sille: rajansa kaikella. Se tyytyy rajakeppeihini ja köpöttelee pihapolkua pitkin mökistä poispäin ties minne.

Linnut jatkavat liverryksiään, nouseva aamu värittää taivasta kohti hellepäivää, ja minä, pieni ihminen, laitan unilaitteen jälleen surraamaan. Tartun miehen käteen - hän ei havahtunut aamuyön touhuihini lainkaan: sormuksemme helähtävät kuin tiu'ut osuessaan toisiaan vasten ja sormemme puristuvat turvaisasti yhteen.

* * * 

Palaamme saarelta muuttopuuhiin kaupunkiin ja kurkistan nettiin. Tytär on kohdannut Australian kotinsa parvekkeella ihmehiipparin joka käy syömässä hänen persiljansa. Kännykkäkamerallaan hän tavoitti kaverin itse teossa. -Olen oppinut luonnosta taas paljon. Tiedän, että tukkimiehen täi voi yöllä kömpiä korvaan ja että possumit rakastavat persiljaa. Odotan jännittyneenä, mitä ihmeitä luonto seuraavaksi tarjoaa. 

Pakinaperjantai: Sukelluksissa

kaikki aina järjestyy

Hän istuu rantakalliolla ja katselee lintujen kaartelua minuutteja yksi vai tunteja kaksi (viisariton ei sitä  tiedä koska kesä ei kelloa siedä) - ja tulee aina vain haikeammaksi: eikö kahdella jalalla kulkeva opi koskaan lentämään linnun lailla.  Käsivarret kurottuvat siiviksi länteen ja itään, mutta eivät nosta häntä ilmaan, vaikka tuulimyllyn lailla niitä silmät sikkurassa räpytteleepyörittelee.

Kunnes hän keksii:

vesi on vastaus kodin etsintään

Marja-Liisa Vartio:

”Hänet valtaa levottomuus, hän hätääntyy, ei ymmärrä, miten hänen laitansa oikein on, koska sielu, tuo sinänsä hankala seuralaisemme, ei tunnu tyytyvän enää mihinkään, vaan nousee kapinaan, käyttäytyy äkkiä kuin taaksejääneinä varhaisnuoruuden vuosinaan. Mutta tämä on tavallista; ihminen on vain saapunut elämänsä siihen kohtaan, jossa sielua odottaa toinen nuoruus, tai pikemminkin toinen lapsuus. Hänen on järjestettävä nyt itsensä uudelleen, hankittava uudet henkiset voimavarat jatkaakseen matkaansa eteenpäin. Mutta tämä toinen nuoruus on viisaampi kuin edellinen. Ihminen on oppinut jo ainakin erään asian: auta itse itseäsi. Hän ei lähde kuten kerran muuttamaan maailmaa mieleisekseen. – – Hän katsoo vain itseensä, tutkii itseään, katsoo taakseen nähdäkseen, löytyisikö sieltä, matkan lähtökohdasta ja tien varsilta jotain, mikä ehkä välillä unohtui, mitä ei ymmärtänyt, jotain minkä voisi noutaa avukseen, millä hävittää ja korvata uhkaavan tyhjyyden tunnun. Ja tyypillistä on, että ihminen tällöin palaa juuri ensimmäisiin elämyksiin ja kokemuksiin, siihen maailmaan, jossa hän uskoo olleensa ehdoton ja kokonainen: lapsuutensa maailmaan. Ihminen katsoo lapsuuteensa ja tuntee salaista, syvää onnea ja ehdotonta ihastusta maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan ja muistot purjehtivat kohti, tulevat juhlallisesti kuin valkeat laivat hämyiseltä ulapalta.”

Istun lapsuuden saaren rantahiekalla kuten kauan sitten viisikymmenluvulla. Aurinko laski, aurinko nousi, silloin kun olin lapsi; aurinko laskee, aurinko nousee, nyt kun olen vanha.

