Kävin eilen lääkärillä. Nyt on morkkis. Minusta tuntui että puhua pulputin niin ettei lääkäri valkoisessa takissaan saanut suunvuoroa.
Palluumuuttaja on siitä "vuarallinen" immeinen, että hän kuvittelloo kaikkien kuuntelevan ja puhuvan Savossa savvoo (varoitus: nyt sitä suattaa tuas tulla) yhtä suurella riemulla ja antaumuksella kuin hän ite tekköö ja tekköö ja tekköö: suu käöp sillonnii ku aatokset ja sanottava on loppu. Puhe saattaa alkaa kirjakielellä, mutta kiäntyy itekseen vappaalle vaehteelle ja sillon sitä männään eikä kukkaa tiijjä minne vae sinne.
Selostin liki hurmoksessa tohtorille ruumiini kulttuuria. Alotin alusta – tae lopusta. Mistee kohi ihminen alakaa? Varpaesta vae piälaelta? No ehkäpä piästä mutta minä piätin yllättee ja alustoo ensmmäeseks kylymän pottuvarpaan ja riisuin jo sukkia pyytämätä, käskemätä.
Touhusin ja huastelin. Vilikasin liäkäriä, pyssyykö tämä kärryillä. Huomasin, että tohtorj haukottelj estoitta, ei pannu kättäsä suusa etteen, vilikas minun olokapiän ylj ja kahto jonnekii kaokasuuteen. Kiännyin kahtomaan sinne minnäe ja näin seinäkellon, missä ei ollu äkkisiltään mittää tolokkua. Kaks kertoo kahtomalla rupesin laskemmaan. Kaet se olj jonniinlaenen signaali: mänehä jo, kojttiin, eiköhän tämä oo tässä. Tervetulloo uuvvelleen syksymmällä.
Ku mänin liäkärjaseman kassalle maksamaan, huomasin, että taksa on ajan mukkaan. No nyt selevis matikkakellon arvo.
Kävelin lumisatteessa kirjastoon, tartuin siellä lääkärimatrikkelliin ja kahtelin tämänkertasen liäkärin syntymät ja elämät. Herttinen, hän on syntynä ja kasvana kaakana Savosta mutta joutuna (lue= piässy) tänne. Ens kerralla puhun... en uskalla luvata, mitä, mutta yritän, sitä. Suomen kieltä. Viäntämättä ja kiäntämättä. Nopsakasti.
Tai sitten ryhdyn narratiivisen lääketieteen kannattajaksi. Saan kertoa kaikessa rauhassa ilman lisäkuluja sairauskertomukseni. Tae siis: suan...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste aina sattuu ja tapahtuu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste aina sattuu ja tapahtuu. Näytä kaikki tekstit
tiistai 21. helmikuuta 2012
tiistai 25. lokakuuta 2011
jopas nyt jotakin
1957
Laivat osaavat huutaa. Niin ihmisetkin, etenkin sisarukset. Lapsuuden perheessämme oli kolme tyttöä ja sitten saapui maailmaan hännänhuippu, pikkuveli, joka puhumaan opittuaan havannoi tällä samaisella saarella, minne nyt olen palannut, kuulemaansa ja näkemäänsä runoilemalla: "Laivat huutaa huu, tytöt huutaa huhuu." Horisontistakin laivan ääni kantautui pikkumiehen korvaan ja voimakkuudessa ylitti lähellä mekastavien siskojen huudot.
23.10.2011
Saarimökkimme sijaitsee syrjässä moottoriveneiden - saati laivojen - kulkureitiltä. Horisontissa näemme laivojen kulkevan Kuopiosta kohti Siilinjärveä, mutta koskaan ei iso laiva ole lipunut likeltä kotisaarta, kunnes pari päivää sitten tapahtui se mikä ihmistä ihmetyttää ja kertomisen tarpeen ylittää: eka kerta!
Mies tulla touhottaa tupaan (missä ihastelen elämäni ensimmäistä maa-artisokkasaalistamme, mietin mitä mukuloista tekisin); huutaa, tule, tule, rantavedessä on sellainen mitä et ole koskaan ennen täällä nähnyt. Ota äkkiä kamera mukaan.
