tätä hetkeä en unohda

1955

On ilta. Istun keittiönpöydän äärellä hautausmaan vieressä sijaitsevassa kotitalossa ja katselen tähtitaivaalle. Olen yhdeksänvuotias. Kuusi vuotta vanhempi sisareni istuu vastapäätäni. Olemme hiljaa. Syömme ranskanleipää, jonka päällä on viipale lauantaimakkaraa. Haukkaan leivästä palasen ja hörppäisen teetä päälle. Tunnen kuinka leipä pehmenee suussani. Nielaisen hyvät maut.

Hyvä on ollakseni siinä. Ulkona pakkanen paukkuu, sisällä on lämmin ja siskon kanssa voi yhtä hyvin puhella tai olla hiljaa.


- Mittee tuolla tähtien takana on? Missee taevas loppuu? kysyn.
- Linnunratoja on monen monta, vastaa siskoni (hän ei puhu savon murteella koska asui varhaislapsuutensa Helsingissä).
- Niin mutta mittee tulloo vastaan ku Linnunraa'at loppuu?
- Tulee aina uusia ja uusia Linnunratoja eikä avaruus koskaan lopu, jatkuu ja jatkuu vaan.

Katson tummaa taivasta uusin silmin. Minua alkaa huimata.

2012...

Nyt kun tätä kirjoitan, tavoitan uudestaan yhdeksänvuotiaan äärettömyyskokemuksen. Jos mitä murhetta mieleen tulee, en anna sen jähmettää, vaan lennän Linnunradan tuolle puolen, avaruuteen. Linnunrata on  kuin ruisleipää, voimasana vailla vertaa.

Kiitos, Aikatherine, kun herätit muiston ja annoit tunnustuksen. Hyvä lukija, otathan haasteen vastaan ja kerrot oman 'kuin silloin ennen' -kokemuksesi.

onko kello 12 - vai varttia vaille lörtti

On tapaninpäivä 1953. Olemme tulleet mökille, ja tarkoitus on kolata järven jäälle luistinrata.

Olen seitsenvuotias ja saanut joululahjaksi ihka oikean kellon. Vähän väliä, monta kertaa tunnissa katson, paljonko kello on. En sillä tiedolla yhtikäs mitään tee, minä, joka vietän elämäni ensimmäistä joululomaa. Ranteessa kelloni. Kellossa silmäni.

Ihmettelen, miten sekuntiviisarit vilistävät, minuutit matelevat ja tuntiviisari on kuin ikuisuus: ei tuntia voi tajuta.  Ikioma rannekello on eräs lapsuuteni  ihmeistä - jos ei suurin niin lähestulkoon. Sen rinnalla kaikki muu kuten luistelu unohtuu.

Sekunti sekunnilta aika rientää eteenpäin. Ja nyt olen tässä. On vuosi 2012. Monta sekuntia on tuosta kellontuijotteluhetkestä kulunut. 

mustaa ja valkoista: kaksitoista

lempiväri, -ruoka, -paikka

Sain Tanskulta haasteen - ja tunnustuksen. Kiitos. Mikä on lempivärini, -ruokani ja -paikkani minne haluaisin matkustaa, hän kysyy.

Vastaukseni ovat varmaan joillekin teistä jo tutuista tutuimpia, mutta en osaa näyttää muuta kuin sen polun mitä kohti ajatus lähtee kulkemaan, joten:


Lempivärini?

Väitetään, että lapsi oppii nimeämään  perusvärit neljävuotiaana. Ihmettelen: eikö  aikaisemmin.   No, eihän sillä, minkäikäisenä värit nimeää, ole merkitystä  - vai onko?

Mikä lainalaisuus  on siinä, että yksi- kaksi-kolmivuotiaan muistot putoavat kaivon pohjalle eikä niitä saa ylös vaikka kuinka yritän  ravistella 1946-1949 muistojeni sankoa: tule elämyksen vesi, tule niin kuin se on. Varhaisin värini.

Esiin  nousee vain vuosi 1950. Mikä on värimaailmani? Ei väri, joka siltä ajalta eteeni saapuu, välttämättä lempivärini ole, mutta arvonsa sillä on:  muistan. Ja hymy tulee hyvin kaukaa.

Muistan harmaan talvisen lumipyryn, kun  hiihdän jäätä myöten umpihangessa isän kanssa saareen, jonne nyt vanhana olen palannut.  Tuon lapsuuden ensivärielämyksen vuoksiko  kaipaan mustavalkoisia vanhoja valokuvia?  Vähässä värimaailmassa on kaikki. Harmaa joko kumartaa valkeudelle tai toisin päin: pimeydelle.  Se pureva tuisku ja viima vasten poskiani on jäänyt mieleeni turvaturkkina: edessäni hiihtää isä, jonka selän takana jaksaa nelivuotias mitä vain. Jäiset nuolet osuvat poskiin  mutteivät satuta.

Minun harmaani on täynnä valoa. Minun harmaani on minun isäni. Minun elämäni väri on ollut isän harmaa palttoo, hänen vahva selkänsä ja puusuksensa jotka  lumituiskussa umpihangessa latua edelläni järven jäällä auraavat –  kevyesti kulkea myös sitten kun isä ei enää maan päällä vaella.

Isän huolenpito, hänen isänrakkautensa liekki on harmaa.  Se lämmittää ja sytyttää yhä. Harmaa ei riitele minkään värin kanssa. Harmaa saa vereni kuohumaan: elän.


Lempiruokani?

Juuri nyt pekonihauki.  Palkittu ohje löytyy Savon Sanomien ruokasivuilta linkin takaa. Jätin mausteista chilirouheen pois ja kypsensin uunissa, en grillissä. Haukiko mautonta?  Niin on maukasta että uusiksi menee. Ja uusinnan uusinnaksi niin kuin radio-ohjelmat kesäisin.



Minne haluaisin matkustaa?

Elämä on elettävä eteenpäin, vaikka sen ymmärtää taaksepäin (tai jotain sinne päin)  sanoo Kierkegaard.

Tällä samaisella saarella jonne vanhuuden alkaessa palasin, olin lapsena  yrittänyt pyydystää ahvenia päivät pääksytyksen. Heti kun heräsin, koppasin käteeni haavin niin suuren että olisin voinut upottaa sinne koko pienen ruumiini.  Juoksin polkua pitkin saunalle, käännähdin laiturille, jonka päälle kierähdin makaamaan.  Työnsin silmäni lankkujen rakoihin ja tuijotin  laiturin alla pyrstöään laiskasti heiluttavia ahvenia joita yritin haavilla pyydystää mutten  koskaan  läpi lapsuuteni kesien saanut niitä  kiinni.

Ei se mitään, sanoo ihminen (kun  hyvittelee turhaumaa koska ei halua jäädä pettymyksensä vangiksi). Ei se mitään? Nyt kun  olen vanha ja palannut lapsuuteni saarelle, uistelen joka ilta ja joka aamu ja välillä keskellä päivää ja vastaan ’kyllä’  ihmiskunnan aamulle joka sisälläni jyllää (metsästys- ja kalastusgeenit ovat genokarttaani viritetyt kuin vaaput jotka asettelen veneeseen kun iltauistelulle käyn). Halu on hyvä.  Luulin, etten enää syty kalastuksesta samalla vimmalla kuin lapsena, mutta väärin luulin.

Kalastus on isän peruja. Hän kuoli vuonna 1974, liian varhain, alle kuusikymmentävuotiaana. Hän uisteli. Hän kalasti verkoilla, hän savusti takassa ahvenet ja lahnat, ja minä söin. Sanomalehti rapisi kun kala kypsyi. Ja isän takana minun sisälläni ovat isänisänisät Laatokan Mantsi-saaressa, missä menneet sukupolvet elivät ja kalastivat. Heidät olen johdattanut Kallaveden saareen.

Joka ilta kun käyn uistelemaan, katson taivaalle ja muistan isää. Ei, eivät pilvet ole hän, mutta kun kala käy kiinni ja vapa taipuu, vedän itseni hänen luokseen eikä mitään erottavaa välillämme enää ole, ei varsinkaan sitä mikä meidät erottaa: aika. Me olemme yhtä. Isä, minä olen nyt  vanhempi kuin sinä kuollessasi, mutta tule ja katso minkä minä sain:   ison  hauen.

Niin, vasta nyt vastaan kysymykseen: minne haluaisin  matkustaa. Kalastamaan Lappiin. Uusiin maisemiin – palatakseni kotovesille. Ehkä Tenolle, lohiapajille?  Luin Antti Tuurin Tenolla kalastamassa. Ja minua vietiin. Tenotauti josta hän varoitti -  tai yllytti, miten sen ottaa -, iski samalla voimalla kuin lohi käy kiinni pyydykseen. Antaudun. En pyristele vastaan. Jo lapsena kala vei minua mukanaan, ja nyt kaiken maailman vedet kierrettyäni tiedän että kala vie minua yhä... ties minne.

"ei teistä mitään tule"

kuva

Kuulen  uutisen: Kuopion Yhteiskoulu, jota kävin vuosina 1957-65, lopettaa toimintansa  heinäkuun viimeisenä päivänä 2011. Koulu, jota oli perustamassa myös Minna Canth, lakkaa kaupunginisien ja -äitien päätöksellä olemasta. Olen kysellyt syitä koulun lakkauttamiseen mutta mitään  mikä menisi ymmärryskeskukseeni, en ole saanut. Saippua on liukas, niin vastauksetkin. Kuopion Yhteiskoulun 119 vuotta kestänyt historia päättyy ensi kesänä.

