Ville on kuunnellut pitkään Ellin toivetta saada uusi keittiö; kuunnellut muttei ole virkkanut mitään, sillä keittiö maksaa paljon, sen Ville tietää, hintatietoinen kun on.
Mutta kerrankos täällä eletään: Ellin viljelemä oppi koputtelee Villen saituuskeskuksen ovea, pyrkii tuomaan sanomaa perille, ja niinpä tämä vaivihkaa, Ellin tietämättä, selailee keittiökalusteita eikä suinkaan vain sillä silmällä, hupimielellä, vaan tosissaan.
Tulossa on hopeahääpäivä. Jospa ostaisi lahjaksi hopeisen keittiön, Ville miettii. Onkohan hopeisia keittiöitä olemassa? Entä kultaisia? Elli on kultainen, kultaa koko nainen kokonainen, Villeä rupeaa naurattamaan ja liikuttamaan; hänestä on vanhemmiten tullut yhä herkkätunteisempi, tuudittuu niin perhosen lepattavasta lennosta kuin kärpäsen surinasta. Ja ennen kaikkea Ellistä Ville iloitsee silminnähden ja kyyneliin asti, ihan sama pöriseekö tämä vai keijuna liihottelee. On se Elli keittiönsä, jota on iankaiken mankunut, ansainnut.
Hopeahääpäivä koittaa kauniinkauniina kesäisenä poutapilvisenä; samanlainen on taivas tänään kuin silloin neljännesvuosisata sitten.
Ville hiipii keittiöön, niin, kauhtunuthan se on kuten Elli kerran viikossa saunan lauteilla hyväntahdon vallassa ja tulevaisuudentoivo silmissään jaksaa muistuttaa.
Ville kääntää kitisevää hanaa, ottaa veden haltuunsa ja luovuttaa Päijänteen puhdasta kahvinkeittimeen joka alkaa pulputtaa ja tuoksuttaa, mutta niin hiljaa ettei Elli herää. Ville nostaa sormensa törröhuulilleen, kuiskaa hhsss keittimelle ja hymyilee kun siirtyy latomaan hääpäivätarjottimelle lahjaansa, keittiötä ruusuineen ja leivoksineen. Kahvin tippuessa lasikannuun Ville avaa Petran keittiömalliesitteestä oman mielikkinsä esille – tiedä vaikka Ellikin syttyisi sille.
Saara-malli näyttää Villen silmin kivalta, oikein houkuttelee hommiin. No, on Venla-keittiökin kiva, pähkinäinen, kevyt ja arvokas. Äitivainaan nimi on Venla. Sylvi on räväkkä: punainen ja intohimoinen, ihan kuin Elli. Ville nostaa kädet suunsa eteen, sillä naurunpyrskähdys on tulollaan. Nyt hiljaa... Ville selailee vielä tovin keittiöesitettä. Jännittää, mahtaako hänen makunsa osua yksiin Ellin tulevan valinnan kanssa.
Ahaa, on täällä Siiri-keittiö myös. Ville katselee kauan, mutta huomaa, ettei näkemästään pidä: levoton on seepra-Siiri mikrolaminaattiovineen. Ei, en innostu, Ville kurtistaa kulmiaan. Entä Iida? Tummanruskea tammiovi. Tammaovi, Ville ensin lukee, huomaa erehdyksensä ja rykäisee itsensä ojennukseen ja sivelee viiksiään.
Oho, entä seuraava: Sofia on hieno. Oikein holvikaari. Ja tammea siinäkin. Onkohan se kovin tyyris. Entä jos Elli päättyy Sofiaan? Pitäisikö varuilta sensuroida Sofia ulos. Jos leikkaisi sen irti. Ei nyt sentään, onhan tätä liittoa ja onnea paljon jo takana ja takuulla yhtä paljon edessä, jos terveys yhteisiä elinvuosia suo. Saakoon Elli Sofiansa jos siihen mielistyy.
Ville hiihtää reinotossuissaan makuukammariin, missä Elli vetelee hirsiä, juu, ei teeskentele nukkuvansa vaan on autuaassa nirvanatilassa, kyllä Ville Ellinsä tuntee.
Hän herättää Ellin, painaa läppärinsä, joka toimittaa onnittelukortin virkaa, tämän unisten silmien eteen, ja puhaltaa kevyesti kohti vaimon ripsiä. Elli avaa luomensa, refleksien automaattivaihde toimii, ja katseleekuuntelee, unenriekaleet silmissään: Women in Love.