Kun jää on poissa ja vesi vapaa, tulemme, mies ja minä, asumaan puoli vuotta saaressa. Ja kun syyspuhuri käskee: lähtekäähän jo ennen kelirikkoa mantereelle, tottelemme ja astumme luonnon kiertokulkuun, istuudumme soutuveneeseemme ja soutelemme mannerta kohti.

kotisatama

Kuopion sataman kerrostalon kotiin rantaudumme talvikuukausiksi. Vaikka emme näihin suunnitteluvaiheessa oleviin rantataloihin pesäämme teekään, niin lähelle kuitenkin. -Muutamme vaiheittain Kuopioon. Kesäkuussa pääsemme aloittamaan. Näemme tulevasta kaupunkikodista veden ja jään, taivaan ja tähdet.  Tunnemme miten sydämemme sykkivät. Se ei ole kipua, se on iloa.

Tuleva kattaus:

Vanhenemme emmekä enää laskettele mäkiä, mutta tasainen jää kutsuu. On kevättalven aamu. Aurinko ei hellitä päivänsäteiden lähetystehtävänsä, ennen kuin vastaamme paisteelle kyllä, ja niin puristamme suksemme kainaloon  ja suunnistamme Kallaveden jäälle pipon tupsut keikkuen ja polovet lonksuen. Sivakoimme Iivarinsalon saareen, missä laavun penkki on muotoiltu takapuolelle mukavaksi. Repun nyörit ovat lujat mutta periksi antavat. Kaivan karjalanpiirakat munavoilla sivellyt eväslaatikosta. Nautimme.

Pilkkimällä noukimme jään alta tulituoreet pakkaskylmät ahvenet. Kotona teen sinteistä patakukon - ennen neitseellistä kalakukkoa, sillä helpommasta päästä paluumuuttokin on aloitettava. Olen kaiken ikäni ja männä vuonna (tahti vain kiihtyy) joka päivä kehua retostanut, kuinka kalakukon omin käsin pyöräytän. Tähän mennessä on jäänyt puheeksi.

Kesällä, silloin kun emme ole saaressa, pyöräilemme kerrostalon kolostamme  kaupungin venepaikalle, missä nököttää uskollisesti ja kiinni köytettynä soutuveneemme, kakkosemme. Keikautamme pyörämme veneeseen ja niin on amfibioveneauto tai sinne päin (eli savolaismallinen soutuvene)  valmis kuljettamaan kahta ihmistä sinitaivaan alla kohti lähisaarten rantautumispaikkoja ja leiritulia. Ja jos mieli vie ja tuuli on myötä, soudamme myös Saaristokaupunkiin, missä voimme pyöräillä ja katsastaa asuntomessualueen ihmeet.  Tai kuulemme saaren taigan kutsun ja putputamme kaupunkikodista saarikotiin. Ja takaisin: saarikodista kaupunkikotiin. Mennen tullen.

Lapsuuden vettä ja venettä en ole elämäni missään vaiheessa hylännyt. Ne ovat olleet mielessä aina. Ja nyt tartun airoihin ja melaan  kuin silloin ennen.

                                                                                                             1954

Kiitos, äiti ja isä, kun istutitte saari- ja soutelurakkauden siemenen sieluuni.  Se teki sinne pesän ja huuteli kutsuhuutojaan läpi elämäni vuosien siksi kunnes vastasin: minä palaan.

                                                                                        1954

Sinä äiti poisnukkunut, sinä isä poisnukkunut, sinä Saaren taiga, sinä Kuopio, sinä vene. Tutustun uudestaan. Tunnistan ja tunnen. Vesi, elämäksi on: yhdistää ihmiset, paikat ja ajan – ja uudistaa ajatukset. Kutoo menneet, nykyisyyden ja tulevat kimpuksi jota käyn ihmettelemään. En tiedä vielä mitä tulen kokemaan ja näkemään.

loppu

Sanottiin että se tulee tiistaina kello kuusitoista Suomen aikaa. Elettiin vuotta 1956.