Kuopion Yhteiskoulun vanhoja 1964

Nyt on tekeillä muistelukirja. Yhteiskoululaiset kuulevat kutsun:

"Toivomme, että juuri Sinä kerrot meille mieleenpainuneimman tarinasi Yhteiskoulusta. Se voi olla hauska sattuma tunnilta, ikävä muisto kiusaamisesta  tai epäoikeudenmukaisesta kohtelusta koulusta. Löysitkö Yhteiskoulusta sydänystävän vai peräti oman rakkaan rouvan? Entä jäikö joku opettajapersoona mieleen? Millaisia elämänohjeita hän antoi? Et kai ole unohtanut talonmiestä tai keittäjää? Tai kouluruokaa?"

Soitan Maijalle, joka on ollut sydänystäväni Yhteiskoulun alaluokilta lähtien ja läpi elämäni tähän päivään asti. Paljon olemme unohtaneet, mutta eräs koulumuisto on jäänyt molempien mieliin. Maija jolla on valokuvan tarkka muisti, valaisee yksityiskohtia mitkä minulta ovat painuneet piiloon.

Luokanvalvojanamme toimii luonnontiedon opettaja Alma. Kerran jos toisenkin hän kaitsettavilleen katederin takaa  puuskahtaa:

- Ei teistä mihinkään ole. Ei teistä mitään tule.  Ette osaa edes käyttäytyä. Ette tervehtiä.

Olemme kolmentoista. Saamme vihiä, että Alma täyttää pyöreitä vuosia. Nyt meillä olisi tilaisuus osoittaa hänelle, että osaamme yllättää iloisesti niin että opettaja voi olla tyytyväinen ja ehkä kehaista opettajanhuoneessa: "Kylläpä oman luokkani  oppilaat tietävät miten hyvä mieli tulee huomioimisesta ja hyvästä käytöksestä." Salaseuran tavoin kokoonnumme yhteen ja kehittelemme synttäriyllätystä luokanvalvojallemme.

Tulee Alman syntymäpäiväaamu. Olemme ottaneet selvää, missä Alma asuu. Aamuvarhain ennen koulupäivän alkua  kiipeämme lahja ja kukat käsissämme  Kuopionlahden rannalla sijaitsevan kerrostalon  porraskäytävässä kerros kerrokselta ylöspäin. Kun kuulumme suuriin ikäluokkiin, meitä on paljon. Jokainen tahtoo tuoda kortensa kekoon ja olla mukana onnittelemassa.

Vihdoinkin perillä. Rohkein meistä laumasieluista kilauttaa kelloa, varovaisesti. Mitään ei kuulu. -Soita kovempaa, neuvot satelevat. -Hsss, hiljaa. Pian kellonsoittaja ottaa kuitenkin neuvosta opiksi ja rimpauttaa niin että portaikko kajahtaa.

Hiljaista on sisällä opettajan kotona… kunnes kuuluu askeleita ja ovi avautuu juuri ja juuri sen verran että näemme rakosesta oikean silmän ja puolikkaan suun.  - Mitä asiaa, kysyy nainen; Alma hän ei ole. Liekö Alman sisar, kun on niin samaa näköä. Ehkä tullut auttamaan juhlien järjestelyssä.

Kun olemme selittäneet käyntimme tarkoituksen, nainen poistuu huoneiston perälle ja palaa alta aikayksikön ovenrakoon ilmoittamaan: - Ei, opettajanne ei tule näkösälle eikä ota teitä vastaan. Menkää pois.

Tallustamme kukkapuska ja lahja sylissä kouluun, jonne ehdimme ennen ensimmäisen tunnin alkua.

Päivän aikana, kun kukaan ei ole näkemässä, opettajanpöydälle ilmestyy kulhollinen appelsiineja ja taululle liitukirjoitus:

- Ottakaa. Kullekin oppilaalle on varattu yksi appelsiini. 

Otamme, kuorimme, syömme. Hyvältä maistuu.  

edit 

Alma vei meitä ahkerasti linturetkille:

Retki Korkeakoskelle toukokuussa 1960. Välipysähdys Ahkion kanavalla.

Portti

Toukokuu 1955.

Hänen kotitalonsa sijaitsee Vuorikadulla, samassa pihapiirissä missä Savon Sanomat toimitetaan ja painetaan.  Hän saa kuulla, että pikkuveli on syntynyt; hänestä on tullut isosisko. Uutinen riemastuttaa. Hän kiikuttaa laatikkokameransa pihan poikki kotimaan uutisten toimittajalle ja pyytää, että tämä ottaisi valokuvan pikkuveljen syntymäpäivästä. Hän kiipeää kotipihan rauta-aidalle: aina kun hän on iloinen, hänen tekee mieli kiipeillä kuin orava. 

Toimittaja suostuu hänen pyyntöönsä, ottaa kuvan ja palaa uutistensa pariin.  Aikaa on vierähtänyt  tuosta hetkestä pian viisikymmentäkuusi vuotta. On aika julkaista pikkuveljen syntymästä kertova uutinen -  myös se että pikkuveli on rakas.

Mustaa ja valkoista: Portti

joulumuisto

 
kortti vuodelta 1910 

Tässä pienessä mutta nyt suureksi kasvaneessa kaupungissa vietin lapsuuteni ja nuoruuteni joulut neljäkymmentäluvulta aina kuusikymmentäluvun puoliväliin asti.  Olen tullut takaisin. Muistoja tulee, muistoja menee. Miksi jokin hetki painautuu kuin leimasimella aivojen muistipoimuihin, toinen, ehkä merkittävämpi, purjehtii horisontin taakse eikä enää sieltä takaisin palaa. Sitä mitä ei tiedä, ei tiedä. Sen minkä muistaa, sen muistaa.

jouluaatto 1953, Kuopio

Kodissamme on kaikki valmista suuren juhlan tulla. Joulukuusikin välkkyvine helmivöineen ja tähtilatvoineen kuin suoraan taivaasta laskeutunut ihanuus, lahjoja paljon, tunnelma  täydellinen. Narri-kisumme  saa aattona syödäkseen niin paljon kuin sen pulleaan mahaan mahtuu ja kyllä sinne mahtuukin.

Ovikello soi tiuhaan: taas tulee isälle kukkakori.  Ymmärrän mitä tarkoittaa kukkatulva. Kukkavirta.  Kukkameri. Potilaat jotka ovat yhä hengissä tänäkin jouluna,  lähettävät kiitokseksi  sydänlääkärilleen kukka-asetelmia: koreihin on istutettu käpyjä, tonttuja, sammalia. Isä laskee kukkien määrällä lääkärintaitojaan: onko osannut auttaa. "Viime vuonna tuli niin ja niin monta kukkakoria ja tänä jouluaattona ollaan vasta tässä", isä vertailee ja silmäilee kukkimerta joka minusta on vallannut jo monen monta pöytää.  Kun ovikello ei ole soinut puoleen tuntiin, hän istahtaa nojatuoliin ja näyttelee unohdettua, hylättyä. "Niin paljon annoin, niin vähän saan. Ja teinkö senkään minkä tein, oikein."

Olen oppinut juuri ja juuri lukemaan. Tunnen Nalle Puhin puolen hehtaarin metsän kautta miltä päätään riiputtava Ihaa näyttää.  Isältä.

Äkkiä isä hypähtää tuolista: ovikello soi ja siinä rimpautuksessa on määrätietoisuutta. Ei mitään varovaista anteeksi kun häiritsen -meininkiä.

Jouluaattoaamun vakiovieras, vuorineuvos (joka myöhemmin toimii jonkin aikaa valtiovarainministerinä),  astuu sisälle. Katson hänen kenkiään. Ne kiiltävät.   Suklaarasia jota hän kädessään pitää, on suurin mitä olen eläessäni nähnyt. Hän pitää kiitospuhetta, ojentaa rasian meille lapsille ja  kattoa hipovan - kuten minusta näyttää, pieni kun olen -  joulukukan äidille ja konjakkipullon isälle. Yhtä hymyä tulvii saliin.

Minä ja sisar ryntäämme suklaarasia käsissämme kohti sohvapöytää. Puristamme rasiaa rystyset lumivalkeina: sisko pitää kiinni toisesta laidasta, minä toisesta, niin suuri se on. Laskemme aarteen lasipöydälle. Avaamme nelikätisellä kiihkolla jättiläisen. Tuoksu tietää tien. Suuhun suoraan!  Puraisemme konvehdin kylkeä, hotkimme, maiskutamme. Sali on sakeanaan ahneutta. Konvehtien kultapaperiset kääreet lentävät Narrin iloksi parketille, kun  konvehti konvehdilta  rohmuamme uusia makuja.

Alkaa kilpajuoksu. Ettei vain toinen maista parempaa kuin on se suklaa mikä omassa suussa mössöksi sulaa. Moni kakku päältä kaunis -sanonta osoittaa voimansa.  "Ei, tämä on kitkerän makuinen", parahtaa sisko ja läjäyttää puoliksi syömänsä konvehdin takaisin rasiaan. "Yäk, niin tämäkin", matkin isosiskoa ja teen samoin. Suupielestä valuu tahmeaa makeaa joka purkautuu laavan lailla konvehdin sisuksista kuin jälkiviisaus.

Moni suklaakonvehti on silti kyllin hyvä nieltäväksi, jopa niin että niitä tulee syödyksi monta rivillistä yhteen pötköön ja paha olo yllättää.  Onneksi rasiaan sentään jotain jää: puoliksi syödyt pahat. Jotta kaikki palautuisi ennalleen, käärimme rasiaan sylkemämme pahikset takaisin kiiltopaperiin jotka Narrin harmiksi keräämme lattialta uusiokäyttöön. Ei kai kukaan huomaa, että maistissa on käyty. Isä ja äiti kestitsevät vierasta ruokasalin puolella. Puhe porisee kuin joulupuuro hellalla.

