Marja-Liisa Vartio:
”Hänet valtaa levottomuus, hän hätääntyy, ei ymmärrä, miten hänen laitansa oikein on, koska sielu, tuo sinänsä hankala seuralaisemme, ei tunnu tyytyvän enää mihinkään, vaan nousee kapinaan, käyttäytyy äkkiä kuin taaksejääneinä varhaisnuoruuden vuosinaan. Mutta tämä on tavallista; ihminen on vain saapunut elämänsä siihen kohtaan, jossa sielua odottaa toinen nuoruus, tai pikemminkin toinen lapsuus. Hänen on järjestettävä nyt itsensä uudelleen, hankittava uudet henkiset voimavarat jatkaakseen matkaansa eteenpäin. Mutta tämä toinen nuoruus on viisaampi kuin edellinen. Ihminen on oppinut jo ainakin erään asian: auta itse itseäsi. Hän ei lähde kuten kerran muuttamaan maailmaa mieleisekseen. – – Hän katsoo vain itseensä, tutkii itseään, katsoo taakseen nähdäkseen, löytyisikö sieltä, matkan lähtökohdasta ja tien varsilta jotain, mikä ehkä välillä unohtui, mitä ei ymmärtänyt, jotain minkä voisi noutaa avukseen, millä hävittää ja korvata uhkaavan tyhjyyden tunnun. Ja tyypillistä on, että ihminen tällöin palaa juuri ensimmäisiin elämyksiin ja kokemuksiin, siihen maailmaan, jossa hän uskoo olleensa ehdoton ja kokonainen: lapsuutensa maailmaan. Ihminen katsoo lapsuuteensa ja tuntee salaista, syvää onnea ja ehdotonta ihastusta maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan ja muistot purjehtivat kohti, tulevat juhlallisesti kuin valkeat laivat hämyiseltä ulapalta.”
Kun jää on poissa ja vesi vapaa, tulemme, mies ja minä, asumaan puoli vuotta saaressa. Ja kun syyspuhuri käskee: lähtekäähän jo ennen kelirikkoa mantereelle, tottelemme ja astumme luonnon kiertokulkuun, istuudumme soutuveneeseemme ja soutelemme mannerta kohti.
kotisatama
Kuopion sataman kerrostalon kotiin rantaudumme talvikuukausiksi. Vaikka emme näihin suunnitteluvaiheessa oleviin rantataloihin pesäämme teekään, niin lähelle kuitenkin. -Muutamme vaiheittain Kuopioon. Kesäkuussa pääsemme aloittamaan. Näemme tulevasta kaupunkikodista veden ja jään, taivaan ja tähdet. Tunnemme miten sydämemme sykkivät. Se ei ole kipua, se on iloa.
Tuleva kattaus:
Vanhenemme emmekä enää laskettele mäkiä, mutta tasainen jää kutsuu. On kevättalven aamu. Aurinko ei hellitä päivänsäteiden lähetystehtävänsä, ennen kuin vastaamme paisteelle kyllä, ja niin puristamme suksemme kainaloon ja suunnistamme Kallaveden jäälle pipon tupsut keikkuen ja polovet lonksuen. Sivakoimme Iivarinsalon saareen, missä laavun penkki on muotoiltu takapuolelle mukavaksi. Repun nyörit ovat lujat mutta periksi antavat. Kaivan karjalanpiirakat munavoilla sivellyt eväslaatikosta. Nautimme.
Pilkkimällä noukimme jään alta tulituoreet pakkaskylmät ahvenet. Kotona teen sinteistä patakukon - ennen neitseellistä kalakukkoa, sillä helpommasta päästä paluumuuttokin on aloitettava. Olen kaiken ikäni ja männä vuonna (tahti vain kiihtyy) joka päivä kehua retostanut, kuinka kalakukon omin käsin pyöräytän. Tähän mennessä on jäänyt puheeksi.
