asuin nuorena hautausmaan reunalla

Mitä vaikutusta kasvavan nuoren mieleeni on ollut sillä että kun ulos katsoin, näin kotini ikkunoista hautausmaan ja vanhat ristit. Kauempana, mutta kuitenkin katseen kantomatkan päässä, on sotamuistomerkki Haavoittunut enkeli. Haavoittuneen enkelin  äärelle levittäytyy sankarivainajien  muistolaattojen pelto, jonka sato on sekä surullinen että kiitoksen aihe: meillä on vapaa maa, joka usein tahtoo unohtua.

***

Tänään aloitin Pilateksen. Yritän opetella hengittämään vapaasti. Kuljen liikuntatapahtumaan lapsuuteni maisemissa, sankaripuiston halki.

Muistomerkki, joka vielä nuoruudessani oli pystyssä, on murtunut.

Me muistamme heitä:

ja heitä:

Essi Renvallin sotamuistomerkki Haavoittunut enkeli paljastettiin 1952. Siitä lähtien Kuopion uudet ylioppilaat ovat laskeneet ruusun patsaan juurelle.  Sankarivainajat lepäävät lähellä. Taustalla olevassa  rakennuksessa toimi nuoruudessani paloasema, nykyisin siellä on verovirasto, vaaleanpunaiseksi maalattu:

Suomen sota-arkiston mukaan talvi- ja jatkosodassa sekä Lapin sodassa menehtyi yhteensä 93 500 suomalaista.

Sankarihautausmaalle johtavat Ajurinkadulta jyrkät portaat. Lapsena niitä pitkin kapusin ylös puistoon, nykyisin kulkua ei ole. Portaat ovat vaarallisen jyrkät - mutta eivät taannoin, lapsen silmin, taidoin ja mielin. Lasta voi verrata ketterään oravaan.

Hautausmaan jyrkkää reunaa pitkin laskettelimme pyllymäkeä pahvinpalalla.   Lapsena emme liiemmin  ajatelleet  sotaa, emme sankaripuiston vainajia; lumi pöllysi ja meno oli melkoinen.  Mitäpä lapsi muuta kaipasi. Silloin.

Mutta kun alkoivat nuoruusvuodet, erotin ristit.

Ja kun on kyllin vanhaksi tullut, alkaa kotikonnuilleen palanneella uusi lapsuus.  Monet kysymykset sammuvat itsestään.

Jätän hautausmaan ja astun Tulliportinkadulle. Kadun toisella puolella on patsas, jota ei nuoruudessani ollut. Kah, Aapelin muistoksi Kari Jylhän Hyvän tuulen voima on 1989 pystytetty.

Minä hymyilen.

auringonpaistetta vuonna 1929

 

 

Kuopion tyttölyseolaiset ovat kevätretkellä ja eväinä on hienointa mitä maailmassa olla saattaa: nokipannukahvia ja pullaa. Äitini on edessä.

Myöhemmin, kun hän varttui aikuiseksi ja hemmotteli itseään, hän keitti kahvit, kutsui sisarensa pihan toiselta puolelta luokseen, kaatoi kahvit tasetille, asetti sokeripalan kielensä alle ja ryysti: ryysti niin että kuulin sen monen seinän läpi huoneeseeni kesken läksyjen luvun ja minua hymyilytti. Sen jälkeen alkoi puheen porina: Maija-täti, joka oli kyläluuta toisin kuin äitini, juorusi kaupungin pienetsuuret sattumat ja äiti kuunteli ja ryysti kahviaan. Toimi!

Olen nähnyt miehen jolla on intohimo silmissään ja tajunnan täyttävä tajuton meno mielessään kun hän hoivaa elämänsä suurinta haastetta, vaimoaan, äitiäni joka on hento ja hauras ja jonka elämä meinasi musertaa jo heti alussa kun hänen isänsä  murskaantui junan alle eikä turvaa ollut enää missään.

He menevät naimisiin heinäkuussa 1939 ja äiti tulee raskaaksi heti, niin hänen mielensäkin sillä talvisota syttyy ja hänen turvansa lähtee turvaamaan naisia ja lapsia, henkensä kaupalla.

