Nyt juhlitaan

 

Eletään viisikymmentälukua. Merjasta hänen vanhempansa ovat huolissaan: eikö tämä, kultalusikka suussa syntynyt, meinaa miestä saada laisinkaan.  On  Merjalla mammonaa ja viisautta, kauneutta ja koristetta niin sisäistä kuin ulkoistakin, mutta hän törmää opiskelijatansseissa - joissa vallitsee karjalaumatunnelma ja sen mukaiset lainalaisuudet - liian usein oravakurreihin, joiksi hän seurustelukandidaatteja kutsuu. Nämä  ovat vikkeliä tulemaan ja varsinkin menemään  sen siliän tien niin ettei heistä ole mihinkään.  Hänelle.

Pariutuminen käy toisilta nopsaan.  Osumatarkkuus on hyvä kun vakka ja kansi napsahtavat paikoilleen klenksumatta; toisilta taas teerenpeliin kuluu aikaa enemmän eikä sittenkään tiedä, tuleeko yhtä selevee, kahta selevee.  Vesiperä vai se mistä Eino Leino laulaa. Kellä mitä missäkin.


Merja pyörittää numerolevyä kiihkoissaan, hänellä on tuikitärkeää asiaa vanhemmilleen.

– Nyt on elämäni mies löytynyt! Väinö on umpirehellinen, äitinsä ja isänsä kasvattama miehinen mies, jonka sanaan voi luottaa. Hän on saunassa syntynyt, ajattele, saunassa - ja lähtenyt aikanaan  opintielle  kolmen lossin takaa ja valmistuu pian laivainsinööriksi. Miten mielenkiintoista.

Merjan vanhemmat  riemastuivat ja ryhtyvät oitis puuhaamaan juhlaillallista ensitapaamista varten.  Vävykandidaatille parasta pöytään!

Juhlamenyy
Ylelliset juhlat

Raputortut purjososeen kera
Ankkaa kumkvattien kera
Marjoja créme fraichen kera

JUOMAT
Hyvää, hieman jäähdytettyä verdicchiota raputorttujen kanssa ja hedelmäistä beaujolais’ta (brouilly tai fleurie) ankan kera. Ja pinot de charentesia hedelmien seurana.

Ateriointi sujuu lähes hiljaisuuden vallitessa, sillä Väinö on hiljainen mies, puhuu jos on asiaa ja nyt sitä ei tunnu  löytyvän, vastaa kyllä kun kysytään. Niinpä Merjan ja vanhempiensa välistä viestintää hoitavat  ilmeet, kulmien kohotukset, syrjäkareiset katseet, sanattomat  kysymykset ja vastaukset. Tulokas on näkymättömässä puntarissa. Nyökkäykset ja pään puistelut, kieltävät kierteet, ovat tasan 50-50,  mutta  Väinö ei niitä huomaa eikä laske, sillä hän on syventynyt lautasensa kuorman tyhjentämiseen ja lasinsa läikkeen tyynnyttämiseen.

- Kiitos, maito oli hyvää, Väinö virkkaa ja katsoo sinisilmillään jokaista. – Maito! Siinä on aromi: maidossa tuoksuu tuore ruoho ja väri on  kuin aneemisen tytön kalpean kuulas iho, ja kun maidon ensipisarat ja lopulta koko loiskeen  täyslastissa suuhunsa huljauttaa ja ruokatorveensa nielaisee, tietää mitä onni ja miksi siitä onnesta  kannattaa pitää kiinni.
– Mutta, mutta, eihän meillä ollut pöydässä maitoa lainkaan, sen sijaan oli   verdicchiota ja hedelmäistä beaujolais’ta  ja pinot de charentesia. Ja vettä, Merjan isä ähkäisee.

– Tunnustan: vessareissulla, Väinö aloittaa – niin, anteeksi Merja, katselit kummissasi kun kesken ruokailun  jouduin nousemaan pöydästä, minulla oli hätä mutta ei oikeasti se miksi sitä luulit. Haluni viemänä kävin mutkan kautta keittiössä, avasin jääkaapin oven ja jännitin ensinnäkin yllättääkö joku teistä minut ja toiseksi, varsinkin, onko hyllyllä  sitä itseään, maitoa. Oli. Kulautin suoraan maitokannusta (siihen aikaan ostettiin irtomaitoa, Lastun huom.), pyyhin suupielet hihansuuhun ja tulin seuraanne. Kiitos. Ja anteeksi. Minkä lapsena maistaa sen aikuisena muistaa.

Merjan ja hänen vanhempiensa suut  loksahtavat apposen auki; Merjan kultalusikka  pysähtyy suun eteen eikä hän tiedä laskeeko lusikan marjakermoineen takaisin lautaselle vai viekö suuhunsa.

Hän katsoo äitiään. Tämä pudistaa päätään.  Mutta äkkiä, salamanvarmuudella, Merja tietää naisen omaehtoisella vaistollaan, mitä hänen on syytä tehdä.  Ja niin hän   laskee kultaisen lusikan lautaselle, irrottaa siitä otteensa ja tarttuu Väinöä kädestä.

Pakinaperjantain maito-osuuteni.