Kesällä, silloin kun emme ole saaressa, pyöräilemme kerrostalon kolostamme kaupungin venepaikalle, missä nököttää uskollisesti ja kiinni köytettynä soutuveneemme, kakkosemme. Keikautamme pyörämme veneeseen ja niin on amfibioveneauto tai sinne päin (eli savolaismallinen soutuvene) valmis kuljettamaan kahta ihmistä sinitaivaan alla kohti lähisaarten rantautumispaikkoja ja leiritulia. Ja jos mieli vie ja tuuli on myötä, soudamme myös Saaristokaupunkiin, missä voimme pyöräillä ja katsastaa asuntomessualueen ihmeet. Tai kuulemme saaren taigan kutsun ja putputamme kaupunkikodista saarikotiin. Ja takaisin: saarikodista kaupunkikotiin. Mennen tullen.
Lapsuuden vettä ja venettä en ole elämäni missään vaiheessa hylännyt. Ne ovat olleet mielessä aina. Ja nyt tartun airoihin ja melaan kuin silloin ennen.
1954
Kiitos, äiti ja isä, kun istutitte saari- ja soutelurakkauden siemenen sieluuni. Se teki sinne pesän ja huuteli kutsuhuutojaan läpi elämäni vuosien siksi kunnes vastasin: minä palaan.
Sinä äiti poisnukkunut, sinä isä poisnukkunut, sinä Saaren taiga, sinä Kuopio, sinä vene. Tutustun uudestaan. Tunnistan ja tunnen. Vesi, elämäksi on: yhdistää ihmiset, paikat ja ajan – ja uudistaa ajatukset. Kutoo menneet, nykyisyyden ja tulevat kimpuksi jota käyn ihmettelemään. En tiedä vielä mitä tulen kokemaan ja näkemään.
33 kommenttia:
Voi, hienoa, nyt se löytyi! Tämä on varmasti juurikin mahtavan hyvä ratkaisu. Annoitte aikaa sen kypsyä. Ja kiitos tuosta Vartion tekstistä myös, sekin kosketti.
Hieno ratkaisu, tervemenoa Kuopioon!
Samansuuntaiset suunnitelmat on meilläkin. Saarta ei ole, mutta on kesäkoti rannalla ja Kuopiossa odottelee talvikoti paluumuuttajia maailmalta. Tiijä vaikka Kuopijon torilla joskus nähtäs.
Kierros siis päättyi - onnea löydölle, päätökselle ja uudelle kodille!
Kuulostaa kovin kutsuvalta ja antoisalta, Kuopio ja elonne.
Melkein teki jo mieli sinne minunkin.
Tiedä vaikka asuntomessuilla törmätään, siellä nimittäin olisi tarkoitus piipahtaa. Mökki meillä on samaan vesistöön kuuluvan Maaninkajärven rannalla ja sielläkin on saaria.
Hieno vesistö on Kallaves ja Kuopio kaunis kaupunki. Joka kesä täytyy käydä lörtsyt torilla syömässä.
Siinä se on! Oma talvikolo.
Tunnistin M-L Vartoin tekstistä paljon itseänikin.
Olen ruvennut vanhuuden portilla katsomaan lapsuuteen.
Kuten sinulle puhkesi voimakas kaipuu lapsuuden maisemiin ja nimenomaan Saareen, koin samaa ja hakeuduin pohjoisen puoleen, josta ovat juureni.
Saaren taika on asunut sinussa kaikki nämä vuodet, mutta nyt sinulle tuli mahdollisuus toteuttaa sen kutsu.
Onnellinen sinä, kun talvikolosi on lähellä sydämesi Saarta.
Hienoa. Palaset ovat kohdallaan, kaikki on kohdallaan.
Olette päätyneet vallan oivaan ratkaisuun. Kesä lapsuuden saaressa, talvi kaupungissa, jossa elo ja olo talvisaikaan on helpompaa. Minä olen päätynyt eläkkeelle jäätyäni lapsuuteni saareen ympärivuotisesti. Tänne kulkee nykyisin kuitenkin autotie. Tuo Marja-Liisa Vartion teksti on kuin suoraan nykyelämästäni ja ajatuksistani.
Upeaa, hienoa, talvikolo on löytynyt, onnea paluuseen!