Mutta kun isäni saapuu sodasta, hän pysyy äitini vierellä tämän elämän loppuun asti, ja kun henki erkanee äidistä, isä, sairauskohtauksen saanut, seuraa tätä kahdeksan kuukauden perästä: hän kokee ettei elämä ilman vaimoa ole  minkään arvoista, niin hän lapsilleen sanoi. Olen nähnyt että suruun voi kuolla. Olen nähnyt myös miten mies voi rakastaa. Olen nähnyt läheltä kuoleman ja elämän.

Elän.  

* * *

Kiitos, Anskukka, haasteesta :)

Äidin sylissä

Elämäntarinakurssilla kerrottiin valokuvista tarinoita. Toisilla oli mukanaan  lapsuuskuvia enemmän, toisilla vähemmän.

Ohjaaja oli pyytänyt kuvia missä itse kukin istuu äidin sylissä. Kaisla oli tonkinut valokuviaan kuin kompostin pieni mato maata joka ylläpitää elämää sen monimuotoisuudessaan. Äidin sylissä, äidin sylissä, hän hokee eikä löydä sitä mitä kaipaa - todistetta että on istunut äidin sylissä edes kerran vaikkei sitä muista. On sanottu että aika vääristää muistot. Hyvästä tulee liiankin hyvää, pahasta liian pahaa.

Vihdoin, hän huokaa ja katsoo kuvaa kauan. Hän istuu siinä, äidin yllä on kukkainen ohut yöpaita ja hän tuntee ohuen kankaan läpi äidin lämmön, ja kesämökin pöytä on punainen. Mistä hän sen muistaa, kuva on haalea kuin jäähtyvä vesi. Ei mistään, pöytä vain on punainen, niin hän vakuuttaa tohkeissaan elämänkaarikurssilaisille ja on varma että pöytä on iloisenpunainen kuin, kuin... kuin metsämansikka. Tai  äidin huulet ihan lähellä. Äiti antaa kohta suukon. Kaikki kiiltelee. Kun lapsuudenkuvia katselee, tulee lapsen mieli ja anti sanoina ulos.

Kotona Kaisla laskee valokuvan hellästi kenkälaatikon pohjalle, jonka on vuorannut silkkipaperilla. Hän kääntää kuvan alassuin ja näkee vuosiluvun:  1942!

Ei hän ole silloin syntynytkään. Kuvassa on hänen vanhin siskonsa.

Itkeekö hän tyhjiin valunutta unelmaansa?  Ei. Enää.

Aha, hän sanoo ja ottaa kiven pois kengästään ja, on sanomaisillaan: herneen nenästään, muttei  sanokaan, koska pitää herneistä. Vihertää jo kasvu. Aika on surra. Ja aika on kutoa surusta uusi alku.

lapsena kerran

Ina pyysi paljastamaan seitsemän asiaa itsestäni. Kiitos pyynnöstä, tässä haja-asutusta pääkopastani:


1. Synnyn Helsingissä mutta muutan kaksivuotiaana Kuopioon, tähän taloon. Talon yläkerran toinen puolikas, Vuorikadun ja Tulliportinkadun puoli, on kotimme, vasemmalla ovat lastenhuoneen ikkunat. Siellä sairastan hinkuyskän.

Alakerrassa surisee pora ja rappukäytävään asti kantautuu hammaslääkärin haju. Juoksen kiireesti milloin portaita ylös kakkoskerroksesta kolmanteen, kotikerrokseen, milloin portaita alas ovesta ulos kadulle ja sieltä seuraavaan kortteliin, Kuvakukon elokuvamainoksia ihmettelemään. On näkösällä pussauskuviakin. Kaikkea sitä. Kuopion toisen elokuvateatterin nimi on Palatsi.

Talon eteen kopsuttaa 31.5. joka kevät hevonen ja rattaat, jotka kuljettavat muuttokuorman satamaan, missä odottaa pieni laiva ja vie meidät kolmeksi kuukaudeksi saareen. Olen kasannut koko kesän varalle kirjoja jahka olen lukutaitoinen.