Ruutu pimenee. Musiikki loppuu. Elämys jatkaa elämäänsä. Kumpikaan ei kovin paljon englantia osaa eikä tarinaa tajua, mutta ehkä se menee kohdalleen tai sitten ei.
Ville, ikuinen poika, ei malta enää. Hän on seissyt kyllin kauan lahjat selän takana. Malttamattomat kädet odottavat milloin saavat tulla esiin ja näyttää yllätykset. Nyt! Hetki on.
– Ruusuja, ruusuja, ruusuja rakkaimmille, Ville viheltää, innostuu, onnistuu, rakastui (kauan sitten), rakastaa (nyt), kestää, kestää kaikki se, ja ojentaa ruusupuskan kalleimmalleen. – Ei meillä lasketa, onko ruusuja 25 kuin yhteisiä vuosia vai vähemmän, Ville latelee... – Tai enemmän, korjaa kun katsastaa Ellin iiriksiin missä pupillit kaventuvat. Kyllä Elli Villensä ja tämän nuukuuden tuntee. No, ei Ellikään mikään materian kahmija ole. Ne parit pärjäävät jotka sopeutuvat.
Elli on yhä unenpöpperöisen sanaton - yleensä niin sanavalmis Elli. Hän ottaa syliinsä ruusut, nuuhkaisee ja hymyillee. Paksu flanelliyöpäitä suojelee niin etteivät ruusun piikit pistele.
Aurinko alkaa pikkuhiljaa loistaa hänen aamuun heränneissä silmissään.
– Ei tässä kaikki, saat keittiön myös! Ville pamauttaa ilotulitusrakettinsa.
- Oho, ihanko totta, sanat löytyvät nyt sukkelaan: ne ovat odottaneet vuoroaan uuden keittiön eteisessä, Ellin toivekeskuksessa, vuosikymmeniä.
– Katos, tässä on Petra-keittiöiden esite, valitse mieluinen niin minä kerron sen jälkeen mihin itse tykästyin. Onkohan meillä sama maku, jännää, suukko vielä, anna suukko, ota, katso, Ville puhuu kuin jouluaaton kuusivuotias – semmoinenhan se Ville välillä on, aikamies. Pikkupoika.
Elli ottaa kiiltävän esitteen, selailee, pysähtelee, tuumii. Ville on kietonut käsivartensa hänen harteilleen ja painaa poskensa Ellin pehmoposkeen niin kuin tuhat ja sata kertaa ennenkin.
– No? Ville kysyy kun Elli paukauttaa esitteen kiinni. Topakasti, Ville huomaa: Ellin päätös on ilmeisesti varma.
– Mitä no?
– Minkä valitsit, minä valitsin... ai niin kerro sinä ensin, Ville yllyttää ja pidättelee omaa intoaan.
– Et olisi voinut huonommin valita – tai eihän se sinun vikasi ole, vaan markkinamiesten.
- Ai mikä? Enhän edes kertonut, mistä keittiömallista tykkään, Villellä ei leikkaa. No, tuttuahan tämä. Kuka mies naista koskaan voi ymmärtää. Lopulta. Aluksi. Milloinkaan.
– Anteeksi nyt vaan, mutta mitä järkeä näissä nimissä on? Minä Elli Loviisa Miettinen, kokkaisin Petran tai Saaran tai Iidan tai Sofian tai Nadjan... keittiössä. Ei käy. Ties vaikka joku Saara olisi ollut ensirakkautesi...
– No ei varmana ole, sen tytön nimi oli Maria.
– Ai niin, no hälläväliä, Saara voisi olla tulevaisuudessa joku lipsahduksesi. Ja minä vain kokkaisin sulle ja mulle ja lapsille ja muille, Elli kiihtyy, merkit ovat selvästi luettavissa poskien punervissa punnarpäissä.
– Eikä, äiti auta, apua, Villeltä pääsee.
– Niin tai näin, ensirakkaudella tai iliman, joka tapauksessa en halua kokata muuta kuin Ellin keittiössä. Kuka hullu jästipää putkiaivo näitä keittiön nimiä keksii. Katsopa Parman mallistoa. Siellä on järkeä. Ja tunnetta. Ja riskien hallintaa. Tunneälyä. Nimistössä. Niin, niin, olen hiljakseni katsellut esitteitä kun olen haaveillut uudesta keittiöstä. Parmalla on Soul, Blues, Timbre, Menuett, Largo, Punk, Rock, Sinfonia, Sopraano, Dolce, Sopraano, Tecno, Disco, Boogie, Vivace, Trilli. Niissä keittiöiden nimissä on sitä jotakin. Kapustan ilottelua. Puuron porinaa. Kyllä Parmassa osataan! Eikä yksikään ajatusrihma liity minkään elämänvaiheen rakkausnäytelmään.
