Pappa, jota en ole koskaan tavannut koska hän kuoli ennen kuin olin syntynyt, oli ammatiltaan liikemies. Hän vahasi ylöspäin kaartuvat viiksensä joka aamu ja pukeutui työpäiväänsä kuin Linnan juhliin.
En tiedä hänestä muuta kuin tuon keikaroinnin - ja muutaman muun välähdyksen minkä isältäni kuulin.
Papallani on viisi lasta, kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Pappa on kunnianhimoinen mies joka haluaa kouluttaa jälkeläisensä 1920-luvun Kuopiossa jotta he voisivat jatkaa opintojaan Helsingissä. Jos lapsi tuo kokeista kotiin yhdeksän ja puoli, hän joutuu papan tuuheiden kulmien ja vahattujen viiksien edessä miettimään vastausta kysymykseen: ”Olet tehnyt virheen, mikset saanut kymppiä?”
Pappa viljelee kasvatusmenetelmissään suomalaista sananlaskua: joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.
Joka perjantai-ilta kello kuusi perheenpää käskee lapsiaan asettamaan ruokapöydän tuolit ylösalaisin lattialle ja siitä he tietävät, mitä on seuraavaksi vuorossa.
Peräkanaa he jonottavat pääsyä papan luokse, pienimmästä suurimpaan. ”Kuitenkin olette viikolla pahojanne tehneet, en jouda kyselemään, millaisia, mutta miettikää niitä jottette tee tulevana viikkona samoja kolttosia”, opastaa pappa jälkikasvuaan ja järjestelee risukimppuaan, noukkii siitä tasapuolisesti viisi yhtä notkeaa vitsaa, kullekin kasvatettavalle omansa, ja piiskaa kunnes punoittavat niin lasten takapuolet kuin papan posket.
Sen jälkeen lapset yksissä tuumin nostavat ruokatuolit pystyyn, istuutuvat pöydän ääreen ja syövät maistuvan illallisen.
Viikolla alvariinsa pappa tulee myöhään kotiin eikä hänen luokseen ole lasten sen enempää kuin vaimonkaan meneminen, sillä pappa, kaupanteosta väsynyt, vetäytyy huoneeseensa. Hän on salarunoilija, ja tämän salaisuuden jakaa ainoastaan perhe.
"Runot polttavat, ne kuumentavat aivojen luovuuskeskusta ja vaativat täydellistä hiljaisuutta jotta pääsevät ulos", hän selittää perheenjäsenilleen tarvettaan vetäytyä itsensä pariin. ”Vasta sitten kun runoja on kyllin, annan teidän lukea ja saatte tekijänkappaleista kukin omanne, lämpimäisen. Runokirja on vakava asia”, hän julistaa perheelle. Ovi sulkeutuu, kahva liikahtaa, lukko kääntyy tammiovessa. Viisikko kääntää selkänsä ovelle ja oventakaiselle. He kumartuvat hiljaisten leikkiensä puoleen. Äänet eivät saa häiritä pappaa silloin kun hän synnyttää runojaan.
Pappa kuolee vuonna 1937 kun isäni on 22-vuotias.
On aika murtautua pöytälaatikkoon minne pappa on vuosikaudet säilönyt runojaan kuin naiset kellariin hillojaan. Kellastuneen kuoren pappa on sitonut kultaisella nauhalla ja sinetöinyt punaisella lakalla. Kuoressa lukee: Runoja.
Lapset katsovat kun heidän äitinsä murtaa sinetin. Nyt lapsilla on vihdoin pääsy isänsä ajatuksiin. Ovi on auki. ”Ja papan lapsenlapsetkin sitten kun heitä on, saavat runojen kautta tuta todeksi sananlaskun: elämä lyhyt, taide pitkä”, käy isäni mielessä.
Paperi rahisee isänäidin käsissä, hän selaa, selaa; aloittaa alusta, selaa uudestaan paperipinon alusta loppuun ja kääntää vihdoin kuin kyllikseen saaneena saaliin lastensa silmien tavoitettaviksi ja nämä näkevät saman kuin heidän äitinsä: jokainen papan runolehti loistaa tyhjyyttään, kirjaintakaan ei ollut piirtynyt runotauluun.
Minun pappalani on tyhjä lehti.
