tiistai 30. maaliskuuta 2010

esineitä tarvitaan...

...jottei jano pääse yllättämään 1937 eivätkä muistot karkaamaan 1954:

Serkkuni sai vuonna 1954 laatikkokameran, samanlaisen kuin omani. Otimme yhtä aikaa toinen toisistamme - ja ennen kaikkea tuliteräuusista kameroistamme - kuvan. Tässä otokseni hänestä ja hänen uusista silmistään millä katsella elämää.  Naps, naps, yhtä aikaa ja yhtä jännittyneinä painoimme nappulaa. Onni on. Kuvata. Ikuistaa.

 

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

kirjan kannet kii


1954

Kaisla on syventynyt läksyihinsä. Kahdeksanvuotias koululainen  on kasvanut vuoden aikana kahdeksan ellei kaksitoista senttiä ja sen vuoksi hänen selkänsä, kun hän kumartuu läksyjensä puoleen, kaareutuu kuunsirpiksi mutta onneksi kuunsirpilläkin ovat korvat jotka kuulevat lähestyvät, laahaavat askeleet. Hän valpastuu kuin yllätetty eläin.


 Kaisla yrittää lennättää kirjan nopeasti kirjoituspöydän laatikkoon mutta hätiköi hätäännyksissään niin  että läksykirja lipsahtaa käsistä ja kopsahtaa lattialle. Hämillään hän kääntää punehtuneet poskensa ja silmiensä sinen kohti ovea, minkä raossa jo mummi kasseineen  - niin kuin joka ilta - kurkistelee. ”Hiphei” mummi  huikkasee, näkee kirjan, huokaisee, istahtaa sängyn laidalle ja kaivaa eväskontistaan tutun Fazerin sinisen maitosuklaalevyn, jonka Kaisla kiitollisena ottaa vastaan; kuorii hopeisen kääreen herkun ympäriltä ja haukkaa levyä kuin leipää, katse lattialla lojuvaan kirjaan lyötynä.

– Tuasko luit läksyjä, mummin äänessä soi huoli kuin melankolinen rakkauslaulu.
– No taesin lukkee.
– Elä luve kirjoja niin paljo, opettajat vuan kiusoovat lapsija, elä luve. Syö suklaatia ja leiki.

Mummi tuo suklaalevyn vuosikaudet joka ikinen ilta Kaislan läksysoppeen  ja Kaislan hampaisiin kovertuvat reiät, yhtä syvät kuin mummin rakkaus.

Kuinkas sitten käykään?

Mummi kuolee. Kaisla elää.

Hän lukee, lukee ja lukee.  Lukee  sängyssä, lukee ruokapöydässä, lukee puun varjossa, lukee  pihanurmella,  lukee itkussa, lukee naurussa, lukee pelossa, lukee rohkeudessa; Kaisla ei osaa panna kirjaa kiinni jos on raottanut kannet erilleen kauas toisistaan, reväyttänyt sivut auki silmilleen,  syöksynyt sisään tarinoihin (joissa löytää niin itsensä kuin ihmiset lähellä ja kaukana ja mysteerion – elämäksi kutsutun). Tarina imee Kaislan kokonaan. Ulos kirjasta hän pääsee kun on syöksynyt sen läpi viimeiseen pisteeseen asti. Hän yllättyy kun irrottaa silmänsä kirjan viimeiseltä sivulta: loppupiste onkin alku. 

Mutta ei hän mummia eikä suklaata unohda, vaikka mummi on enää muisto, hautapaasi ja risti. Suklaata saattaa ostaa lähikaupasta ja kokea mummin ylösnousemuksen. Kieli maistaa, mieli muistaa.

1980-luvulla

Kaisla menee töihin taloon, missä sanojen avulla kudotaan kirjoiksi tietoja ja tarinoita. "Minkä kirjan luit viimeksi?" Kaisla kysyy tulevalta työtoveriltaan, konkarilta.  ”En ole valmiita kirjoja lukenut vuosikymmeniin, luen vain käsikirjoituksia ja painiskelen niiden kanssa jotta kirja aikanaan olisi opiksi, iloksi, hyödyksi.”