Tuo ennustettu kesäpäivä oli helteinen ja kaunis. Aurinko ilkkui kirkkaana taivaan sinessä. Kello oli viittä vaille h-hetki. Me olimme saaressa, äiti kolmen tyttönsä kanssa sekä pikkuveli aivan pieni vielä. Isä ei ollut vielä palannut kaupungista töistään, ei hyrissyt moottorivene jolloin tiesimme: tulossa on ruokaa ja turvaa. Isä. Keskenämme meidän piti ottaa vastaan se mikä luvattu oli: maailmanloppu. Lehdessäkin siitä kirjoitettiin.  - Minä aenae oun huussissa, ku mulimanloppu tulloo, sanoi sisko, johon minä: - No minä otan sinusta kuvan, ku oot huussissa istunnolla. Sittenpä immeiset näkköö, miten meijjän suaressa olj tilanne ku mualimanloppu tulj. - Hölömö, ei kuvvoo jiä jälelle, jos mualima loppuu. Kaekk' männöö mänöjään. Missää ei ou mittää. Et oo olemassa itekkää.

Otin kuvan laatikkokameralla kuitenkin. Tasan kello neljä iltapäivällä. Ei minua, kymmenvuotiasta, pelottanut niin kuin siskoa, kahdentoista vanhaa. Ja kova oli haluni ikuistaa elämää, tuli mitä tuli tai olkoon tulematta.  

Ei tullut maailmanloppu joten kuva maailmanlopusta on nyt tässä. Tai siis ei ole. Tai oikeastaan on. Ei kun...

missä vene missä

Operaatio kadonnutta Suvi-venettä etsimässä on kestänyt koko pitkän kesän.

Kun kaikuluotain antoi kesän alussa tulokseksi vesiperän – ja kun luotain on halpaversio eikä näyttänyt eikä tule näyttämään kaikkia järvenpohjan saloja –, siirryimme järeämpiin aseisiin ja tartuimme sekä teleskooppionkeen että naaraan. Siinä missä muut leppeinä kesäiltoina uistelivat ja pyydystivät kaloja, me himoitsimme uponnutta Suvi-venettä jonka ympärille viime marraskuussa jäät takertuivat (kuin iilimadot sääreen ennen vanhaan). Kallaveden pinta nousi hyisen marraskuun alkuhuuman uhmassa viikon aikana niin että ensijää repeytyi ja suli ennen päätöstään pysyä järven kantena talven 2009. Suvin ympärille kietoutunut jäälohkare tempasi veneen saaren rannasta järven selälle ja hukutti sen. Sinne meni koko komistus ja ihastus. Niin, sinne mutta minne. Kysymys ei anna rauhaa ennen kuin saamme vastauksen.

On kesäilta mitä ihanin, aurinko päättämässä päiväänsä siltä maapallon leveys- ja pituussuunnalta missä saareni sijaitsee ja minä huokaisua vaille valmis myöntämään: tämän suuremmaksi ei ihmisen onni voi nousta. Mutta mies tietää mitä vailla olemme, kadottamaamme aarretta, venettämme joka oli käytettynä ostettu: vanha ja kulunut mutta niin uskollinen ja tarpeellinen. Sitä ajatellessa tunteet nousevat pintaan.

Selvänäkijöitä emme ole, mutta sitkeitä kuin pienet peijoonit kun saamme kaipuun vaihteen päälle. Iltaan rantautuu kihisevää jännitystä: jälleen pakkaamme veneeseen naaran sekä teleskooppiongen. Katse pois auringonlaskusta; se saa jäädä etsintäpartion taustatapetiksi. Nyt on etusijalla tekemisen meininki, ties kuinka monetta kertaa tänä kesänä.