Kun olen yhdeksänvuotias muutamme Ajurinkadulle, Sankaripuiston reunalle (kuva on viime kesältä mutta paikka kuin silloin ennen):



Näkymä uuden kotimme ikkunasta, silmät (sananmukaisesti) ristissä:



2. Ajurinkadusta tulee mieleeni:

Jo pienenä saan kuljeskella yksin, vapaana ja irrallaan mummin luokse torin kulmalle. Mummin talo on Kestikievaria (kuvassa) vastapäätä. Keskikievariin johtavat kiviportaat, joilla huojuu ukkoja. Pelkään niitä vähän mutta en paljon. Joskus ne huutavat: mittees tyttö; minä katson niitä tiukasti silmiin ja vastaan: en mittää.

Seison torin kulmalla Kestikievarin edessä ja katselen Kuopion tammimarkkinoita ihanuuksineen. Kintaissa hölskyy isän antama markkinaraha. Imeskelen villakintaan peukalonpesää, johon kasvaa huurrekiehkuroita. Ihmisten suusta ja nenästä pöllähtää savupilviä. Ilmapallot kohoavat pakkashuurteiselle taivaalle. Punaisia, sinisiä, keltaisia palloja, makkaranmuotoisia, täyspyöreitä: niiden luokse on mieli ja halu, mutta kuinka torille pääsee, kun välissä on Haapaniemenkatu täynnä autoja, hevosia, rattaita. Päätös on nopea: sinne vain sekaan.

Yhä näen kauhunkirkkaana ja kuitenkin ihmeen luottavaisena tapahtuman. Olen hevosen alla, jonka neljä jalkaa polkevat paikallaan ptruun kaikuessa yli markkinakohinan. Mutta hevonen on kiltti, ei se minua tallaa ja niin pääsen ostamaan markkinapallon ja Viipurin rinkelin; markkinapalloon on kiinnitetty kuminauha, jonka varassa pallo pomppii ylös, alas, eteen, taakse.


3. Kun opin lukemaan, luen, luen, lukemasta päästyäni luen. Elän satujen hyvän ja pahan taistelut niin että haluan tehdä itsekin jotain hyvää. Pieni tulitikkutyttö saa lapsensydämeni väräjämään. Miten joillakin voi olla niin jouluisen runsasta ja lämmintä ja toinen joutuu katsomaan lasin takaa kylmissään sitä lämpöä ja loistoa mikä on niin lähellä mutta tavoittamattomissa. Ja vain lasiruutu välissä.

Oikeudenmukaisuudentunne ei hellitä. Kun en muuta keksi, käännyn seitsemänvuotiaan ehdottomuudella uskovaisen opettajani puoleen ja hän järjestää asiat siihen malliin, että pääsen pyhäkoulunopettajaksi ihan pienille taaperoille ja kaikeksi ilokseni myös, kun niin kovasti haluan, kenttätyöhön siivoamaan mummojen asuntoja mutta kun jälki on kelvotonta, minulle sanotaan että jospa vain saarnaisin pyhäkoulussa pilteille mutten kopistelisi enää mattoja vanhoille enkä varsinkaan luuttuaisi kun lotraan niin että lattiat lainehtivat. Pyhäkoulunopettajan urani jäi hyvin lyhyeksi.



4. Kun opettelen ajamaan polkupyörällä ja opinkin jo, keksin pistää vasemman jalan oikealle polkimelle ja oikean jalan vasemmalle. Mielikuvissani näen, että jalat lonksahtavat solmuasennosta omille sijoilleen ja polkimilleen noin vain niksnaks kunhan vauhti on silmissä vilistävä. "Elokuvasin" etukäteen koko draamaan. Hämmästys on suuri kun makaan maassa ja pyörä on nurin, polveni verillä. Jalat eivät tehneet sitä temppua mikä minusta olisi ollut luontevaa: pyörä jatkaa suoraa matkaa ja jalkani löytävät polkimensa niin kuin on säädetty. Oikea oikealle, vasen vasemmalle. Ei, ei. Kokemus on karvas. Eikö mitään voi keksiä ilman että satuttaa itsensä. Kun polvet ovat muutenkin ruvella, opettaja kysyy, ketkä uskovat joulupukkiin. Ihmettelen, miksi hän sellaista kysyy ja viittaan käsi niin korkealla kuin se nousee, ja nouseehan se kun nostan takapuoltani pulpetista vähän. Opettaja tyrmää: joulupukkia ei ole olemassa. Tiedän – vaikken termiä tuolloin osaa nimetä – mitä tarkoittaa kun maailmankatsomus romahtaa. Lysähdän lamaantuneena pulpettiini.