Iltamyöhällä tulee isän sisar meitä tervehtimään. Äiti tohkeissaan tarjoaa  tirakalle tädillemme suklaakonvehteja, ohimennen vihjaa: vuorineuvokseltahan nämä. Tellervo-tätini kuorii kiiltopaperista  konvehdin, hämmästyy, kuorii toisen, hämmästyy kaksin verroin, mutta saahan sillä tavalla yhden kokonaisen, aattelen kun tätiä katselen.

Onneksi ikilempeä isä ei suuttunut sinäkään jouluna, ei koskaan.  Hän sydänlääkärinä  tiesi ja sen meille lapsille opetti: meillä kaikilla on pinnan alla samanvärinen sydän. Niin vuoren huipulla seisovilla, vuoren juurella istuvilla kuin kiipeilijöillä. Toiset vaeltavat vuoripolkuja ylös päin, toiset laskeutuvat alas.  Milloin kompastelevat, milloin nousevat pystyyn ja jatkavat matkaa. Ihmisiä kaikki. Ja inhimillisyys kaiken yllä.

Sinisten hetkien taikaa.

Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta

joukko-oppia

kuva

1954

Kuopion Snellmanin kansakoulun opettaja on harras körtti. Hänellä on yllään aina sama harmaa paksukankainen leninki, jossa on leveä vyö ja nappirivistö joka laskeutuu tiukasta kaula-aukosta rinnuksia pitkin alas, pitkän hameen helmaan asti.  Nappeja on kahdessa rivissä kaksikymmentä, oppilaat ovat saaneet laskea. Mutta nyt opettajalla on numeroiden sijasta muuta asiaa: "Rikkaan on yhtä vaikea päästä taivaaseen kuin kamelin  mennä neulansilmän läpi", opettaja katederilla julistaa niin että jysähtää: ennustus on isku erään oppilaan pieneen mieleen.  Puistattaa päätä, särkee sydäntä.

Koti on vauras. Silti perheessään hän tuntee  itsensä tuhkimoksi. Ja kotinsa ulkopuolella,  kaduilla ja kujilla, vieraaksi itselleen ja muille. Hän haluaa kuulua joukkoon. Hän miettii keinoa millä voisi häivyttää  kotinsa vaurautta pois omasta ja luokkatovereidensa mielestä. Jotain on keksittävä.

Tulee kuin tuleekin päivä, jona on mahdollista kutistaa kameli pieneksi ja kasvattaa neulansilmä suureksi. Hän ostaa torin kulman nakkikioskilta sata nakkia, tasan sata, jotka  tarjoilee  luokkatovereille. "Paras raha", nakkikauppias toteaa ja ojentaa voipaperissa lojuvat makkarat vuoronperään tytöille jotka niiata niksauttavat kun lahjansa saavat.

Hän, kahdeksanvuotias, on kerännyt lehtitarinoillaan kokoon rahaa ja tahtoo muuttaa nyt kaikki  snellmaninsa nakeiksi. Makkarat ovat vetisen hyviä samoin kuin laiha sinappi, joka valuu palttoolle kun he kaikki, koko tyttöporukka, napsauttavat nakkeja  hampaillaan ja puhua pulputtavat. Talvipakkaseen nousee kuumista herkuista höyryä. Se sulattaa ilmasta jäähileitä. Hänellä on pääsy luokkalaisten sydänsaloihin. Se on hänen taivaansa. Piiri pieni pyörii ja hän saa  pyöriä mukana.

Tämän jälkeen nakeilla on aivan erityinen paikka hänen mielihyväkeskuksessaan. Nakit ovat elämän A-luokkaa ja ne kuuluvat kaikille. Täällä maan päällä. Tai veneen alla. Tai tarjottimella. Tai kokkareilla. Tai nyyttikesteissä. Nakki nakilta  aukeaa taivas.

tyttö ja lehti ja vähän muuta

 

Mitä vastasit lapsena, kun sinulta kysyttiin mikä sinusta tulee isona?

Olen kahdeksanvuotias ja innokas sanomalehden lukija. Savon Sanomien Lasten sivuilla on haaste: piirrä toiveammattisi. Tartun syöttiin. Piirrän lentokoneen jonka oviaukosta kurkistaa hymyilevä lentoemäntä tarjotin kädessään. Lentoemon toiveammatti on ykkösenä vain sen ajan kun kuvaa piirrän. Valintani lähtee siitä että saaren yli lentää vuorokone pari kertaa päivässä ja lentokoneita ajattelen sen vuoksi usein. En aina ilolla, sillä pelottaa, että kone putoaa lentokoneen muotoisen huvilamme  katolle.

Mutta kestävämpi ykköstoive syttyy kun palautan, juuri lukemaan oppinut, kirjapinon Kuopion kirjastoon (missä nykyisin sijaitsee luonnontieteellinen museo).

Keskustelun muistan kuin eilisen päivän:

- Minkä tähen kirjojen kansissa lukkoo: WSOY tae Otava tae Tammi? tivvoon kirjastotätiltä.
- Ne on kirjakustantamoja ne. Jonkun pittää lukkee tarinat etukätteen ennenku ne männöö paenokonneisiin ja sieltä sitte Savolan kirjakaoppaan.
- Töetäkö ne siellä, siellä kustantamossa tekköö?
- Sitä justiisa. Silimä suap olla tarkkana. Ja syvän, jotta männöö kaekk kohilleen.
- Ja syvän…, toistan ja jo syttyy: - Minäpä mään sitten sinne töehin.
- No määhän sinä, mutta sitä ennen lue  ja kirjota mahottoman paljo.

Teen työtä käskettyä ja kirjoitan tarinan aiheesta jota ei pyydetty mutta minkäs sitä voi kun kotona näkee yhtä sun toista. Kun siskoni lähti tanssiaisiin otsikoin juttuni. Minusta se on hieno otsikko. Kuvaan kuinka minua kuusi vuotta vanhempi sisko punaa huulet, mustaa ripset, kihartaa hiukset ja peili ottaa hymyn vastaan kun hän sen edessä kylliksi seisoskelee ja kääntelee päätään sivulle ja toiselle. Kenellekään en kerro mitä kynäni kanssa puuhaan kun häntä muka syrjäsilmin tarkkailen. Ajattelin yllättää iloisesti. Kirjoitus julkaistiin taas Savon Sanomien lastensivuilla. Olin iloinen. Sisko ei. Leppyi kun huomasi että ilolla, en pahalla, kirjoittanut.


Mitkä olivat lempisarjakuviasi?

En osaa lukea. Katselen Aku Ankan kuvia. Äkkiä puhekuplat puhkeavat. Minähän luen! Kuulen mitä Aku sanoo Tupulle, Hupulle, Lupulle. Sen suurempaa lahjaa en tarvitse. Disney-fani minusta tulee kertaheitolla.  Aku Ankka pysyy kirjahyllyssäni Lasten Toivekirjaston vieressä. Ja koulussa pidän kaksituntisen esitelmän Walt Disnestä. Tulee hirmuisen suuri tarve jakaa iloa. Aku  on niin sinnikäs kun se puskee ja puskee päätään seinään. Eikä Iso Paha Susi saa porsaita koskaan kiinni. Onneksi.

Mitkä olivat lempipelejäsi?

Lauta- ja korttipelit ovat suola ja sokeri, pippuri ja hunaja. Vanhin sisareni leikkaa ja värittää saaressa vahvasta paperista pelikortit, jotta pääsemme pelaamaan Mustaa Maijaa. Häviän joka pelin. Tartun kortteihin ja revin ne riekaleiksi. Sisar joka oli tehnyt kartonkikortit vaivalla ja kiltteydellä kuuntelee äimän käkenä kun pikkusisko mokoma kehtaa pyytää: tee uudet kortit, pelataan taas.

Ulkoleikit ovat kesällä jokailtaiset. Peiliä, kettua, ruutua, lentopalloa, matkustusta… Kiljuntaa ja ilonpitoa. Soutelemme saaresta mantereelle, missä vastassa ovat serkut ja naapurinlapset. Kymmenen kakaraa ja kymmenen tikkua laudalla.

Kun syksy saapuu, palaamme saaresta Kuopioon ja silloin alkavat pesismatsit. Yhteiskoulun pesisjoukkueessa voitamme Kuopion koulujen tyttöjen sarjan ja saamme nimemme Savo-lehteen (tuolloin Kuopiossa ilmestyi kaksi sanomalehteä: Savo ja Savon Sanomat). Nimiämme tavaamme koulun pihalla tyttöringissä kuin ilmestyksen saaneet. Joukkueemme parhaat pelaajat ovat kaksostytöt Maaningalta.  Joukkuehenki on hyvä.

Mikä oli paras syntymäpäiväsi ja miksi?

On huhtikuun puoliväli. Täytän neljätoista. Makaan  sängylläni omassa huoneessani. Sade ropisee ikkunaan. Ensimmäistä kertaa sinä vuonna sataa Kuopiossa silkkaa vettä. Suljen silmäni ja kuuntelen ropinaa. Talvi jää taakse ja minä elän. Olen neljätoista, olen neljätoista, hoen vuoroin silmät kiinni, vuoroin silmät sadepisaroissa auki. Merkillistä kuinka voin tuon syntymäpäivän tuoman onnen tunteen yhä aistia. Kevätsade!

Mitä sellaista olisit ehdottomasti halunnut tehdä mitä et ole vielä tehnyt?