Vartion teksti ja Saaren taiga koskettavat. Nostalgia lapsuuden maisemiin elää varmaan jokaisen sydämen sopukoissa, kaikki eivät sen ääntä voi tai haluakaan seurata, mutta siellä se tykyttää, tuttuna ja turvallisena, kuin suomalainen peruskallio, jonka päälle on talonsa, maailmansa rakentanut.
Vartio on lempikirjailijoitani. Hän osaa laittaa paperille ja sanoiksi ihmisen tunnot ja ajatukset lähes yhtä hyvin kuin Saaren taigan Lastu.
Niin käy kuin hyväksi on! Ja hyvin on käynyt, ratkaisu on varmasti hyvä ja viisas, koska teillä kuitenkin on saari. Ehkä olisi turhan raskasta olla kaksi huollettavaa paikkaa. Nyt saatte energianne purettua saaressa niin täysin, että talvella mielellänne vedätte vähä henkeä. Käytte satamassa katselemassa lumen ja jään tilannetta.
Oikein paljon ONNEA paluulle!!! Uskon että näin on oikein hyvä :-)
Onneksi olkoon! Talvikoti Kuopion sataman lähellä kuulostaa juuri oikealta. Minäkin olen veden lumoissa: se todella on voimaa antava elementti.
Lainaamasi Vartion teksti on mainiota, kolahti ainakin minuun täydellisesti. Sano vielä, mistä kirjasta pätkä on, voisin yrittää saada sen kirjastosta. Lukisin mielelläni enemmänkin.
Voi, kun hienon ratkaisun olette tehneetkin ja varmaan sen oikean.
Hienoa, että olette Kuopiossa ja sataman lähistöllä vielä.
Se on kaunista paikkaa, ja vesi on teitä lähellä niin talvella kuin kesälläkin.
Ja kun koittaa se hetki, että saareen taas pääsette, niin sitä mukavammalta se tuntuu, siellä saatte olla kuin herran kukkarossa, kauniissa pesässänne.
Siellä puratte koko kesän energiaa ja luovuuttanne, nautitte koko sielullanne, niin sitten on taas talviasunnossanne asuminen ihan hyvää, kun olette ladanneet itsenne täyteen saarta ja rakasta järveä.Se on mukana teissä koko ajan.
Kiitos kauniista ja miettimään laittavasta postauksestasi.
arleena,
Kotiin vetää ihmisen mieli. KOti on se ensimmäinen, ne rakkaat rannat ja vesi.
Ratkiasu on tehty uusi elämänvaihe alkaa. Alusta kuin aikuisuuden alkutaipalöeilla kuin lapsuuden ensi hetkillä.
Tuntuu täälläkin ratkaisunne oikealta.
Huolentonta jatkoa ja veden liplatusta, kimmeltäviä hankiä ja sinistä taivasta.
Kauniisti kirjoitit, Lastu-ystävä, unelmienne prosessin tuloksesta. Pieniä ovat vesinäkymät ikkunoistanne täällä noihin tuleviin verrattuna. Uusi elämänvaihe alkaa pian ja siihen toivon teille koko sydämestäni kaikkea hyvää. Toteutukoot unelmat, antakoon elämä runsaasti hyvää ja kaunista. Jään kuvailemaan kirjastonäkymää täällä sikäli kun olen kotimaisemissa. Valitse sinä uusi näkymä, jolla kerrot saaren pitkästä kesästä ja kaupungin pitkästä talvesta.
Anteeks tämä aiheeseen liittymätön kommenttini.
Nimestä klikkaamala pitäis päästä Lumilinnan virallisele kotisivule.
Hei taas pitkästä aikaa! Lopulta minäkin ehdin taas tänne ystävien luokse kiertelemään. Mukava kuulla, että olette löytäneet hyvän ratkaisun tähän "kotipesä" asiaan. Varmaan ratkaisunne on oikea! Kaikkea hyvää tulevaan uuteen kotiinne!
Luulin jo, että olette päättäneet asuttaa saaren ympärivuotisesti. Mutta se olisi ollutkin pelottava ajatus, välivuodenaikojen kelirikkoja ja jäätilanteita ajatellen.