Se sopii Kaislalle, mummilleen  uskolliselle. Käsikirjoituksen avaaminen on toista kuin kirjan. Hän toimii tietokirjaosastolla. Hän tietää, mitä on työnilo ja onni; hän saa olla mukana toteuttamassa ihmettä. Alkuideasta kypsyy monen vaiheen jälkeen valmis tietokirja. Painokoneista syliin tipahtanutta uutukaista hän nuuhkaisee, silittää, katsoo etukannen ja takatekstin, muistaa sisällön ja työn, hymyilee ja  suutelee lämpimäistä – muttei avaa kirjan kansia, koska uudet käsikirjoitukset huutavat puoleensa kuin synnyttäjä kätilöä. Valmiit kirjat lähtevät valloittamaan maailmaa.  Hyvää matkaa! Kustannustoimittaja kumartuu uuden käsikirjoituksen puoleen.

Ja kun Kaislan työvuodet tulevat 2000-luvulla  täyteen, hän käyskentelee kirjastossa ja huomaa tietokirjat ja harrasteoppaat joiden parissa oli viettänyt vuosikymmenet - eikä hän ota niitä hyllystä esille, sillä hän muistaa edelleen mummin: elämän pitää olla suklaata ja leikkiä. Laiskahan töitään luettelee ja menneessä hikoilee, viisas unohtaa ne. Nytpä vasta voikin lasketella ja lauleskella: viel on sulla leikin aika, leikin aika lapsuuden, sulle loistaa taivaan tähdet, siintää saaret satujen. Tai: kun lehdet irtoo niin kannet jää, ja kansissa säilyy muisto tää.

Mummin kehotus 'elä lue kirjoja niin paljon' ei koske blogeja, niin Kaisla päättelee. Tietäisipä hän, missä Kaisla tänäpänä aikaansa viettää ja nauttii suunnattomasti.

Suklaata ja blogistaniaa (ja välipaloiksi jokunen kirja kuin silloin ennen), kiitos!

Hetkiä

klik

 Jorge Luis Borges
Hetkiä

Jos voisin elää elämäni uudelleen.
Siinä seuraavassa yrittäisin tehdä
enemmän virheitä.
En yrittäisi olla niin täydellinen,
ottaisin paljon rennommin.
Hulluttelisin paljon enemmän
… itse asiassa
ottaisin vain hyvin harvat asiat vakavasti.
Olisin vähemmän hygieeninen.
Ottaisin enemmän riskejä,
matkustelisin enemmän,
tarkkailisin enemmän auringonlaskuja,
kiipeäisin useammille vuorille,
uisin useammissa joissa,
menisin paikkoihin, joissa
en ole koskaan käynyt,
söisin enemmän jäätelöä
ja vähemmän papuja.
Ottaisin enemmän todellisia murheita
ja vähemmän kuviteltuja.
Olen ollut kovin
järkevä ja tuottelias
joka minuutti,
ei niin, etteikö minulla
olisi ollut myös ilon hetkiä.
Mutta jos voisin palata taaksepäin,
yrittäisin löytää vain hyviä hetkiä.
Siltä varalta, että ette tiedä,
elämä koostuu juuri niistä,
ainoastaan hetkistä,
älä kadota tätä hetkeä.
Olin ihminen, joka ei koskaan
mennyt minnekään
ilman kuumemittaria
sateenvarjoa
lämminvesipulloa
tai laskuvarjoa.
Jos voisin alkaa alusta,
matkustaisin paljon keveämmin.
Jos voisin alkaa alusta,
kävelisin avojaloin alkukeväästä
loppusyksyyn.
Matkustelisin enemmän
hevosrattailla,
tarkkailisin auringonnousuja,
leikkisin enemmän lasten kanssa.
… jos minulla olisi elämä edessäni.
Mutta kuten näette,
olen 85-vuotias
ja tiedän kuolevani.


Runo on Jorge Luis Borgesin, mutta koen että yritän elää hänen "jossittelunsa"  osin todeksi jo nyt - myös ihastuttavien bloggaajien kautta. Kiitos, Harakka ja Simpukka ja juuri Sinä, joka tätä luet. Naisen erehtymättömällä vaistolla tiedän, että olet ansainnut kiitokseni ja siksi ojennan Harakalta ja Simpukalta saamani tunnustuksen Sinulle, ole hyvä. Olen kiitollinen.

torstai 25. maaliskuuta 2010

kaikki aina järjestyy


Hän istuu rantakalliolla ja katselee lintujen kaartelua minuutteja yksi vai tunteja kaksi (viisariton ei sitä  tiedä koska kesä ei kelloa siedä) - ja tulee aina vain haikeammaksi: eikö kahdella jalalla kulkeva opi koskaan lentämään linnun lailla.  Käsivarret kurottuvat siiviksi länteen ja itään, mutta eivät nosta häntä ilmaan, vaikka tuulimyllyn lailla niitä silmät sikkurassa räpytteleepyörittelee.