Mutta sitten muistan: geeniopin mukaan minussa on neljännes pappaani. Suunnistan kohti runosuontani, kaivelen kuvettani, piirrän runon ”minäkin” ja kätken pöytälaatikkoon. Aivan, löydän papan runolaivan. Purjehdus alkoi ennen kuin olin syntynyt ja jatkaa matkaansa niin kauan kuin elän ja sen jälkeenkin. Semmoista on liikkeellä kun pääsee pappalaan. Vihdoinkin.
Pakinaperjantai: Pappala
23 kommenttia:
Sanalla pöytälaatikkorunoilija on näköjään monta merkitystä.
Tyhjän paperin tuskaa potee moni taiteilija, runoilijoista puhumattakaan.
Ehkä Pappasi oli yhtä kriittinen itseään kuin lapsiaankin kohtaan. Ehkä hänen tarkoituksensa oli tallentaa vain täyden kympin arvoisia runoja; kymppimiinukset ja siitä alastäin hän tuhosi. Ehkä hän pyrki siihen täyteen kymppiin koko ikänsä, aika vain lopppui kesken.
Tai sitten runoilu oli hyvä veruke, jonka turvin sai olla rauhassa perheeltään ;)
Voi sitä Pappaa! Piiskaus ei taitaisi käydä tänä aikana lastenkasvatusmetodista. Tyhjien runosivujen viesti on väkevä. Hienosti pakinoitu, Lastu.
Hienosti kerrottu. Jäin miettimään....
Voi Pappa, minkä teki ja minkä jätti tekemättä! Kumpi on parempi ja pahempi, mistä sen lopulta tietää. Piiskaus tuntuu pahalta, runoilun ymmärrän. Ina miettii hienosti tuon runoilukohdan.
Hieno pakina, eikä taida olla pelkkää pakinaa, on niin todentuntuista, että raapaisee.
Mieleeni tuli sama ajatus, kuin Inalle, eli Pappasi ehkä halusi täydellisyyttä myös runoissaan! Onneksi löysit papan runolaivan, jolla purjehtia meidänkin iloksemme!
Papalla taisi olla tyhjän paperin nautinto! Pakeni sen suojiin.
Hienosti pakistu, mainio kerrassaan.
No jopas nyt jotakin, mikä runoteos ja jännittävä tarina pappalasta. Nyt pitää kyllä jäädä pohtimaan...
Nykyajan papat ovat onneksi erilaisia kuin entisinä tiukan kurin ja nuhteen aikoina.
Se on totta, ja tässä asiassa kaikkista parasta, sä löysit sen runolaivan ja kirjoittamisen myös!
Pappasi antoi sen lahjan sulle, ja sä jatkat siittä, mihin pappasi ei pystynyt!
Kiitos Lastu hienosta pakinasta, niin riipaisevan hienosta pakinasta!
Täydellisyyteen pyrkivän on vaikea esittää ja hyväksyä mitään keskeneräistä.
Runot eivät vielä saavuttaneet valkoista paperiarkkia, niitä pappa pyöritteli mielessään uudelleen ja uudelleen. Vai olivatko ne runoja ?
Ehkä mielessä olivat elämän hetket, surut ja ilot.
Ankara itselleen ja lapsilleen.
Papan taide oli ehkä liian suurta paperille, tai niin pientä ettei kirjaimen vertaa täyttänyt.
Onneksi sinun ei-pappaiset kolmavarttiasi saivat tämän kertomuksen virtuaalipaperille kirjatuksi, sillä tämä kertomus totisesti on kertomisen arvoinen.
Vahva kertomus. Yhtä sanattomaksi menin kuin tyhjät runolehtiset.
Uskomaton tarina. Kirjekuori on kuitenkin sinetöity ja paperit tarkoituksella kuoressa, miksi, viesti jälkipolville? Mutta mikä, siinä onkin ajateltavaa. Ei tainnut käyttää näkymätöntä mustetta? Sanomattomia tunteita, joita ei ankara mies osannut kirjallisestikaan ilmaista? Vai paljastus: halusin vain rauhaa? Tai ehkä ne ovatkin täynnä papan näkymättömiä ajatuksia, jotka hän on jättänyt jälkeläisilleen, jotta he ne näkyväksi kirjoittaisivat. Aivan kuten sinä nyt teit. Tekijänkaappale jokaiselle...
Jos ne oli kirjoitettu näkymättömällä musteella? Ne runot.
Hiano tarina :)
Vahva ajankuva pappalasta, muuttuneet ovat ajat ja papat.
Jäin miettimään että olisiko hänkin pehmennyt lastenlasten kanssa ja saanut padot auki, sanoja paperille.
