minun hyppyni

Näkemiin, sirkuskaupunki. Kesäkuussa muutamme kaupunkiin, mistä yhdeksäntoistakesäisenä, vuonna 1965, lähdin kiertämään maailmaa. Lapsuuden ja nuoruuden kohokohtia olivat Puijon kisat suurmäen hyppykilpailuineen.  Osaisinpa lentää, unelmoin.

Laskeudun lapsuuden maille. 

Hyppään tuttuun.

Sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto.

Tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan.

Valokuvatorstai: Hyppy

Kuuntelehha joutessas tae varsinnii jos on kiire: Lentävä kalakukko

alku

Elämänlähde? 

Toivo ja alku, jokaisena päivänä.  

 

ilimapallomaha

Voe mahoton. Kävin piäkaapungissa männen tullen junalla ja pikkasen ratikallakii röllyyttelin, no sen  vähäsen matkoo minkä se kesti.

Minkä tähen sinne mänin?

Tohtorj eppäelöö jotta mahassa on iso kysta mitä lie monjkilonen ku se pompottaa enempi ku golfpallo (en oo pelana ikuna golffia, jotenka en oo sitä vahingossa nielassu), enempi ku tennispallo (sekkii pelj on jiänä vällii).  Jalakapallo  olj jo likellä oekeeta mutta ilimapallo noein niinku iliman aekojaan vertailun vuoks tärppäs. Maha kasvaa vaekka muuten oun kuulema normaalivartaloinen - mittee se sitten tarkottaakaan. Ultrassa näkkyy  kuulema sitten kaeikki tae aenai melekeen.

No minähä lähin matkaan lähete käslaakussa. Ensin junalla Helssinkii, sitten ratikalla etteenpäen kohti Töölöö ja Mehiläeistä. Mittee ihmettä? Ratikassa tulj äkkipyssäys.

Runeberginkatu olj syystä yhestä tahi  tuhannesta tukossa ja ratikka lähti mänemään kohti Mannerheimintietä. Minä hyppäsin kyyvvistä, samaha tuo on kävellä ku aekoo olj.

Oespa ollunna takapuolen alla pyörä ni oesin hyrryytelly sillä (ei vaeniskaan, en oes uskaltana, niin olj kova tohina kaekenmualiman mönkijöeillä siellä tiellä). Oma apu paras apu, oma jalaka kullankallis.

Kansallismuseon kohalla huomoon mitenkä mua on nii kaonis. Kohta aenaein.

Ja arvatkeepa mittee minä sitten näein? Arvootta tahi että, joka tappaouksessa kerron ku sillä piällä oun.

Näein talon missee mies ja minä ens kerran toesiammo kaheltiin silimiin ja viis minnuuttia tanssittiin - sitte jo käsj tarttu kätteen ja on siinä pysynä; molemmilla olj hirmunen halu rakastuva.

Talossa keltaisessa meijjän tarina alako 26.1.1969:

Kumpanenkaan ei ou kotosin Pohjois-Pohjanmualta mutta sen osakunnan - Bottan - tansseihin vuan mäntiin  ja tässä nyt ollaan mukavasti.

Eikä maksa mittää.

Iliman meikkiä pärjee naene ku naene mutta iliman leikkiä ja joulupukkia ja muumia oleminen oes aeka feikkiä. Näehen etteen olj ihan pakko pysähtyvä hustaelemmaa muutama sana.

Herttine, kelloha on jo vaekka mitä, pittää männä etteenpäen jottei tottuus unohu. Tutkittava tulloo, elekee hättäeillä.

Ei se tämä paekka oo, vähä vielä etteenpäein...


Tänne!

Ultraliäkärj tutki ja tutki, ja lopputulema olj jotta paksusuolessa on nii paljo ilimoo, että sen tähen oon ku ilimapallo ja vesjuoksussakkii päehitän kaeikki. Pysyn pinnalla ihan itelleen. Kaloella on ilimarakko ja nyt se on inehmolla. Haaska kuulla se vuan ei se mittee tämä lysti makso. Ku summa rävväytettiin minun kaehileikattujen silimiin etteen,  meinasin nielasta ilimoo vaekkei paljo lissee mahhaan ennee ies mahu. Taijjan ostoo vaavvan ilimivaevaliäkettä. Mittee kuplajuttuva se nyt oljkaa.

Minkä tähen sitten oon muuttuna ilimapalloks? No siks, ku saerastan uniapneoo ja roekun yöt uniturbon letkussa mitä  kaotta ilimoo suhisoo minnuun mutta se ruoja ja kutjake karkoo osin mahhaa eikä mää kaekki keuhkoehi niinku tarkotus on. Lennellään sitten niin ku ilimallo. Mahtuuhan tähän mualimaan monenlaeista vipeltäjjee. Litteemahasia ja sitten niitä toesia, pyöreitä.