Minähän juoksen, sen minkä lapsuuden muistista kintuistani kykenen, ja näen - Telepaatin! Se lipuu lähelle venepaikkaamme, laskee sivulla roikkuvat veneensä vesille ja viipyy lahdenpohjukassa pitkään.
Naapurimme vastarannalta soutelee vakoilemaan Telepaatin puuhia ja kertoo meille tekstiviestillä, että jotain kaapelia veteen lasketaan. Mies tästä innostuu: jospa löytäisivät samalla Suvi-veneen, joka yhä jossain veden pohjassa makoilee. Ei tuonut viimekään kesä ratkaisua kadonneen veneen arvoitukseen. Mutta nyt ymmärrän, miksi mies oli niin innokas uistelija… Luulin, että kuhien perään on, mutta oikea vastaus on sekä kuha että vene. Kahden kärpäsen sananlasku on voimissaan. - Lähdemme tänään taas saareen. Jospa sinne ovat sytyttäneet adventin valot :).
lauantai 30. huhtikuuta 2011
viimeinen numero
Lauri Koli: Suomen kalat, WSOY
Nahkakantisen Suomen kalat -teoksen viimeisin numero olisi tuhat, mutta kipitän numeron 941 kautta aasinsillalle, jotta pääsen eiliseen kustannuspoliittiseen uutiseen.
Kun Sanoma vuonna 1999 - Suomen markan vedellessä viimeisiä hengenvetojaan - osti WSOY:n, jotkut kustannusvirkailijat pukeutuivat suruasuun. "WSOY:n itsenäinen päätösvalta julkaisuohjelmaan on mennyt fuusion ja pörssiin listautumisen myötä", he sanoivat. Vain raha ratkaisee.
Liki kaksitoista vuotta Sanoma WSOY-ostostaan katseli, kunnes päätti myydä kustantamon yleisen kirjallisuuden ruotsalaiselle Bonnierille. Niin muuttuu maailma, Eskoseni, sanoi aikoinaan Aleksis Kivi.
Toivottavasti lukijat saavat uudessa tilanteessa kaipaamaansa. Kustannusmaailmassa on tuullut ja tuivertanut kautta aikojen mutta erityisesti kaksituhatluvulla. WSOY:n joutumisesta ruotsalaisomistukseen voi seurata ties mitä hyvää. Tai päinvastoin: siitä voi seurata ties mitä huonoa. Milloin mitäkin. Tai siltä ja väliltä. (Ote kirjasta savolaisen kansanviisauden pikkujättiläinen, jota ei ole olemassakaan. Vielä. Ehkä ei milloinkaan. Tai jospa kuitenkin. Joskus.)
WSOY:n mottona kaikessa yksinkertaisuudessaan ja monimuotoisuudessaan on ollut julkaista kirjoja opiksi, iloksi, hyödyksi.
Luen, luen, luen. Kirjan viimeisellä sivulla on sivunumero. Mutta viimeinen numero ei olekaan jäähyväinen. Avaan uuden kirjan; numerointi alkaa alusta. Matka elämyksiin jatkuu.
Iloista työn juhlaa niin kirjailijoille kuin lukijoille!
Numerokuvahaasteena on viimeinen numero. maanantai 7. maaliskuuta 2011
mutu
Tyttäremme, evoluutioekologi, laskee lampaita Australiassa 5.3.2011 viikonloppuretkellään...
...ja vaeltaa vuoripuromaisemissa:
Näin Australiassa.
Samana päivänä tyttären äiti ja isä, Anna ja Tapani (toisilta nimiltään), laskevat Kallaveden jäällä kaloja, kunhan Ahti...
Pakastimessa odottaa jo kahdeksan ahventa edellisiltä reissuilta, puuttuu enää sata + 1 kalaa niin kukkotarpeet olisivat kasassa. He jatkavat sinnikkäästi pilkkimistä. Onneksi sisua ja intohimoa piisaa. Ja kaloja Kallavedessä.