Kunnes hän keksii:

lauantai 20. maaliskuuta 2010

vesi on vastaus kodin etsintään



Marja-Liisa Vartio:

”Hänet valtaa levottomuus, hän hätääntyy, ei ymmärrä, miten hänen laitansa oikein on, koska sielu, tuo sinänsä hankala seuralaisemme, ei tunnu tyytyvän enää mihinkään, vaan nousee kapinaan, käyttäytyy äkkiä kuin taaksejääneinä varhaisnuoruuden vuosinaan. Mutta tämä on tavallista; ihminen on vain saapunut elämänsä siihen kohtaan, jossa sielua odottaa toinen nuoruus, tai pikemminkin toinen lapsuus. Hänen on järjestettävä nyt itsensä uudelleen, hankittava uudet henkiset voimavarat jatkaakseen matkaansa eteenpäin. Mutta tämä toinen nuoruus on viisaampi kuin edellinen. Ihminen on oppinut jo ainakin erään asian: auta itse itseäsi. Hän ei lähde kuten kerran muuttamaan maailmaa mieleisekseen. – – Hän katsoo vain itseensä, tutkii itseään, katsoo taakseen nähdäkseen, löytyisikö sieltä, matkan lähtökohdasta ja tien varsilta jotain, mikä ehkä välillä unohtui, mitä ei ymmärtänyt, jotain minkä voisi noutaa avukseen, millä hävittää ja korvata uhkaavan tyhjyyden tunnun. Ja tyypillistä on, että ihminen tällöin palaa juuri ensimmäisiin elämyksiin ja kokemuksiin, siihen maailmaan, jossa hän uskoo olleensa ehdoton ja kokonainen: lapsuutensa maailmaan. Ihminen katsoo lapsuuteensa ja tuntee salaista, syvää onnea ja ehdotonta ihastusta maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan ja muistot purjehtivat kohti, tulevat juhlallisesti kuin valkeat laivat hämyiseltä ulapalta.”



Istun lapsuuden saaren rantahiekalla kuten kauan sitten viisikymmenluvulla. Aurinko laski, aurinko nousi, silloin kun olin lapsi; aurinko laskee, aurinko nousee, nyt kun olen vanha.

Kun jää on poissa ja vesi vapaa, tulemme, mies ja minä, asumaan puoli vuotta saaressa. Ja kun syyspuhuri käskee: lähtekäähän jo ennen kelirikkoa mantereelle, tottelemme ja astumme luonnon kiertokulkuun, istuudumme soutuveneeseemme ja soutelemme mannerta kohti.




kotisatama

Kuopion sataman kerrostalon kotiin rantaudumme talvikuukausiksi. Vaikka emme näihin suunnitteluvaiheessa oleviin rantataloihin pesäämme teekään, niin lähelle kuitenkin. -Muutamme vaiheittain Kuopioon. Kesäkuussa pääsemme aloittamaan. Näemme tulevasta kaupunkikodista veden ja jään, taivaan ja tähdet.  Tunnemme miten sydämemme sykkivät. Se ei ole kipua, se on iloa.

Tuleva kattaus:

Vanhenemme emmekä enää laskettele mäkiä, mutta tasainen jää kutsuu. On kevättalven aamu. Aurinko ei hellitä päivänsäteiden lähetystehtävänsä, ennen kuin vastaamme paisteelle kyllä, ja niin puristamme suksemme kainaloon  ja suunnistamme Kallaveden jäälle pipon tupsut keikkuen ja polovet lonksuen. Sivakoimme Iivarinsalon saareen, missä laavun penkki on muotoiltu takapuolelle mukavaksi. Repun nyörit ovat lujat mutta periksi antavat. Kaivan karjalanpiirakat munavoilla sivellyt eväslaatikosta. Nautimme.