Tarinamaanantai: Synty

lapsuutta viisikymmentäluvulla

Pikkuveli pelkää kameraa, varsinkin salamaa. Ja kun pelkää, on tarpeen löytää turvapaikka. Pikkuveli kietoo kädet isosiskon kaulan ympärille. Tämä pitää lujasti kiinni ja vakuuttaa: "Ei mittää hättää, ei mittää." Veljeä pelottaa yhä, mutta pikku hiljaa pelko kutistuu siskon sylissä niin että lopuksi unohtuu ja nauruksi vaihtuu.

Mustaa ja valkoista: Lapsuus

Kalle-Kalevin puuhat

Kalle-Kalevi, suuren liikelaitoksen ei edesmennyt vaan entinen menevä toimitusjohtaja, on ollut eläkkeellä jo vuosia kaksi eikä ole tullut hullua hurskaammaksi vaan toimii niin kuin ennenkin: kalastelee naisia ja vilkuttelee silmiä, ja aivan kuin vahingossa saattaa kahdensadan euron seteli repsottaa syöttinä  lompakon uumenista.


Mutta mitä enemmän karttuu vuosia, sitä heikommaksi käy entisen toimitusjohtajan naissaalis.  Hän joutuu kulkemaan yksin kartanonsa pihapoluilla, sulkeutuu  liiteriin, kopsauttaa oven säppiin ja nostaa sahapukin, jonka on saanut sisäpiirin naisiltaan läksiäislahjaksi, syliinsä, keinuu muistoissaan ja laulaa läpi nimet jotka nämä ovat somin kätösin pukin ristikkäisiin jalkoihin sorvanneet: Lempi ja  Impi ja Elvi ja Sylvi ja Orvokki ja Unelma.

– Ovat he niin ihanat, huokaisee Kalle-Kalevi ja silittelee nimien kaarteita ja uurteita, hyväilee ja hehkuu, nostaa euforian täyttämät etusormensa korvansa taakse, rapsuttelee päänahkaansa, miettii ja miettii, mutta ei vieläkään ymmärrä miksi naiset ihanaiset antoivat eron hetkellä hänelle  sahapukin lisäksi vielä kylkiäisenkin. –Pölkkypää, ole hyvä, sanoivat ja hymyilivät niin kuin vain nainen osaa: samalla kertaa valoisasti ja pimeästi.

Sahapukki ja pölökky kainalossa Kalle-Kalevi asteli  kohti elämänsä kolmatta vaihetta.

*

Vasta kun ilta vaihtuu yöksi, Kalle-Kalevin edestakainen sahausliike komiassa puuliiterissä sammuu ja hän silmäilee tyytyväisenä katonrajaa kohti kohoavaa polttopuupinoa. Aika aikaa kutakin, Lempi ja Impi ja Elvi ja Sylvi ja  Orvokki ja Unelma, tuumaa Kalle-Kalevi (joka piti session aikana tarkoin vaarin ettei saha vahingossakaan osu nimisorvauksiin sillä niiden voimin hän jaksaa taas huomenna sahata) ja painautuu pukkisänkyynsä ypöyksin, kaikkensa antaneena.

Pukkisängyn hän oli saanut eläkelahjaksi firman pääluottamusnaiselta, joka oli kuulema puuhaamassa jotain tasa-arvolakia, mutta se astui voimaan vasta sitten kun Kalle-Kalevi oli poissa työelämästä mutta ei omasta itsestään.  Ei hänen tarvinnut  perehtyä mihinliekotkotuksiin.  Sana vastaan sana, jaa jaa tai ei ei, häivähtää Kalle-Kalevilla unen ja toden rajamailla.

Kohta kuuluu pukkisängystä puhdas zzz; Kalle-Kalevi surisee kuin kärpänen.


Pakinaperjantai: sahapukki

kyllä kelepoo

Kuningatar, kuningas, rinssi ja rinsessa, sinäminähänmyötyöhyö - immeinen kuka tahhaasa - sua olla kotonaan omassa itessään.

Aamuisin seison kylpyhuoneessani
ja katson peiliin.
Vetoavasti.
Ei mitään uutta.
Ei yhtenäkään päivänä.
Tänään tuskastuin
ja painoin pääni nöyrästi alas.
Ja silloin.
Löysin kymmenen varvasta.
Kymmenen hurmaavaa varvasta.
Solakkaa varvasta.
Erikoista varvasta.
Ja äkisti käsitin,
että kyllä kannattaa elää
kun on näin hurmaavat varpaat.

- Lassi Sinkkonen -

*

Kolomekymmentä erjlaeista mutta mahottoman hyvvee varvasta lähtöö nyt matkantekkoon, matkantekkoon, Kuopijjoon. Poeka, mies ja minä.

Hyvvee piäsiäeistä!