kirjan kannet kii

1954

Kaisla on syventynyt läksyihinsä. Kahdeksanvuotias koululainen  on kasvanut vuoden aikana kahdeksan ellei kaksitoista senttiä ja sen vuoksi hänen selkänsä, kun hän kumartuu läksyjensä puoleen, kaareutuu kuunsirpiksi mutta onneksi kuunsirpilläkin ovat korvat jotka kuulevat lähestyvät, laahaavat askeleet. Hän valpastuu kuin yllätetty eläin.

 Kaisla yrittää lennättää kirjan nopeasti kirjoituspöydän laatikkoon mutta hätiköi hätäännyksissään niin  että läksykirja lipsahtaa käsistä ja kopsahtaa lattialle. Hämillään hän kääntää punehtuneet poskensa ja silmiensä sinen kohti ovea, minkä raossa jo mummi kasseineen  - niin kuin joka ilta - kurkistelee. ”Hiphei” mummi  huikkasee, näkee kirjan, huokaisee, istahtaa sängyn laidalle ja kaivaa eväskontistaan tutun Fazerin sinisen maitosuklaalevyn, jonka Kaisla kiitollisena ottaa vastaan; kuorii hopeisen kääreen herkun ympäriltä ja haukkaa levyä kuin leipää, katse lattialla lojuvaan kirjaan lyötynä.

– Tuasko luit läksyjä, mummin äänessä soi huoli kuin melankolinen rakkauslaulu.
– No taesin lukkee.
– Elä luve kirjoja niin paljo, opettajat vuan kiusoovat lapsija, elä luve. Syö suklaatia ja leiki.

Mummi tuo suklaalevyn vuosikaudet joka ikinen ilta Kaislan läksysoppeen  ja Kaislan hampaisiin kovertuvat reiät, yhtä syvät kuin mummin rakkaus.

Kuinkas sitten käykään?

Mummi kuolee. Kaisla elää.

Hän lukee, lukee ja lukee.  Lukee  sängyssä, lukee ruokapöydässä, lukee puun varjossa, lukee  pihanurmella,  lukee itkussa, lukee naurussa, lukee pelossa, lukee rohkeudessa; Kaisla ei osaa panna kirjaa kiinni jos on raottanut kannet erilleen kauas toisistaan, reväyttänyt sivut auki silmilleen,  syöksynyt sisään tarinoihin (joissa löytää niin itsensä kuin ihmiset lähellä ja kaukana ja mysteerion – elämäksi kutsutun). Tarina imee Kaislan kokonaan. Ulos kirjasta hän pääsee kun on syöksynyt sen läpi viimeiseen pisteeseen asti. Hän yllättyy kun irrottaa silmänsä kirjan viimeiseltä sivulta: loppupiste onkin alku. 

Mutta ei hän mummia eikä suklaata unohda, vaikka mummi on enää muisto, hautapaasi ja risti. Suklaata saattaa ostaa lähikaupasta ja kokea mummin ylösnousemuksen. Kieli maistaa, mieli muistaa.

1980-luvulla

Kaisla menee töihin taloon, missä sanojen avulla kudotaan kirjoiksi tietoja ja tarinoita. "Minkä kirjan luit viimeksi?" Kaisla kysyy tulevalta työtoveriltaan, konkarilta.  ”En ole valmiita kirjoja lukenut vuosikymmeniin, luen vain käsikirjoituksia ja painiskelen niiden kanssa jotta kirja aikanaan olisi opiksi, iloksi, hyödyksi.”

Se sopii Kaislalle, mummilleen  uskolliselle. Käsikirjoituksen avaaminen on toista kuin kirjan. Hän toimii tietokirjaosastolla. Hän tietää, mitä on työnilo ja onni; hän saa olla mukana toteuttamassa ihmettä. Alkuideasta kypsyy monen vaiheen jälkeen valmis tietokirja. Painokoneista syliin tipahtanutta uutukaista hän nuuhkaisee, silittää, katsoo etukannen ja takatekstin, muistaa sisällön ja työn, hymyilee ja  suutelee lämpimäistä – muttei avaa kirjan kansia, koska uudet käsikirjoitukset huutavat puoleensa kuin synnyttäjä kätilöä. Valmiit kirjat lähtevät valloittamaan maailmaa.  Hyvää matkaa! Kustannustoimittaja kumartuu uuden käsikirjoituksen puoleen.

Ja kun Kaislan työvuodet tulevat 2000-luvulla  täyteen, hän käyskentelee kirjastossa ja huomaa tietokirjat ja harrasteoppaat joiden parissa oli viettänyt vuosikymmenet - eikä hän ota niitä hyllystä esille, sillä hän muistaa edelleen mummin: elämän pitää olla suklaata ja leikkiä. Laiskahan töitään luettelee ja menneessä hikoilee, viisas unohtaa ne. Nytpä vasta voikin lasketella ja lauleskella: viel on sulla leikin aika, leikin aika lapsuuden, sulle loistaa taivaan tähdet, siintää saaret satujen. Tai: kun lehdet irtoo niin kannet jää, ja kansissa säilyy muisto tää.

Mummin kehotus 'elä lue kirjoja niin paljon' ei koske blogeja, niin Kaisla päättelee. Tietäisipä hän, missä Kaisla tänäpänä aikaansa viettää ja nauttii suunnattomasti.

Suklaata ja blogistaniaa (ja välipaloiksi jokunen kirja kuin silloin ennen), kiitos!

Kirjan kannet kii!