Annan kakkosveneemme liukua hiljalleen pitkin Kallaveden auvoista pintaa, jota mies tökkii pitkänpitkällä ongellaan jolle tulee mittaa metri jos toinenkin. Hiljaista on veden alla, kovin vaitonaista ja esteetöntä. Hän vaihtaa tutkimusvälinettään, tarttuu naaraan ja keskittynyt ilme toiveikkailla kasvoillaan kuuntelee koko ruumiillaan, tarttuuko Suvi koukkuun. Nyt nappaa, hän kähisee; korvani eivät sitä kuule, mutta saan sanoista selvää huulia lukemalla. Suu on viivaksi tihentynyt, ohimon suonet pulleiksi paisunut kun hän yrittää nostaa neljän metrin syvyydestä saalista jota on kaivannut enemmän kuin lukemattomia kuhia ja ahvenia joita Ahti on meille kesän mittaan luovuttanut.

– Ei, ei nouse, ei, ei; soudas uudelleen samaan paikkaan, hihkaisee ja etsii kiihkeästi silmillään koordinaattia rantakivistä jotta paikallistaisimme osuman uudelleen – kaikuluotain kun jäi rannalle.

Soudanhuopaan, huopaansoudan taitavasti (vaikka itse kehunkin) ja taas hän saa pohjakosketuksen ”otuksesta”, yrittää nostaa (synnytys tulee mieleeni, niin väkevä on ponnistus saada pinnan päälle näkösälle pohjaan piiloutunut), mutta ei, naara lipsahtaa tyhjin toimin sivuun ja Kallavesi myy ei-oota.

Hän nostaa katseensa silmiini, kohottaa otsaryppynsä laineille ja laskee ne alas; pitkistä yhteisistä vuosista tiedän kirkastuksen hetken olevan tulossa:

– Ei, ei se ole vene, ei se ole uppotukki, ei kai me vaan tökitä sitä, onkohan se...:



Vuonna 2007 yritimme tulla saareen. Kannoimme juuri ostamamme Suvi-veneen metsikön halki venepaikalle ja laskimme sen vesille, kunnes huomasimme että rantaviivaa kiemurteli putkisto jonka läpi ei ollut meneminen ja saareen rantautuminen siltä erää jäi.


Kuopion Vesi oli varastoinut vesiputken saaren edustalle; harjulta tuleva vesi on puhdasta ja hyvää ja liki 20 kilometrin pituinen putki tuo kuopiolaisille vettä silmiemme edestä (tai jos pohjaan näkisimme ja vesiputken bongaisimme). Oletimme että putki oli laskettu saaren toiselle puolelle mutta luulo ei ole tiedon väärti. Soitin heti maanantaina kysyäkseni asiaa.

– Kyllähän se suaren eistä kulukoo.
– Voe mahoton, mitäs nyt kun olemme sitä kopeloineet. Meiltä niät on vene hävvyyksissä.

No siitähän juttua piisasi ja kun olin saanut kerrotuksi sekä kadonneen veneen tarinan että tunnustaa syntini, virkailija pysytteli samalla sekä että –linjalla: hän sekä lohdutti että opasti:

– No tokkopa se putki yhestä ja kahesta kopeloeinnista pahastuu, mutta koeta kuitennii olla naaromata enempi just siitä kohasta, kulukoohan siinä sentää kaekkien kuopiolaisten vesj.

Lupasin juhlallisesti. Hän kehotti laskemaan verkotkin toiseen paikkaan. Ei verkko putkea kykene nielemään, mutta putki saattaa kahmaista verkon.

Nyt ei naarata ennee. Sieltä kohin. Mutta veneen etsintä jatkuu tahdonvoimalla jonka nimi on suomalainen sisu.

Lastaan seuraavalle etsimiskerralle ohjenuoraksi sananlaskuja, joiden tahdissa soutelemme, vesiputkea välttelemme.

Vara on viisautta eikä vahingon enne. Oppia ikä kaikki. Vaivainen kaikki kokee, kokenut kaikki tietää.

