Saareen asukilla on oltava soutuvene ja soutuveneeseen syntyy suhde. Melkein yhtä paljon kuin olen ajatellut pitkinä saarettomina vuosinani lapsuudensaartani, olen muistanut veneitä, jotka ovat keinuttaneet soutajan mantereelta saaren rantaan ja takaisin sinne mistä tiet lähtevät ja vievät kauas pois.
Savolainen soutuvene ottaa vastaan aallot kuin aallot, väitetään. Se on matalampi ja vikkeläkäänteisempi kuin hämäläinen veljensä ja sopii siksi myös pienille vesi, mitä Kallavesi ei kuitenkaan ole.
Lapsena soutelin ja meloin usein yksin saaren rantavesillä, minne olen nyt palannut yli viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Vene oli tumma ja tervainen, myöhemmässä vaiheessa isä osti valkoisen kaunottaren, jonka reunat olivat punaiset ja siniset. (Ja erään kerran hän hurahti isoon moottoriveneeseen, millä ajatteli kulkevansa vesitse töihin sairaalaan, mutta tämänsortin työmatka taisi jäädä yhdeksi ainoaksi myrskykerraksi. Minun lempiveneeni on ollut aina perusvene. Hiljainen ja lempeä.)
Meloin tervaveneellä niemennokan taakse ja jos sää oli sateinen, lämmin ja tyyni, asetuin veneen pohjalle makaamaan ja otin vastaan taivaan veden. Pisarat sihisivät somasti osuessaan järven tyyneen pintaan, mihin syntyivät elävät renkaat. Selkäni alla lipui Kallavesi, silmissäni kutitti pisaroiden leikki. Nauroin ääneen.
2006
Kun näiden lapsuuden aikojen jälkeen aloin tehdä paluuta saarelle monien vuosikymmenten tauon jälkeen vuonna 2006, piti ensimmäiseksi miettiä soutuvenettä. Savolaisten markkinoilta ostin käytetyn Suvi-veneen. Oli auvoista hieroa savolaisten kanssa kauppoja. Hintapyyntöjä josminkälaisille veneille oli josminkäsorttisia. -Mieleeni juolahti lapsuusvuosiltani kaksi vuotta vanhempi sisareni, joka kysyi minulta, kuuden vanhalta:
– Arvaa mikä on kaikista kallein esine maailmassa.
En keksinyt, en millään. Eivät kelvanneet vastaukseni, ei vaikka kaikkeni yritin ja kuurakettiakin tarjosin.
– Soutuvene. Se maksaa triljoonan.
Se tieto teki minuun vaikutuksen. Olin lapsena sinisilmäinen ja pidin totuutena toisten kertomat sadut, todet kuin narraamisetkin. En osannut epäillä. Sen jälkeen katselin kunnioittaen tervattua soutuvenettämme mutta teitittelemään en sitä alkanut. Se oli osa minua. Pidimme yhtä. Jälleen kerran työnsin veneen vesille. Airo laskeutui veteen ja vaikka upotus rikkoi tyynen veden pinnan, lipumisen liike rauhoitti. Mitään ei särkynyt lopullisesti vaan luonto palautti tasapainon sitä mukaan kun vene loittoni eteenpäin. Ja minä sen myötä. Tarvitsin yksinäisyyden jo lapsena.
Takaisin veneen ostoon. Hintapyynnöt vaihtelivat 200-300 euron välillä. Mutta eräs veneensä (joka hänen mukaansa oli huono ja vanha mutta hyvä jos sen paikkaa) tarjoaja yllätti:
– Kyllä tämä Suvi-vene kaheksansaan euron väärtti on.
– No mutta muut tarjoukset on ollu iha muuta, mitenkäs työ nyt melekein uuvven venneen hintoo risasesta pyyvvätte?
– No, kato ku minnoon rehellinen ja ahne.
Savolaisetko muka kieroja? No ei todellakaan. Ilo heidän (meidän?) kanssa on kauppaa hieroa.
Elämä on haalistanut sinisilmäni ja tehnyt minusta hintatietoisemman. En maksanut käytetystä Suvi-veneestä triljoonaa vaan kaksisataa euroa. Raahasimme sen Kuopion Rönöstä peräkärryllä venepaikallemme (loppumatkan metsikön halki, sillä sinne ei ollut vielä tietä); kuljetustalkoissa oli mukana tytär ja toinen pojista, mies ja minä. Itikat nipistelivät ja laskimme veneen vesille. Nostin katseeni saareen, missä vuosikymmeniä sitten olin viimeksi käynyt. Siellä se kajastaa, perintötonttini, rakkaani, lapsuudentonttimme vieressä. Uusi aika alkaa.
