Ville on kuunnellut pitkään Ellin toivetta saada uusi keittiö; kuunnellut muttei ole virkkanut mitään, sillä keittiö maksaa paljon, sen Ville tietää, hintatietoinen kun on.
Mutta kerrankos täällä eletään: Ellin viljelemä oppi koputtelee Villen saituuskeskuksen ovea, pyrkii tuomaan sanomaa perille, ja niinpä tämä vaivihkaa, Ellin tietämättä, selailee keittiökalusteita eikä suinkaan vain sillä silmällä, hupimielellä, vaan tosissaan.
Tulossa on hopeahääpäivä. Jospa ostaisi lahjaksi hopeisen keittiön, Ville miettii. Onkohan hopeisia keittiöitä olemassa? Entä kultaisia? Elli on kultainen, kultaa koko nainen kokonainen, Villeä rupeaa naurattamaan ja liikuttamaan; hänestä on vanhemmiten tullut yhä herkkätunteisempi, tuudittuu niin perhosen lepattavasta lennosta kuin kärpäsen surinasta. Ja ennen kaikkea Ellistä Ville iloitsee silminnähden ja kyyneliin asti, ihan sama pöriseekö tämä vai keijuna liihottelee. On se Elli keittiönsä, jota on iankaiken mankunut, ansainnut.
Hopeahääpäivä koittaa kauniinkauniina kesäisenä poutapilvisenä; samanlainen on taivas tänään kuin silloin neljännesvuosisata sitten.
Ville hiipii keittiöön, niin, kauhtunuthan se on kuten Elli kerran viikossa saunan lauteilla hyväntahdon vallassa ja tulevaisuudentoivo silmissään jaksaa muistuttaa.
Ville kääntää kitisevää hanaa, ottaa veden haltuunsa ja luovuttaa Päijänteen puhdasta kahvinkeittimeen joka alkaa pulputtaa ja tuoksuttaa, mutta niin hiljaa ettei Elli herää. Ville nostaa sormensa törröhuulilleen, kuiskaa hhsss keittimelle ja hymyilee kun siirtyy latomaan hääpäivätarjottimelle lahjaansa, keittiötä ruusuineen ja leivoksineen. Kahvin tippuessa lasikannuun Ville avaa
Petran keittiömalliesitteestä oman mielikkinsä esille – tiedä vaikka Ellikin syttyisi sille.
Saara-malli näyttää Villen silmin kivalta, oikein houkuttelee hommiin. No, on
Venla-keittiökin kiva, pähkinäinen, kevyt ja arvokas. Äitivainaan nimi on Venla.
Sylvi on räväkkä: punainen ja intohimoinen, ihan kuin Elli. Ville nostaa kädet suunsa eteen, sillä naurunpyrskähdys on tulollaan. Nyt hiljaa... Ville selailee vielä tovin keittiöesitettä. Jännittää, mahtaako hänen makunsa osua yksiin Ellin tulevan valinnan kanssa.
Ahaa, on täällä
Siiri-keittiö myös. Ville katselee kauan, mutta huomaa, ettei näkemästään pidä: levoton on seepra-Siiri mikrolaminaattiovineen. Ei, en innostu, Ville kurtistaa kulmiaan. Entä
Iida? Tummanruskea tammiovi. Tammaovi, Ville ensin lukee, huomaa erehdyksensä ja rykäisee itsensä ojennukseen ja sivelee viiksiään.
Oho, entä seuraava:
Sofia on hieno. Oikein holvikaari. Ja tammea siinäkin. Onkohan se kovin tyyris. Entä jos Elli päättyy Sofiaan? Pitäisikö varuilta sensuroida Sofia ulos. Jos leikkaisi sen irti. Ei nyt sentään, onhan tätä liittoa ja onnea paljon jo takana ja takuulla yhtä paljon edessä, jos terveys yhteisiä elinvuosia suo. Saakoon Elli Sofiansa jos siihen mielistyy.
Ville hiihtää reinotossuissaan makuukammariin, missä Elli vetelee hirsiä, juu, ei teeskentele nukkuvansa vaan on autuaassa nirvanatilassa, kyllä Ville Ellinsä tuntee.
Hän herättää Ellin, painaa läppärinsä, joka toimittaa onnittelukortin virkaa, tämän unisten silmien eteen, ja puhaltaa kevyesti kohti vaimon ripsiä. Elli avaa luomensa, refleksien automaattivaihde toimii, ja katseleekuuntelee, unenriekaleet silmissään:
Women in Love.
Ruutu pimenee. Musiikki loppuu. Elämys jatkaa elämäänsä. Kumpikaan ei kovin paljon englantia osaa eikä tarinaa tajua, mutta ehkä se menee kohdalleen tai sitten ei.
Ville, ikuinen poika, ei malta enää. Hän on seissyt kyllin kauan lahjat selän takana. Malttamattomat kädet odottavat milloin saavat tulla esiin ja näyttää yllätykset. Nyt! Hetki on.
– Ruusuja, ruusuja, ruusuja rakkaimmille, Ville viheltää, innostuu, onnistuu, rakastui (kauan sitten), rakastaa (nyt), kestää, kestää kaikki se, ja ojentaa ruusupuskan kalleimmalleen. – Ei meillä lasketa, onko ruusuja 25 kuin yhteisiä vuosia vai vähemmän, Ville latelee... – Tai enemmän, korjaa kun katsastaa Ellin iiriksiin missä pupillit kaventuvat. Kyllä Elli Villensä ja tämän nuukuuden tuntee. No, ei Ellikään mikään materian kahmija ole. Ne parit pärjäävät jotka sopeutuvat.
