torstai 19. marraskuuta 2009

muistan hajuherneen




Miehelleni ja minulle tuli kutsu hautajaisiin Kuopioon. Vainaja on miehen isän vanhimman veljen puoliso. En ole nähnyt häntä koskaan, sillä leskeksi (vuonna 1968) jäätyään hän ei pitänyt yhteyttä miehensä sukulaisiin. Liitto oli lapseton.  He olivat menneet naimisiin kahdeksantoista vuoden kihlauksen jälkeen ja avioituneet, kun sulhanen oli jo päälle seitsemänkymmenen. Hitaita ovat herrojen kiireet.

Sanoin aluksi miehelleni, etten taida tulla mukaan, enhän tunne saattoväestä ketään. Mutta hän toivoo, että laskemme yhdessä kukkaset hänen sukunsa tervehdyksenä. Tilaisuus on pienimuotoinen, vain kuusi henkilöä on paikalla. Sen jälkeen menemme syömään. Niin, menemme. Tulen kuin tulenkin mukaan.   Saamme elää yhdessä pilviset ja aurinkoiset hetket, tavalliset ja tavattomat. Olen elämää  ja kuolemaa ihmettelemässä, muuta kosketusta vainajaan minulla ei tuossa siunaustilaisuudessa ole.

Samassa kappelissa olin saattamassa minulle elämän lahjoittaneet. Äiti kuoli syksyllä 1973 ja isä kesän alussa 1974, kumpikin alle kuudenkymmenen ikäisenä.  Mieleen palautuvat isän ja äidin siunaustilaisuudet. Pyyhin huomenna kyyneleitä, nieleskelen, niin ounastelen.

Isä oli lohduton. Hän sanoi, etteivät lapset voi korvata sitä mitä rakas vaimo merkitsee rakastavalle miehelle: kaikkeutta.  Äidille soitettiin On kesän kirkas huomen  ja hän sai arkulleen lempikukkaset, hajuherneet. Oli syksyisen synkkä päivä.

Isän siunaustilaisuudesta - seuraavan kesän puhjettua vihreyteensä - muistan vain, että jalkapalloseura KUPS, jonka henkilääkäri ja kannustaja isä oli, kantoi arkun ja laski sen hautaan. Muun on surumuisti pimentänyt.

Ystävältä tuli kortti jossa olivat sanat: kesä jatkuu, kesä.

Äidin ja isän kuoltua meistä lapsista tuli orpoja. Aikuisetkin ovat orpoja. Mutta siitä olen iloinen että yhteys sisaruksiin on pitänyt kaikki elämämme vuodet. Katkeamatta. Napanuorat hajaantuivat poluiksi joita pitkin pääsee kotiin.

Lähden muistojen matkalle Kuopioon.

Hyvää viikonloppua!

Tiedosto:Lathyrus odoratus Painted Lady.jpg

14 kommenttia:

hanne virtauksesta kirjoitti...

Niin kaunista oli kirjoituksesi..herkkää, koskettavaa..
"napanuorat hajaantuivat poluiksi,
joita pitkin pääsen kotini"...
ihanaa, että sinulla on se mies lähelläsi, joka päivä...

Harakka kirjoitti...

Hannen kanssa samaa mieltä.
Herkkää ja kaunista kirjoitusta sulta taas!
Ja muistot tulevat mieleen,,kun samassa kirkossa on omat vanhemmat siunattu!
Ihanaa, että meillä vielä noi rakkaat miehemme on läsnä aina lohduttamassa!

mm kirjoitti...

"Aikuisetkin ovat orpoja."
Näin on.

Liekki kirjoitti...

Hyvää viikonloppua, Lastu!

aimarii kirjoitti...

Herkkiä ajatuksia, surullisia ja haikeita muistoja.
Samanlainen aikuinen orpo olen ja sielussani on syvällä äidin että isän hautaansiunaamistilaisuudet. Äidin arkun äärellä ollessamme, siskoni yhden kuukauden ikäinen vauva vaati sydäntäsärkevällä itkulla ruokaa. Siskoni kääntyi hieman kirkonpenkissä ja antoi pojalle rintaa.
Vuosia myöhemmin isän uurna sylissäni kuuntelin pappin puhetta kirkkomaalla ajatuksissani molemmat vanhempani. Saattoväkeä oli isän toivomuksesta vain lapset perheineen.
Sinun viikonloppusi on raskas ja rikastuttava.