– Niin mutta entäs Berlusconi ja Parman kinkku; se mieshän on haukkunut suomalaisen ruokakulttuurin pataluhaksi.
– Ai niin, Elli ottaa tiedon vastaan oitis, ei pyristele vastaan, hiljenee ensin ja parahtaa sitten: - Ei Parman keittiötäkään meille, hyi olokoon, semmoinen sovinistisika nimeltänsä Berlusconi tulisi mieleen kun kinkkukiusausta Parman Sinfonia-nimisessä keittiössä väsäisin. Ei käy. Kiitos.
– Olet sinä aika solmussa noiden nimiesi ja mielleyhtymiesi kanssa, Ville huomauttaa ja Elli myöntää ja antaa itselleen tukkapöllyä kunnes silittelee, selittelee:
– Vaan minkäs nainen assosiaatioilleen voi. Reviirit olla pitää. Omaan keittiöön mahtuu vain yksi nainen. Niinhän veneetkin saavat kunkin omistajattaren nimen, katsos, monogamia on ainoa vaihtoehto. Minä olen Elli sulle, sinä olet Ville mulle. Sen voisivat mainospojat oppia tuotteitaan ristiessään nimipalavereissaan.
– Mutta ainahan nimiin liittyy muistoja, et sinä sanoja pakoon pääse. Pitäisikö keittiösi nimi olla aneeminen ja mitätön, silkka äänneyhtymä, Ville ilakoi. Tämä alkaa olla jo surkuhupaisaa. Ennenkin hän on saanut – joutunut – sanasotaan Ellinsä kanssa ja nauttii niistä vaikka yrittää näytellä kärsivää.
Kun tulee seuraava hääpäivä, järjestyksessä 26., Elli saa Villeltä lahjaksi keittiönkaapiston, jonka hän on nikkaroinut omin käsin kansalaisopiston puutyökerhossa ja ristinyt nimellä jota mietti kauan. Se ei ole OHO vaan OOH ©, ja sen Elli hyväksyy muitta mutkitta niin että pistää soimaan Romanssin ja se on menoa se. Taas. Aina.
Pakinaperjantai: Oho.
21 kommenttia:
Vallan mainio pakina: henkeä pidätellen luin, mitä tuleman pitää. Aikamoisen jääräpään on Ville rinnalleen saanut, mutta miehen pinna näyttää olevan kuminauhasta: venyy vaan ei katkea;)
Oikein jännitti. Se on nimittäin herkkä asia tuo keittiön sisustus. Voin kuvitella Ellin esittelevän uutta kaapistoa naapurin rouville. Villen itse tekemä. Maailman paras. Kaapisto sekä mies:)
Oho, eiku OOH! Kyllä oli kutkuttavaa lukea, kun ei yhtään tiennyt mihin päin Elli (ei kun Lastu)alkaa tunnelmaa viedä. Syntyykö suuri riita vai mitä tapahtuu? Hyvä ratkaisu löytyi.
Minäkin olen kerran saanut miehen itsensä tekemät keittiökaapit, mutta onneton menetin ne, kun myytiin koko talo :-o
Ihan naurattaa, on niin helppo nyt samaistua tähän tarinaan kun on oma köökkiremontti alkamaisillaan ja yhtä kauankin olen sitä odottanut. Onneksi ei ole noin paljon valinnan varaa..eikä edes Ooh-köökkiä tule, mutta oho tulee varmasti.
Hauskasti venytit tämänkin pakinan onnelliseen loppuun, jännitin jo että Elli heittäytyy liian ronkeliksi ja jää vallan ilman keittiötä. Ai että tykkään onnellisista lopuista!
Hauska teksti. Kyllä sitä jännityksellä luin, että mitenhän tässä mahtaa käydä.
Hauska, jännittävä ja romanttinen tarina, herkullisia yksityiskohtia. Kahdesti luin ja toisella kertaa napsautin taustalle soimaan ensin Woman in love ja jatkoksi Romanssin. Tekstistä jäi taas hyvä mieli.
Se on pienestä kiinni keittiökauppakin, kuten nimestä. Eipä Ville tainut vielä 25-vuoden jälkeenkään lukea vaimonsa ajatuksia.