Pilkkimällä noukimme jään alta tulituoreet pakkaskylmät ahvenet. Kotona teen sinteistä patakukon - ennen neitseellistä kalakukkoa, sillä helpommasta päästä paluumuuttokin on aloitettava. Olen kaiken ikäni ja männä vuonna (tahti vain kiihtyy) joka päivä kehua retostanut, kuinka kalakukon omin käsin pyöräytän. Tähän mennessä on jäänyt puheeksi.

Kesällä, silloin kun emme ole saaressa, pyöräilemme kerrostalon kolostamme  kaupungin venepaikalle, missä nököttää uskollisesti ja kiinni köytettynä soutuveneemme, kakkosemme. Keikautamme pyörämme veneeseen ja niin on amfibioveneauto tai sinne päin (eli savolaismallinen soutuvene)  valmis kuljettamaan kahta ihmistä sinitaivaan alla kohti lähisaarten rantautumispaikkoja ja leiritulia. Ja jos mieli vie ja tuuli on myötä, soudamme myös Saaristokaupunkiin, missä voimme pyöräillä ja katsastaa asuntomessualueen ihmeet.  Tai kuulemme saaren taigan kutsun ja putputamme kaupunkikodista saarikotiin. Ja takaisin: saarikodista kaupunkikotiin. Mennen tullen.

Lapsuuden vettä ja venettä en ole elämäni missään vaiheessa hylännyt. Ne ovat olleet mielessä aina. Ja nyt tartun airoihin ja melaan  kuin silloin ennen.

                                                                                                             1954

Kiitos, äiti ja isä, kun istutitte saari- ja soutelurakkauden siemenen sieluuni.  Se teki sinne pesän ja huuteli kutsuhuutojaan läpi elämäni vuosien siksi kunnes vastasin: minä palaan.
                                                                                        1954

Sinä äiti poisnukkunut, sinä isä poisnukkunut, sinä Saaren taiga, sinä Kuopio, sinä vene. Tutustun uudestaan. Tunnistan ja tunnen. Vesi, elämäksi on: yhdistää ihmiset, paikat ja ajan – ja uudistaa ajatukset. Kutoo menneet, nykyisyyden ja tulevat kimpuksi jota käyn ihmettelemään. En tiedä vielä mitä tulen kokemaan ja näkemään.

maanantai 15. maaliskuuta 2010


Kuolevan egoistin kalpeilta, kuumilta huulilta kuultiin hänen lopullinen yhteenvetonsa menevästä elämästä:  "Minä", hän sanoi.

***
Löysin tämän repaleiselle paperille kirjoitetun lauseen komeron kätköstä aloittaessani muuttosiivousta. Lienee jonkun kirjailijan käsikirjoituksesta. Puuttuuko jostain kirjasta tuo lause? Tulkoon  yöstä päivänvaloon edes nyt, myöhässä ajoissa.

Mustaa ja valkoista

maaliskuun kuva


15. syyskuuta 2009, lämpötila +19°:
  

15. lokakuuta 2009, lämpötila +3,7°:
 


     15. marraskuuta 2009, lämpötila +4,4°:
 

15. joulukuuta 2009, lämpötila -14°:
  

14. tammikuuta 2010, lämpötila -4,4°: 
  

 15. helmikuuta 2010, lämpötila -11°:
 

 15. maaliskuuta 2010, lämpötila -4°:

Muutamme pikku hiljaa Savvoon ja  Ellinoora, johon tutustuin Kolmannessa huoneessa, on luvannut jatkaa omassa blogissaan  12 kuvan matkaa. Olen kiitollinen. Vaikka asuimme tällä paikkakunnalla vain kuusi vuotta,  alkoivat kiintymyksen tunteet nousta ja nyt tiedän mitä tulen kaipaamaan: Ellinooraa, vesipuistoa, kirjastoa. Onneksi ovat blogit :). Me kohtaamme!

12 kuvaa / photos

lauantai 13. maaliskuuta 2010

Oho



Ville on kuunnellut pitkään Ellin toivetta saada uusi keittiö; kuunnellut muttei ole virkkanut mitään, sillä keittiö maksaa paljon, sen Ville tietää, hintatietoinen kun on.

Mutta kerrankos täällä eletään: Ellin viljelemä oppi koputtelee Villen saituuskeskuksen ovea, pyrkii tuomaan sanomaa perille, ja niinpä tämä vaivihkaa, Ellin tietämättä, selailee  keittiökalusteita eikä suinkaan vain sillä silmällä, hupimielellä, vaan tosissaan.