Lauantaina jäällä ovat vain he ynnä varislauma joka laskeutuu lähelle saalista kärkkymään, viisaita lintuja kun ovat. Mutta ei variksissa ennustajan vikaa ole, sillä ei-oo -nollatulosta nousee avannosta yritys yritykseltä. Savolaiset ahvenet ovat taitavia elleivät vallan kieroja. Pilkissä on punainen "koho", rinkula, joka taipuu sen merkiksi että kala veden syvyyksissä on iskussa. Niin tuntuu olevan, rinkula heiluu kuin heinämies ja taipuu kiitettävästi. Ei se vipatus tuulen huminasta eikä viiman viemästä veden virtauksesta johdu, sen verran Anna ja Tapani pilkkinsä metkut jo tuntevat.
-Nyt tärppää, nyt tärppää, hihkuvat yhdestä suusta ja halusta ja variksetkin hyppelevät tasatahtia lähemmäs avannon reunaa katsomaan kuinka punarengas elämöi, mutta kun Anna kiskaisee siiman ylös, mieli painuu alas. Syötti, surviaisen toukka on poissa, niin ahvenkin joka jälleen kerran menee menojaan mehukas toukka vatsassaan.
Anna ja Tapani tietävät mitä tarkoittaa härnääminen. Toisaalta, tekeväthän he sitä itsekin. Elämä on joko-tahi, riippuu miltä kantilta katsoo, missä roikkuu.
Lopulta yksi kala tarttuu koukkuun ja suostuu tulemaan ylös asti - ja hetken perästä toinen.
- Miten ruma! pääsee Annalta. - Ei oo tuo ahven, ei sinne päenkään!
- Ei kalaa rumaksi saa haukkua sen enempää kuin ihmistäkään. Itsehän tästä aina muistutat.
- Mmm, mutku tuo tuossa vaan on niin ikävännäköinen. Oon pienestä pitäen ihhaellu ahvenia. Mitenkä on kaonis ahvenen evän värj ja harmaan juomun viiru. Piirsin ahvenia kaheksan vanahana iltakauvvet ja värittelin niitä. Olj ies jottain kateltavvoo. Kalasualista ku ei tullu. Suaren laeturilla huavi käessä mahallaan makkoelin uamusta iltaan ja yritin pyyvystee kivuttomalla tavalla lempikalojaein. Mutta mikä ihme tämä kala voes olla? Anna nostaa piskuisen sintin silmiensä eteen.
Anna ja Tapani keräävät pallinsa ja kamppeensa kainaloonsa ja selkäänsä ja talsivat autiota jääkenttää pitkin kotia kohti. Kalapussi, iso kuin toiveiden tynnyri, on liki tyhjää täysi. Sintillä on pituutta kuusi senttiä. On niitä sentään kaksi.
Luonnontieto ei ole Annan vahvin laji hänen pääkopassaan, joten kirjaan on taas aihetta tarttua kalan kohdalla. Ei ole ensimmäinen kerta.
Tietokirja on vaativa väline. Tieto muuttuu kaiken aikaa ja jos tänään sanot yhtä ja se präntätään kirjaan, niin huomenna se on ehkä jo kumottu, ja valo paistaa täysin vastakkaiselta suunnalta. Ei ole tietoyhteiskunnassa ihmisen helppo vaeltaa. Auktoriteetit on kumottu rytisten saati että kukaan millään alalla yksinvaltias guru olisi. Tai ei Anna tiedä, koska ei tiedä. Ajatus livahtaa lääketieteeseen ja erilaisiin hoito-ohjeisiin ja terveysvalistukseen mitä on kremppoihinsa saanut. Kai tavoitteena on silti aina pyrkimys hyvään elämään. Kaikille. Jokaiselle yksitellen. Ruokitaan niillä eväillä mitä tietämys on kulloinkin parhaaksi katsonut. Tottahan hän kiitollinenkin saamastaan avusta on.
Anna palaa kysymykseensä. Kalalla tulee olla nimi. Kaikilla kaloilla on nimi, ei kai nimetöntä kalaa ole olemassakaan. Vai onko? Kun senkin tietäisi. Hän avaa Lauri Kolin Suomen kalat -kirjan, lukee ja vertailee kalojen kuvia saaliiseen mikä Saaristokaupungin edustan vesiltä pilkkiin tarttui.
- Löytyi! Kala on mutu! Anna kiljahtaa.