Kerrostalo oli ensilukemalta pettymys, mutta tarkemmin asiaa ajatellen, teidän tilanteeseen varmasti se paras vaihtoehto - ja mikäs oikeastaan kätevämpää kuin saada molemmat yhdellä iskulla: helppo asumismuoto talveksi ja omaa rauhaa kesäksi.
Ei siis pelkästään kätevä kompromissi, vaan järkevän asumisen ja ekologisuuden riemuvoitto ü
Onnea muuttoon ja uuden kodin asuttamiseen!
Tätä oli hyvä lukea, nyökyttelin, kuin olisin ollut paikalla. Hyvä te!
Tässä oli taigaa, saaren, kodin, lapsuuden, muistojen, ja paljon onnea uuteen kotiin!
Tervetulloo oekeitten immeisten joukkoo. Aena tänne vielä yks tae kaks piällysmiestä mahtuu toesten sekkaan. Ileman pelastusliivilöitä ej ennee käy soutelemine näelä ulapoella. Moottorin jouvutta ostamaa, sano minun sanonee. Ei tarvii ku yks kunnon vastatuulj ja se on kaappareissu eissä. Sataman Kallamarriinista kaekki löytyy.
Tästä eivät uutiset paremmiksi muutu. Kesäkausina sen kuin piipahdatte saaresta käsin kaupunkikodissa, jos on tarpeen. Ei mene enää tuntikausia valtateiden autoruuhkissa. Maaseutukaupungissa asuminenkin kun jo tuntuu maallaololta. Etelän jälkeen. Näin on varmasti hyvä. Kuin lapsuutesi vuosina.
Osuvan katkelman olet löytänyt Vartion teoksesta. On jo aikaa siitä, kun viimeksi olen lukenut hänen tuotantoaan.
Olin oppikouluikäinen, kun Vartio haudattiin Savonlinnan Talvisalon hautausmaalle. Sinne minne isänikin kymmenen vuotta sitten.
Vaikuttava esitys, ja perusteellinen :)
Kiitos, kalliit blogiystävät, kommenteista jotka läikyttävät vettä kuin lapsena: ilo kiirii pitkin uuden elon piirii. Nämä päivät vain juoksuttavat minua niin että ehdin vasta huomenna taas istahtaa koneen ääreen ja vastata jokaiselle teille ja tulla myös vieraisille blogeihinne. Kaunista kevätpäivää. Aurinko paistaa niin jotta... :D
Kuulostaa niiiiiin hyvältä! Hyvää tuulta purjeisiin!
Eikö teidän ykköstä ole löytynyt..? Ehkä kakkonen saa nyt ylennyksen ykköseksi!
Luonnollista, parasta elämää!
Pellon pientareella,
kiitos myötäiloitsemisesta! On hyvä pohtia pitkään ja hartaasti ennen kuin tekee päätöksen, minne muuttaa. Talo maallakin olisi ollut yksi vaihtoehto... mutta nyt näin, puoli vuotta erakkoelämää saarella, puoli vuotta ihmisten keskellä Kuopiossa – ja torille on matkaa rännikatuja pitkin vain runsas kilometri, järvelle parisataa metriä.
Simpukka,
miten ilahdunkaan kuullessani, että teilläkin välkkyy mielessä - ja tulevaisuudessa toteutuu - Kuopioon muutto. Juurihoitoa ;).
Iliman muuta tunnistettaan toenen toesemme Kuopijjon torilla, misseepä muualla ku mualiman navassa ;). Tiijjät minut minuks, ku huomoot yhen naiseläjän huutelemassa torilla Partasen kalakukkokojulla kukkoo, kukkoo, viis kukkoo eli kuus ja piälle kymmenen karjalan piirakkoo. Nykäse hammeen helemasta ja kiekase: simpukka, ja sittenhä myö toesemme tunnistettaa hyvinnii :D.
Mk,
kiitos paljon! Olo on aika pöllämystynyt, näinkö tulen taas kuopiolaiseksi, viimeksi olin kirjoilla Kuopiossa 1965. On siitä aekoo jonnii verran.
Tervetulloo Kuopijjoo. Käyhä vilasemassa jollonnii. Minusta tuntuu että viihtyisit siellä vallan hyvin.