2008
Kun mökinrakennus käynnistyi viime syksynä, oli tarpeen olla kaksi venettä. Toisella rakennusmiehet pääsivät saareen, toinen oli varuilta passissa mantereella.
Syystuulessa tein perusvirheen, miten veneessä ei pidä toimia. Nousin seisomaan aallokossa ennen kuin kiikkerä Suvi karahti rantaan (katiska oli kädessäni: aioin heittää sen hietikolle) ja hupsista, miten nopeasti keikahdin, kylkiluut paiskautuivat veneen laitaa vasten ja voi sitä tuskan määrää mikä siitä viikkokausiksi seurasi. Ärrästä tuli tuttu kirjain. Yksikseni sitä harjoittelin. No, ohi on sekin riesa.
Marraskuussa menimme jälleen saareen. Suvi-vene oli jäänyt saarenrantaan ja oli tarkoitus kääntää se nurin ja asettaa talvilepoon. Toisella veneellä puksutimme kohti saarta, mutta mitä ihmettä: venettä ei missään. Karannut on. Tuskin sitä kukaan on itselleen ahnehtinut. Välillä järvi oli jäätynyt ja liekö hiukkasen huolimattomasti maihin vedetty veneemme saanut jäiden satunnaisesti sulaessa (ja veden pinnan noustessa) lähtöpassin: nyt voit karata. Tulpan muistimme irrottaneemme, joten arvelimme että vene löytyy rantavesistä upoksista jahka kevät koittaa ja jään sulattaa.
Soitin Kuopion poliisille katoamisilmoituksen. Poliisi oli myötätuntoinen ja kertoili omien karkulaisveneidensä tarinat ja lupasi soitella jos joku ilmoittelee Suvistamme ja tuntomerkit täsmäävät.
2009
Viime viikolla mökillä ollessamme aamukahvin aikaan kännykkä soi.
– Kuopion polliisista, päevee.
– Päevee, päevee (voe miten on heleppo asioijja omalla kielellä – vaikka ensin syvän hyppee kurkkuun: mittee kaaheeta on tapahtuna).
Riistavedeltä on ilmoitettu löytyneeksi omilla teillään ajelehtiva Suvi-vene, mutta kun kävimme tuntomerkkejä läpi, ei kyse ollut meidän Suvistamme – toisekseen ihme olisi, jos se sinne asti olisi seilannut. Vai mitä noista veneen mieliteoista tietää. Kulkevat minne nokka osoittaa ja tuuli työntää.
Mies ostaa täräytti männä viikolla kaikuluotaimen. Emme etsi sillä vain kalaparvia vaan tiirailemme, löytyisikö veneemme. Oma tekniikkansa on nostamisessa, jos se ihmeen kaupalla kaikuluotaimen näköpiiriin ilmaantuu. Kunhan vain tässä päässä muistaisin ikäni ja kylkiluuni, jotka ovat nyt parantuneet ja täydessä terässä (eli lapseninto nostaa taas 'uhkaavasti' päätään). Yritän asettua ikääni. Ei sovi innostua liikaa jos järven pohjalla häämöttää vene, joka odottaa noutajaa, pelastajaa. Pitää olla viisas ja harkitseva ja pohtia kaikessa rauhassa, miten sen saamme ylös. Niin, jos ylipäänsä löydämme sen. On tuhat muutakin puuhaa.
Tämä oli ”lyhyt” johdanto pääasiaan. Blogini jää tänään tauolle; aivan varmasti en uskalla luvata, milloin palaan. Heinäkuussa kukaties, jonain hetkenä. Muun ajan hoidan saaressa taimia, puiden ja ihmisen (lapsenlapsia), etsin venettä ja yritän olla esikuvaksi heille jotka kasvavat. Turvaliivit on pakattu, samoin järki ja tunne. Ja sen lupaan, että kun palaan, olen syönyt elämäni ensimmäisen omatekemäni kalakukon.
Me tulemme, kesä ja saari, ja nostamme viirimme, lippumme, liehumaan milloin tuulessa, milloin lepäämään tyynessä.
Toivotan jokaikiselle suvi suloista! Tuoksuja, tunteita, elämyksiä korvien, silmien ja kaikkien aistien. Triljoonasti kesän iloja (tämä triljoona on totta ja tulee syvämen pohjasta).