5. En saa uusia vaatteita: olen perheemme kolmas tyttö. Yhden ainoan kerran minulle ostetaan kaupasta takki ja kun menen se ylläni kouluun, tyttöparvi on ympärilläni päivittelemässä: sinulla on uusi takki. Minua hävettää niin että olisin halunnut painua maan alle ja paljon multaa päälle ja kukkia kasvamaan etten olisi keskipiste. Samaan sarjaan kuulunee, etten osaa käyttää meikkejä. En sen koommin pukeutunut tuohon takkiin, vanha ruskea ulsteri oli huomiota herättämättömän turvallinen.

Kauppakatu 15:n hattukauppa on juuri sopivankokokoinen, sinne saattaa mennäkin jos tarvis on. Siellä myydään vain yhtä artikkelia, hattuja. Yksi lentäjänlakki, kiitos. Mutta muuten minua ei saa kauppaan. Ahdistun tavararöykkiöistä. Shoppailu, mitä sen?



6. Saunassa en ole syntynyt mutta yleisessä saunassa minut on pesty kerran jos toisenkin. Jo päätäiden vuoksi. Kuopion Hartikaisen yleiseen saunaan marssii lauantaisin koko perhe: isä, äiti ja kolme tyttöä (pikkuveli ei ollut vielä syntynyt) ynnä Dahströmin limonaaditehtaan limpparipullo lapsille ja olutta isälle. Mitähän äiti joi saunajanoonsa?


7. En osaa ommella. Neula putoaa käsistäni ja lanka hiertää. Olen yrittänyt kyllä ja onnistunutkin eli ensimmäinen lause pitää totuuden nimessä peruuttaa. Nolo havaita että osaan kun tahdon. Taitaa olla valintakysymys: motivaatiosta kaikki onkin kiinni. Mutta kun tapasin armaani 26.1.1969 kysyin ensimmäiseksi: osaatko ommella ja hän vastasi kyllä. Siitä lähtien hän on ommellut meillä napit, niin minun kuin lasten. Ja sydämensä kiinn’.


Tälle paikalle, Valkeisenlammen rannalle, rakennettiin Kuopion Alavan kirkko, missä meidät vihittiin 27.2.1971. Olisi ollut hyvä jos meidät olisi vihitty heinäpellolla. Emme oikein mahdu raameihin emmekä kehyksiin.


Luen suuret klassikot varhain ja kysyn kotona ja koulussa: mitä tarkoittaa intohimo? Kun en tiennyt niin en tiennyt. Eivätkä aikuisten selitykset minua viisaammaksi tehneet, sekoittivat vain. Nyt tiedän. Iloa, innostusta ja intohimoa on ihanaa vaalia, ikään katsomatta. Antaa mennä vaan. Uudestaan ja uudestaan. Olen jälleen se lapsi joka mieluusti kokeilee pyörällä ajoa pyörällä päästään. Vauhtia pitää olla vaikkei kykyä aina olisikaan. Maasta se pienikin (ja iso) ponnistaa voi sitä ”pientäkin” onnistaa.

Olisi mukava, jos Sinä kertoisit oman tarinasi :)

***
Kuopion mustavalkoiset valokuvat (lukuunottamatta polkupyöräkuvaa): Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

sarjakuvahaaste (omien valokuvien pohjalta)

HUOMIO, HUOMIO!

Pankin talkkareiden blogissa on haaste, jonka vieritän heti eteenpäin, koska aavistan, että tulossa on huikeita "taide-elämyksiä". Käykääpä katsomassa valokuvasarjakuvat tenavista, joilla on oikea ote elämään. Kaikki järjestyy kun pannaan järjestymään. Ja huumoria suurempaa elämänvoimaa ei lastu leipänsä päälle keksi. Haastan mukaan kaikki, koska olen ahne hauskanpidolle.