Pehmyt piirto,
Maaninkajärven rantamilla ajelimme talvella, kun kävimme katsomassa – tosin ko. järveä kauempaa – erästä myynnissä olevaa maalaistaloa, yhtä monien joukossa. Kauniit ovat siellä maisemat, ihanat – ja muistoista rikkaat. Tuovilanlahdessa kävin luokkatoverieni luona useamman kerran kun lapsi olin. Luokallani oli paljon maalaistalojen lapsia. ”Maailma meidät vieroitti kauas toistaan.” Mutta hyvät muistot eivät minnekään karkaa.
Tavataan vaan asuntomessuilla. Minä olen sitten se immeinen, joka huuteloo koko ajan ”ihanoo, ihanoo”, se on sitä paluumuuttajan kujerrusta ;).
mm,
siitä talvikolosta on lyhyt matka ”vaikka minne”. Musiikkikeskus on lähellä, niin on myös tori, kirjasto, järvi, jää – ja jäätietä pitkin pääsee vaikka saareen käymään.
aimarii,
kuvaat juuri niitä tuntemuksia joita minulla tällä hetkellä on ja mieltä kirkastaa vanhuuden portilla. Vanhuuteen on hyvä astua, kun saa sovittaa elämän kiertokoulun jalkineet lapsuudenmaisemiin. Nähdä ja tuntea kaikilla aisteilla saaren ja Kuopion kujat kuin silloin ennen mutta kuitenkin uudella tavalla, vuosikymmenten kokemukset ja eväät nauttineena. Repussa on monenlaista. Ja pian voi laulaa: on ihmeen hyvä kotiin tulla taas.
Demetrius,
kiitos.
Välillä elämän palaset ovat aivan hajallaan eikä edes tajua mitä on vailla kun ei ole mahdollisuus tehdä valintoja. Mutta sitten kun aika antaa myöten (eläkkeellä viimeistään), voi kääntyä itsensä puoleen ja kysyä: mitä haluat... niin, ja miehen kanssa kysyä yhdessä: mitä haluamme. Vastaus tuli kuin yhdestä suusta: Savvoon ;). Ja yllätys, yllätys, mies hämäläinen tämän ajatuksen Kuopioon muutosta ensin toi ilmoille ja minä sytyin heti. Vielä kymmenen vuotta sitten ei käynyt moinen suunta mielessäkään.
Famu falsetissa,
sinun saaresi puhuttelee minua aina. Nimenomaan myös se että olet paluumuuttaja, lapsuus on aina silmiesi edessä ja sielussasi pulppuaa ”elävää vettä”. Se on meidän, blogiystäviesi, jatkuva onni kun käymme vieraisilla saarellasi ja näytät meille meren ja tunnelmat.
Ilo kuulla että Vartion ajatukset puhuttelivat myös sinua. Samoin kävi minulle. Kun katkelman luin, tiesin missä vaiheessa elän tänään.
sirokko,
kiitos paljon! Niin, onni elää. Voi olla että näen Kuopion vaaleanpunaisten silmälasien läpi, mutta haetanneeko mittää, sillä tunnen silkkaa iloa kun ajattelen uutta vanhaa kotipaikkaa.
Satamasta minulla on lapsuudesta ”hupaisa” muisto. Isä kielsi sinne menemästä (ja nyt sinne muutan). Stop-merkki oli ehdoton eikä isää käynyt uhmaaminen. En lapsena edes kunnolla tajunnut, kuinka vesi saartaa Kuopion rannat. Avaa mielen ja kielen. Pyörin vain torin ympärillä: koulusta kotiin, kodista kouluun ja sitten Puijolle hiihtämään. Mutta kesällä saari ja vesi valloittivat. Lapsena. Vanhana.
Uuna,
niin, miehen kanssa toivomme että voimme asua Kuopiossa järven rannalla (ja kesät saaressa) elämämme loppuun asti. Ei tarvitsisi enää muuttaa. Juna-asema on myös lähellä joten lapset ja lapsenlapset pääsevät Savon rataa pitkin helposti perille. He kaikki ovat autottomia, erilaisista syistä.
