vuosisata vuosisadalta ja niin edes päin

Paluumuuttaja on liittynyt Savon kielen seuraan, joka julkaisee Aakustia, savolaisuuven iänenkannattajjoo. Liittymislahjaksi hänen postiluukustaan kolahtavat vuoden 2010 numerot kertaryssäyksellä. Hän lukee silimät höyryten Matti-Juhani Töyräksen kirjoituksen Juho Korhosesta, jonka vuonna 1901 kirjoittama kirje pysyi suljettuna sata vuotta. 

Matti-Juhani Töyräs:

"[Nilsiäläinen kansakoulunopettaja] Juho Korhonen kirjoitti 25.3.1901 kirjeen omaisilleen, sulki sen sinettilakalla ja kirjoitti päälle toivomuksen, että se avattaisiin vasta sadan vuoden kuluttua. Hän vakuutti ettei kirjeessä ole mitään niin erikoista tai arvokasta etteikö se jaksaisi odottaa tuollaistakin aikaa.

Kirje säilyi kuin ihmeen kaupalla kohtalon monissa käänteissä ja joutui lopulta pojanpojalle Juhani J. Korhoselle Jyväskylään. Kirje avattiin 44:n jälkeläisen läsnä ollessa Uutena Vuotena 2000.

Kirjeessä Juho kertoi itsestään ja perheestään ja toivoi onnea ja menestystä myös tuleville polville. Tämän lisäksi hän oli laittanut mukaan Englannissa alun perin ilmestyneen ennustuksen yhteiskunnan tilasta sadan vuoden kuluttua eli vuonna 2001.

Alla osa lehden kirjoituksesta.

Maailma sadan vuoden kuluttua [kirjoitettu vuonna 1901]

Muuan englantilainen aikakauskirja on kääntynyt eri aloilla työskentelevien huomattujen miesten puoleen kysymyksellä, millaiseksi he otaksuvat maailman 100 vuoden kuluttua. Saapuneista vastauksista julkaisemme tässä muutamia.

Amerikan väkiluku on mainitussa ajassa kohonnut 500 miljoonaan. Amerikkalaiset ovat terveydenhoidon parannuttua keskimäärin kaksi tuumaa pitempiä kuin nyt ja elämäniän keskiluku, joka nyt on noin 35 vuotta, on silloin 50 vuotta.

Englannin kieltä puhuvat useimmat ihmiset maan päällä, toisessa sijassa on venäjän kieli.

Tulevaisuuden taloissa ei ole lainkaan savupiippuja. Huoneisiin näet johdetaan lämpö keskuslämmityslaitoksesta. Taloihin johdetaan erityiset lämpöputket samoin kuin nyt kaasu- ja vesiputket.

Valmiiksi laitettu ruoka noudetaan suurista ruuanlaittolaitoksista aivan kuin nykyään leipä leipurilta. Nämä ruokatehtaat ostavat ruokatarpeita niin paljon ja sähkön ja kaikenlaisten koneiden avulla tulee ruuanvalmistus niin halvaksi, että ei kotona kannata enää ruokaa laittaa. Ruoka tulee ilmaputkien kautta koteihin, ruoka-astiat noutaa, pesee ja kuivaa erityiset pesu- ja kuivauskoneet. Oma keittiö on ylellisyys, jota ei kukaan enää käytä.

Hiiltä ei käytetä enää polttoaineena. Sen sijaan on sähkö hyvin halpaa. Pieninkin vesiputous käytetään sähkön valmistukseen. Pitkin meren rantoja on rakennettu suuria vesisäiliöitä, jotka täyttyvät vuoksen aalloista ja joiden vesi käyttää suuria vesirattaita.

Junat kulkevat 200 englannin peninkulmaa tunnissa New Yorkista San Franciscoon.


Lehtileikkeen sivuun Juho on kirjoittanut: ”Olisipa hauskaa jos tämä ennustus säilyisi vuoteen 2001 asti." Päätarkoituksena Juholla on varmaankin ollut lähestyä jälkeläisiään Tuonen Tuvilta, kuoleman takaa, haudan mykkyydestä...