Tulossa on hopeahääpäivä. Jospa ostaisi lahjaksi hopeisen keittiön, Ville miettii. Onkohan hopeisia keittiöitä olemassa? Entä kultaisia? Elli on kultainen, kultaa koko nainen kokonainen, Villeä rupeaa naurattamaan ja liikuttamaan; hänestä on vanhemmiten tullut yhä herkkätunteisempi, tuudittuu niin perhosen lepattavasta lennosta kuin kärpäsen surinasta. Ja ennen kaikkea  Ellistä Ville  iloitsee silminnähden ja kyyneliin asti, ihan sama  pöriseekö tämä vai keijuna liihottelee.  On se Elli keittiönsä, jota on iankaiken mankunut, ansainnut.

Hopeahääpäivä koittaa kauniinkauniina kesäisenä poutapilvisenä; samanlainen on taivas tänään kuin silloin neljännesvuosisata sitten.

Ville hiipii keittiöön, niin, kauhtunuthan se on kuten Elli kerran viikossa saunan lauteilla hyväntahdon vallassa ja  tulevaisuudentoivo silmissään jaksaa muistuttaa.

Ville kääntää kitisevää hanaa, ottaa veden haltuunsa ja luovuttaa Päijänteen puhdasta kahvinkeittimeen joka alkaa pulputtaa ja tuoksuttaa, mutta niin hiljaa ettei Elli herää. Ville nostaa sormensa törröhuulilleen, kuiskaa  hhsss keittimelle ja hymyilee kun siirtyy latomaan hääpäivätarjottimelle lahjaansa, keittiötä ruusuineen ja leivoksineen. Kahvin tippuessa lasikannuun Ville avaa Petran keittiömalliesitteestä oman mielikkinsä esille – tiedä vaikka Ellikin syttyisi sille.

Saara-malli näyttää Villen silmin kivalta, oikein houkuttelee hommiin. No, on Venla-keittiökin kiva, pähkinäinen, kevyt ja arvokas. Äitivainaan nimi on Venla. Sylvi on räväkkä: punainen ja intohimoinen, ihan kuin Elli. Ville nostaa kädet suunsa eteen, sillä naurunpyrskähdys on tulollaan. Nyt hiljaa...  Ville selailee vielä  tovin keittiöesitettä.  Jännittää, mahtaako hänen makunsa osua yksiin Ellin tulevan valinnan kanssa.

Ahaa, on täällä  Siiri-keittiö myös.  Ville katselee kauan, mutta huomaa, ettei näkemästään pidä: levoton on seepra-Siiri mikrolaminaattiovineen. Ei, en innostu, Ville kurtistaa kulmiaan.   Entä Iida? Tummanruskea tammiovi. Tammaovi, Ville ensin lukee, huomaa erehdyksensä ja rykäisee itsensä ojennukseen ja sivelee viiksiään.

Oho, entä seuraava: Sofia on hieno. Oikein holvikaari. Ja tammea siinäkin. Onkohan se kovin tyyris. Entä jos Elli päättyy Sofiaan? Pitäisikö varuilta sensuroida Sofia ulos. Jos leikkaisi sen irti.  Ei nyt sentään, onhan tätä liittoa ja onnea paljon jo takana ja takuulla yhtä paljon edessä, jos terveys yhteisiä elinvuosia suo. Saakoon Elli Sofiansa jos siihen mielistyy.

Ville hiihtää reinotossuissaan makuukammariin, missä Elli vetelee hirsiä, juu, ei teeskentele nukkuvansa vaan on autuaassa nirvanatilassa, kyllä Ville Ellinsä tuntee.

Hän herättää Ellin, painaa läppärinsä, joka toimittaa onnittelukortin virkaa, tämän unisten silmien eteen, ja puhaltaa kevyesti kohti vaimon ripsiä. Elli avaa luomensa, refleksien automaattivaihde toimii, ja  katseleekuuntelee, unenriekaleet silmissään: Women in Love.

Ruutu pimenee. Musiikki loppuu. Elämys jatkaa elämäänsä. Kumpikaan ei kovin paljon englantia osaa eikä tarinaa tajua, mutta ehkä se menee kohdalleen tai sitten ei.