Elli on yhä unenpöpperöisen sanaton - yleensä niin sanavalmis Elli. Hän ottaa syliinsä ruusut, nuuhkaisee ja hymyillee. Paksu flanelliyöpäitä suojelee niin etteivät ruusun piikit pistele.
Aurinko alkaa pikkuhiljaa loistaa hänen aamuun heränneissä silmissään.
– Ei tässä kaikki, saat keittiön myös! Ville pamauttaa ilotulitusrakettinsa.
- Oho, ihanko totta, sanat löytyvät nyt sukkelaan: ne ovat odottaneet vuoroaan uuden keittiön eteisessä, Ellin toivekeskuksessa, vuosikymmeniä.
– Katos, tässä on Petra-keittiöiden esite, valitse mieluinen niin minä kerron sen jälkeen mihin itse tykästyin. Onkohan meillä sama maku, jännää, suukko vielä, anna suukko, ota, katso, Ville puhuu kuin jouluaaton kuusivuotias – semmoinenhan se Ville välillä on, aikamies. Pikkupoika.
Elli ottaa kiiltävän esitteen, selailee, pysähtelee, tuumii. Ville on kietonut käsivartensa hänen harteilleen ja painaa poskensa Ellin pehmoposkeen niin kuin tuhat ja sata kertaa ennenkin.
– No? Ville kysyy kun Elli paukauttaa esitteen kiinni. Topakasti, Ville huomaa: Ellin päätös on ilmeisesti varma.
– Mitä no?
– Minkä valitsit, minä valitsin... ai niin kerro sinä ensin, Ville yllyttää ja pidättelee omaa intoaan.
– Et olisi voinut huonommin valita – tai eihän se sinun vikasi ole, vaan markkinamiesten.
- Ai mikä? Enhän edes kertonut, mistä keittiömallista tykkään, Villellä ei leikkaa. No, tuttuahan tämä. Kuka mies naista koskaan voi ymmärtää. Lopulta. Aluksi. Milloinkaan.
– Anteeksi nyt vaan, mutta mitä järkeä näissä nimissä on? Minä Elli Loviisa Miettinen, kokkaisin Petran tai Saaran tai Iidan tai Sofian tai Nadjan... keittiössä. Ei käy. Ties vaikka joku Saara olisi ollut ensirakkautesi...
– No ei varmana ole, sen tytön nimi oli Maria.
– Ai niin, no hälläväliä, Saara voisi olla tulevaisuudessa joku lipsahduksesi. Ja minä vain kokkaisin sulle ja mulle ja lapsille ja muille, Elli kiihtyy, merkit ovat selvästi luettavissa poskien punervissa punnarpäissä.
– Eikä, äiti auta, apua, Villeltä pääsee.
– Niin tai näin, ensirakkaudella tai iliman, joka tapauksessa en halua kokata muuta kuin Ellin keittiössä. Kuka hullu jästipää putkiaivo näitä keittiön nimiä keksii. Katsopa
Parman mallistoa. Siellä on järkeä. Ja tunnetta. Ja riskien hallintaa. Tunneälyä. Nimistössä. Niin, niin, olen hiljakseni katsellut esitteitä kun olen haaveillut uudesta keittiöstä. Parmalla on
Soul, Blues, Timbre, Menuett, Largo, Punk, Rock, Sinfonia, Sopraano, Dolce, Sopraano, Tecno, Disco, Boogie, Vivace, Trilli. Niissä keittiöiden nimissä on sitä jotakin. Kapustan ilottelua. Puuron porinaa. Kyllä Parmassa osataan! Eikä yksikään ajatusrihma liity minkään elämänvaiheen rakkausnäytelmään.
– Niin mutta entäs Berlusconi ja Parman kinkku; se mieshän on haukkunut suomalaisen ruokakulttuurin pataluhaksi.
– Ai niin, Elli ottaa tiedon vastaan oitis, ei pyristele vastaan, hiljenee ensin ja parahtaa sitten: - Ei Parman keittiötäkään meille, hyi olokoon, semmoinen sovinistisika nimeltänsä Berlusconi tulisi mieleen kun kinkkukiusausta Parman Sinfonia-nimisessä keittiössä väsäisin. Ei käy. Kiitos.
– Olet sinä aika solmussa noiden nimiesi ja mielleyhtymiesi kanssa, Ville huomauttaa ja Elli myöntää ja antaa itselleen tukkapöllyä kunnes silittelee, selittelee:
– Vaan minkäs nainen assosiaatioilleen voi. Reviirit olla pitää. Omaan keittiöön mahtuu vain yksi nainen. Niinhän veneetkin saavat kunkin omistajattaren nimen, katsos, monogamia on ainoa vaihtoehto. Minä olen Elli sulle, sinä olet Ville mulle. Sen voisivat mainospojat oppia tuotteitaan ristiessään nimipalavereissaan.
– Mutta ainahan nimiin liittyy muistoja, et sinä sanoja pakoon pääse. Pitäisikö keittiösi nimi olla aneeminen ja mitätön, silkka äänneyhtymä, Ville ilakoi. Tämä alkaa olla jo surkuhupaisaa. Ennenkin hän on saanut – joutunut – sanasotaan Ellinsä kanssa ja nauttii niistä vaikka yrittää näytellä kärsivää.
Kun tulee seuraava hääpäivä, järjestyksessä 26., Elli saa Villeltä lahjaksi keittiönkaapiston, jonka hän on nikkaroinut omin käsin kansalaisopiston puutyökerhossa ja ristinyt nimellä jota mietti kauan. Se ei ole OHO vaan OOH ©, ja sen Elli hyväksyy muitta mutkitta niin että pistää soimaan
Romanssin ja se on menoa se. Taas. Aina.
Pakinaperjantai: Oho.