Juho Korhosen sata vuotta odottanut saatekirje jälkeläisilleen:

Rakkaat jälkeläiseni tulevan vuosisadan alussa!

Pienoiseksi huviksi piirrän tämän kirjeen Teille antaen tietoja itsestäni ja perheoloistani. - Olen syntynyt Nilsiän pitäjän Kangaslahden kylässä, Kantolan talossa 6.4.1847. Waimoni nimi on Eeva Karoliina Hollender, synt. 2.3.1856 Nilsiän pitäjän Kaaraslahden kylässä ”Holanderin” saarella. Molemmilla meillä oli aivan köyhä koti. Häitämme vietimme 21.7.1874 Kuopion kaupungissa. Silloin olin jo kansakoulunopettaja Seinäjoella, josta muutettiin Padasjoelle, sieltä taas Teiskoon ja sieltä Nilsiään. Tällä erää on meillä lapsia 12 joista kuollut on 4. Elossa on Aina Karoliina.........
.....mikä lauma lieneekään näiden jälkeläisiä sadan vuoden perästä ja minkälainen lienee silloin tämän maailman meno ja varsinkin rakkaan Suomemme elo! Sinä suuri Jumala sen tiedät! Nykyään on rakas isänmaamme ahdinkossa Wenäläisten sorron takia. Wenäläisten suuruus on varmaan mennyttä sadan vuoden perästä ja Suomi on silloin itsenäinen...

Sinä olet Jumala, minua ihmeellisesti auttanut ja siunannut, tee niin jälkeläisillenikin!

Nilsiässä 25.3.1901 Juho Korhonen
kansakoulun opettaja"

Lähde: Aakusti, savolaisuuven iänenkannattaja 2/2010, s. 16-17

******************************************************************************

Tuumailen, kirjoittaisinko tänään kirjeen, jonka jälkeläiset saavat avata vuonna 2111. Siitä syntyisi myös ylistyslaulu Kuopiolle, mutta haetanneeko tuo mittää. Kasvattaisin ennustuksessani Kuopion onnellisten ihmisten onnelliseksi kaupungiksi, missä vauvat syntyvät onki kädessä ja sukset jalassa. Lähiruoka on arvossaan, kun jokaisella on onki omasta takaa ja rannoilla ilmaiset soutuveneet soudeltaviksi, kalat Kallaveden puhtaista aalloista nostettaviksi. 

Ja mitäpä muuta kirjeeseeni kirjoittaisin? Kirjoittaisinko, että kun tarpeeksi kauaksi eteenpäin (tai helikopteriamallin mukaisesti: ylhäältä käsin)omaa elämäänsä katsoo, surujaan ja ilojaan, tietää hitusen enemmän, mitä tarkoittaa perspektiivioppi. Ei niin pahaa, jossei jotain hyvääkin. Ei niin hyvää, jossei jotain pahaakin. Ja sitten on puhdas hyvä: ilo ja onni, onhan. Suattaapa hyvinnii olla niinnii.    

bloggaajien herkut -keittokirja

Tuulento ja Ansku antoivat minulle tunnustuksen. Olen siitä hyvin iloinen. Milläs kiitollisuuden tunteeni ilmaisen?

Eräs syksyn – ja elämän ilon aiheita on... hyvä ruoka. Tyttärelläni on ollut tapana kutsua meidät syömään kotiinsa säännöllisin väliajoin ja voi mahdoton (saahan lastaan kehua, saahan), mitä herkkuja hän osaa loihtia. Kehitys kehittyy. Nyt hän on vähintäinkin vuoden verran Australiassa, emmekä pääse nuuhkimaan tuoksuja ja hoitamaan makuaistiamme kun kuului kehotus: syömään! – paitsi kylläpäs. Sain häneltä lahjaksi hänen omin käsin kirjoittamansa keittokirjan, johon hän on tallentanut ne reseptit, jotka ovat saaneet minut huokaamaan autuaana: tätä täytyy saada uudestaan.