Koska jo oppikoulun ekaluokalla saan suomen opettajaksi kirjailija Jorma Korpelan, ajattelen että minustakin voisi tulla kirjailija. Niin lähellä on jotain niin ihmeellistä kuin kirjailija. Sen toiveen edessä on käynyt kuitenkin kuin hiirelle joka takkia kissalle ompelee. Kutistuu, pienenee.  Nyt tiedän: sitä kirjaa en koskaan tule kirjoittamaan eikä sillä ole väliä sillä kirjoittamista en jätä.  Tarinoita eivät ole vain ne, jotka painetaan ja pujotetaan kirjan kansien väliin. "Kirja" elää elämäänsä ties missä.

Mikä oli ensimmäinen lempiurheilusi?

Ehdottomasti pesäpallo. En ole joukkueemme tähtipelaaja, en kunnarien sytyttäjä enkä takuuvarma koppari, mutta aina olen kentällä sillä kellonlyömällä kun harjoitukset alkavat.

Lukiolaisena käyn katsomassa kaikki KUPSin jalisottelut Väinölänniemen kentällä. Isä pyytää  mukaansa ja lähden mielelläni. Isä on joukkueen epävirallinen lääkäri. Kun hän kuolee, KUPSin  pelaajat keltamustissa peliasuissaan kantavat arkun siunauskappelista hautaan.

Mikä oli ensimmäinen musiikki-idolisi?

Rakastan kansakoulussa laulutunteja. Ja erityisesti maakuntalauluja. Yksin inisen ja pelkää laulaa, mutta yhdessä laulaen puhallan täysin palkein ja voimalla ja tunteella. Isänmaamme koko kuva syöpyy mieleeni niin sävelinä kuin sanoina ja mielikuvina.

Ensimmäinen ikioma levyni on Kipparikvartetin laulama Pieni ankanpoikanen polskutteli veessä. (Klikkaa linkkiä.) Soitin levyn melkein puhki. Voi vesikirppua käärmeen mahassa. 

Mikä on paras joululahja (tai vastaava) jonka olet saanut?

Isä tekee minulle omin käsin nukensängyn joka on hutero: laudat vinksallaan, naulat törröllään. Mutta että sen isä tekee itse ja juuri minulle, on iso juttu. Nukensänkyyn, vaikka se pian särkyy, sisältyy tuki ja turva ja Kaikki. Muistan isän omin käsin nakutteleman nukensängyn läpi elämäni. Ei rakkaus unohdu.

Kiitos, Ina ja Liisa, haasteesta!

Haastan edelleen Sinut. Vaistoat varmaan että tarkoitan juuri Sinua:)

kaikki aina järjestyy

Hän istuu rantakalliolla ja katselee lintujen kaartelua minuutteja yksi vai tunteja kaksi (viisariton ei sitä  tiedä koska kesä ei kelloa siedä) - ja tulee aina vain haikeammaksi: eikö kahdella jalalla kulkeva opi koskaan lentämään linnun lailla.  Käsivarret kurottuvat siiviksi länteen ja itään, mutta eivät nosta häntä ilmaan, vaikka tuulimyllyn lailla niitä silmät sikkurassa räpytteleepyörittelee.

Kunnes hän keksii:

loppu

Sanottiin että se tulee tiistaina kello kuusitoista Suomen aikaa. Elettiin vuotta 1956.

Tuo ennustettu kesäpäivä oli helteinen ja kaunis. Aurinko ilkkui kirkkaana taivaan sinessä. Kello oli viittä vaille h-hetki. Me olimme saaressa, äiti kolmen tyttönsä kanssa sekä pikkuveli aivan pieni vielä. Isä ei ollut vielä palannut kaupungista töistään, ei hyrissyt moottorivene jolloin tiesimme: tulossa on ruokaa ja turvaa. Isä. Keskenämme meidän piti ottaa vastaan se mikä luvattu oli: maailmanloppu. Lehdessäkin siitä kirjoitettiin.  - Minä aenae oun huussissa, ku mulimanloppu tulloo, sanoi sisko, johon minä: - No minä otan sinusta kuvan, ku oot huussissa istunnolla. Sittenpä immeiset näkköö, miten meijjän suaressa olj tilanne ku mualimanloppu tulj. - Hölömö, ei kuvvoo jiä jälelle, jos mualima loppuu. Kaekk' männöö mänöjään. Missää ei ou mittää. Et oo olemassa itekkää.

Otin kuvan laatikkokameralla kuitenkin. Tasan kello neljä iltapäivällä. Ei minua, kymmenvuotiasta, pelottanut niin kuin siskoa, kahdentoista vanhaa. Ja kova oli haluni ikuistaa elämää, tuli mitä tuli tai olkoon tulematta.  

Ei tullut maailmanloppu joten kuva maailmanlopusta on nyt tässä. Tai siis ei ole. Tai oikeastaan on. Ei kun...

yhä ylös yrittää, omaan koloon kapuaa

kuva: Ivo Kruusamägi

Synnyin Helsingissä  neljäkymmentäluvulla mutta perheemme muutti Kuopioon, kun olin vielä vailla kieltä, yhden vai liekö kahden vanha.  Ilmankos savon murre tarttui voimalla joka ei irrota otettaan, enkä  edes yritä –  muuten sattuisi, luulen.

Yhdeksänvuotiaaksi asuin Kuopion keskustan vanhassa kivitalossa (ja kesät saaressa); kotimme yhteydessä toimi aluksi myös  isän perustama laboratorio ja yhdessä huoneessa hän otti vastaan potilaita. Opin kulkemaan kotona  varpaillani, sillä potilaisjonot olivat pitkät ja eteisessä istuvat, vuoroaan odottavat sydänsairaat vaitonaisia.  Korkeaselkäiset, samettipäällysteiset  tuolit tarjosivat kyllä lepoa potilaiden selille, mutta mieluummin he laskivat kyynärpäänsä polvien varaan ja nojasivat kämmeniinsä  kasvojaan: tuijottivat, tuijottivat mietteissään lattiaa tai ummistivat silmänsä.  Tai mistäs tiedän, olisivatko hyvinkin rupatelleet kanssani, kun kuljin ohi;  en vain tohtinut katsoa kohti vaan leikin luikahtelevaa varjoa.


Mikä oli Vuorikadun kodissa lempipaikkani? Se ei ollut tyylikäs olohuone, missä isä tuprutti piipputupakkaa, tutki EKG-nauhoja ja kissa kiehnäsi jaloissa; se ei ollut ruokasali, missä ruokasalin kalusto oli liian suuri ja arvokas pienen tytön lähestyttäväksi. -Mutta onhan minulla eräs muisto ruokasalista. Isä, jolta en ollut koskaan saanut selkäsaunaa, ajaa minua pöydän ympäri takaa, koivunvitsakimppu käsissään, ei saa kiinni (olen tarvittaessa vikkelä jaloistani); minua ei pelota ollenkaan, sillä leikkiä ja hippaahan tämä vain on. Yhä korvissani kuulen kuinka isä alkaa nauraa hohottaa ja viskaa koivunvitsat korkealle ilmaan samalla innolla kuin hääjuhlissa morsian sinkauttaa kimppunsa seuraavalle vihittävälle, jos taikoihin on uskominen. ”En saa sinua kiinni, en jaksa juosta perässäsi”, isä hihkuu. ”Et suakaan”, lällätän.

Niin, mutta minne varhaislapsuudessani mieluiten ryömin?

Kotimme sisäeteisessä (ei siinä, missä potilaat istuivat) oli korkea seinänpituinen kaapisto, joka ei ulottunut  aivan kattoon asti, vaan ylhäällä oli kaapin ja katon välissä tyhjä tila, jossa mahduin, pieni kun vielä tuolloin olin, istumaan ja varsinkin makaamaan ja nukkumaan. Kuinka ihmeessä minä, pikkuapina, sinne kapusin.  Yläilmoissa  vietin aikaani kuin orava kuusenlatvassa pesässään. Otin sinne mukaani jotain hyvin pehmeää ja lohduttavaa, tyynyni, jonne olin kätkenyt kasvoni niin monet kerrat, ja peitteeni ja kuvakirjoja ison pinon, sillä lukea en vielä osannut, mutta syväsukelluksen kuviin ja uusiin tunnelmiin ja maisemiin taisin kuin paraskin uimahyppääjä, joka  kohdatessaan veden pärskyt tajuaa vain ne, ei muuta. Siinä kaikki. Tuolla ylhäällä katonrajassa komeron päällä oli minun kaikkeuteni, rauhani ja riemuni. Muu perhe sai elää elämäänsä kaukana alhaalla, minulla oli salainen soppeni, jonne joskus tosin tuli vieraisille naapurin Pekka.  Ihme ettemme pudonneet sieltä. Huoneistomme oli korkea, joten ilmalento olisi voinut päättyä ties kuinka pahoin seurauksin. Ja merkillistä, että sain rakentaa koloni niin vaaralliseen paikkaan.

Usein illalla keräsin peitteeni ja tyynyni lastenhuoneesta, minkä jaoin sisarusteni kanssa, ja vaelsin olohuoneeseen: tein makuupaikan pöydän alle tai huoneen nurkkaan. Oli hyvä olla yksin. Kuvittelin olevani intiaanityttö. Pääsin autiolle saarelle, missä etsin syötävää ja missä voin kohdata, jos onnellisesti käy, ystävän, jonka kanssa selviydymme kaikista vaaroista. Vaellusviettini oli (on?) voimakas ja tunteet syvät. Muistan elävästi hyvän tahdon ja huvittuneisuuden isän silmissä ja sanoissa kun hän huomasi että olin jälleen ottanut vuoteeni ja majoittunut pöydän alle: ”Kappas, Lastu  on taas elämysmatkalla, hyvä, hyvä.”  Miten isä osasikaan hyväksymisellään lämmittää mieltäni. Se lepattaa yhä mielen pohjalla kuin sammumaton olympiatuli.