Ville, ikuinen poika, ei malta enää. Hän on seissyt kyllin kauan lahjat selän takana. Malttamattomat kädet odottavat milloin saavat tulla esiin ja näyttää yllätykset. Nyt! Hetki on.

– Ruusuja, ruusuja, ruusuja rakkaimmille, Ville viheltää, innostuu, onnistuu, rakastui (kauan sitten), rakastaa (nyt), kestää, kestää kaikki se, ja ojentaa ruusupuskan kalleimmalleen. – Ei meillä lasketa, onko ruusuja 25 kuin yhteisiä vuosia vai vähemmän, Ville latelee... – Tai enemmän, korjaa kun katsastaa Ellin iiriksiin missä pupillit kaventuvat.  Kyllä Elli Villensä ja tämän nuukuuden tuntee. No, ei Ellikään mikään materian kahmija ole. Ne parit pärjäävät jotka sopeutuvat.

Elli on yhä unenpöpperöisen sanaton - yleensä niin sanavalmis Elli. Hän ottaa syliinsä ruusut, nuuhkaisee ja hymyillee. Paksu flanelliyöpäitä suojelee niin etteivät ruusun piikit pistele.

Aurinko alkaa pikkuhiljaa loistaa hänen aamuun heränneissä silmissään.

– Ei tässä kaikki, saat keittiön myös! Ville pamauttaa ilotulitusrakettinsa.

- Oho, ihanko totta, sanat löytyvät nyt sukkelaan: ne ovat odottaneet vuoroaan uuden keittiön eteisessä,  Ellin toivekeskuksessa, vuosikymmeniä.

– Katos, tässä on Petra-keittiöiden esite, valitse mieluinen niin minä kerron sen jälkeen  mihin itse tykästyin. Onkohan  meillä sama maku, jännää, suukko vielä, anna suukko, ota, katso, Ville puhuu kuin jouluaaton kuusivuotias – semmoinenhan se Ville välillä on, aikamies. Pikkupoika. 

Elli ottaa kiiltävän esitteen, selailee, pysähtelee, tuumii. Ville on kietonut käsivartensa hänen harteilleen ja painaa poskensa Ellin pehmoposkeen niin kuin tuhat ja sata kertaa ennenkin.

– No? Ville kysyy kun Elli paukauttaa esitteen kiinni. Topakasti, Ville huomaa: Ellin päätös on ilmeisesti varma.

– Mitä no?

– Minkä valitsit, minä valitsin... ai niin kerro sinä ensin, Ville yllyttää ja pidättelee omaa intoaan.

– Et olisi voinut huonommin valita – tai eihän se sinun vikasi ole, vaan markkinamiesten.

- Ai mikä? Enhän edes kertonut, mistä keittiömallista tykkään, Villellä ei leikkaa. No, tuttuahan tämä. Kuka mies naista koskaan voi ymmärtää. Lopulta. Aluksi. Milloinkaan.

– Anteeksi nyt vaan, mutta mitä järkeä näissä nimissä on? Minä Elli Loviisa Miettinen, kokkaisin Petran tai Saaran tai Iidan tai Sofian tai Nadjan... keittiössä. Ei käy. Ties vaikka joku Saara olisi ollut ensirakkautesi...

– No ei varmana ole, sen tytön nimi oli Maria.

– Ai niin, no hälläväliä, Saara voisi olla tulevaisuudessa joku lipsahduksesi. Ja minä vain kokkaisin sulle ja mulle ja lapsille ja muille, Elli kiihtyy, merkit ovat selvästi luettavissa poskien punervissa punnarpäissä.

– Eikä, äiti auta, apua, Villeltä pääsee.

– Niin tai näin, ensirakkaudella tai iliman, joka tapauksessa en halua kokata muuta kuin Ellin keittiössä. Kuka hullu jästipää putkiaivo näitä keittiön nimiä keksii. Katsopa Parman mallistoa. Siellä on järkeä. Ja tunnetta. Ja riskien hallintaa. Tunneälyä. Nimistössä.   Niin, niin, olen hiljakseni katsellut esitteitä kun olen haaveillut uudesta keittiöstä. Parmalla on Soul,   Blues,   Timbre,   Menuett,   Largo,   Punk,   Rock,   Sinfonia,   Sopraano,   Dolce,  Sopraano,   Tecno,   Disco,   Boogie,   Vivace,   Trilli.  Niissä keittiöiden nimissä on sitä jotakin. Kapustan ilottelua. Puuron porinaa. Kyllä Parmassa osataan! Eikä yksikään ajatusrihma liity minkään elämänvaiheen rakkausnäytelmään. 