Ekologi kun on, keittokirjan kannet ja lehdet ovat ympäristöystävällisiä. Kädessänsä hän pitelee sulkakynää, kun avaa kirjan ja kirjoittaa ensimmäiselle lehdelle:

Klikkaa ohjeet suuriksi ja tulosta. Kokeile, maista! Makuelämyksistä ei kannata kiistellä, mutta minulle aurinkokana ja aivan ihana kalapata ovat mmmmmhnn-aah -tasoa.

Jotta ilo jatkaisi kulkuaan, haastan blogiystävät paljastamaan suosikkiohjeensa (määrä ja laji vapaa) omassa blogissaan. Haastan Demetriuksen (kalaa, kiitos), aimariin, jonka keväiset vinkit innostivat perunanviljelyyn: kasvatin saaressa ämpäriperunoita jotka nautimme, mies ja minä, 'aivan ihanan kalapadan' kanssa. Haastan myös arleenan, jonka KOTONA-blogi on ruokablogien ykköskastia. Inan ikkunasta kävin noukkimassa jo yhden reseptin, lisää odotan vesi kielellä, hyvällä mielellä.

Annan haasteen myös Sinulle, blogiystävä, joka tätä juuri luet. Ota koppi, jatka eteenpäin. Maiskis. Ilo on. Eikä rajauksia ole. Mukana saa olla vaikka 364 lihapullareseptiä tai hopeateetä tai kaurapuuroa tai pekingin ankkaa... tai presidentin linnan itsenäisyyspäivän glögin millintarkka ohje – kai meistä joku sen(kin) tietää :D.

Tehdään yhdessä uudenlainen, virtuaalinen keittokirja: bloggaajien herkut.

taimitarhassa

Liisalta ihan pihalla sain aivot, jotka ovat tuikitarpeen kun me, luonnonrakastajat, pähkäilemme, miten saamme hirvet pysymään poissa taimikosta, joka on tarkoitus istuttaa ensi viikolla saareen. Hirvet kävivät jo näyttäytymässä meille viime viikolla mökin edessä. Komeita eläimiä. Huudahdimme näyn edessä ensin silmät laajentuneita (kahvikuppi innosta täristen, aamujuoma läikkyen) ihastuksen voimasta ah, kunnes äänensävy tummeni ja suusta tuli huolekas voih, kun ajattelimme hirviä popsimassa suihunsa koivu- ja kuusivauvojamme, joita vaalimme kuin lapsiamme ikään.




kuva Kimmo Pälikkö


Etsimme ihanteellista ratkaisua niin ihmis-, eläin- kuin kasvikunnankin kannalta. Käännyimme huolinemme asiantuntija-aivojen puoleen. Saimme vinkin, jota kokeilemme:

"Kokeiltu ja toimiva keino on pistää n. 50 metrin välein voimakashajuinen deodoranttisaippua roikkumaan puunoksalle. Saippuan suojana toimii kertakäyttöinen muovimuki. Kaiverra mukin pohjaan pieni reikä. Sido puolikkaan saippuan ympärille narulenkki ja työnnä naru mukin reikään siten että saippua jää mukin sisälle. Systeemi vain roikkumaan n. 1,8 - 2 m korkeuteen puun oksaan. Halpa ja testatusti toimiva hirvikarkoite!"

Toinen konsti on sujauttaa rikkinäisten sukkahousujen sisään hiuksia, tehdä sykkyröistä palloja ja ripustaa risujen nokkaan. Kun ei tullut risulintuja, syntyy muunlaisia koristeita. Saaressa kaikki hyvin, ihmisillä ja eläimillä rauha maassa ja hyvä tahto kaikkialla. Sitä kohti suuntaamme mielemme ja kulkumme.

Kaikki aina järjestyy, olkoon mottonamme kun aivoja käytämme. Kyllä se siitä, sanoi maan päämieskin aikanaan, en muista missä yhteydessä, mutta irrotan sanonnan yhteyksistään. Luovassa aivotoiminassa voi muokata myös vanhoista aineksista uutta ja odottaa jännittyneenä, mitä tuleman pitää. Voi ottaa käyttöön myös helikopterimallin: pyrkii katsomaan ongelmaa kauempaa, kyllin ylhäältä, jolloin näkee laajemmin eikä juutu liiaksi tantereeseen saati että sinne uppoaa.