Mutta oli minulla pienenä mielessäni  toisenlaisiakin pyrkimyksiä. Halusin avata ulko-oven, jättää perheeni, nostaa kepin nokkaan eväsnyytin ja astella kohti maailmaa koskaan enää kotiin palaamatta.

Toteutinkin muutaman kerran uhkaukseni. Kaikki mitä maailmalla tarvitsin, eväät, kengät, seikkailumielen, oli valmiina eteisessä, ja niin ilmoitin isälle: ”Lähden maailmalle”, käänsin  selkäni kotiovelle ja avasin kasvoni kohti sitä maailmaa, jonka valloittamisen olin nyt päättänyt aloittaa. Alhaalla kadulla mietin, lähdenkö oikealle (missä on juna-asema) vai vasemmalle (missä on Kallavesi ja satama). Valitsin sataman suunnan. Kevätpäivä oli lämmin ja mieleni oli huoleton; matkassani oli tärkein: minä itse ja vapaus. Vuorikadun ja Kauppakadun risteys oli sen verran vilkas, että sain olla varovainen, etten jäisi hevosen tai auton alle. Tuon risteyksen takana kohosi myös Kuopion Tuomikirkko. Katselin kirkkoa. Äkkiä tunsin itseni siksi mikä oikeasti olinkin: hyvin pieneksi ja suojattomaksi. Päätin palata kotiin, ainakin toistaiseksi. Kiipesin neljänteen kerrokseen ja seisoin hetken oven takana porraskäytävässä käsi soittokellolla.  Painoin nappia koko kämmenelläni. Isä tuli avaamaan, ilahtui minut nähdessään ja sanoi: ”Aha, tulit jo maailmalta.” Mitään sanomatta menin hänen ohitseen ja kiipesin komeron päälle. Katonrajaan, yläilmoihin. Onhan minulla maailmani. Voin olla kodossani kolossani mielikuvittelemassa.

Tänään uskallan katsoa ihmisiä silmiin. Uskallan luottaa elämään. Putoamatta. Särkymättä. Silloinkin kun sattuu. Ja varsinkin silloin kun hyvä mieli saapuu ja hymy syttyy. Aika on. Aika on. Vuoroin ja vuoroin.

Uuden vuoden otan vastaan rakkaani kanssa saaren taigassa.  Sovitan monot suksiini, pujotan kintaat   sauvan nahkalenkille, luon hankeen latu-uran, jota pitkin pääsen perille ja takaisin; takaisin ja perille. Uusi vuosi keinuttaa muistoissaan tallustelijaa.

Hyvää Uutta Vuotta!

Arvotaan onnennumero.... Se on 2010 :) 

psst

Mikä oli Sinun lempipaikkasi kun olit ihan pieni vielä?  

lapsena kerran

Ina pyysi paljastamaan seitsemän asiaa itsestäni. Kiitos pyynnöstä, tässä haja-asutusta pääkopastani:


1. Synnyn Helsingissä mutta muutan kaksivuotiaana Kuopioon, tähän taloon. Talon yläkerran toinen puolikas, Vuorikadun ja Tulliportinkadun puoli, on kotimme, vasemmalla ovat lastenhuoneen ikkunat. Siellä sairastan hinkuyskän.

Alakerrassa surisee pora ja rappukäytävään asti kantautuu hammaslääkärin haju. Juoksen kiireesti milloin portaita ylös kakkoskerroksesta kolmanteen, kotikerrokseen, milloin portaita alas ovesta ulos kadulle ja sieltä seuraavaan kortteliin, Kuvakukon elokuvamainoksia ihmettelemään. On näkösällä pussauskuviakin. Kaikkea sitä. Kuopion toisen elokuvateatterin nimi on Palatsi.

Talon eteen kopsuttaa 31.5. joka kevät hevonen ja rattaat, jotka kuljettavat muuttokuorman satamaan, missä odottaa pieni laiva ja vie meidät kolmeksi kuukaudeksi saareen. Olen kasannut koko kesän varalle kirjoja jahka olen lukutaitoinen.

Kun olen yhdeksänvuotias muutamme Ajurinkadulle, Sankaripuiston reunalle (kuva on viime kesältä mutta paikka kuin silloin ennen):



Näkymä uuden kotimme ikkunasta, silmät (sananmukaisesti) ristissä:



2. Ajurinkadusta tulee mieleeni:

Jo pienenä saan kuljeskella yksin, vapaana ja irrallaan mummin luokse torin kulmalle. Mummin talo on Kestikievaria (kuvassa) vastapäätä. Keskikievariin johtavat kiviportaat, joilla huojuu ukkoja. Pelkään niitä vähän mutta en paljon. Joskus ne huutavat: mittees tyttö; minä katson niitä tiukasti silmiin ja vastaan: en mittää.

Seison torin kulmalla Kestikievarin edessä ja katselen Kuopion tammimarkkinoita ihanuuksineen. Kintaissa hölskyy isän antama markkinaraha. Imeskelen villakintaan peukalonpesää, johon kasvaa huurrekiehkuroita. Ihmisten suusta ja nenästä pöllähtää savupilviä. Ilmapallot kohoavat pakkashuurteiselle taivaalle. Punaisia, sinisiä, keltaisia palloja, makkaranmuotoisia, täyspyöreitä: niiden luokse on mieli ja halu, mutta kuinka torille pääsee, kun välissä on Haapaniemenkatu täynnä autoja, hevosia, rattaita. Päätös on nopea: sinne vain sekaan.

Yhä näen kauhunkirkkaana ja kuitenkin ihmeen luottavaisena tapahtuman. Olen hevosen alla, jonka neljä jalkaa polkevat paikallaan ptruun kaikuessa yli markkinakohinan. Mutta hevonen on kiltti, ei se minua tallaa ja niin pääsen ostamaan markkinapallon ja Viipurin rinkelin; markkinapalloon on kiinnitetty kuminauha, jonka varassa pallo pomppii ylös, alas, eteen, taakse.


3. Kun opin lukemaan, luen, luen, lukemasta päästyäni luen. Elän satujen hyvän ja pahan taistelut niin että haluan tehdä itsekin jotain hyvää. Pieni tulitikkutyttö saa lapsensydämeni väräjämään. Miten joillakin voi olla niin jouluisen runsasta ja lämmintä ja toinen joutuu katsomaan lasin takaa kylmissään sitä lämpöä ja loistoa mikä on niin lähellä mutta tavoittamattomissa. Ja vain lasiruutu välissä.

Oikeudenmukaisuudentunne ei hellitä. Kun en muuta keksi, käännyn seitsemänvuotiaan ehdottomuudella uskovaisen opettajani puoleen ja hän järjestää asiat siihen malliin, että pääsen pyhäkoulunopettajaksi ihan pienille taaperoille ja kaikeksi ilokseni myös, kun niin kovasti haluan, kenttätyöhön siivoamaan mummojen asuntoja mutta kun jälki on kelvotonta, minulle sanotaan että jospa vain saarnaisin pyhäkoulussa pilteille mutten kopistelisi enää mattoja vanhoille enkä varsinkaan luuttuaisi kun lotraan niin että lattiat lainehtivat. Pyhäkoulunopettajan urani jäi hyvin lyhyeksi.



4. Kun opettelen ajamaan polkupyörällä ja opinkin jo, keksin pistää vasemman jalan oikealle polkimelle ja oikean jalan vasemmalle. Mielikuvissani näen, että jalat lonksahtavat solmuasennosta omille sijoilleen ja polkimilleen noin vain niksnaks kunhan vauhti on silmissä vilistävä. "Elokuvasin" etukäteen koko draamaan. Hämmästys on suuri kun makaan maassa ja pyörä on nurin, polveni verillä. Jalat eivät tehneet sitä temppua mikä minusta olisi ollut luontevaa: pyörä jatkaa suoraa matkaa ja jalkani löytävät polkimensa niin kuin on säädetty. Oikea oikealle, vasen vasemmalle. Ei, ei. Kokemus on karvas. Eikö mitään voi keksiä ilman että satuttaa itsensä. Kun polvet ovat muutenkin ruvella, opettaja kysyy, ketkä uskovat joulupukkiin. Ihmettelen, miksi hän sellaista kysyy ja viittaan käsi niin korkealla kuin se nousee, ja nouseehan se kun nostan takapuoltani pulpetista vähän. Opettaja tyrmää: joulupukkia ei ole olemassa. Tiedän – vaikken termiä tuolloin osaa nimetä – mitä tarkoittaa kun maailmankatsomus romahtaa. Lysähdän lamaantuneena pulpettiini.


5. En saa uusia vaatteita: olen perheemme kolmas tyttö. Yhden ainoan kerran minulle ostetaan kaupasta takki ja kun menen se ylläni kouluun, tyttöparvi on ympärilläni päivittelemässä: sinulla on uusi takki. Minua hävettää niin että olisin halunnut painua maan alle ja paljon multaa päälle ja kukkia kasvamaan etten olisi keskipiste. Samaan sarjaan kuulunee, etten osaa käyttää meikkejä. En sen koommin pukeutunut tuohon takkiin, vanha ruskea ulsteri oli huomiota herättämättömän turvallinen.

Kauppakatu 15:n hattukauppa on juuri sopivankokokoinen, sinne saattaa mennäkin jos tarvis on. Siellä myydään vain yhtä artikkelia, hattuja. Yksi lentäjänlakki, kiitos. Mutta muuten minua ei saa kauppaan. Ahdistun tavararöykkiöistä. Shoppailu, mitä sen?