Sirokko kirjoitti...

Kirjoituksesi on yhtä herkän kaunis kuin kuva hajuherneestä. Hyvää viikonloppua muistojen pyörteissä, niissä on aina jotain hyvääkin mukana, vanhaa ja uutta jaettavana rakkaan kanssa.

Ina kirjoitti...

Ventovieraan vainajan siunaustilaisuuteen osallistuminen on tosiaan vähän omituinen tilanne, varsinkin jos edes saattoväessä ei ole ketään itselle läheistä ihmistä, jonka suruun voisi ottaa osaa. Itsekin olen kerran moisen kutsuttuna joutunut kokemaan. Vainajan muistoa ja saattoväen surua voi vain kunnioittaa yleisinhimillisellä, mutta ei henkilökohtaisella tasolla.

Isäsi tuskan äitisi poismenon johdosta ymmärrän, mutta ymmärrän senkin, että häntä rakastavista ihmisistä on raskasta saada kuulla, etteivät he voi hänen suruaan mitenkään lieventää. Ehkä sitä ei olisi ollut pakko sanoa ääneen?

marjukka kirjoitti...

Voimia viikonloppuun, nuo tilaisuudet ovat aina raskaita, vaikka kysymyksessä ei ihan lähiomainen olisikaan.

Anonyymi kirjoitti...

Jäin ihmettelemään, miksi isäsi kuoli niin pian äidin jälkeen, suruunko?
Olen itse saanut pitää vanhemmat kauan, äidin vieläkin. Vaikka olemme erilaisia, enkä aina ymmärrä häntä, eikä hän minun taiteilijuuttani, mutta hän on silti äitini.

On hienoa, että teillä sisaruksilla ovat langat säilyneet, se on hyvin tärkeää, etenkin kun jäitte kaikki "orvoiksi".

Herkkä kirjoitus ja kaunis kuva hajuherneestä. Sinulle on varmaan harjuherneen tuoksu työpynyt ikuisesti mieleen.

Anonyymi kirjoitti...

Kun olet viikonlopusta selvinnyt, blogissani olisi pieni haaste sinulle :-)

Arjaanneli kirjoitti...

Koskettavaa...
Uskon että saat kuitenkin matkasta enemmän kuin uskoisitkaan...

Piri kirjoitti...

Hajuherneet - voisiko olla tuon kauniimpaa tunnesidettä äitiin!

Lastu kirjoitti...

hanne,
napanuorista: merkillistä sisäistää tieto: olemme sisarusten kanssa pitäneet samaa alkukotia äitimme kohdussa. Napanuorat johtavat sinne. Ihmeellistä ajatella tuota yhteisyyttä alun alkaen kun sisariani ja veljeäni katson :).

Mies on ihana, kyllä.

Harakka,
niin: mitä vanhemmaksi tulee, sitä suuremmin arvostaa yhteistä elämänhistoriaa - ja tulevia päiviä. Koskaan ei tiedä tässä iässä, ei muutenkaan, kuinka paljon on aikaa jäljellä. Elää ja iloita. Lohduttaa ja tulla lohdutetuksi.

mm,
pikkuveljemme, isän ja äidin iltatähti, oli vain seitsemäntoista, kun menetti molemmat vanhempansa. Minä oli 26. Onneksi pikkuveljellä oli kolme huolehtivaa siskoa. Mutta eivät he vanhempia kuitenkaan korvaa.

Ansku,
kiitos! Toivotuksesi säteili siunaustilaisuuteen asti :).

aimarii,
pieni vauva hautajaisissa tuo toivoa, iloa ja elämänvoimaa.

Saattelit äitiäsi ennen hänen kuolemaansa, saitte olla lähellä toisianne kaikilla tavoilla. Elämä sulkeutui ja avautui samalla kertaa. Olen niin iloinen kun olet tämän kertonut. Vaikka itse en ole kokenut samaa, silti kertomuksesi merkillisesti lohduttaa ja ilahduttaa. Ihmisen osa. Yhteinen.

Isääsi olet saanut pitää sylissäsi, uurnassa. Pienet hautajaiset voivat olla monesti paras tapa saattaa läheinen suureen tuntemattomuuteen.