Tapani kiiruhtaa katsomaan ja tekstin luettuaan vahvistaa:
- Kyllä, mutu on kalamme. Ei mitään 'musta tuntuu' -huuhaata ole tämä mutu.
- Tiesitkö ennen, että on olemassa mutukaloja?
- Totta kai.
- Minä en. Ihanaa oppia uutta. Miltähän mutu maestuu? Anna epäilee ja kuiskaa itsekseen jottei Tapani kuule: - On se vuan niin ruma.
- Jospa pilkitään lisää näitä mutuja ja teet niistä sitten mutukalakukon, Tapani keksii. Anna on hiljaa. Vaitiolo on myöntymisen merkki.
täst'edes lähiruokaa, kiitos
Pakastimessa on nyt 8 ahventa ja 2 mutua. He jatkavat pilkkimistä, sillä vaikutuksen puhtaan lähiruuan puolesta tekee myös ohjelma minkä he Yle Areenasta katsovat: Terveys lautasella.
Eräässä intialaisessa kylässä ei muisteta tavatun syöpää muutoin kuin purutupakan käytön johdosta. Teollista ruokaa ei käytetä lainkaan, kurkumaa syödään paljon. Ylipainoisia ei ole. Liikuntaa tulee yllin kyllin kun hankkii ruokansa läheltä, luonnosta.
Lähiruokaa on Kallavedessä riittämiin. Kalat saa ylös jos on aikaa ja tahtoa. Työ verotti ajan mutta nyt sitä on. Taito on vielä hakusessa. Uusi päivä, uusi kala mielessä Anna ja Tapani tarttuvat jälleen pilkkiin ja kairaan ja käyvät kohti jääkenttää.
Tunnisteet:
aina sattuu ja tapahtuu,
päiväkirjaa,
terveys/sairaus,
tätä en tiennytkään
torstai 25. marraskuuta 2010
tunteiden lenkkipoluilla
Kun päätimme että Savoon muutamme, mutta emme vielä tienneet minne sinne, ajelimme pitkin ja poikin Pohjois-Savon maita ja mantuja - ja katsastimme taloja.
Eräässä vaiheessa Siilinjärvi oli ykkössuosikki. Lähellä Kuopiota, lähellä saarimökkiä. Jospa sieltä löytyisi kotikolo!
Tilasimme neljäksi kuukaudeksi Siilinjärven paikallislehden, Uutis-Jousen. Kuopion jotenkin tunnemme, mutta Siilinjärven hyvistä ja huonoista puolista on otettava tarkka selko ennen kuin vihertää jos vihertää, versoo jos versoo - vapaasti ja pakottamatta - tiedän paikan armahan -laulu.
***
Etsimme ja etsimme.
Heinäkuisena hellepäivänä ajelemme ties kuinka monennen kerran Siilinjärvelle, minkä keskus on pyhitetty peltilehmille ja kaupoille, jotka reunustavat isoa pysäköintialuetta. Auton mies ajaa nätisti ruutuunsa. Sovimme, että minä menen jututtamaan kaavoittajaa ja mies käy sillä välin rautakaupassa. Nyt kun hän vapautunut työn ikeestä, hän voi yllin kyllin viettää aikaa siellä minne on pitkät vuodet halajanut: rautakaupoissa joiden työkalut vastaavat hänen kätevien käsiensä kaipaavaan huutoon. Nytpä tahdon olla ma…
Heippa, pussaamme.
Minun reissuni kunnanvirastoon on antoisa ja valaiseva. Kaavoittaja kertoo juurta jaksaen mitä Siilinjärvi on ja mitä tulee olemaan, ja palaan kiittäen ja intoa puhkuen kohti autoamme. Kohta saan avata tietopankkini rakkaalleni. Ja mitä näenkään. Mies istuu ratin takana myrtyneenä. Missä on ilolintuni, armaani, kultani mun, siinä on, paikallaan mutta mieli mustana, mikä näkyy naamasta ja laulu on kadoksissa. Suu pysyy tiukkana viivana. Yleensä ei koskaan näin. Viivyinkö liian kauan?