6. Saunassa en ole syntynyt mutta yleisessä saunassa minut on pesty kerran jos toisenkin. Jo päätäiden vuoksi. Kuopion Hartikaisen yleiseen saunaan marssii lauantaisin koko perhe: isä, äiti ja kolme tyttöä (pikkuveli ei ollut vielä syntynyt) ynnä Dahströmin limonaaditehtaan limpparipullo lapsille ja olutta isälle. Mitähän äiti joi saunajanoonsa?


7. En osaa ommella. Neula putoaa käsistäni ja lanka hiertää. Olen yrittänyt kyllä ja onnistunutkin eli ensimmäinen lause pitää totuuden nimessä peruuttaa. Nolo havaita että osaan kun tahdon. Taitaa olla valintakysymys: motivaatiosta kaikki onkin kiinni. Mutta kun tapasin armaani 26.1.1969 kysyin ensimmäiseksi: osaatko ommella ja hän vastasi kyllä. Siitä lähtien hän on ommellut meillä napit, niin minun kuin lasten. Ja sydämensä kiinn’.


Tälle paikalle, Valkeisenlammen rannalle, rakennettiin Kuopion Alavan kirkko, missä meidät vihittiin 27.2.1971. Olisi ollut hyvä jos meidät olisi vihitty heinäpellolla. Emme oikein mahdu raameihin emmekä kehyksiin.


Luen suuret klassikot varhain ja kysyn kotona ja koulussa: mitä tarkoittaa intohimo? Kun en tiennyt niin en tiennyt. Eivätkä aikuisten selitykset minua viisaammaksi tehneet, sekoittivat vain. Nyt tiedän. Iloa, innostusta ja intohimoa on ihanaa vaalia, ikään katsomatta. Antaa mennä vaan. Uudestaan ja uudestaan. Olen jälleen se lapsi joka mieluusti kokeilee pyörällä ajoa pyörällä päästään. Vauhtia pitää olla vaikkei kykyä aina olisikaan. Maasta se pienikin (ja iso) ponnistaa voi sitä ”pientäkin” onnistaa.

Olisi mukava, jos Sinä kertoisit oman tarinasi :)

***
Kuopion mustavalkoiset valokuvat (lukuunottamatta polkupyöräkuvaa): Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

ei voi ilman airoja soutaa

Saareen asukilla on oltava soutuvene ja soutuveneeseen syntyy suhde. Melkein yhtä paljon kuin olen ajatellut pitkinä saarettomina vuosinani lapsuudensaartani, olen muistanut veneitä, jotka ovat keinuttaneet soutajan mantereelta saaren rantaan ja takaisin sinne mistä tiet lähtevät ja vievät kauas pois.

Savolainen soutuvene ottaa vastaan aallot kuin aallot, väitetään. Se on matalampi ja vikkeläkäänteisempi kuin hämäläinen veljensä ja sopii siksi myös pienille vesi, mitä Kallavesi ei kuitenkaan ole.





Lapsena soutelin ja meloin usein yksin saaren rantavesillä, minne olen nyt palannut yli viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Vene oli tumma ja tervainen, myöhemmässä vaiheessa isä osti valkoisen kaunottaren, jonka reunat olivat punaiset ja siniset. (Ja erään kerran hän hurahti isoon moottoriveneeseen, millä ajatteli kulkevansa vesitse töihin sairaalaan, mutta tämänsortin työmatka taisi jäädä yhdeksi ainoaksi myrskykerraksi. Minun lempiveneeni on ollut aina perusvene. Hiljainen ja lempeä.)

Meloin tervaveneellä niemennokan taakse ja jos sää oli sateinen, lämmin ja tyyni, asetuin veneen pohjalle makaamaan ja otin vastaan taivaan veden. Pisarat sihisivät somasti osuessaan järven tyyneen pintaan, mihin syntyivät elävät renkaat. Selkäni alla lipui Kallavesi, silmissäni kutitti pisaroiden leikki. Nauroin ääneen.


2006

Kun näiden lapsuuden aikojen jälkeen aloin tehdä paluuta saarelle monien vuosikymmenten tauon jälkeen vuonna 2006, piti ensimmäiseksi miettiä soutuvenettä. Savolaisten markkinoilta ostin käytetyn Suvi-veneen. Oli auvoista hieroa savolaisten kanssa kauppoja. Hintapyyntöjä josminkälaisille veneille oli josminkäsorttisia. -Mieleeni juolahti lapsuusvuosiltani kaksi vuotta vanhempi sisareni, joka kysyi minulta, kuuden vanhalta:

– Arvaa mikä on kaikista kallein esine maailmassa.

En keksinyt, en millään. Eivät kelvanneet vastaukseni, ei vaikka kaikkeni yritin ja kuurakettiakin tarjosin.

– Soutuvene. Se maksaa triljoonan.

Se tieto teki minuun vaikutuksen. Olin lapsena sinisilmäinen ja pidin totuutena toisten kertomat sadut, todet kuin narraamisetkin. En osannut epäillä. Sen jälkeen katselin kunnioittaen tervattua soutuvenettämme mutta teitittelemään en sitä alkanut. Se oli osa minua. Pidimme yhtä. Jälleen kerran työnsin veneen vesille. Airo laskeutui veteen ja vaikka upotus rikkoi tyynen veden pinnan, lipumisen liike rauhoitti. Mitään ei särkynyt lopullisesti vaan luonto palautti tasapainon sitä mukaan kun vene loittoni eteenpäin. Ja minä sen myötä. Tarvitsin yksinäisyyden jo lapsena.


Takaisin veneen ostoon. Hintapyynnöt vaihtelivat 200-300 euron välillä. Mutta eräs veneensä (joka hänen mukaansa oli huono ja vanha mutta hyvä jos sen paikkaa) tarjoaja yllätti:

– Kyllä tämä Suvi-vene kaheksansaan euron väärtti on.

– No mutta muut tarjoukset on ollu iha muuta, mitenkäs työ nyt melekein uuvven venneen hintoo risasesta pyyvvätte?

– No, kato ku minnoon rehellinen ja ahne.

Savolaisetko muka kieroja? No ei todellakaan. Ilo heidän (meidän?) kanssa on kauppaa hieroa.



Elämä on haalistanut sinisilmäni ja tehnyt minusta hintatietoisemman. En maksanut käytetystä Suvi-veneestä triljoonaa vaan kaksisataa euroa. Raahasimme sen Kuopion Rönöstä peräkärryllä venepaikallemme (loppumatkan metsikön halki, sillä sinne ei ollut vielä tietä); kuljetustalkoissa oli mukana tytär ja toinen pojista, mies ja minä. Itikat nipistelivät ja laskimme veneen vesille. Nostin katseeni saareen, missä vuosikymmeniä sitten olin viimeksi käynyt. Siellä se kajastaa, perintötonttini, rakkaani, lapsuudentonttimme vieressä. Uusi aika alkaa.



2008

Kun mökinrakennus käynnistyi viime syksynä, oli tarpeen olla kaksi venettä. Toisella rakennusmiehet pääsivät saareen, toinen oli varuilta passissa mantereella.

Syystuulessa tein perusvirheen, miten veneessä ei pidä toimia. Nousin seisomaan aallokossa ennen kuin kiikkerä Suvi karahti rantaan (katiska oli kädessäni: aioin heittää sen hietikolle) ja hupsista, miten nopeasti keikahdin, kylkiluut paiskautuivat veneen laitaa vasten ja voi sitä tuskan määrää mikä siitä viikkokausiksi seurasi. Ärrästä tuli tuttu kirjain. Yksikseni sitä harjoittelin. No, ohi on sekin riesa.

Marraskuussa menimme jälleen saareen. Suvi-vene oli jäänyt saarenrantaan ja oli tarkoitus kääntää se nurin ja asettaa talvilepoon. Toisella veneellä puksutimme kohti saarta, mutta mitä ihmettä: venettä ei missään. Karannut on. Tuskin sitä kukaan on itselleen ahnehtinut. Välillä järvi oli jäätynyt ja liekö hiukkasen huolimattomasti maihin vedetty veneemme saanut jäiden satunnaisesti sulaessa (ja veden pinnan noustessa) lähtöpassin: nyt voit karata. Tulpan muistimme irrottaneemme, joten arvelimme että vene löytyy rantavesistä upoksista jahka kevät koittaa ja jään sulattaa.

Soitin Kuopion poliisille katoamisilmoituksen. Poliisi oli myötätuntoinen ja kertoili omien karkulaisveneidensä tarinat ja lupasi soitella jos joku ilmoittelee Suvistamme ja tuntomerkit täsmäävät.

2009

Viime viikolla mökillä ollessamme aamukahvin aikaan kännykkä soi.

– Kuopion polliisista, päevee.

– Päevee, päevee (voe miten on heleppo asioijja omalla kielellä – vaikka ensin syvän hyppee kurkkuun: mittee kaaheeta on tapahtuna).

Riistavedeltä on ilmoitettu löytyneeksi omilla teillään ajelehtiva Suvi-vene, mutta kun kävimme tuntomerkkejä läpi, ei kyse ollut meidän Suvistamme – toisekseen ihme olisi, jos se sinne asti olisi seilannut. Vai mitä noista veneen mieliteoista tietää. Kulkevat minne nokka osoittaa ja tuuli työntää.