Uusia näkemisiä aukeaa. Näkemisiin!

"mummin korituoli" -haaste

Tammikaapin tarinan kommenteissa tuli esille ihastuttavia vanhoja esineitä, joista olisi mukava saada kuulla enemmän. Siitäpä innostun haastamaan meidät kaikki kevättalven muistelukierrokselle:


1. Katsele kotiasi. Mieti. Muistele. Anna ajatusten samoilla. Mielikuvien viipyillä.

Minkä esineen olet tuonut mukanasi lapsuudenkodistasi omaan kotiisi? (Se voi olla varsiluuta, riepu- tai persialaismatto, kirjoituslipasto, taulu, rattikelkka, lusikka tai natiseva keinutuoli, hopeakannu...)

2. Ota kuva.

3. Kerro esineen tarina blogissasi.

4. Lähetä haaste eteenpäin.

On hauska katsoa, minkälaisen "kalustuksen" blogistaniassa saamme aikaan, kun keräämme näkyville itse kunkin ”isoisän olkihatut”, jotka saavat meidät laulamaan. (Moni esine on laulun arvoinen, yhtä lailla kuin menneen sukupolven ihminen. Mummini korituolissaan odottaa, että kerron jossain vaiheessa – korituolin ohella – myös hänen elämäntarinansa.)

Olen iloinen ja kiitollinen, jos otat haasteen vastaan.

opettelen

1987

Seison meren rannalla erään omakotitalon pihalla. Tiedemies, työvuosieni tuttu, kertoo osaavansa mitä vain ja sitä mitä ei osaa, opettelee.

Hän on rakentanut elämänsä ensimmäisen vajan, puuliiterin. Katson taloa, katson majaa. Vastakohta virtaviivaisen omakotitalon ja vinollaan kenottavan lautarakennelman välillä on huikea. Minua puhuttaa hänen intonsa ja ilonsa. Hän on tehnyt valintansa, kumpaan on kiintynyt. – Ajattele, minä osaan käyttää vasaraa ja nauloja ja lautoja. Minä, ihan itse! Oikeasti, katso, katso; näillä käsillä olen rakentanut vajan, ja hän nostaa ihmetellen avoimet kämmenensä silmiensä korkeudelle, pyörittää niitä edessään kuin vauva joka on löytänyt sormensa ensimmäisen kerran.

Hänen vaimonsa seisoo design-talon ovella pihan paraatipuolella ja pudistelee päätään, mutta mies on selin eikä näe puolisonsa ei, ei, ei:tä. Ehkä ei huomaa päänpyörittelyä koskaan sillä he elättävät hyvää tahtoa ja luovat mitä luovat (vaikka vinksin vonksin tai heikun keikun) toisiansa estelemättä silloin kun kipinä iskee tulta ja halu purkautua ja luoda uutta on kova. Pääasia ei ole voitto, vaan ilo, jo matkalla.

2009

Kohtaus on jäänyt mieleeni.

Tunnistan oman kokemattomuuteni käden taitoihin. Mutta nyt on mahdollisuus antautua innolle, joka syttyy kun luin risulintukurssista: ”Sidomme rautalangan avulla koivunrisuista maassa seisovia ja lentäviä erikokoisia lintuja. Ota mukaan iso sylillinen notkeita ja haaraisia koivunrisuja, työvälineiksi oksasakset, sivuleikkurit, kärkipihdit, tiukat sormikkaat ja puolalla olevaa rautalankaa.”

Kurssi alkaa maaliskuun alkupuolella. Jännittää samalla tavalla kuin aamuauringon valossa, kun opettelen lukemaan. Mitä tapahtuu. Mitä aukeaa. En tiedä, montako lintua viitenä iltana saan aikaiseksi. Ja minkänäköisiä.

Kun jäät ovat vapauttaneet vedet, kannan risulintuni veneeseen, istutan tuhdolle nököttämään ja soudan saareen. Rantaudun ja nostan lintuseni pienoiseni syliini, hellien kuin vastasyntyneitä.