Huh, huiman eläväisesti kerrottu, todeksi tämä muuttuu, jos ei sitä jo ole!
Vähän surku kyllä tuli pappaa. Eikö tajunnut, että ne runot olivat siellä oven takana, lattialla, perjantaina piiskattavina, tuntuikohan hänestä koskaan tyhältä kun veti sen oven lukkoon ja odotti -- mitä? Jumalaista inspiraatiota? Ajatteliko koskaan, että elämäni -- voi tuhlattu elämäni, en antanut sitä ihmiselle, eikä runous antanut elämäänsä minulle..
Onneksi ei sentään ollut kirjoittanut arkkeja täyteen: "All work and no play, makes Jack a dull boy..."
Oletteko uittaneet kirjeitä sitruunamehussa ja käyttäneet sata-asteisessa uunissa? vai miten se meni.. pitikö niitä kirjoittaa sillä sitruunamehulla..
JOtain hämärää on papan puuhissa ollut - varsinainen lusmu!
Mutta voihan tietenkin olla että itsekritiikki pääsi valloilleen.. tai sitten valmiit runot ovat jossain muualla, ja sinetöity nippu on hämäystä..
Kamalakamala kun tässä jäi nyt paljon epäselvyyttä, ja liian monta vaihtoehtoa lukijalle mietittäväksi ü
Huh. Hieno pakina, hienosti pohdittu. Pappasi perintöä kannat. Upeasti!
mm,
:)
Pappa antaa oman merkityksensä pöytälaatikkorunoilija-termille. Aikamoinen mies:). Halusiko jallittaa, koko porukkaa.
Kaanon,
juttelin kerran luomisen tuskasta ja itsekritiikistä Elina Karjalaisen kanssa. Hän kertoi, että vasta sitten kun hän laski omaa rimaansa kyllin alas, alkoi syntyä tekstiä. Ja niin Uppo Nallekin nousi pintaan.
Ina,
elämänkaarikirjoituskurssilla lähdimme liikkeelle kummankin vanhempamme vanhemmista, kirjoitimme heidän tarinansa omien ”silmälasiemme” takaa nähtynä. Kovin vähän tiedän isänisästä, muutaman anekdootin verran vain. Kuva jonka hänestä sen varassa rakennan voi olla viturallaan tai osua oikeaan. Elämä on tarina. Ja ihmiset tarinassa.
Voipi hyvinkin olla, että pappa sulkee painavan oven kevyesti: pääsee perheen vaateilta omaan rauhaan keinolla millä tahansa, vaikka polttavan runoilemisen tarpeen varjolla.
Kunnianhimo on metka juttu. Opitaanko se? Kulkeeko mukana jälkipolville? Pappa oli hyvin menestynyt itsetietoinen liikemies, tukkukauppias, mutta menetti 30-luvun lamassa kaiken omaisuutensa. Se oli kova isku hänelle, ja konkurssin jälkeen hän sitten kuoli. Pennittömänä. –Vaistosin isäni kunnianhimon vaikkei hän siitä näkyvää painolastia lapsilleen tehnyt. Kunnianhimon edelle meni rakkaus lapsiaan kohtaan.
Ellinoora,
onneksi papan piiskaperinne seuraavassa polvessa katkesi; isäni yritti kerran piiskata minut muttei saanut kiinni - kilpajuoksussa oli mukana leikkimielisyyttä. En kokenut tilannetta mitenkään pelottavana. Ihana oli isä, olisi vain kertonut omasta isästään enemmän. Ja paljosta muusta. Kovin vähän isä ja äiti elämästään, sukunsa tarinoista, lapsilleen puhuivat. Paljon pitivät kätkössä. Vasta sukututkimuksen myötä olen papan vaiheita selvittänyt. 10-lapsisen perheen kuopus lähti Parikkalasta vaeltamaan kohti Kuopiota; Savonlinnasta nappasi kainaloonsa puolison, mummini.
Famu falsetissa,
kiitos.
Keksisitkö syyn, miksi lasten piti kumota tuolit joka perjantai ennen piiskausta? Minä en. Hm, hm, tai onko vastaus arkipäiväinen: kyse oli siivouksesta. Oli helpompi lakaista ja luututa kun tuolit ovat niin kuin ovat. En tiedä. Mutta tätä tuolitarinaa ja piiskausta isä meille lapsilleen useampaan kertaan toisti.
Hän muuten varoitti: älkää naiko liikemiestä! Ehkä näki kotonaan sen ammatin varjopuolet.