Mies ostaa täräytti männä viikolla kaikuluotaimen. Emme etsi sillä vain kalaparvia vaan tiirailemme, löytyisikö veneemme. Oma tekniikkansa on nostamisessa, jos se ihmeen kaupalla kaikuluotaimen näköpiiriin ilmaantuu. Kunhan vain tässä päässä muistaisin ikäni ja kylkiluuni, jotka ovat nyt parantuneet ja täydessä terässä (eli lapseninto nostaa taas 'uhkaavasti' päätään). Yritän asettua ikääni. Ei sovi innostua liikaa jos järven pohjalla häämöttää vene, joka odottaa noutajaa, pelastajaa. Pitää olla viisas ja harkitseva ja pohtia kaikessa rauhassa, miten sen saamme ylös. Niin, jos ylipäänsä löydämme sen. On tuhat muutakin puuhaa.

Tämä oli ”lyhyt” johdanto pääasiaan. Blogini jää tänään tauolle; aivan varmasti en uskalla luvata, milloin palaan. Heinäkuussa kukaties, jonain hetkenä. Muun ajan hoidan saaressa taimia, puiden ja ihmisen (lapsenlapsia), etsin venettä ja yritän olla esikuvaksi heille jotka kasvavat. Turvaliivit on pakattu, samoin järki ja tunne. Ja sen lupaan, että kun palaan, olen syönyt elämäni ensimmäisen omatekemäni kalakukon.




Me tulemme, kesä ja saari, ja nostamme viirimme, lippumme, liehumaan milloin tuulessa, milloin lepäämään tyynessä.

Toivotan jokaikiselle suvi suloista! Tuoksuja, tunteita, elämyksiä korvien, silmien ja kaikkien aistien. Triljoonasti kesän iloja (tämä triljoona on totta ja tulee syvämen pohjasta).

taikaa ja taigaa

Pumputi pum, puksuttaa Lastu laineilla – saaresta palattuaan – kuivalla maallakin, kaukana paratiisistaan, kun sai näin hienon energianlähteen Marjattah:n Varamussalosta. Kyllä taas jaksaa ennen seuraavaa saarimatkaa. Ilo on. Kiitos!

Niin, saaren taiga.

Annoin blogilleni taiga-nimen siksi, että savolainen ääntää g:n kooksi, joten suussani ja mielessäni taigalla on kahtalainen merkitys. Taika ja taiga. Taikaa on palata pitkien evakkovuosien jälkeen lapsuuskesien saarimaisemiin. Silmissä ja syvällä pohjalla ojentavat nykyisyys ja menneisyyys toisilleen kättä ja ravistelevat tervetulotoivotuksiaan. Kuusikymmentäkolmevuotias Lastu kohtaa paluumatkallaan lapsi-Lastun.



Paluussa on mukana – mitäs sitä kieltämään – aimo annos haikeutta. Miksi? Siksi että ihmisen tunne-elämyskeskus lienee rakennettu niin, että syvimmät elämyksensä voi kohdata vain yhden kerran: "ensikerran". Lapsuus on väkevää aikaa. Vai vieläkö on mahdollista lukea kirjoja sillä intensiteetillä minkä valtaan lapsena jouduin kun tarinat avautuivat. Olin lähtemättömissä. Luonto ja lukeminen kasvattivat lukutoukan joka ei koskaan kuoriutunut perhoseksi joka lentää kirjasta kirjaan vaan perääntyi pikku hiljaa haikeuden valtakuntaan.




En osaa enää lukea "valmiita" kirjoja samanlaisella keskittymisen voimalla kuin lapsena, jolloin maailmaan mahtui vain luvun alla oleva tarina, kaikki muu ympäriltä häipyi. Päteekö yhä sanonta: rakas harrastus on parempi kuin intohimoinen leipätyö, joka lopulta nakertaa kyvyn heittäytyä sanojen mielleyhtymiin täysillä. Odotan hetkeä, jolloin osaan, nyt kun leipätyö on takana, vain lukea höllötellä ja nautiskella kirjailijoiden antimista kuin silloin kauan sitten saaressa. Jalkapohjani on pitkästä matkasta parkkiintunut, mutta mieli ei: niin toivon.

Etsin saarikuvia lapsuusvuosiltani. Laadin jälkipolville muistoksi ennen - nyt -kuvasarjoja saaripoluilta ja rannoilta. Lapsen silmäni ovat janoavaiset. Monessa valokuvassa minulla on kirja kädessä. Se ei ole rekvisiittaa, vaan pelastusrenkaani. Tuntui että hukkuisin jos en voisi lukea. Olin kirjabulimikko. Läheisriippuvainen tarinoista. Lähtemättömissä.



Mutta vaikka nykyisin luen hyvin vähän kirjoja, olen onnellinen siitä, että blogien maailma on avautunut. Siksikin ehkä kirjat ovat jääneet taka-alalle? On niin monenlaista ihanaa tarjolla blogeissanne, joten annan sydämeni sykkeen eteenpäin teille kaikille joiden blogeissa vierailen. Itken, nauran, tuumin, haltioidun, oivallan, rakennun, oivallan, ihmettelen, ihastelen.

Lämmin kiitos! Nautitaan täysin siemauksin toistemme tarinoista, kuvista, lahjoista, osumista.

***

Entä taiga, miksi sen otin blogini nimeen?

Wikipedia: Boreaalinen vyöhyke eli pohjoinen havumetsävyöhyke eli taiga on kasvillisuusvyöhyke, jonka perustana on halki pohjoisen pallonpuoliskon ulottuva yhtenäinen havumetsäalue. Euraasiassa se kulkee Fennoskandiasta itäiseen Siperiaan ja Pohjois-Amerikassa Alaskan länsiosista Labradorin niemimaalle. Vyöhyke rajoittuu pohjoisessa tundraan ja etelässä lauhkean vyöhykkeen seka-ja lehtimetsiin ja aroihin.

*

Taigaan liittyy samanlainen haikeus kuin lapsuuden lukuelämyksiin, kirjoihin, joihin olen ottanut etäisyyttä (mutta toivon että ensirakkaus saapuu, jahka puuhat hellittävät).

Minun taigassani on kasvukipua. Olen hakannut lapsuuden suojani, puuston, ikikuuset.

Minä hupsu, humanisti ja esteetikko, en osannut pohtia 360 asteen kaavalla sitä, mitä puiden kaato merkitsee luonnon monimuotoisuudelle ja ilmastolle. Ötököille ja mustikan varvuille. Ja vaikka olin hakkuuaukioita kauhistellut, en perinpohjin (tyhmyyttäni) tajunnut, miltä raiskio loppujen lopuksi näyttää.

Luonnonkauneus ja ekologiset arvot ovat yhtä tärkeitä. En kovin tunne lintuja mutta haltioidun kun näen valkoisen siiven silittävän taivaan sineä; en muista kouluaikaisen kasviston latinan- enkä välttämättä edes suomenkielisiä nimiä, mutta iloitsen yhtä lailla rikkaruohoksi kutsutusta keltaisesta kukkavoista vahvanvihreää nurmea vasten kuin ruusuista piikkeineen ja tuoksuineen, jotka huumaavat tunteet.




Antaudun ja otan vastaan luonnonilmiöiden kauneuskylvyn saarimökin rannalla, missä rantapuusto on tallessa. Taivas kukkii iltaisin kun luon katseeni taivaanrannalle. Ruskon värisinfonia pesee päivän pyykit sielunpohjalta niin että murheilla ei ole mitään mahdollisuutta syöpyä mielen pohjalle.

No niin, vaikka rakastan luontoa, olen rakastanut aina – se on osa verenkiertoani, untani ja elävää päivää –, on edessäni tehty-mikä-tehty -tilanne: hakkuuaukio kiljuu syliinsä siemeniä, uutta puustoa.

Nyt se on tehty. Puuntaimet ovat juurtumassa. Mutta vain koivut istutimme maahan. Kuusentaimet peruutimme sillä saaressa puusto kasvaa saamamme tiedon mukaan parhaiten luonnonmukaisesti ja omin avuin.

Toisekseen radion uutisissa metsätieteen professori Risto Seppälä puhui juuri h-hetkellä siitä, miten nykyisin vallalla olevat istutussuositukset tulisi muuttaa. On tarpeen ennakoida tuleva ilmastonmuutos ja välttää istuttamasta silkkaa kuusikkoa, joihin ilmaston lämpeneminen erityisesti iskee. Itsekseen nouseva sekametsä on suositeltava. Nuori kasvava sekametsä sitoo myös hiilidioksidia. Jihuu. On ilo tehdä hyvää. Jihuu. Isän puut poikivat!

Mennään metsään tai päin puuta -sanonnat luovat lehvistön läpi katsottaessa uutta valoa. Metsään voidaan mennä, mutta oikeanlaiseen. Nyt isänaikaiset siemenpuut (sekä lehti- että havu) aloittavat uuden sukupolven ja näitä puuntaimia aion vaalia niin kuin metsänhoitoyhdistyksen edustaja neuvoi. Heinät niitetään tai tampataan metrin säteellä pois taimien ympäriltä. Kuljen risukossa, etsin taimilapsiani ryteiköstä, kumarrun äiti Maan puoleen ja löydän pieniä terhakoita lehti- ja havupuun alkuja. Kuiskaan: ”Voi hyvin, maa, ilma, vesi. Minä en teitä vahingoita. Minä vaalin ja suojelen teitä.” Minun metsäni tulee olemaan luomumetsää.




Istun rannalla ja katson kaukaisuuteen. Taiga vihertää. Tulevaisuus on valinta. Tahdon tehdä luonnolle hyvää. Minulla on hoidettavana vuosikausiksi tuhansia puuvauvoja. Katson vuosi vuodelta, miten pihlajat, haavat, koivut, kuuset varttuvat. Avaan silmäni ja katson rohkeasti eteenpäin. Vuoropuheluni luonnon kanssa kestää lopun ikää. Ensirakkaus luontoa kohtaan ei haalene. Huominen sikiää eilisestä yhtä vahvana kuin silloin ennen.