Inspisohjeet ovat Pankin talkkareiden blogissa:

- Rakenna vanhoista valokuvistasi kolmen, neljän (tai vaikka useammankin) ruudun sarjakuva vapaasta aiheesta - oma elämä on yleensä hyvä.

- Hyvä sarjakuva, kuten hyvä tarinakin, pitää sisällään jonkinlaisen juonen, jopa mahdollisen "koukun" ja tietenkin sopivan lopun.

- Jonkinlainen kuvankäsittelyohjelma on tässä tietenkin hyvä apu, mutta sen puute ei ole este osallistumiselle.

Pidä hauskaa!

inihimillisesti näkösällä

Oh-show-tah hoi-ne-ne esitti haasteen:

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Koska olen tässä taannoin kipannut kurkkuuni lörpötyslitkua (ja lukenut Harry Potter -sarjan kirjat viidenteen osaan saakka ja samaistunut rohkelikkoihin), päätän julkaista juuri sen kuvan mikä vastaan osuu. Oho, klups, jopas, huh, hui, hm... Vähän arveluttaa uimapukusillaan olo: nolo on olo, mutta eihän minua kukaan enää tunnista, joten menköön (varsinkaan kun en osaa laskea muuta kuin yykaakoonee). Olkoon esillä tämän päivän. Ehkä. Huomenna palaan ruotuun. Ehkä. Tai sitten...




On kesä 1982 ja odotan kolmatta lastani (olen viidennellä kuukaudella). -Olen onnellinen. Lapsi, kullanmuru, sittemmin vammautui syntymänsä yhteydessä, mutta selvisi elämään kuin ihmeen kaupalla ja valmistautuu nyt publiikkiinsa. -Olen onnellinen.

Lomapaikkanamme oli meidän neljän sisaruksen kanssa yhteinen maalaislomatalo vanhempiemme kuoleman jälkeen (he kuolivat peräkkäisinä vuosina 1973 ja -74). Meidän pesueemme asui piha-aitassa, muut talossa, jonka korotin mielessäni taivaan esikartanoksi, niin kaunis se on. Mutta aitta pihan perällä on meille sottapytyille ja luonnonlapsille omiaan. Kotikolo. Myöhemmin "kolhoosi" hajosi ja yksi sisaruksista lunasti itselleen ja perheelleen talon ja aitan ja navetan; niityt, pellot ja metsät.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Ensi kesänä minusta ja Elämänkumppanistani ja aikuisista lapsistamme (kun ehtivät ja airoihin tarttuvat) tulee vihdoin varhaislapsuuteni kesäsaaren asukkeja. Mökkeilijöitä. Metsänistuttajia. Risulintujen väsääjiä. Kalojen narraajia. Ämpäriperunoiden kasvattajia. Vesijuoksijoita. Iltaruskon lipsuttajia.

Yksinkertaisesti: olen onnellinen -> olemme onnellisia. Paljaaltaan.

HAASTE ROHKELIKOILLE:

Kun Pelien parhaat -kirjan esipuhe puolustaa vapautta (leikin sääntöjä voi soveltaa), haastan Sinut mukaan uimapukukierrokselle. On kovin nolo ja paljas tunne seistä yksin aitan kivisellä rappusella. Ei kai tätä ainutkertaista elämää tarvitse ottaa aina kovin vakavasti.
Vesi vanhin voitehista. Lähdetään yhdessä uimaan!

edit 11:40
harmaa susj,
en pääse kommentoimaan sivuillasi. Sama ongelma ilmenee joskus muillakin sivustoilla. Syy lienee vanhassa mäkissäni ja käyttöjärjestelmässä. Monet videot jäävät myös näkemättä. Mutta kiitos haasteesta. Odotan että joku rohkea tarttuu syöttiini ja jatkaa uimapukukierrosta :)

valokuvatarina (haaste)

1950 kesämökin rannalla

mun muistuu mieleheni nyt

"Hän soutaa pitkin järven poutaa, ei riivi rautaa, ei riivi routaa", Lastu rallattaa pienenä natiaisena silloin kun haluaa mennä kohti sitä mitä pelkää.