Uuna,
niin, usein jutuissani on eletyn ja kuullun siemen mukana, mutta kokototuus ei varmasti milloinkaan. Ihminen jää aina toiselle salaisuudeksi ja kuva yksipuoliseksi. Sitä salaisuutta myös kunnioitan, vaikka episodeja kuvailenkin mielelläni. Papan viisi lasta ovat hurmaavia, isäni mukaan lukien. Herkkiä, sentimentaalisia, vahvoja, heikkoja. Monissa tuiverruksissa olleet mukana. Kun pappa kuoli, lapsista nuorin oli vasta kymmenvuotias. Juuri avioitunut vanhin sisko otti hänet hoitaakseen – en tiedä miksi ei hänen äitinsä, mummini. Sisarukset olivat hyvin rakkaita ja tärkeitä toinen toisilleen läpi elämän. Nyt he kaikki ovat jo kuolleet.
marjukka,
ken hyväksyy epätäydellisyyden itsessään, pääsee kehittämään lahjojaan – niin, tai ei kasvun mahdollisuuteen edes lahjakkuutta tarvita. Voi lähteä liikkeelle vaikka nollatasosta. Jo matkalla voi kokea iloa. Liika yrittäminen ja täydellisen lopputuloksen vaatimus lamaannuttaa. Elämä ei ole suoritus mielestäni. Elämä on mahdollisuus itsessään. Käyköön miten käykin: aina lopputulos on tuntematon ja usein yllätys. Mutta aina kannattaa lähteä liikkeelle ;).
Juu, papan runolaiva on mukava omistaa. Paperi on tyhjä, mutta voisihan sitä muutaman runon pöytälaatikkoon rustata – jälkipolvien iloksi – tai miten he sen nyt sitten ottavatkin :D.
aimarii,
niinpä... ja mieleen tulee myös tuo ajankohta. Elettiin kieltolain aikaa. Ettei vain kirjoituspöydän uumenissa ollut kirjoituspaperin vieressä puteli ja siitä tuli otetuksi neuvoa antavia enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Kaikk’ on mahdollista.
Papan yksi kirje on tallella. Se löytyi vasta tänä keväänä. Kaunis on käsialansa ja lauseet selkeitä. Mutta asia: koskee rahaa, ei muuta.
Ruska,
niin, aika aikaa kutakin ja sitä taustaa vasten tarinat tulevat ehkä ymmärretyiksi. Minulla ei ollut ilo tuntea pappojani. Isänisä kuoli yhdeksän vuotta ennen syntymääni, äidinisä neljäkymmentäseitsemän vuotta ennen syntymääni! Ei mitään muuta tietoa hänestä kuin että omisti talon Kuopion keskustassa – ja jäi junan alle. Äidinäidin suru oli niin musertava että hän vaikeni miehestään läpi elämänsä.
Harakka,
runolaivalla on hauska purjehtia! Voi kirjoittaa runoja mitä tahansa, minkään tai kenenkään estämättä. Taidankin kun Savoon muutan, ostaa sinne suurensuuren kirjoituspöydän jonka laatikkoon ängen ja tungen runon joka päivä. Mikä ettei :D. Antaa runolaivan kuljettaa ja kiikuttaa, en vielä tiedä minne. Ties minne ;).
arleena,
näistä pappansa ”runoista” isäni meille lapsille usein kertoi. Mielikuva runoilevasta viiksiniekkaisesta papasta on tärkeä osa kuvaa jonka papasta isäni evästyksellä olen luonut.
Oma isäni luki kotona aina. Hänen kirjastonsa oli varsinainen aarre myös minulle, lukutoukalle. Korttelissa sijaitsi tuolloin (ja on yhä) kirjakauppa. Joka perjantai isä osti itselleen kirjan, jonka parissa vietti viikonlopun. Isä, kirja ja piippu, siinä eräs lapsuuteni ja nuoruuteni ihana näky ja muisto.
Niin, täydellisyyteen pyrkiminen haavoittaa, voi jopa tappaa luovuuden. Eläköön keskeneräisyys! Eläköön tekemisen meininki! Siitä se lähtee: maailman muuttaminen omin kirjaimin, pensselein, sävelin... näkemyksin. Valmista ei tarvitse tulla eikä parasta.
Demetrius,
virtuaalipaperi – miten luokseen kutsuva sanonta. Virtuaalipaperi oikein laulaa. Kyllä semmoista kutsua on noudatettava. Olisipa papallakin ollut käytössä virtuaalipaperi. Veikkaan, että hänellä olisi blogi :D.