Risulinnuilla pyydän anteeksi hakkuuaukiota, joka syntyi kun myin metsäni. Samalla kiitän, että voin sovittaa ”tekoni” ja luoda risuista uutta. Ensi kesänä kannonnokalla vasta istutetun taimiston lomassa istuu maskotti, uuden airut.

Kai yhden linnun saan luoduksi. Saihan hän, kokematon, kokonaisen vajan.

hyvä uutinen: idealehmä poikii

Sain Kutuharjulta uutiskuvahaasteen (kuvan söpö lehmä on Kutiksen lemmikki).

Isopeikko on laatinut uutiskuvahaasteen ohjeet:1) Kirjoita kuvasta hyvä uutinen ja julkaise se. Jollei huvita, niin haasta toki joku sijaiseksesi. 2) Valitse jokin omista kuvistasi uudeksi haastekuvaksi. 3) Julkaise kuvasi ja haasta muita. 4) Tämä on leikkiä.

eduskunnasta, päivää

Kutiksen lehmä herättää ammunnallaan eduskunnan aivoriihen innovaatiokeskuksen, jonka motot ja tavoitteet kuuluvat: mikään ei ole mahdotonta, vain taivas on kattona ja osaavathan lehmätkin lentää.

Suomen valtio kääntää vihdoin kelkkansa ja ottaa vanhukset kyytiinsä. Suomipoika lahjoittaa kuusikymmentäviisivuotiaille ja siitä ylöspäin ilmaisen juna- ja linja-autolipun. Loppuiäksi. Ei ole enää rahasta kiinni, kun wiljot ja wilhelmiinat matkustavat miniöittensä ja vävyjensä iloksi pitkin armaan isänmaamme raiteita tai mutkaisia teitä Lapin perukoilta Hangon kärkeen ja päinvastoin. Eväsleipien voipaperit rapisevat junissa ja linja-autoissa rattoisasti.

Ilmainen vanhuslippu julkisiin kulkuneuvoihin on ensimmäinen hyvä uutinen.

Toinen hyvä uutinen on senioriskootteri. Isänmaa lahjoittaa tuon mainion kulkupelin kuusikymmentä vuotta täyttäville lapsilleen. En tiedä miksi niin "nuorille", mutta en käy kyselemään. Joskus on hyvä vaieta.

Päivän kohokohta on huristella maitokauppaan tai minne vain mieli vie. Punaviiniostoksille. Luonnonhelmaan. Uimaan. Taidenäyttelyyn. Linturetkelle. Puistojumppaan. Enää eivät kipeät polvet estä osallistumista. Sukupolvien välistä kuilua ei ole. Mummo aikoo ensityökseen merkata kalenteriinsa Tuska-konsertin. Hän kuulee, että eläkeläiset pääsevät konserttiin ilmaiseksi. Tuskasta hänellä ei olekaan mitään hajua, ei tietoa. Pian on. Yleissivistyksen aukko saa tilkkeen. (Nuori polvi naapurustosta tosin varoittelee mummoa: jospa jätät tämän konsertin väliin ja senioriskootterisi kotiin.)

(klikkaa kuvia)

Kolmas hyvä uutinen. Bonus.
Lisäbudjettiin on varattu eläkeläisille elämysauto, jonka Elegia ystävällisyyttään eräänä kauniina talvipäivänä esitteli.

Elämysauto tulee eduskunnan käsittelyyn. Nuija puhuu, pam: KELA myöntää menopelin, jos tarveharkinnan kriteerit täyttyvät. Kyytiin pääsee ystäväkin. Kimppakyytiä loppukirissä olla pitää.

Ajoneuvojen kuvien kotipaikka on linkkien takana.

Kiitos, Kutis ja Isopeikko haasteesta. Mietin millä kuvalla jatkan. Tämä on hauskaa. Leikkiä. Totta ;)

ideatori on avattu

Työssäni eräänä tehtävänäni oli hoidella henkilöstöltä tulleita ideoita ja viedä niitä eteenpäin päättäjille.