Savossa on kaikenlaisia riskitekijöitä.

piirros: Jukka Lemmetty

kuin silloin ennen

Istun uudessa mökissäni saaressa ja katson makuualkovin ikkunasta. Näen naapuritontilla lapsuuden huvilan jonka isä rakennutti viisikymmenluvulla ja joka on myyty ajat sitten pois. Olenko lapsuuteni naapuri nyt? Johtaako lapsuudenmaisemaan yhä napanuora joka tulee katkaista vai pitää mukanaan? Joustaa, joustaa, vaan ei katkea koskaan?

Huvila oli lentokoneen muotoinen. Taas yksi isän ideoista. Saaren yli lensivät ja lentävät yhä lentokoneet Kuopio–Joensuun reitillä, tänään myös Karjalan lennoston hornetit, joiden melu rikkoo välillä meluvallin jolloin tiedän etten sittenkään kuuroutunut kokonaan vaikka kuulo heikkeni iän myötä vuosi vuodelta vaiheeseen että sain kuulolaitteen ja kuulen terävästi lokin kiljunnan ja joutsenen torvisoiton kun sillä on asiaa jonka sisältöä en tiedä mutta aavistan. Lentokoneiden mylvinnän ottavat korvani aistinsolut vastaan nikotellen ja heiluvat kuin heinät myrskyssä.

Niin, kun isä näki lentokoneen varjon osuvan kaukaa yläilmoista vielä rakentamattomalle saaritontilleen, hän keksi kuinka hauskaa olisi jos taivaallisen koneen varjo yhtyisi maalliseen huvilaan, hipaisisi sen siipiä, ottaisi omakseen etuosan ja saisimme kurkistaa lentokoneen muotoisen huvilan ikkunoista metsän sahalaitaa, taivasta ja vettä, niitä joista elämä ja sen haaveet on tehty. Niinpä hän piirsi valkoiselle paperille lentokoneen muotoisen talon, jonka oikeassa siivessä nukkuvat hän ja äitimme, ja vasemmassa siivessä ”lentokoneen” keittiössä kokkailee kotiapulainen, kun taas siipien välissä nukumme me kolme tyttöä kunnes joukkoomme tulee pikkuveli kultapoju. Eturuuman keskushermostossa – huvilan etuosassa – sijaitsee olohuone rottinkihuonekaluineen, viininpunaisia kaappeineen, ruokapöytineen ja penkkeineen. Ja takassa roihuaa tuli.

Niin myös tapahtui.

Mutta kun lentokonehuvila oli pystytetty harkoille ja saaren pohja oli savinen, lattia keinui ja huojui askelten alla kuin olisimme olleet lentokoneessa myös todellisuudessa. Ikkunat avautuivat kolmeen ilmansuuntaan: länteen, itään ja pohjoiseen ja päädyssä katse ulottui kauas, sinne missä laivat huutelivat ja proomut hinasivat tukkikuormia niin hitaasti että hyvää teki. Aika yhtyi kiireettömyyteen kun kellolta riisuttiin valta.

Mutta se huvilan keikkuminen! Talven jälkeen routa oli leikkinyt lentokonetalon perustuksilla – ja nyt kun vuosikymmenten jälkeen katson vieraan omistuksessa olevaa huvilaamme (tai heidän huvilaansa), näen, että on tapahtunut se minkä jo puoli vuosisataa sitten aavistimme: katto on romahtanut, runko keskeltä katkennut (paikassa missä pikkuisena nukuin) niin että huvilan siivet ovat kohonneet ylös kuin apua anellakseen mutta ei huvilalla liene tulevaisuutta enää.

Vaikka lentokonehuvilamme on särkynyt, muistan ehyesti kaiken, muistan tapahtumat ja esineet, myös keittiön puisen tiskitelineen, johon kipot ja kupit ladottiin, niin elefantinkokoiset kaakaomukit kuin kukkalautasetkin. Ja nyt kun uutta mökkiä sisustan, kaappaan syliini kuin eksyneen ja jälleen löytyneen lapsuuteni kun puisen astiankuivaustelineen kaupassa näin – sehän on juuri samanlainen kuin se mikä nökötti huvilan keittiön tiskipöydällä viisikymmentäluvulla! Kannattaa sulkea silmät ja toivoa. Ja avata ne. Kadonnut voi tulla yllättäen vastaan.