Saaritila on viiden hehtaarin suuruinen, joten siellä riittää kasvavan metsän hoitamista luonnon omilla ehdoilla toteutettuna ja luonnonlakeja kunnioittaen. Ja mies on varsinainen eläkeläisharrastepuuseppä, onnellinen sellainen. Osaa mitä vain ja mitä ei osaa, opettelee.
Kiitos onnentoivotuksista!
Ina,
sinä myös vesilintu, vesipäästy, ”vedenneito”, veden rakastaja ;). Suomessa, kymmenientuhansien järvien maassa, on varmasti meitä vedenrakastajia yhtä paljon kuin on järviä ellei enemmän, onhan suomalaisilla meremmekin.
Vartion tekstipätkän, lapulle kirjoitetun, löysin jälleen siivotessani komeroita. Itselläni on traaginen suhde kirjallisuuteen. Koettuani massiivisen sisäisen verenvuodon osa muististani – myös luetet, eletyt, ”sisäistetyt” sydämeni kirjat sanomineen menivät sen siliän tien. Olen löytöretkellä lopun ikääni. Palaan kuin entisten rakkauksien luokse kun lukemiani mutta unohtamiani kirjoja avaan uudestaan. Saan tuplaelämykset.
Nuorena yritti kirjoja analysoida, kurkottaa tulevaisuuteen, rokottautua elämää vastaan, nyt etsii luetusta synteesejä – tai jättää viestin täysin auki. Miten milloinkin.
Vartion teksti on (surffasin netissä) hänen ja Paavo Haavikon kirjasta:
Marja-Liisa Vartio - Paavo Haavikko: Sylvi Kekkosen muotokuva. Art House. 109 s.:
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Sylvin+oma+huone/HS20000311SI1KU02uge
***
Kiitos toivotuksista. Kyllä ratkaisu meistäkin tuntuu hyvältä.
Harakka,
sinullekin Kuopion tuttu ;). On, kyllä Kuopio on kaunis vaikka suren torin ympäristöä, se ei ole sitä mitä lapsena, puutaloineen. Vanhan haikailu lienee sallittu;).
Ilahduttaa ajatus että voisimme pitää venettä paitsi saaressa myös Kuopion satamassa. Kaupungin vuokraamia venepaikkoja on runsaasti Kallaveden rannalla, kuulema, ja vuokra vuodessa on neljäkymmentä euroa. Laaja vesi aukeaa soutajien soudella tai perämoottorilla prutputella.
Joku on sanonut, että saaressa veden partaalla asuminen ruokkii alitajuntaa kaiken aikaa. Uskon siihen. Niin se teki myös silloin kun olin lapsi ja vasta aloittamassa elämäni matkaa.
Kiitos sinulle.
arleena,
On maista kaikista sittenkin
tää synnyinmaa kaikkein rakkahin.
Vie minne tiesi, sen tuttu liesi
on lämpöisin.
Voi kuin on kaunihit järvet sen
ja kosket kuohuissa pauhaten.
Sen pilven väikky ja lähteen läikky
ja taivas sen.
Niinpä. Toiset lähtevät eläkkeellä kauas lapsuudenmaisemista, vaikka Floridaan; toiset palaavat juurilleen. Kaikki ratkaisut, jotka tuntuvat ikiomilta, ovat oikeita.
Kiitos toivotuksista!
Ellinoora,
kiitos toivotuksista, kiitos ystävyydestä! Blogiystävyys jatkuu – ja 12 kuvan tarina. Paasikivi saa sinusta hyvää seuraa ja me näemme miten vuodenajat kirjaston kulmalla vaihtuvat. Kiitos lupauksesta kuvata – ja kuvailla.
Minä lupaan postailla saaren taigasta, nyt vasta pääsen sinne heittäytymään täysillä, kun olemme kesällä molemmat eläkkeellä eikä työ kutsu enää etelään meistä kumpaakaan. Kesä ei katkea saarella kesken vaan jatkuu... jatkuu. En tiedä, toimiiko siellä netti, mokkula. Taitaa olla katveessa. Mutta voin kerätä postauksia ja tulla Kuopion kotiin lähettämään blogiini tarinoita ja kuvia kuin ennen vanhaan kirjeenvaihtajat tekivät. Kirjeitä saareltani ;).