Vastarannalla mantereen puolella on uponnut proomu. Taivas on kirkas ja järven pinta tyyni. Vene lipuu hiljaa pitkin järvenpintaa (kuin surusaatto kohti arkkua ja vainajaa). Hän on jo lähellä haaksirikon kokenutta romulaivaa. Vielä muutama aironveto. Lastu laskee airot veteen lepoon ja kurkistaa tummaan syvyyteen. Sydän lyö, hän tuntee sen iskut. Hui. Haaksirikkoutuneen proomun parrut kohoavat pohjasta kuin synkkä lahoava metsä kohti veden pintaa ja rungot ulottuvat melkein veneen pohjaan. 'Melkein.' Mikä ihana sana. Ja merkitys. Kauhu on lähellä mutta kyllin kaukana: ei tartu kiinni.

Limaiset levät huojuvat puoliksi mädäntyneen laivanrungon riepuverhoina; huojuvat, vaikka ilma on tyyni (mutta hänen mielensä ei ole tyyni vaan kuohuva, jännityksen kourissa). Ahvenkörmikkäät – joita hän on yrittänyt laiturilla haavi kädessä pyydystää pitkinä kesäpäivinä –, pitävät majapaikkaa proomun salongeissa. Kalat saavat levät ja parrut liikkeeseen. Elävä kohtaa maatuvan ja kun kuollut liikkuu, se tulee lähelle. On kohdattava.

Lastu ei osaa aavistaa haaksirikkopaikalla sinisen taivaan alla, peilityynellä järvellä, sitä surun ja riemun ristiriitaa mikä hänen sisälleen vuosien myötä ryömii: riistääkö ihmiskunta kasvikuntaa, eläinkuntaa, kivikuntaa – vai kunnioittaako sittenkin, lopulta, luontoa sen monissa olomuodoissa.

Haaksirikkopaikalle voisi tulla ongelle, hän päättää.

Olisi myös jännä hypätä veneestä ja kokeilla riittääkö rohkeus uida proomun päällä, ojentaa jalat syvälle ja ottaa vauhtia lahoista seinämistä. -Hänellä on tapana kokeilla rohkeusrajojaan. Kiivetä kuusen latvaan. Hypätä laiturilta kylmään veteen. Työntää myrskyssä vene vesille. Ajelehtia tuulen viemänä, maata purtilon pohjalla, kuunnella laineiden loiskuntaa, avata silmät uusissa maisemissa. Hulmuttaa hiuksia kuin hevonen harjaansa hölkässään. Kiivetä tikapuita pitkin ylös katolle, istahtaa harjalle ja katsoa kauas. Juosta ukkosella kalliolle, alasti, ja tuntea miten sade piiskaa ja pilvet mylvivät ja salaman raipaniskut räjähtelevät. Jokainen solu kiljuu äärirajoilla: minä elän ja tunnen.

Mutta ei. Nyt on parempi soutaa takaisin kotirantaan ja kätkeä kokemus mielen pohjalle. Hänellä ei ollut lapsena tapana kertoilla ääneen elämyksistään, isoista eikä vähäisistä; hän hautoi niitä yksin. Mutta nyt hän sen teki. Järven pohjalla makaava hylky ei unohdu. Se on osana elämän mystiikkaa.

PS
Ennen kuin isä osti saaritontin, vietimme kesät mantereen puolen järvenrantamökissä, mistä valokuva. Meitä lapsia, sisaruksia ja serkkuja, oli liuta, sillä mökki oli yhteinen sukulaisten kanssa. Ei lapsilaumaa ihmeemmin paimennettu; saimme paljain jaloin mennä ja tulla vapaasti sinne minne kullakin mieli. Ja mielisuunta Lastulla oli, järvelle, soutelemaan.

HAASTE

Haastan Sinut :) Ota esille kuva lapsuusvuosiltasi ja kerro meille, mitä tulee mieleen. Olisi hauska lukea valokuvatarinoita.

Episodi lapsuudesta -valokuvatarinahaaste on heitetty blogistaniaan, olokeepa hyvät.