Mökin tunnelma alkaa olla maksimissaan. Kell onni on se onnen kätkeköön -laulusta viis: en malta leikkiä kuurupiiloa vaan näytän onneni koko maailmalle. Ilahduin kun Obeesiakin löysi erään lapsuuden esineensä ja sen meille näytti.

Minkä lapsuuskotisi esineen sinä toivot kävelevän vastaasi?

VEIKKO HUOVINEN:
"Mutta elokuun iltahämärä, se ymmärtää, antaa anteeksi ja lämmittää kuin naukku."


Saari kutsuu.
Hyvää elokuun alkua kaikille :)
Pehmeitä iltoja.

reviirikisa (tarinamaanantai)

Työmaailmassa puhutaan eturistiriidoista ja etsitään yhteistä säveltä, jotta jokainen voisi toimia ihanteellisesti niin ettei kukaan astu toinen toisensa varpaille vaan kaikilla on oikeudenmukainen mahdollisuus 'ylös yhtenä miehenä ja naisena nyt omaa – ja yhteistä – onnea rakentamaan...' Niin ainakin juhlapuheissa harmonisoidaan ja kai joissakin työyhteisöissä ihanne käy toteenkin. Organisaatiot lokeroineen eivät ole itsetarkoituksia vaan tarkoituksia. Mene tiedä. Ehkä. Ehkä ei. Ehkä joskus. Ehkä ei millään. Tai just jetsulleen sittenkin.

No, työelämän olen jättänyt ja palannut luonnon syliin. Luonnosta en paljon faktoja tiedä, mutta sen intuition tajuan, että vain ja ainoastaan vedessä, rannalla, metsässä, kalliolla henkeni kulkee ja sydän hakkaa voimallisesti, onnesta.

Autuudessani on yksi mutta. Reviirit. Vihainen lokkiemo ei sallisi minun uida pärskytellä, ei edes hiljaa liukua vedessä, missä se yksinvaltiaan ottein kalastelee poikasilleen aamiaista, lounasta, päivällistä ja illallista. Äitilintu syöksyy. Äitilintu rääkyy. Äitilintu lähettää liukumiinan yläilmoista. Äitilintu on hädissään.


Kun reviirikuhinassa eturistiriidat törmäävät, ovat hyvät neuvot tarpeen. Sujautan kaupungista pyöräilykypäräni mukaan reppuuni kun suunnistan taas kohti saarta. Uin kypärä päässäni.





On jotenkin suojatumpi olo. Ja nolottaa samalla. Mitä sanoo pyöräilykypärä päässään uiskentelevasta äitikästään eläinekologitytär, mitä tuumaavat naapurit: kas kummaa, tuoko olio on se saareensa paluumuuttaja. Outo on, kovin on vuosikymmenten aikana pilaantunut. Eksynyt pitkällä matkallaan lapsuutensa luonnollisuudesta. Raukkapelkuri, hurjaharja, kypäräuimari.

Ja yhä kummallisemmalta näyttäisin jos tekisin niin kuin luonnontieteilijä neuvoo: "Pujota kypärän koloihin nippusiteitä, ne auttavat: lokkiemo lentelee korkeammalla eikä tohdi syöksyä uhittelemaan päälaellesi. Niin Australiassa toimitaan, jos muu ei auta."




Minä uimassa lapsuusvedessä pyöräilykypärä päässä, nippusiteet huojumassa! Johan sille hevoset ja naapurin erkit ja lokinpojat nauraisivat. Ei nyt sentään. Pitää säilyttää itsekunnioitus ja kaapia esiin itse aiheutettu rohkeus.