29

Lapsuudenkaupungin kotiosoitteenani on numero 29 vuosina 1955-1965.

Olemme juuri muuttaneet uuteen kotiimme. Olen yhdeksänvuotias. Otan laatikkokamerallani kuvan kotitalosta, lumesta, lipuista, talosta – ja isästä.

Isä aukaisee oven porraskäytävään, mistä pääsee ensimmäisen kerroksen laboratorioon ja toisen kerroksen kotiimme. -Olohuoneen ikkunat avautuvat sankarihautausmaalle. Sodassa kaatuneiden haudat ovat puiston toisella laidalla; niitä en koti-ikkunasta näe mutta silmiini osuvat ruosteiset ristit 1700- ja 1800 -luvuilta.

Tiedän, että kotilattiamme alla, laboratoriossa (jonne pääsen joskus 'retkelle'), kuhisevat muiden muassa potilaiden tuomat ulostusnäytteet: lapamato on viisikymmentäluvulla kalastavan kansan hankala vitsaus. Potilasvirrat ovat pitkät; on sydänvaivaa, kolotusta, toivottomuutta – ja toivoa.

Jotain näistä lapsuuden näyistä, hautaristeistä ja potilaista (tutkimuksineen), jää kasvavan ja kyselevän sielun pohjalle. Kasvuympäristö ei lopulta maalaa sielunmaisemaa mustaksi vaan antaa eväitä ottaa elämä vastaan haasteena. (Oli tosin myös hetkiä ja tapahtumia, jolloin elämän tarkoitus nuorta mieltä rankasti puhutteli ja kyseenalaisti.)

Tänään kuvan numeron 29 taakse kätkeytyy lohduttava totuus: ollakseen terve ei tarvitse olla terve. Ja: niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Pandemiauhan allakin.


numerokuvahaaste 29

jotain uutta (haaste)

Kiitos, Uuna Leijonainen, kannustuksesta ja pystistä. Olen siitä innostuneesti ylpeä ja jaan sen eteenpäin sinulle, joka aiot opetella tänä keväänä jotain uutta. Ennenkokematonta. Tai ainakin haaveilet oppivasi. Haavekin on pystin arvoinen.

Meuhkaan risulintukurssista harva se päivä, mutta mitenkäs estelen, kun sydämen kyllyydestä tulvii uuden oppimisen iloa. Kannan palkinnon kurssille antamaan uskoa ja voimaa minulle, tumpelolle, jolla käden taidot ovat nukkuneet kylliksi. Nyt on herätyksen hetki.

Onneksi tämä pysti on virtuaalinen. Olen saanut kansakoulun toisella luokalla palkinnon, jolle kävi niin kuin kävi (olen kertonut ennenkin, mutta ehkä kaikille tarinani ei ole tuttu):


Kevätjuhla 31.5.1955. Snellmaninkoulua olen käynyt jo kaksi vuotta. Puut vihannoivat, suvivirsi raikaa ja siirrymme luokkiin saamaan todistukset ja palkinnot. Opettajanpöydällä nököttää hymypoikapatsas (hymytyttöpatsaita ei ollut tuolloin vielä keksitty).

”Luokan hymypatsaan saa luokkatovereiden äänestyksen perusteella ‘Lastu’, Hilkka-opettaja julistaa.

Nousen pulpetista lettejäni tempoen, kuin pelastusköyttä etsien. Ei tämä näin mene. Mikään ei mene oikein. Mielen täyttää häpeä. Synti on tunnustamatta. Valehtelin erään kerran pesseeni hampaani, kun opettaja kysyi. Toinen syntini on sovitettu. Tungin erään pojan lakin täyteen hevosenkakkaa, kun minusta oli hauska katsoa, miten se valuu lakista naamalle (jos hän vain ei heti huomaa mitä lakin pohjalla on). Opettaja ei ymmärtänyt, etten kerta kaikkiaan tehnyt kokeiluani ilkeyttäni vaan uteliaisuuttani; sitä paitsi Lasse on söpö ja mielikkini. Mutta mielelläni minä hänen vuokseen nurkassa seison jälkiviisautta hakemassa.

Yhtä kaikki olen hämmentynyt hymypatsaasta, jota en koe ansainneeni, mutta mukava sitä on kantaa sylissä kohti kotia, näyttää isälle ja äidille. Snellmaninkoulun puuportti sulkeutuu takanani. Ohitan tuomiokirkon. Alkaa kesäloma. Mieli liitelee perhosenkepeänä. Todistus lepattaa kesätuulessa toisessa kädessäni, toisella puristan hymypojan päätä, ettei se vain putoa.

Äkkiä kuuluu kilinää. Painan hymypojan korvalleni, ravistelen. Klonks, ponks. Onko opettaja kipsannut patsaan sisälle aarteen? Herkkua? Kuttaperkkanuken? Tikkarin? Hymypoika on arvoituksellinen kuin pääsiäismuna.

Olen luonteeltani hillittömän utelias. Se mikä askarruttaa, on avattava, arvoitus ratkaistava. Istahdan jalkakäytävän reunalle, tutkin patsasta joka puolelta, mutta sala-aukkoa ei löydy. Kallistaessa kolisee taas. Uteliaisuus käy sietämättömäksi. Pakko tietää, mitä siellä on. Jospa sisällä on lisäaarteita ei vähän vaan HIRMUISESTI. Jokaiselta minua hymypatsaaksi äänestäneeltä lahja: karkkia. Määrästä riittää pihan kaikille lapsille. Ajatus yhteisestä namien mässäilystä antaa päättäväistä voimaa, ja napautan hymypojan pään jalkakäytävän reunakiveykseen. Aarteet esiin ja sassiin.

Hymypoika on kappaleina katureunuksella. EI MITÄÄN MUUTA. Kerään sirut esiliinaan (ei, en itke) ja kiikutan kotiin. "Sain hymytyttöpoikapatsaan, mutta rikoin sen kun etsin aarretta pään sisältä", kuiskaan isälle.

Kipsinen hymy on hauras. Patsaan sisältä oli ilmeisesti lohjennut palanen, ja siitä syntyi koko soppa. -Ansioluetteloni voisi alkaa: entinen hymytyttö. Vai olisiko parempi: hymypatsaansa rikkonut tyttö. Lapseni ja nyt lapsenlapseni haluavat kuulla tarinan uudestaan tavan takaa. En osaa sanoa, olisiko parempi vaieta vai kertoa.

syvälle silmiin

Hän on saanut kirjastosta lainaksi Tapio Rautavaaran Kulkurin taival -kansion, joka sisältää Isoisän olkihatun ja kaikki muutkin hänen (tunnetut ja vähemmän tunnet) levytyksensä, yhteensä neljätoista cd:tä.

Hän polttaa levyt itselleen, soittaa ja herkistyy. –Tule, tanssitaan, hän sanoo elämänkumppanille. He, jotka eivät tanssia osaa, keinuvat hitaasti Hiljainen kesäyö -valssissa ja hän pyytää, kun tunne nousee ja kurkkua kuristaa: –Katso silmiini, katso koko kappaleen ajan.

Mies harmaantunut, nainen harmaantunut keinuvat toisiaan vasten ja katsovat toistensa silmien sineen, jossa alkaa vesi läikkyä. Kyyneleet nousevat yhteisyyden lähteestä. He ovat tahtoneet ja kokeneet elämänsä vuodet semmoisina kun ne on heille annettu. Heillä on historia ja heillä on tulevaisuus. Heillä on tämä hetki.

Nainen sulautuu rajattomaan hellyyteen miestään kohtaan; hän ei voi eikä halua irrottaa katsettaan hänen sielunsa peilistä. Mies hymyilee.

Kappale loppuu, rakkaus jatkuu.

Liian harvoin puolisot katsovat toisiaan keskittyneesti syvälle silmiin, ja kuitenkin katseella on maaginen voima, hän lukee Hyvä Terveys -lehdestä ja nyt hän tietää että se on totta. Se ei romanttista viihdettä; se on liiton luonnonvoima ja liima.

Anna meille tänä päivänä meidän yhteinen katseemme, hänen soperruksensa on kuin rukous. Ja se mitä hän anoo, he saavat. Yhteisen pohjan, yhteisen ylösnousemuksen, yhteisen taivaan. Hänelle, joka on jäänyt vaille äidin silmiä, katseella on vielä suurempi merkitys kuin miehelle, jolla ovat äitinsä katse ja silmät sielunsa pohjalla valoa antamassa.

Hän muistaa äkkiä tapahtuman kaukaa lapsuudesta.

On kesä ja kuuma. Kaukana järvellä puksuttaa tukkilautta. Mökkituvan ikkunat ovat apposen auki, käki kukkuu ja hento tuuli leyhyttää valkoisia pitsiverhoja. Hän leikkii nurkassa. Äiti istuu rottinkisohvalla, hiljaa, poissa itsestään ja muista. Isä keinuu. Radiossa soivat lauantain toivotut. Isä hylkää keinutuolin, lähestyy äitiä, kumartuu hänen kasvojensa puoleen, kuiskaa, tarttuu käteen ja pian he liitävät lattialla kuin tiirat taivaan sinessä ja hän näkee, miten äidin helmat hulmahtelevat musiikin tahtiin ja suu, joka yleensä on viiva, kaartuu hymyyn, johon isä painautuu ja minun on niin hyvä olla.