Talakkari,
oi mitä avautuikaan linkin takaa. Lumesta ja jäästä en saa koskaan kyllikseni; luulisi että olen syntynyt pakkasten aikaan, kun niistä niin tykkään (sanotaan että ihminen alitajuisesti ottaa omakseen syntymävuodenaikansa, kokee sen kotoiseksi). Mutta heräävän kevään lapsi olen, huhtikuussa silmäni aukaissut.
Harmi että saarimökin pakkasraja on sen verran matala, ettemme voi siellä tulipalokeleillä olla ja nautiskella paukkeesta ja arktisesta tunnelmasta.
Mutta linnakierros on hurmaava. Kiitos ;)
marjukka,
hei, kivan kiva nähdä sinua pitkästä aikaa saaren taigassa! Olenkin jo sinua kaipaillut. Tulen vielä tänään luoksesi blogiin katsomaan mitä sinulle kuuluu. Kiitos toivotuksista. Kauan miehen kanssa etsimme, haimme, tutkailimme – ja lopulta menimme peilin eteen ja hymyilimme ryppyjemme läpi: huomasimme, elämä on – ja ikä ;). Ja koti.
Pankin talkkari,
melkein toivon, että voisimme asua saaressa ympärivuotisesti, mutta paitsi että mökki ei ole täysin asumiskelpoinen lämmön suhteen talvella, myöskään kunta ei salli asua siellä pysyvästi, koska palvelut olisi vaikea järjestää mikäli joutuisimme avun varaan. Mutta jos asustelisimme siellä pysyvästi, voisimme olla kelirikkoajan turvassa saaren kamaralla. Nyt käymme keskusteluja siitä, menemmekö pääsiäisenä saareen vai emme. Mies tahtoo käydä sitomassa laiturin, ettei se jäiden lähdön hetkellä karkaa, minä haluan sitoa hänen jalkaansa ”vankipallon” ettei hän karkaa heikoille jäille. Olen saanut jo vastauksen kyselyyni Kuopion pelastuslaitokselta ja Pohjois-Savon ympäristökeskukselta jään kantavuudesta – mutta myös arvaamattomuudesta. Jokohan mieskulta uskoisi...
Niin, se esittelemäni hirsitalo oli ihastuttava, mutta kun lähin bussipysäkki olisi ollut 14 kilometrin päässä eikä tässä iässä tiedä, milloin voi tulla hetki ettei voi ajaa omaa autoa, päätimme nielaista haikeasti hirsitalotoiveen kyyneleet ja etsiä toisenlaista ratkaisua. Ekologitytärtä lainaten: kodin pitää olla julkisten liikenneyhteyksien varrella. Ainakin meidän iässämme.
Me panteistit pääsemme onneksi saaressa sulautumaan luontoon sen kaikissa ilmenemismuodoissaan.
Kiitos toivotuksista!
Kaanon,
kiitos nyökyttelyistä, hymystä, toivotuksista ;).
Koti on koti kun sen kodiksi tekee. Veden kutsu on voimakas. Kallavesi aukeaa saaren rannalta, Kallavesi aukeaa myös Kuopion kodin ikkunoista. Vesi siellä, vesi täällä, vesi joka puolella. Ja vene molemmissa päissä. Kaikki muu paitsi ”purjehtiminen” on turhaa ;)
Sananjalka,
kiitoksia, kiitoksia, myö tullaan niin että kesämekon helemat paokkuu ja miehen housuin lahkeet lepattelloo ku männään Kallamarriiniin ostoksille. Vae että moottorj se olla pittää. No sitten uskotaan. Oeskii suareen turhan pitkä matka Kuopijosta souvvella, suattas tulla näläkä kesken vesjmatkan.
Että vielä mahtuu Kuopijjoon piällysmiehiä ja naesia. No sepä mukava kuulla. Suattaa nukuksissa ollu savoalaenen herätä nyt ihan ilima aekojaan. Tahi vasiten. Johan tuota on tiällä etelässä tarpeeksi joutuna savolaesuuttaa piilottelemmaa, oma vika, mittees suotta häppeemään. Mutta aena muistuu mieleen sanonta: ei oo synti olla savolaenen mutta suur häppee.