Selitän:
- Ku piäsen huastelemmaa ommoo kieltä, tätä ihanoo savvoo, ja kumpanennii suap heitellä vastuun palloo ni se vasta jos mikä yllyttää koluammaan kaekki mutkat ja mäet ennenko ytimiin piästään, ja eihän sillon kellolla oo mittää virkoo, virkkoon miehelle. -Voe, voe, kellostako kenkä puristaa ja hik' otaltas pirskahtaa.
- Kellostapa kellosta, hämäläinen mieheni sanoo ja ojentaa minulle - sakkolapun.
- Rautakaupan ovella muistin, ennen kuin sinne jalallani ehdin astua, että parkkikiekon unohdin laittaa näkösälle. Palasin oitis takaisin ja jo oli parkkipirkko tai lappuliisa, kumpi lie, ehtinyt ensin. Laillisesti olen pysäköinyt - ja kaiken lisäksi vapaita paikkoja parkkialueella piisaa yllin kyllin - vain P-kiekko unohtui. Heti sakotetaan! Ja muutamasta minuutista tässä on kyse. Takuulla kyttäävät jossain lyhtypylvään takana viattomia uhreja. Ei me tämmöseen paikkaan voi tulla asumaan, niin tuli paha mieli, sanoo mies, käynnistää auton ja ajelee Kuopioon. Sinne jäi rautakauppa vasaroineen ja nauloineen ja Siilinjärvi.
En inissyt vastaan, sillä minun korviani joissa kuulovikaa on, riepoo Siilinjärven keskustaa halkova moottoriliikennetien jyrinä ja toisekseen tuo kaaheen aakee laakee joka on autojen mekka. Eikö mitään kauniimpaa kuin iso parkkialue ole keskustaan keksitty? Minä vaan kysyn. Ja hiekkaharjuisen Siilinjärven syrjemmillä paikoilla kaivetaan maahan kuoppia asfalttifirmojen tarpeisiin. Tokko sieltä talon tohtii ostaa, tiedä mikä louhinta alkaa naapurustossa kun hiekkaa hamutaan ei pienellä lapiolla vaan suurella kauhalla.
***
Kuopiossa vaan ei sen keskustassa nyt asumme ja hyvä niin. Järvi jäätyy silmissä.
Uutis-Jousen tilaus jatkuu vielä jonkin aikaa. Huomasimme leikkimielisen kilpailun: keksi uudelle kunnalle uusi nimi: Maaninka ja Siilinjärvi sillä näet nimittäin yhdistyvät.
Innostumme tuumimaan. (Ei ole mies enää pysäköintisakoista kaunainen tai ehkä vähän. Pysäköintisakoilla kustannetaan yhteistä hyvää, lohdutan. Ajatus hyvittää.)
Ei-niin-kovin-kauniita paikannimiä Savossa piisaa. Täällä on Varkautta ja Pieksämäkeä ja Rötikköä, Raiskiota, Iso-Paskoa, Pikku-Paskoa. Ovatko nimet niin rumia että ovat jo kauniita. Vaatimattomuus kaunistaa. Emme lähde kuitenkaan jatkamaan rumien paikannimien sarjaa.
Siilinjärven Pöljä ilahduttaa aina, mutta se on varattu jo.
- Sima! Se olis kiva, keksin.
Sima (SiMa)-nimessä ovat tasapuolisesti molempien kuntien, Siilinjärven ja Maaningan, ensimmäiset tavut (MaSin hylkäsin kuitenkin, jokin marssijärjestys sentään olla pittää). Sima nostattaa mieleen positiivisia fiiliksiä. Viikinkiajan Skandinaviassa sima oli merkittävässä asemassa ja hunajaista nestettä pidettiin viisasten juomana. Viisautta Siilinjärvellä ja Maaningalla on. En tiedä, mutta uskon.
Mies ehdottaa Juurusmaa-nimeä. "Siilinjärveä ympäröi Juurusvesi ja 'maa' tulee Maaningasta", hän esittee perusteluksi ja lähettää viestin matkaan.
Postiluukusta tipahti eilen pehmeä kuori, jonka sisältä paljastui pipo. Mies oli voittanut nimiarvonnassa Juurusmaa-ehdotuksellaan pipon, jonka reunassa koreilee 'Uutis-Jousi'.