Jännityksellä odotin loppuhuipentumaa, saako Elli keittiötä vaiko ei.
Mutta tarinalla on onnellinen loppu. Nyt kokataan rakkaudella rakennetussa keittiössä.
Voi jukrat, kun olikin jännä ja hieno tarina.
Mä ihan luulin kanssa, ett' Elli jää kohta vallan ilman uutta keittiöö, kun niin kronkeli oli. Mutta tulihan ne kaapit sitten kuitenkin ja varmaan olikin hienot ja parhaat.
Mutta sitten vielä lopussa oli se Leif Fagerin laulu, ja aloin sitä kuunteleen, ja tietenkin piti alkaa rääkyyn..!
Se on niin kaunis laulu, ettei sitä voi itkemättä kuunnella.
Leif Wagerin, tulikohan nyt oikein?
Jopas houkutteli tarinasi mukaansa. Aitoa kerrontaa, uskoin joka sanan :) Samaistuin suorastaan.
On hyvä kun tietää mitä haluaa. Ja kun tietää mitä ei halua.
Rakkaus keinot keksii.
Oh mikä pariskunta!
Ja niin kesäisen kutsuva tämä lainehtiva pohjasi.
Villellä riitti kärsivällisyyttä sekä käden taitoja, ja nyt on vielä copyrightilla varustettu oma keittiömalli. Niin sitä pitää.
Parma-Berlusconi-kinkkukiusaus-mielleyhtymä oli ihan hulvaton oivallus, siinä kohti repesin.
Huh, helppoa kun tietää, mitä ei halua :)
Mielenkiintoinen kertomus. Mukava jännitys säilyi loppuun saakka :)
Kyllä vaan keittiö onkin ihan loistava lahja. Ei tietysti taa olla minkä niminen tahansa. Laatua pittää olla juhlan arvon mukaisesti!
Kiitokset ihan hirmuisesti kommenteista.Ilo niistä on fakta :D
Palaan vastaamaan loppuviikosta. Nyt on ihan pakko tehdä tuttavuutta luutun ja rikkakihvelin kanssa, sillä huomenissa tulee välittäjä ja kuvaa kotomme, joka pannaan myyntiin.
Savo siintää silmissä.
Ihana tarina!
Taitava mies, tuo Ville. Osaa käsitellä niin Elliä, kuin työkalujakin yhtä suvereenisti.
Kommentistasi voisi päätellä, että uusi koti on löytynyt?
Ihastuttava pakina. Kaunista ja hellyyttävää ajatustenvaihtoa keittiökaapppien ympärillä.
Nautinnollista luettavaa.
Paljon on rakkautta ilmassa.
Ina,
niin, Ellillä on pakkomielle nimien suhteen. Kuulisitpa miten hän motkottaa tietyistä paikannimistä. Jos olisi Ellistä kiinni, niin moni paikannimi saisi lähtöpassit ja kalliiksi tulisi, kun kartat ym. pitäisi uusia. Villeenkin hän ihastui siksi, että nimi sointui hyvin Elliin. Ville, Ville, Ville, Elli, Elli, Elli. Outo epeli on Elli :D
Famu falsetissa,
keittiössä kiehuvat perunat ja kuohuvat intohimot. Minullakin on Ellin puolesta hyvä mieli. Tahtonsa sai perille ja vielä enemmän kuin osasi uneksiakaan (lue: vaatia). Että Ville meni ja teki omin käsin kaapiston. Ja vielä kauniin. On Ellillä suu mansikassa nyt. Ja Villellä myös. Iloinen tekijämies kun on, osaa mitä vaan ja sitä mitä ei osaa, opettelee.
Uuna,
oipa, sinulla on ollut onni omistaa miehen tekemät keittiönkaapit. Onnen nainen. Käsistään kätevä mies on taivaan lahja naiselle. Ja jälkipolville. No, vaikka talon myynnin myötä keittiönkaapit menetitte ja uudet omistajat saivat ne, on miehesi varmaan tehnyt vaikka mitä kaunista kodin hyväksi tämän jälkeen. Ja hyvissä muistoissa omatekemät keittiönkaapit pysyvät aina.
Sirokko,
;)
en minäkään suoraan sanottuna tiennyt, herpaantuuko Ville kun Elli nimi nimeltä deletoi kaapistot. Mutta Villen pinna kestää. Uniikkia saa Elli lopulta ja kelpuuttaa Villen ”vuoleman” kaapiston alta aikayksikön kun on nähnyt ja hyväksi havainnut.