Työvuodet ovat ohi, mutta huomaan, että pellepelottomuus on osa luontoani. Mies on onneksi tästä vain iloinen; hän nauttii, jos voi ideoitani – seulonnan jälkeen – konkreettisesti toteuttaa.

idea 1 ”maitokärryt”

Mietintämyssystämme ovat ulostulollaan kärryt, joiden avulla keräämme saaren risuja ja kuljetamme rangat ja vitsat uudisraivaajapolkuja pitkin kohti määränpäätä, polttopuuvarastoa. Risujen kerääminen paljaan taivaan alla, tuulessa tai tyynellä, helteellä tai pakkasella, aiheuttaa takuulla mielentyhjennys- ja nirvanakohtauksia, joita ihminen tarvitsee voidakseen hyvin.

Kärryjen valmistamiseen tarvitaan risoja polkupyöriä (niistä irrotetaan renkaat; huutokauppabongaus alkaa nyt) ja lautoja, jotka silitetään hiomakoneella kädelle lempeäksi paijata. Mies opettelee hitsaamista ja taontaa; eiköhän kaarikin synny ja liitokset pitävät, koska entisen perusteella tiedän, että sitä mitä hän ei osaa, hän opettelee.

Muistelen satua risumummosta. Lapsen sydäntäni liikutti mummon kumaraan painunut selkä, jota risukimppu raapi. Jotta selkämme ja polvemme eivät pelästy savotasta (ja jotta taimet saavat hyvän alun kasvulleen), tiedämme, että risuvaunuidea ylittää "julkaisukynnyksen". Toteutuu. Päätetty. (Ideoista kaksi prosenttia menee läpi.)

idea 2 ideatori

Kuljetuskärryillä eteenpäin: perustan saaren taigaan ideatorin. Jos jotain pientä tai ”suurta” tarvetta ilmaantuu, annan tulla näkösälle... Ei mene aikaa tämän kirjoittamisesta kuin muutama sekunti ja ensimmäinen tarve rantautuu. Eipä estellä. Mieleni tekee valmistaa elämäni ensimmäinen kiinalainen ateria. Onko jollakulla antaa reseptiä?

idea 3 kuutamoluistelu

Ja sitten liikkeelle. On tärkeää matkustaa, ettei kuole hitaasti, sanoo Neruda Indigo-runossaan. Edessä pitää olla aina mukavaa odotettavaa, toteutuupa idea tai ei.

Tuonne, iliman muuta (suksilla luistinradan vierellä seisten, kamera kaulassa keikkuen):


Kuutamoluistelu
"Perjantaina 20.2. klo 18.30 luistellaan Kuutamoluistelu jätkänkynttilöiden valaisemalla kahden kilometrin radalla."
(Kuutamokuvan kävin noutamassa Kuopion kotisivuilta. Kiitoksia Kuopio ja Kuu.)

edit 20:35
Obeesia kertoi kommentissaan mummolaan hankituista lastenvaunuista ja niiden uusiokäytöstä. Roskat ja lehdet kulkevat näppärästi takapihalle. Kiitos! Siitä palautui mieleeni pikkuveljeni lastenvaunut viisikymmenluvulta, joihin kiinnyin. Kuva (alla) kertoo suhteestani pikkuveljeen ja vaunuihin. Molemmat ovat tärkeitä.

Kaivan vaunut esiin ja vien saareen. Ennen ajattelin että täytän vaunut mullalla ja viljelen siinä kastematoja, joilla saan ruuan järvestä, mutta nyt tulin toisiin aatoksiin. Täytän vaunut risuilla ja työntelen niitä pitkin saaritonttia ja lämpö leviää tupaan pakkasilla. Tervetuloa kevät, kesä, syksy ja talvi – ja ideat.

Saaren taigan ideatori toimii! Kiitos, blogiystävät :)

Tulevan risumummon rakkauksia viisikymmenluvulla. Pikkuveli, lastenvaunut – ja saari, jo silloin. -Lastu, heti pois vaunuista (miksi sinä sinne kiipesit); ne viedään saareen ja saavat lastikseen risut. (Kuva on kaupunkikodin parvekkeelta.)