Saisinko yhden hyvän elämän? vauva kysyy äidiltään.
Saisinko yhden hyvän elämän? viisitoistakesäinen kysyy peilikuvaltaan.
Saisinko yhden hyvän elämän? kolmikymppinen kysyy kumppaniltaan.
Saisinko yhden hyvän elämän? viisikymppinen kyselee kaikkialta.
Sainko yhden hyvän elämän? seitsenkymppinen kysyy menneisyydeltään.
***
- Sain elämän, satavuotias Elviira vanhainkoti Ehtookelloissa ei kysy vaan toteaa. Ei lisää Elviira 'elämän' eteen sanaa sitä eikä sanaa tätä. Siitä puhe mistä puute. Hiljaa hyvä tulee, ajatellen aivan kaunis.
- Jos Elviira nyt kuitenkin tulisi terapiahuoneeseen. Juteltaisiin taas siitä miten vähän Elviiran äiti piti Elviiraa sylissä. Hinkkasi päivät pääksytysten puhtaaksi niitä maitotonkkiaan. Kiillotti kuvaansa peilinkirkkaan tonkan kyljestä. Ja sinä lapsrukka siellä pirtin lattialla räsymaton päällä yksinäs itkeskelit. Ei oo äitiä, ei issee joka pientä hoitais. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus, Ehtookellojen terapeutti Elviiraa maanittelee.
Elviira huokaisee ja suuntaa rollaattorinsa seurustelunurkkauksesta kohti terapiahuoneen suljettua ovea, joka aukeaa. Tokko tuota kahta ensimmäistä vuotta muuks voe muuttoo, ku jo yheksänkymmentäkahdeksan vuotta oon niijjen seorauksista kuulema kärsinä. Mutta männään nyt sitten ku käsky käöp. Ei Elviira elämänsä alusta mitään muista mutta kaipa se niin män' kuin terapeutti sanoo. Huonosti.
Mieluusti Elviira kyllä Mansikista ja Hertta-Helunasta tarinoisi, mutta terapeutti palauttaa ruotuun ja kääntää maiseman mustaksi. Sielun syövereihin on syöksyttävä. Mustasta on lähdettävä liikkeelle, sanoo. Siitä se kirkastuu. Ei koskaan täydesti päivä paista äidinrakkautta vaille jääneelle, mutta osa-aikaisesti valo voi pilkahtaa. Voi... jos ensin suostuu näkemään ja huutamaan: voivoi ja aijai.
Mutta tänään Elviira on päättänyt napittaa suunsa kiinni. "Antaaha jo olla, kaevelun", kirjoittaa paperille. "Aeka aekoo kuttae. Ollutta mikä männyttä. Eiköhän leivota karjalanpiirakoeta niin kauvvan ku pulikka pyssyy käsissä?" Mykkäkoulu loppuu kun Elviira pääsee keittiöön ja kertoilee elämänsä tarinaa, missä Hertta-Heluna nuolaisee Elviiran poskea. Vieläkin Elviira sen märän pusun muistaa ja se jos mikä naurattaa.
23 kommenttia:
Mainio resepti! Ja voi noita piiraita... melkein vesi kielelle herahti.
Voi, miten tragikoomisen näkymän taas loihdit silmäin eteen :D Elviiran tuntema resepti kyllä peittosi kaikki opit. Kyllä tuollaisilla eväillä selviää - mekin sitten, kun ollaan vanhainkodissa. Otetaan Lastu lisäksi vielä kisat, että kumpi ensin ehtii rollaattorin kanssa hippaseen spykiatrin tai spykoterapeutin ovelle ja takasin ;)
Olipa visuaalinen kuvaus. Oikein näin Elviiran rollaattoreineen.
Mitä muuten kuuskymppinen pyytäisi?
Ja kyllä se niin onkin, että ei niitä mustia jaksa kauan kaivella. Minäkin muistan Tirlittanin lämpimän karkean ja heinältä tuoksuvan kielen.
Ihanaa, Lastu! Ja ihanaa, Elviira!
Mitä niitä vanhoja kaivelemaan. Parempi muistaa semmoista, mikä ilahduttaa mieltä.
Karjalanpiirakat saa hyvällä mielelle.
Tahtoo kanssa sellaisen jalaksellisen isopyöräisen rollaattorin, jolla pääsee satavuotiaana terapeutteja karkuun. Jospa saisi syödä karjalanpiirakoita, viikonloppuina kalakukkoa, yömyssyksi tilkan konjakkia. Olisi se elämää!