Meillä oli niin, niin hyvä mieli, että lähdimme ajelemaan Siilinjärvelle. Mies pisti pipon päähän. Päätä ei palele eikä pipo kiristä. Pysäköimme auton ruutuunsa ja sijoitimme sinivalkoisen P-kiekon kojelaudalle.

Likkoo kuvvoo kaks kertoo ni suatat nähhä tekstin.
Eräässä vaiheessa Siilinjärvi oli ykkössuosikki. Lähellä Kuopiota, lähellä saarimökkiä. Jospa sieltä löytyisi kotikolo!
Tilasimme neljäksi kuukaudeksi Siilinjärven paikallislehden, Uutis-Jousen. Kuopion jotenkin tunnemme, mutta Siilinjärven hyvistä ja huonoista puolista on otettava tarkka selko ennen kuin vihertää jos vihertää, versoo jos versoo - vapaasti ja pakottamatta - tiedän paikan armahan -laulu.
***
Etsimme ja etsimme.
Heinäkuisena hellepäivänä ajelemme ties kuinka monennen kerran Siilinjärvelle, minkä keskus on pyhitetty peltilehmille ja kaupoille, jotka reunustavat isoa pysäköintialuetta. Auton mies ajaa nätisti ruutuunsa. Sovimme, että minä menen jututtamaan kaavoittajaa ja mies käy sillä välin rautakaupassa. Nyt kun hän vapautunut työn ikeestä, hän voi yllin kyllin viettää aikaa siellä minne on pitkät vuodet halajanut: rautakaupoissa joiden työkalut vastaavat hänen kätevien käsiensä kaipaavaan huutoon. Nytpä tahdon olla ma…
Heippa, pussaamme.
Minun reissuni kunnanvirastoon on antoisa ja valaiseva. Kaavoittaja kertoo juurta jaksaen mitä Siilinjärvi on ja mitä tulee olemaan, ja palaan kiittäen ja intoa puhkuen kohti autoamme. Kohta saan avata tietopankkini rakkaalleni. Ja mitä näenkään. Mies istuu ratin takana myrtyneenä. Missä on ilolintuni, armaani, kultani mun, siinä on, paikallaan mutta mieli mustana, mikä näkyy naamasta ja laulu on kadoksissa. Suu pysyy tiukkana viivana. Yleensä ei koskaan näin. Viivyinkö liian kauan?
Selitän:
- Ku piäsen huastelemmaa ommoo kieltä, tätä ihanoo savvoo, ja kumpanennii suap heitellä vastuun palloo ni se vasta jos mikä yllyttää koluammaan kaekki mutkat ja mäet ennenko ytimiin piästään, ja eihän sillon kellolla oo mittää virkoo, virkkoon miehelle. -Voe, voe, kellostako kenkä puristaa ja hik' otaltas pirskahtaa.
- Kellostapa kellosta, hämäläinen mieheni sanoo ja ojentaa minulle - sakkolapun.
- Rautakaupan ovella muistin, ennen kuin sinne jalallani ehdin astua, että parkkikiekon unohdin laittaa näkösälle. Palasin oitis takaisin ja jo oli parkkipirkko tai lappuliisa, kumpi lie, ehtinyt ensin. Laillisesti olen pysäköinyt - ja kaiken lisäksi vapaita paikkoja parkkialueella piisaa yllin kyllin - vain P-kiekko unohtui. Heti sakotetaan! Ja muutamasta minuutista tässä on kyse. Takuulla kyttäävät jossain lyhtypylvään takana viattomia uhreja. Ei me tämmöseen paikkaan voi tulla asumaan, niin tuli paha mieli, sanoo mies, käynnistää auton ja ajelee Kuopioon. Sinne jäi rautakauppa vasaroineen ja nauloineen ja Siilinjärvi.
En inissyt vastaan, sillä minun korviani joissa kuulovikaa on, riepoo Siilinjärven keskustaa halkova moottoriliikennetien jyrinä ja toisekseen tuo kaaheen aakee laakee joka on autojen mekka. Eikö mitään kauniimpaa kuin iso parkkialue ole keskustaan keksitty? Minä vaan kysyn. Ja hiekkaharjuisen Siilinjärven syrjemmillä paikoilla kaivetaan maahan kuoppia asfalttifirmojen tarpeisiin. Tokko sieltä talon tohtii ostaa, tiedä mikä louhinta alkaa naapurustossa kun hiekkaa hamutaan ei pienellä lapiolla vaan suurella kauhalla.