Minulla on tässä konneessa oekolukuojelma, se ei ymmärrä mittää savon murteesta, koko ajan lykkii punasta viivoo ihan selevän savon sanan alle. Outo ohjelma tuo tummonen. Pitäs panna joku nörtti asijalle ja viäntee vempaein laaja-alasemmaks. Semmoseks ku on Kallavein järven selekä. Voe ku sinne on haaska tulla.
Piri,
niin, nyt on mökkimatka melkein neljänsadan kilometrin mittainen. Palaa bensaa: ilmasto ei pidä siitä eikä meno-tulo –budjettikaan. Mies jää kesäkuussa eläkkeelle ja sitten muutamme Kuopioon, mistä on mökille matkaa vain yks huijjaus. Kuin silloin kauan ennen lapsena. Sama ratinki alkaa taas: Kuopio – saari – Kuopio – saari... ;)
Savonlinna on sukuhistorian kautta kiinnostava. Sinnehän tuli Ruotsista aikoinaan 1800-luvulla isänäidinisä – ja hänet on myös haudattu sinne. Sain juuri luettavakseni kyseisen esi-isän ruotsiksi kirjoitetun kirjeen. Elävää historiaa. Joskus etsin isän ukin haudan Savonlinnan hauatusmaalta ja lasken sinne kukkaseni, otan vastaan muistiketjun.
Isopeikko,
kun sydän meinaa pakahtua (ilosta) alkaa tulvia tarinaa, sanomisen pakosta. Ilo ettei tarvitse ”huutaa” tuuleen, vaan tunteita voi jakaa blogiystävien kesken.
Kutuharju,
...ja niiiiiiiin kiva kun myös sinä olet siinä justiisa ;).
Aluksi menemme hiirenkokoiseen koloon Kuopion satamaan ja tähyämme siellä tulevaa kotia minne ajan kanssa muutamme. Semmoinen on meininki. Mutta saari on hetijust valtakuntamme jossa on taivas, maa, vesi, aurinko, kuu, kalat, koivu- ja kuusivauvat, vatukot (sun lempparit), linnut, perhoset, punkit, kaislat, väreilyt, sauna, unet, aitta, kesäkeittiö, huussi, linnut, muistot, vene...
Tämä on niin hymyilyttävän hyvä kirjoitus, kuvineen päivineen =)
Teillä on hieno ja terve suunnitelma. Ensi kesänä tiedossa paljon vähemmän ajelua ja vapaata elämää veden ääressä. Oikein hyvä! Eli tämäkin vesityttö iloitsee :D
Moi Ruska, vedentyttö!
Vesi vanhin voitehista, ikään katsomatta. Pesee ihmistä niin monella tapaa. Ja puhdistusvälineinä ovat silmät (saa katsella), kädet (voi soudella), korvat (kuulee niin liplatuksen kuin myrskyn ujelluksen), tuntoaisti (heittäytyy veteen ja uiuiui, uiuiuiui...), ja mikä tärkeintä: pääsee irti huolista ja murheista ja mieli kevenee. Lentää vaikkei osaa lentää. Murheet hajaantuvaat veteen, tuuleen, taivaalle. Saari, rauhan tyyssija.
Oi, kuulostaa aivan täydelliselle ratkaisulle. Onnittelut! Ajatteles, kuinka ihanaa onkaan ensi keväänä odottaa vesien vapautumista, veneen vesille laskemista. Saaren taiga ulottuvillasi.♥
Anskukka,
nytkö meille, vanhuuden portilla, alkaa elämän kevät. Uskon siihen. Jos emme vettä pitkin joka kerran purjehdi Kuopion satamasta saareen, ajaa huruutamme sähköpolkupyörällä Kallansiltojen kautta venepaikalle ja sitä kautta perille. Vai olisiko tandempyörä mitä :). Ensi keväänä on 40 yhteistä aviovuotta takana, on siinä rytmi jo löytynyt ja yhteinen sävel.
Kiitos sinulle.
Tandem on ainakin ihan mahdottoman hauska vaihtoehto! :)
Lähetä kommentti