Simpukka,
muistatko 60-luvulta Osmo Jokisen runokirjan Nollapiste? Kirjassa oli pelkkiä tyhjiä sivuja, joita ryhmittää jaksojen numerointi. Pappa taisi kirjoittaa oman Nollapisteensä, kas kun ei säveltänyt Sanatonta laulua :D.
Sirokko,
hyviä kysymyksiä, kaikki ne ovat mahdollisia selittämään pappaa ja toimiansa.
Ja mitä tekee hänen pojantyttärensä, minä? Menee elämäntarinakurssille, kirjoittaa ja paahtaa elämänsä kiertokoulun läpi ja lopulta painaa deletenappulaa, synteesin tekohengityksineen purkaa, mutta episodit semmoisina kun on ne kuullut ja niiden perusteella kudelmansa luonut, jättää jäljelle. Mutta kokonaiskuva jää piirtämättä. Salaisuus pitää. Ehkä niin on hyvä. Episodeissakin riittää ihmettä yltäkylläisesti.
isopeikko,
voi vitsi, näkymätön muste – se voisi hyvinkin olla ratkaisun avain, olihan hän liikemies ja eikös heillä ole myyntiartikkelia jos minkälaista – ja mihin tarpeeseen tahansa.
Mk,
onneksi ankaruus kaikkosi papan lasten kasvoista ja toimista. Jotain syvästi surumielistä isässä ja isän sisaruksissa silti aistin, jo lapsena. Olen saanut luettavakseni isänäidin kirjeen vuodelta 1922 ja se kertoo paljon... Mummi pyysi veljeään vahtimaan pappaa joka oli tulossa Helsinkiin liikematkalle ja yöpyi Fenniassa. Joopa joo.
Kutuharju,
isäni varoitti minua liikemiehistä (joka oma isänsä oli). Olenkohan kovin yksipiippuinen kun olen imenyt isäni viestin totaalisti ja sisäistänyt ennakkoluulot liikemiehiä (bisneksen tekoa) kohtaan. Raha, raha, raha ja millä keinoin tahansa yhä vain raha. Tosin pappa menetti kaiken omaisuutensa 30-luvun lamassa. Siskoni jota juuri haastattelin, kertoi, että isämme ja hänen isänsä olivat tehneet pitkiä kävelylenkkejä konkurssin jälkeen. Pappa oli tuolloin jo kuolemansairas mies. Vasta epäonniko hänet pehmensi?
Pankin talkkari,
oipa, otan heti talteen vinkkisi miten näkymättömän saa näkyväksi, mutta kun papan runot ovat teillä tietymättömillä – jos niitä edes on - alan kulkea kompensaation polkuja ja kirjoittaa runoja näkymättömällä musteella: saavat sitten lapsenlapsenlapset pähkäillä miten ne saisivat avatuksi. Jos ja kun olen papan geeniperijä, saattaa olla että esiin paljastuu valkoisesta arkista: hähhähhää :D. Ei kai. tai en tiijjä.
Joo, oikeastaan pappa on varoittava esimerkki lusmuilijasta, ainakin kun lukee isänäidin kirjeitä, niin voi, voi. Ei ole kovin kehuttava ollut isällä lapsuudenkodin ilmapiiri. Voi, voi, voi.
Papan kootut selitykset ja vaellukset – lukisin kernaasti jos hän ja hänen perheensä sen tarinan olisi kirjoittanut.
PS
(Nyt vasta kunnolla tajuan: enhän ole isän puolelta ollenkaan savolainen; hänen isänsä on Karjalasta, hänen äitinsä sukujuuret Ruotsista. He vain aloittivat yhteiselämänsä Kuopiossa ja sille tielleen jäivät. Mutta äidinäiti ja äidinisä ovat kautta sukuhistorian perisavolaisia.)
Summa summarum. Elämä! Mikä mielenkiinto noissa viidessä kirjaimessa. Kantsii kirjuitella ;D
Kamalakamalakamala, miten innostavaa ;D.
Anskukka,
kiitos samoin ;). Ja kirjoitellaan, kirjoitellaan, kuvaillaan kynällä ja kameralla ja kaikilla mahdollisilla tavoilla niin maan perusteellisesti ja sinitaivaan avaruuden vimmatusti. Pappala kutsuu kirjoitus- jne. talkoisiin ;)
Lähetä kommentti