***
Kuopiossa vaan ei sen keskustassa nyt asumme ja hyvä niin. Järvi jäätyy silmissä.
Uutis-Jousen tilaus jatkuu vielä jonkin aikaa. Huomasimme leikkimielisen kilpailun: keksi uudelle kunnalle uusi nimi: Maaninka ja Siilinjärvi sillä näet nimittäin yhdistyvät.
Innostumme tuumimaan. (Ei ole mies enää pysäköintisakoista kaunainen tai ehkä vähän. Pysäköintisakoilla kustannetaan yhteistä hyvää, lohdutan. Ajatus hyvittää.)
Ei-niin-kovin-kauniita paikannimiä Savossa piisaa. Täällä on Varkautta ja Pieksämäkeä ja Rötikköä, Raiskiota, Iso-Paskoa, Pikku-Paskoa. Ovatko nimet niin rumia että ovat jo kauniita. Vaatimattomuus kaunistaa. Emme lähde kuitenkaan jatkamaan rumien paikannimien sarjaa.
Siilinjärven Pöljä ilahduttaa aina, mutta se on varattu jo.
- Sima! Se olis kiva, keksin.
Sima (SiMa)-nimessä ovat tasapuolisesti molempien kuntien, Siilinjärven ja Maaningan, ensimmäiset tavut (MaSin hylkäsin kuitenkin, jokin marssijärjestys sentään olla pittää). Sima nostattaa mieleen positiivisia fiiliksiä. Viikinkiajan Skandinaviassa sima oli merkittävässä asemassa ja hunajaista nestettä pidettiin viisasten juomana. Viisautta Siilinjärvellä ja Maaningalla on. En tiedä, mutta uskon.
Mies ehdottaa Juurusmaa-nimeä. "Siilinjärveä ympäröi Juurusvesi ja 'maa' tulee Maaningasta", hän esittee perusteluksi ja lähettää viestin matkaan.
Postiluukusta tipahti eilen pehmeä kuori, jonka sisältä paljastui pipo. Mies oli voittanut nimiarvonnassa Juurusmaa-ehdotuksellaan pipon, jonka reunassa koreilee 'Uutis-Jousi'.
Meillä oli niin, niin hyvä mieli, että lähdimme ajelemaan Siilinjärvelle. Mies pisti pipon päähän. Päätä ei palele eikä pipo kiristä. Pysäköimme auton ruutuunsa ja sijoitimme sinivalkoisen P-kiekon kojelaudalle.

Likkoo kuvvoo kaks kertoo ni suatat nähhä tekstin.
Tunnisteet:
aina sattuu ja tapahtuu,
päiväkirjaa,
voe tokkiisa
keskiviikko 29. syyskuuta 2010
ponnistusta kohti esikuvallista äitiyttä
Siivous tahtoo unohtua, kun en ”muista” tarttua rättiin ja harjaan niin usein kuin pitäisi.
Katselin vanhoja valokuvia tietokoneelta. Mitäs ihmettä, kukahan lapsistamme on piirtänyt vanhan kotimme likaiseen ikkunaan toivotuksen:
Montakohan vuodenkiertoa hyvän joulun toivotus on pysynyt paikallaan. Juhannukset ja syyspäivän tasaukset. Joulusiivous: mitä se tarkoittaa?
Dokumentti mikä dokumentti. Kuva ei petä. Paljastaa kaiken.
Pohjalta on hyvä ponnistaa.
Matkustan Kuopiosta Vantaalle ikkunalastan ja pesunesteen ynnä sienen kanssa. Ja talouspaperia kylliksi matkalaukkuun. Niin sitä pitää, kiittelen itseäni. Aion pestä etelän matkallani kuopuksen kodin ikkunat. Hänellä on cp-vamma, joten pesu ei häneltä suju.
Kuopus ottaa minut ystävällisesti vastaan, yösijankin tarjoaa. Aamu sarastaa syksyisen kirkkaana mutta ikkunat, ne ovat lievästi sanottuna haasteelliset. Aivan kuin meillä ennen uutta kotiamme.