Niin se on ollut monen kohtalo. Aina äiti työn touhussa ja lapset mukana heti, kun kyllin isoja ovat. Eipä siinä ollut leluja ja harrastuksia, mutta luulisin, että jotain on jäänyt Elviirallekin.
Todentuntuista elämänreseptiä.
Loistavasti lohkaistu! Elviiran mietteet saivat minut nauramaan. Lainaan:
"Ei Elviira elämänsä alusta mitään muista mutta kaipa se niin män' kuin terapeutti sanoo. Huonosti."
Psykiatrit ovat jakautuneet kahteen kuppikuntaan. Toiset uskovat vaikeaan lapsuuteen ja sen kaiken hapattavaan vaikutukseen, mutta sitten on esimerkikssi Ben Furman joka sanoo, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Ja kaiken lisäksi lyhytterapian avulla. Ei siis tarvittaisikaan viiden vuoden psykoanalyysiä viisi kertaa viikossa (ja paria sataatuhatta euroa).
Äitini viisaus oli: Kuka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään.
Elviira on viisas vanhus ja tietää miten elämästä tehdään hyvä, vaikka siihen olisi mahtunut monenkin sortin aineksia. Ajatellaan sitä mikä hyvää on ollut - ja kerrotaan siitä toisillekin. Hymyä huuleen.
Niist tarpeist se pitää kokata mitä kaapist löytyy. Silviisii paras soppa tulee, tai jossei tuukkaa nii ehä sitä tiie ku ei oo verrokkii.
Paitti karjalapiirakat, niihi tarvitaan kyl kahe sorti jauhoi, riisii ja ehtaa voita. Muute ne ei oo karjala piirakoi.
jl,
karjalanpiirakat! Eräs elämäni tavoite on leipoa edes yhden kerran suussasulavat piiraat ihan ite.
Ruska,
:D.
Ja niinhän myö tehhään, hippasille vuan. Leikitäänkö myös "kuka pelkää spykiatria"? Täällä Kuopiossa on muuten rollaattoripuisto, olin kuulevinani. Siellä olisi hyvä harjoitella tulevia koitoksia varten. Minkävärisen rollaattorin aiot hankkia? Minä semmoisen sateenkaaren värisen.
Obeesia,
huomaan että mitä vanhemmaksi käyn, sitä vanhemmiksi myös tarinoiden päähenkilöt käyvä. Nyt on sadan vuoden haamuraja rikki:).
Kuusikymppinen saattaa pyytää: "Hetki vain ja päivä kerrallansa. Saisinko yhden hyvän päivän, menneestä viis, tulevaisuudesta kuus."
Joo, niin: tuputettu terapia herättää vastustusta, eivät kaikki sitä halua ainakaan silloin jos käy näin, että pitkistyessään vetistyy. Toisaalta toiset jaksavat - ja tarvitsevat - terapiaistuntoja hyvinkin pitkään. Molempi parempi, riippuu ihmisestä ja elämänvaiheesta. Nyt kerroin Elviiran tarinan.
Oi, sinulla on lämpimän kostea muisto Tirlittanin kielestä. Ilmankos sinunkin kielesi on niin aito ja koskettava :).
Allyalias,
moi! Kiva nähdä sinua taas :).
aimarii,
niin, mitä niitä vanhoja iankaiken kaivelemaan. Kaikki loppu aikanaan, niin terapiaistunnotkin. Jossain on tullut Elviiralle raja: terapia ei ole enää hyväksi. Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan. Silloin on syytä ilmoittaa: en halua enää, kiitos riittää. On aika kääntää katse siihen hyväänkin mitä elämä on tarjonnut. Varsinkin kun elämää ei hällä liene kovin pitkälle riitä.
Simpukka,
nytpä sinä hyvän elämän evväät tarjoat. Kiitos! A vot, kalakukkoo ja konjamiinia, ja mahan pohjalle ensin karjalanpiirakoita. Jo heruttaa, jo :). Eiku syömään!
*
Toisille voi terapia olla elämäntärkeää, toiselle se ei sovi kirveelläkään. Väkisin ei voi Elviiraakaan ruokkia. Mykkäkoulun jälkeen hän avautui. Tuli ymmärretyksi. Elämä on sopeuma.
arleena,
maalaistalon emännät olivat aamusta iltaan työn touhussa. Ei siinä paljon ehtinyt lapsiaan sylitellä, mutta sen verran kuin olen ymmärtänyt, monet maalaistalon lapset (ne jotka tunnen - luokallani oli useita) saivat tajuntaansa tiedon: äiti rakastaa.