Mitäs seuraavaksi? Työssä opin että ongelmat ovat ratkaisemista varten. Jos ei yksi keino tepsi, siirrytään vaiheeseen kaksi. Joskus se merkitsee periksiantamista, toisinaan eteenpäin puskemista, sisua, hikeä ja kyyneleitä.

Minä, kolmen lapsen äiti, ymmärrän sydänverellään poikasiaan puolustavaa lokkiemoa enkä kestä enää minuuttiakaan ajatusta, että hermostutan äidinvaistossaan kiehuvaa sisupussia. Antaa emon kasvattaa lapsiaan rauhassa.



Mökki sijaitsee parahultaisesti (Vaahteramäen Eemelin seikkailuista oppimani sana) niemessä, jonka toiselle syrjälle on rakennettu kestävä laituri. Jätän laiturin lokeille, jotka tuntuvat olevan majanmuutosta ylen tyytyväisiä. Siellä vahtii emo kahta poikastaan ja minua ynnä hajurakoa: tiedän nyt nahoissani mitä tarkoittaa 'poistua hiljaa takavasemmalle'. Laiturilla lokit seurustelevat, paskovat, pyrähtävät veteen, harjoittelevat uimista ja kisailevat ilmassa. Kasvamisen rauhaa!

Jäänkös nuolemaan näppejäni? Ehei. Nuolen mieluummin eläkerahojani, joita kaivelen kukkarostani: soudan mantereelle ja ostan toisen laiturin. Jospa se pysyisi käytössäni. Mies murahtelee: olet hassu mikä hassu – mutta ymmärtää, koska tuntee minut ja tunteeni. Tunne on vahva vaikuttaja ja suunnannäyttäjä. Nyt on kiihkeä halu löytää kompromissi tähän eturistiriitaan. Taikasana saaren taigassa on tällä kertaa laituri joka synnyttää toisen laiturin.

Kuopus saapuu.



Kaunokainen ihanainen, täynnä toivoa ja lupausta, kiertää niemennokan missä lokit ovat majailleet ja lipuu kohti rantaa. Ilta tuo illanrauhan. Laituri istuutuu penkereeseen kuin valettu, hiekka ottaa vastaan sileän puun.

Ilta vaihtuu yöksi. Suljen silmäni ja näen harmikseni painajaista aamusta, jossa entiseen malliin lokit kirkuvat, sillä tahdon aamu-uinnilleni ja ilma on sakeana tunnetta: molemmat kaipaavat omaa rauhaa. Ovatkohan lokit vallanneet kummatkin laiturit, mietin kun lähestyn unessani rantaa. Kuinka monta laituria (ja euroa) tarvitaan jotta lastu ja lokki saavat toinen toisistaan rauhan?




Aamu aukeaa. Herään. Otan pyyhkeeni ja käyn. On oudon hiljaista. Missä lokit? Mitä on tämä rauha mun rannallain, mitä on tämä hiljaisuus?

Kurkistan rantapuiden lomasta ja näen. Uusi laituri on saanut uudet ihailijat. Heitä olen kaivannut koko kesän ja nyt he ja heidän lapsensa saapuivat. Ja niemen takana, toisella laiturilla, lokit joko nukkuvat tai ovat muuten vaan "ihmisiksi".

Hiljaisuus hyväilee.




Laiturin juurelta löydän mesimarjan, samalta paikalta kuin vuonna 1950. Olen palannut kotiin.




Tarinamaanantai: Laituri

1955...

...2009
uitan varpaani, vatsani, käsivarteni, kasvoni jälleen saaren rantaveteen: minua ja saarta eivät erottaneet vuosikymmenet mitkä kuivalla maalla vietin; eivät kohtalot, eivät rajat, eivät tyynet eivätkä myrskyt. Paluu sulattaa välivuodet olemattomiin.