Pesen ja huuhtelen, hinkkaan ja kuivaan. Ei, hämärä on lasi. Toistamiseen pesen ja huuhtelen, hinkkaan ja kuivaan. Ei, yhä on likaisennäköinen. Periksi en anna, pitäähän tässä äitimaine lapsen kirkkaiden silmien edessä pelastaa. Joko kolmas kerta toden sanoo. Pesen ja huuhtelen, hinkkaan ja kuivaan. Yhtä samea, mokoma, on. Enkö osaa siivota, en ikkunoita pestä vaikka kaikkeni annan? Välillä käyn lunttaamassa Marttaliiton siivousvinkkejä. Vaihdan vedet vateihin ja pesen jo neljännen kerran ja kun ikkunapintoja on monta, aikaa kuluu. Kävelen huoneen takanurkkaan ihaillakseni sinnikkyyteni todistetta, mutta sama on tulos. Likaiset ovat ikkunat, ilkkuvat kuin eivät olisi vettä ja uurastustani nähneetkään.
Pyyhin kädelläni tuskaista otsaa ja riisun silmälasit nenältäni. Ikkunalasi kirkastuu hetkessä! En ollut muistanut pestä silmälasejani ainakaan kuukauteen. Mikä lika niissä. Mikä loiste ikkunoissa.
Olen aina ihmetellyt Eeva Kilven ytimekästä, lyhyttä runoa: Tänään pesin ikkunat.
Enää en ihmettele.
Katselin vanhoja valokuvia tietokoneelta. Mitäs ihmettä, kukahan lapsistamme on piirtänyt vanhan kotimme likaiseen ikkunaan toivotuksen:
klik
Montakohan vuodenkiertoa hyvän joulun toivotus on pysynyt paikallaan. Juhannukset ja syyspäivän tasaukset. Joulusiivous: mitä se tarkoittaa?
Dokumentti mikä dokumentti. Kuva ei petä. Paljastaa kaiken.
Pohjalta on hyvä ponnistaa.
Matkustan Kuopiosta Vantaalle ikkunalastan ja pesunesteen ynnä sienen kanssa. Ja talouspaperia kylliksi matkalaukkuun. Niin sitä pitää, kiittelen itseäni. Aion pestä etelän matkallani kuopuksen kodin ikkunat. Hänellä on cp-vamma, joten pesu ei häneltä suju.
Kuopus ottaa minut ystävällisesti vastaan, yösijankin tarjoaa. Aamu sarastaa syksyisen kirkkaana mutta ikkunat, ne ovat lievästi sanottuna haasteelliset. Aivan kuin meillä ennen uutta kotiamme.
Pesen ja huuhtelen, hinkkaan ja kuivaan. Ei, hämärä on lasi. Toistamiseen pesen ja huuhtelen, hinkkaan ja kuivaan. Ei, yhä on likaisennäköinen. Periksi en anna, pitäähän tässä äitimaine lapsen kirkkaiden silmien edessä pelastaa. Joko kolmas kerta toden sanoo. Pesen ja huuhtelen, hinkkaan ja kuivaan. Yhtä samea, mokoma, on. Enkö osaa siivota, en ikkunoita pestä vaikka kaikkeni annan? Välillä käyn lunttaamassa Marttaliiton siivousvinkkejä. Vaihdan vedet vateihin ja pesen jo neljännen kerran ja kun ikkunapintoja on monta, aikaa kuluu. Kävelen huoneen takanurkkaan ihaillakseni sinnikkyyteni todistetta, mutta sama on tulos. Likaiset ovat ikkunat, ilkkuvat kuin eivät olisi vettä ja uurastustani nähneetkään.
Pyyhin kädelläni tuskaista otsaa ja riisun silmälasit nenältäni. Ikkunalasi kirkastuu hetkessä! En ollut muistanut pestä silmälasejani ainakaan kuukauteen. Mikä lika niissä. Mikä loiste ikkunoissa.
Olen aina ihmetellyt Eeva Kilven ytimekästä, lyhyttä runoa: Tänään pesin ikkunat.
Enää en ihmettele.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)