No, totta puhuen, enpä tosin paljon mistään paljon mitään oikeasti tiedä. Ainakaan toisten asioista ja tunnoista. Kukin tietää itse parhaiten miten on mennyt ja kuinka tuntee, mitä tarvitsee. Itse olen itkenyt äiti-ikävää kaiken ikääni mutta kun syyt hänen vetäytymiseensä olen tajunnut (tai olen ymmärtäviänäni), itken vain sotaa - sitä että vanhempani joutuivat siitä kärsimään - ja koko perhe.
Ina,
kiitos.
Juttu lähti liikkeelle kun luin ensin vanhusten psykiatriasta ja sen päälle Kari Kuulan kolumnin Suunnitteluvirhe ihmisessä.
Joillekin vanhuksille terapia on hyväksi, toisille se ei sovi: sotkee vain elämänkudelmaa, jonka on rakentanut, jotta selviäisi. Jos ei varsinaisesta psykiatrisesta sairaudesta ole kyse, terapia voi olla kaksiteräinen miekka. Toinen terä haavoittaa, toinen yrittää parantaa ja kun eteenpäin ei pääse, se jos mikä turhauttaa. Kaikki ei sovi kaikille.
Psykiatrista ja psykologista kirjallisuutta lukiessa havaitsee miten poteroissaan psykiatrit voivat olla. Kukin saattaa puolustaa omaa linjaansa ja pahimmoillaan haukkuu toisen. Napit ovat vastakkain. Ei aina, mutta liian usein.
Jos ei saa terapiaan avustusta yhteiskunnalta, kalliiksi tulee. Yksi 45 minuutin tuokio maksaa 75 euroa (kuulin erään yksityistaksan). Ja tarkoitus oli tälle mustuudesta kärsivälle tarjota terapiaa kolme kertaa viikossa useiden vuosien ajan. Huh, hän sanoi eikä aloittanut. Nyt kertoo voivansa niin kuin Suomen vuodenajat. Niin sanoi. Aurinko sulattaa jään. Aika aikaa kutakin.
Äitisi on ollut viisas ihminen.
Demetrius,
"Niist tarpeist se pitää kokata mitä kaapist löytyy. Silviisii paras soppa tulee, tai jossei tuukkaa nii ehä sitä tiie ku ei oo verrokkii."
Mikä nostovoima elämän reseptiin tällä lausahduksellasi :).
HEI KAIKILLE!
Kiitokset vielä kerran kommenteista :). Elämän eliksiiriä täynnänsä ovat.
Pakinani lähti liikkeelle kun luin ensin vanhusten psykiatrisesta hoidosta ja sen päälle Kari Kuulan kolumnin Suunnitteluvirhe ihmisessä. Oikein valaistuin, taas kerran.
Lukekaapa mitä Kari Kuula pohtii:
"Psykoanalyyttinen tutkimus on paljastanut ihmisessä pahan suunnitteluvirheen. Sen seurauksena olemme kohtuuttoman haavoittuvaisia. Tarkoitan seuraavaa.
Psyyken toiminnot ja rakenteet muotoutuvat ensimmäisten elinvuosien kuluessa. Lisäksi lapsuus- ja nuoruusvuosien kokemukset jäävät pysyviksi valmiuksiksi mielen ytimeen. Näitä perustoimintamalleja sitten käytetään koko loppuelämä.
Useimmat näistä ovat hyödyllisiä, mutta ihmistaimi voi oppia myös tuhoisia tulkinta- ja ajattelumalleja. Kuvitellaan lapsi, jolle masentuneet vanhemmat eivät ole osoittaneet kunnollista rakkautta ja huolenpitoa. Tästä voi seurata monenlaisia vaurioita...."
jatkuu linkin takaa:
http://www.savonsanomat.fi/mielipide/artikkelit/suunnitteluvirhe-ihmisess%C3%A4/619715
Oivaltava, nautittava kirjoitus! Niin tuttua minulle, joka seurasin läheltä äitini elämää 103-vuotiaaksi asti.
Ja tuon voisin kokemuksesta vakuuttaa: mikään kaiveleminen ei poista niitä syviä uria mielen kätköistä, mitkä lapsuudessa syntyivät. Ne ovat jo tehtävänsä tehneet, ja antaneet elämälle pohjavärin.