Onnelliset loput kasvavat hyvän tiedon omenapuussa. Niitä on kiva käydä välillä noukkimassa. Otanpa yhden omenan myös nyt ja nostan sen kuin onnittelumaljan keittiöremonttinne kunniaksi. Onnistuu :D.
minttis,
kiitos ja tervetuloa saaren taigaan ;).
Simpukka,
vallan hennosti punehdun mielihyvästä, kun kuulen että pitkän tarinan luit kahdesti ja napsautit musankin päälle. Jos ja kun muutamme Kuopioon, mitenkähän saan kirjoitukseni pysäytetyksi ;). Vuosikymmenten pidäkkeet purkautuvat. Savossa sua sannoo. Lyhyesti eli pitkästi. Miten millonnii ;).
arleena,
aatella, jos Elli kaiken paasaamisen jälkeen olisi joutunut nuolemaan näppejään; jos ei mikään kelepaa, olokoon iliman. Nyt Elli ja Ville nuolevat onnellisina taikinanrippeitä sormenpäistään: tykkäävät kokata yhdessä ©-keittiössä.
Harakka,
ihana: sinulle käy kuin minulle. Sua vain yli kaiken mä rakastan... niin, itkuhan sitä kuunnellessa tulee. Pakahduttaa rakkaus niin.
Saa rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta.
Marjattah,
Ellin sanoma alkaa vaikuttaa kuin herätyskello ja tienviitta. Omat nimet kirjoissa – ja keittiön kaapistossa – olla pittää ja niin on elämä taas mallillaan ja valtakunnassa, kodissa, kaikki hyvin.
Isopeikko,
kun tuntee tahtonsa ja halunsa, elämä suoraviivaistuu. On hyvä tuoda toiveensa (tarkoitan: peruuttamaton tahtonsa) muitta mutkitta julki niin parisuhde ei mutkistu piiloviesteihin. Ja kun vastapuoli tarttuu syöttiin ja valmistelee mieluisan ”saaliin”, niin mikäs elellessä yhteisen katon alla.
Mk,
aattelen ottaa opiksi pikkuisen Ellistä, pikkuisen Villestä ja keitellä omaa soppaani, mikähän on tulos, toivottavasti molempia miellyttävä. Parempi laiha sopu kuin mehevä riita, kuuluu sanonta, mutta maistuisi mehevä sopukin – eiköhän se onnistu keittiössä kuin keittiössä. Sopu on järjestelykysymys, sanoo Elli. Ja Ville nyökkää.
Elegialla on taikurin taidot luoda ihastuttavia pohjia. Kiitän.
Demetrius,
miehen käden jälki silloin kun se ilahduttaa puoliskoakin, on korvaamaton. Ettäs Ville keksikin. Taisi tietää kokemuksesta, mikä Elliin tehoaa, jos muut vaihtoehdot on koluttu ja tyhjiksi havaittu. Toivottavasti Ville ei intoudu myymään malliaan sarjatuotantoon – silloin saattaa tulla kaapistolle uusi nimi ja Ellillä uusi parku ja hammasten kiristys. Hui, en uskalla edes ajatella.
Berlusconista on moneksi, ajatukset menevät solmuun kun hänen tempauksistaan saa kuulla. Välillä minun on tuuletettava, irrotettava solmut, ettei B. jää päähän muhimaan liiaksi. Tiedä mitä vaikutuksia sillä olisi mielenlaatuun :D.
SusuPetal,
sanos muuta. Kannattaisikohan tehdä lista kaikesta mitä ei halua. Sitä olisi kiva lueskella ja vilauttaa kaverille kanssa.
Ruska,
niin, ja hyvä kun Ville sai sentään köksän valmiiksi 1 vuosi jälkeen dagen efter vai miten se sanotaan. Ei sentään tullut uutta Iisakin kirkko –projektia.
jl,
kiitos sinulle!
Anskukka,
kumpaakohan on vaikeampi käsitellä, vaimoa vai työkaluja. Työ tekijäänsä neuvoo – ja aika.
Uusi koti? Oikein arvasit. Sinne päin on suunta nyt.
aimarii,
keittiökaapit käynnistävät tunteet ja tunteita ei kannata piilotella, muuttuvat muuten möröiksi. Suora viestintä sopii hyvin liittoon, missä ilmastointi toimii eikä mitään jää mielen pohjalle muhimaan. Rakkaudesta se hevonenkin potkii, saati Elli.
Lähetä kommentti