Surut omannäköiseni kaivan repustani ja vieritän ne kaislaveneeseen, joka lasteineen lipuu vesisiltaa myöten kauemmas ja kauemmas ja lopulta hiipuu taivaanrannan taa. Iloja puristan tiukasti kainalossani etteivät karkaa. Näin on hyvä. Käännän kasvot kohti valoa ja otan vastaan iltaruskossa aamuruskon syleilyn. Elämän semmoisena kuin se oli ja kohtalon kummoisena se tulee.

Toivon että elän satavuotiaaksi ja saan uittaa paljaita varpaitani vielä monta kesää saareni rantavedessä.

Elämässäni on yksi alkuaine ylitse kaiken muun. Lapsuusvesi.
Loiskis joksikin aikaa!

saarikesää

Mikäs se siellä tukuttaa, se taitaa olla auto, autoautoauto, autoautoauto, se taitaa olla auto.

Nuori mies narraa kaloja juhannusaattona saaren rantakivellä, tuijottaa kohoa eikä ympärilleen vilkuile. Hieraisee silmiään, kun kuulee emonsa huudon: katso taaksesi, auto kyntää vettä. Älä jää auton alle!

Auton alle – saaressa, missä ei ole teitä! Tipinkeltainen Volvo on viritetty uusiokäyttöön; juhannusjuhlijat bongaavat 'veneensä' hytissä Kallaveden rantojen kokkoja. Hyvä idea kylmien keskikesän juhlien luvatussa maassa, missä märkäpuku on poikaa ja toppahaalarit tyttöä.

Niin muuttuu maailma saaressakin. Silloin kun olin lapsi, eivät autot kulkeneet vetten päällä; tosin haaveilin aaltojen harjalla keikkuvasta amfibioauto Dickistä. Miten kätevää olisi ajaa auto mantereen venepaikalta veteen, levittää siihen konstruoidut evät ja antaa laineiden laulaa ja kuljettaa kyytiläisiä nyytteineen kohti saaren rantaa.



Äitiii, taas se hirmu-uimari tulee, äitiii! Apuvaa!

Rantakivillä lokki kasvattaa lastaan eikä ollenkaan pidä siitä, että uin sen reviirillä.





Lokkiemo vahtii poikastaan männyn oksalla, kuulee sen avunhuudon ja syöksyy äidinvaistonsa ajamana kohti uimaria, joka yrittää vakuuttaa ihmisten ja enkelten kielellä olevansa vaaraton, ystävällismielinen luojan luoma olento. Mutta kun minä, reppana himouimari, en osaa lintujen kieltä, sanoma ei mene perille saati että vakuuttaisi. Kalalokki muuttuu yhä hurjemmaksi suojelusvaistoineen, kiertelee, kaartelee vesijuoksijaa ja heittää lopulta peräpäästään valkoiset mielenosoitusterveisensä veteen suoraan nenäni eteen. Viisas(ko) väistää: ei ole vaikea arvata, kumpi meistä kahdesta kömpii rannalle.



Seuraavana päivänä näytelmä toistuu; minua himpun verran jo epätoivostuttaa. Lokki hipaisee hiuksiani ja kiljuu kuin jalopeura.



Silti.

Uimahimoni ei hellitä.

Pitääkö minun uiskennella jatkossa pyöräilykypärä päässä ettei kalalokkiemo nokkase. Tepsisivätkö paplarit? Vai etsiäkö toinen uimapaikka? Lapsenkasvatus vie lokeilla aikaa parisen kuukautta. Hm.

Leben und leben lassen. Elää ja antaa toisen elää.



Kaikki aina järjestyy, väitetään. Aluksi teoriassa, tiedetään.


Kuinka väännän lintuemolle rautalangasta: en aio syödä suihini lokinpoikasta, en vahingoittaa untuvikkoa. Tahdon sille (ja itselleni myös sillä kernaasti polskuttelen edelleenkin mökkini rantavesissä viisi kertaa päivässä) silkkaa hyvää. Mikä neuvoksi jotta loppu hyvin kaikki hyvin?

PS
Kuvat saa suureksi klikkaamalla.