Ikävät asiat ponnahtavat aika ajoin itsestään pintaan. Puhuminen (siis oma-aloitteinen) helpottaa senhetkistä oloa. Mutta ne urat eivät poistu! Vanhuksen oloa saattaa helpottaa (hetkellisesti) keskustelun varovainen kääntäminen mukaviin muistoihin. Tai tämän päivän mukaviin asioihin.
PS. Yhtä yksityiskohtaa tarkastelisin: Seitsemänkymppinen uskaltaa vielä hiukan tähyillä tulevaisuuteen. Ainakin, jos on terve.
(Isoveljeni solmi avioliiton 83-vuotiaana)
Rollaattori-iässä varmaan arvostaisin itse ainakin enemmän hieman useammin vaihdettuja vaippoja, karjalanpiirakoiden syöntiin hiertämättä sopivia tekohampaita ja mukavia muistoja kuin pakkoterapiaa. Työkseen kun seurailee pylsologien ja spykiatrien touhuja herää vahva epäily siitä kuka siinä oikein henkisen avun tarpeessa mahtaakaan eniten välillä olla...
Arvostan Elviira-elämänviisauden erittäin korkealle. Menneet on menneitä, touhutaan mukavia nin kauan kuin pystytään. Alempaa kuvaa tarkastelin hartaasti. Kaunis, tyylipuhdas harmaa mökki ja valkoisen-ruskeankirjavat lehmät, kesä, maaseudun rauha.
Kertakaikkiaan ihana pakina!
Ja miten totta onkaan että jossain vaiheessa alkaa riittää pelkkä elämä - tai alkaa ymmärtää kuinka elämään kuuluu sekä hyvä että paha, ilo että suru.
Rohkenisin olla terapeutin kanssa sen verran eri mieltä että jos vanhoja on pakko kaivella niin palattaisiin sitten vähän myöhempään aikaan.
Tuntuu että öisin suurin huoli purkautuu ajasta jolloin omat lapset olivat pieniä ja huolehdittavaa yllin kyllin.
Heistä on suurin hätä - ei siitä mitä itse jäi vaille vaan siitä mitä ei itse pystynyt ja ehtinyt antamaan.
Marjattah,
äitisi sai elää pitkä elämän. Ennen - liekö yhä - määriteltiin vanhuusiän alkamiseksi 65 vuoden rajapyykki. Sen mukaan äitisi ehti elää vanhuksena melkein neljäkymmentä vuotta! Mutta eihän ihmisiä eikä elämää ikävuosien perusteella voi lokeroida. Lainsäätäjät ja viranomaiset kuitenkin tiettyjä ikäpaaluja tarvitsevat. Ehkä ne siksi ovat tarpeen.
Mielenurat ovat kuin kiveen hakatut kirjoitukset: minkä trauman koin, sen koin. Se ei ikinä tyystin lähde pois. Valitettavasti. Välillä mielentrauma voi painua pinnan alle, mutta hukuttaa sitä ei kuitenkaan voi.
Lapsi on puolustuskyvytön. Elämä piirtää lapseen hänen ensimmäisinä ikävuosinaan jälkiään eikä lapsella ole mahdollisuutta puolustautua jos jäljet satuttavat.
Omaan elämänkohtaloon sopeutuminen, niin kivussa kuin ilossa, vie aikaa ja voimia. Mutta jossain vaiheessa käy kuten Elviiralle: tuntee, että ns. terapia ja vanhojen asioiden kaivelu ahdistaa. Tahtoo irti, pois. Vaikkei voi unohtaa, saattaa kääntää tetoisesti mielensä kohti mukavia asioita ja tekemisiä.
Kyllä, seitsemänkymppinen on vielä vallan nuori :). Elämää edessä vaikka kuinka paljon. Saa elää täysillä tämän päivän, illan ja yön. 'Kuin kirkas kointähtönen' loistaa seitsemänkymppisen taivas. Valaisee.
Elämäsi on täynnä tarinoita. Veljesikin on siitä oiva esimerkki.
tienpäällä,
osuit siihen mitä olen ollut aavistavinani. Sykolookeilla ja sykiatreilla saattaa olla ongelmia siinä missä kaikilla. Kuka hoitaa ketäkin.
Kyllä puhdas vaippa, karjalanpiirakka ja mukavien tuokioiden muistelu pitkät terapiaistunnot voittavat, varsinkin jos istunnoissa pitäisi pysyä ruodussa ja viipyillä annetussa aiheessa, elämisen kivuissa ja tuskissa.