Oma isäni ei kestänyt jostain syystä kuulla papin suusta sanoja: Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää tuleman... Hän pyysi että pappi sanoisi: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi.

Niin eri tavalla itse kukin elämän ja kuoleman ajattelee ja kokee. Tuntee.

Lastu kirjoitti...

Sirokko,
kiitos sanoistasi. Ne kantoivat. Kantavat. Saattoväkeä oli sen verran vähän, että mieheni joutui kantamaan arkkua.

On suloista olla olemassa ja elää. Yhdessä elämänkumppanin kanssa saamme tallustaa kohti - elämää. Jokaisena päivänä teemme muistoja. Myös hautajaisissa kokemukset jakamalla.

Ina,
kun menimme kappeliin, pieni saattoväki, viisi henkilöä - vainajan (97 v.) sisaren lapset, ikäihmiset, puolisoineen sekä yhden pariskunnan lapsi - ottivat meidät sydämellisesti vastaan.

Surujuhla pidettiin pienessä puutalossa Kuopion keskustassa. Tunnelma oli lämmin ja intiimi. Vainajan omaiset olivat asuneet lapsuutensa ja nuoruutensa Kuopiossa ja pian löytyi yhteinen sävel vainajaa muistellessa. Hän oli toiminut ylihoitajana.

Muistelimme myös Hanna Partasen muikkukukkoja ja sokerimunkkeja, joista rasva tihkui kun koulun ruokatunnilla kävimme niitä torilta ostamassa ja syömässä. Oi niitä aikoja.

Elämänkaarikurssin pitäjä kertoi (kokemuksenaan): jotkut puolisot ovat niin kiinni toisissaan, että jopa lapset saattavat heiltä unohtua. No, isä ei unohtanut minua sitten kun hänen omakseen tulin.


marjukka,
kiitos.
Mieheni, joka yllättäen joutui laskemaan vainajan arkun haudan lepoon, joutui tunnekuohun valtaan. Hän suri samalla sitä että jossain vaiheessa meidän elämämme saa päätepisteen. Lohdutin häntä. On paljon kauneutta, rakkautta ja hyvyyttä elämässämme juuri nyt.

Uuna,
kiitos kysymästä.
Äiti sairastui 49-vuotiaana rintasyöpään ja eli sairautensa kanssa 56-vuotiaaksi, jolloin menehtyi. Ne seitsemän vuotta olivat isän(kin) kiirastulta. Hän suri niin että pelkäsimme hänen mielenterveytensä puolesta. Muutamia kuukausia äidin kuoleman jälkeen isä kertoi, kuinka sydämestä otti ja hän ilahtuneena toivoi: joko nyt loppu tulee. Ei tullut, mutta kesän alkaessa häneltä katkesi verisuoni, vatsa-aortta puhkesi, ja kamppailtuaan leikkauksen jälkeen kolme vuorokautta hän menehtyi. Hän kuoli omalla sisätautiosastollaan. On niin ikävä yhä. Mutta elämää ei voi laittaa tallelokeroon. Kullakin on tiensä ja kohtalonsa. Minusta tuntuu, että isä ja äiti veivät monta salaisuuttaan hautaan mutta päällimmäiseksi jäi tunne ja varmuus: heillä oli joidenkin vaikeiden välienselvittelujen jälkeen syvä keskinäinen rakkaus. Rakkaus on totta.

Kiitos haasteesta. Otan sen vastaan, vaikka savolaisen suoni saattaa vuotaa ihan mitä sattuu.. :). En vielä tiijjä.

Arjaanneli,
kiitos.
Matka kannattaa aina, sen huomasin. Turhaa venkoilua olisi ollut jäädä pois siunaustilaisuudesta siksi etten tunne vainajaa enkä saattoväkeä. Ei kaikkien tarvitse kaikkia tuntea. Jos ei tunneta, voi tutustua :).

Piri,
hajuherneillä on ollut äidin hautajaisista lähtien erityinen sanoma. Hautajaiset olivat syys- lokakuun vaihteessa ja kuopiolaisissa kukkakaupoissa oli hajuherneaika ohi. Mutta sinnikkyytensä (rakkautensa) ajamana isämme sai tilatuksi hajuherneet äidille, samat kukat jotka olivat heidän hääkimpussaan vuonna 1939. Sitten tuli sota. Ja sodan jälkeen rauha.