Famu falsetissa,
kiitos. Kuvan nappasin kesällä auton ikkunasta, jotenkin se iski "tulta", elämän parhautta, ja ohjasi poluille missä on hyvä ja rauhaisaa vaeltaa.
Niin, menneet ovat menneitä, mitä niitä jauhamaan, varsinkaan tummia sävyjä.
Mk,
kiitos.
Elämä on sekoitus iloa ja surua. Ja totta, "suden hetkinä" miettii elämää joka yllätti. Niin paljon niin ratkaisematonta. Elämä on suuri kysymysmerkki: kuin tuulimylly jota vastaan Don Quijote taisteli. Turhaan.
Tuulimylly kysymysmerkkeineen jatkaa pyörimistään. Lasken aseeni. Seison hiljaa. Elämä antaa, elämä ottaa. Katson ympärilleni ja näen kuinka kukat mun aukeevat sydämessäin, Eino Leinon runon sanoin. On paljon näkymätöntä. Sinnekin siltoja. Poimittavaksi elämää yli surun.
Tuossa sitä on elämän viisautta kerrakseen Elviiralla!kiva resepti kieltämättä ja sitähän ei koskaan tiiä,miten mekin rollaattori iässä mennään.:D
Mukavaa päivän jatkoa sinulle♥
Viisaita neuvoja tulee, osaisipa vain opiksi ottaa.
Isäni täti oli pikkuisen vahnempi, kun lääkäri alkoi neuvoa punaisen maidon ja voin poisjättämistä. Täti sanoi nuorelle klopille, että tee sinä niin ja elä pitkään. Siinä meni nuori lääkäri hiljaiseksi. Kertoi nolon tarinan myöhemmin isälleni.
Tansku,
kiitos samoin sinulle: mukavaa torstaita. Elviira opettaa. Mitäpä tässä murehtimaan, varsinkin sellaista mille ei mitään voi. Katse vain mukaviin asioihin päin. PS Leivoin elämäni ensimmäistä kertaa karjalanpiirakoita.
leijonainen,
jos on kyllin pitkään elänyt tietyillä eväillä, ei niitä lääkärin kannata lähteä muuttamaan. Samoin elämänkokemus on herkkä alue: joku ei halua että mieltä lähdetään sorkkimaan, toinen voi kokea sen oikein hyvänä.
Peikosta tämä on hiano tarina. Se on kuullut että monta asiaa tässä maailmassa on alalysoitu ihan pilalle ja rikki. Meinasivatkohan ne analysoida Elviirankin.
Loistava resepti! Kaivelkoot terapeutit mitä kaivelevat, sydämensä kyllyydestä, täytyyhän niittenkin syödä! Mutta jättäkää menneisyys rauhaan kerran sekin jättää meidät!
Ei ole koskaan liian myöhäistä saada hyvä elämä :)
Isopeikko,
niin, särjettyä ei tule terapiassa eikä muutenkaan särkeä lisää. Mieltä on vaikea mitata, ulkopuoliselle näyttää. Sen vuoksi jokaisen on hyvä tuoda julki mitä tuntee - erityisesti jos analysointi ahdistaa. Mielenrauha on tavoitteena, ei jatkuva hämmennyksen tila joka voi pitkittyessään mutkistua. Olen iloinen Elviiran puolesta joka osasi nostaa STOP-merkin ja ilmaista itsensä vaikkakin sillä mistä on varoitettu: mykkäkoululla. Mutta kun se loppui, alkoi oikea elo.
Kutuharju,
niinpä. Mitenkähän paljon terapiasessioissa tarvittaisiin sitä lasta joka sanoo: eihän keisarilla ole vaatteita. Joskus on varmaan parempi olla kaivelematta menneitä tai ainakin löytää raja, jossa voi sanoa: kiitti mulle riitti.
Työhönsä leipiintynyt terapeutti mutta saamansa rahan vuoksi terapian jatkoa ehdottava voi tehdä hallaa hänelle joka on saanut menneistä haamuistaan jo kyllikseen.
Toisaalta: kyllä fyysisiä vaivoja hoitavat yksityislääkäritkin voivat langeta samaan. Labratutkimusten hinnat ovat kovat... ja jos niitä otatutetaan pitkä rimssu, lasku on huikea.
Hyvän elämän voi löytää ihan itsestään, ihan itsestään. Siis, siis :)
Lähetä kommentti