– Niin mutta entäs Berlusconi ja Parman kinkku; se mieshän on haukkunut suomalaisen ruokakulttuurin pataluhaksi.

– Ai niin, Elli ottaa tiedon vastaan oitis, ei pyristele  vastaan, hiljenee ensin ja parahtaa sitten: - Ei Parman keittiötäkään meille, hyi olokoon, semmoinen sovinistisika nimeltänsä Berlusconi tulisi mieleen kun kinkkukiusausta Parman Sinfonia-nimisessä keittiössä väsäisin. Ei käy. Kiitos.

– Olet sinä aika solmussa noiden nimiesi ja mielleyhtymiesi  kanssa, Ville huomauttaa ja Elli myöntää ja antaa itselleen tukkapöllyä kunnes silittelee, selittelee:

– Vaan minkäs nainen assosiaatioilleen voi.  Reviirit olla pitää. Omaan  keittiöön mahtuu vain yksi nainen.  Niinhän veneetkin saavat kunkin omistajattaren nimen, katsos, monogamia on ainoa vaihtoehto. Minä olen Elli sulle, sinä olet Ville mulle. Sen voisivat mainospojat oppia tuotteitaan ristiessään nimipalavereissaan.

– Mutta ainahan nimiin liittyy muistoja, et sinä sanoja pakoon pääse. Pitäisikö keittiösi nimi olla aneeminen ja mitätön, silkka äänneyhtymä, Ville ilakoi.  Tämä alkaa olla jo surkuhupaisaa. Ennenkin hän on saanut – joutunut – sanasotaan Ellinsä kanssa ja nauttii  niistä vaikka yrittää näytellä kärsivää.


Kun tulee seuraava hääpäivä, järjestyksessä 26., Elli saa Villeltä lahjaksi keittiönkaapiston, jonka hän on nikkaroinut  omin käsin kansalaisopiston puutyökerhossa ja ristinyt nimellä jota mietti  kauan. Se ei ole OHO vaan OOH ©, ja sen Elli hyväksyy muitta mutkitta niin että pistää soimaan Romanssin ja se on menoa se. Taas. Aina. 

Pakinaperjantai: Oho.

torstai 11. maaliskuuta 2010

rahaa palaa ostoksilla ties minne

klik
... on hyvä antaa myös tänne



elämäksi


"Joskus on ollut aika, jolloin meitä ei ole vielä ollut olemassa. Se ei meitä huolestuta. Miksi siis murehtia aikaa, jolloin me lakkaamme olemasta"  , on joku pohtinut. 

Hän ottaa onkeensa: antaa huolille ja murheille vesipesun ja istuttaa tilalle huumorin kukat.  Täyttä elämää tänäänkin kaikilla mausteilla ja kampauksilla, kiitos. Yrittänyttä ei laiteta.   


tiistai 9. maaliskuuta 2010

aamun ensimmäinen numero

 

Sairastan uniapneaa: olen keskivaikea tapaus. Ennen diagnoosia vakavia hengityskatkoksia oli yöllä satoja ja veren happipitoisuudet olivat romahtaneet. Oireiden kirjo oli laaja.  Olin vuosikausia kuin takaa-ajettu eläin enkä tiennyt mikä minun on.  Ahdisti. Väsytti. Päätä särki. Kaatuilin. Aurinko oli pilvessä. Myrskysi vaikka säätiedotus näytti tyyntä ja poutaa. Olin onneton. Tahdoin mennä kiven taakse piiloon, etten omalla kurjalla olollani häiritse muita. Mies kiskoi minut aina kiven takaa vierelleen - ja epäili uniapneaa kun  havaitsi hengityskatkokseni: makasin kuin kuollut monta kertaa tunnissa läpi yön. Oikeassa oli. 

Nyt olen käyttänyt öisin uniturboa, ylipainehoitoa, puolitoista vuotta. Sielussani ovat uudet silmät. Aivot saavat yöllä happiannoksensa. Katson koneelta aamuisin ensimmäiseksi lukemat: viime yönä hengityskatkoja oli tasan yksi. Päässä ei vasaroi enää jyskyttävä kipu vaan nyt kipunoi elämänonni. Käännän kasvoni tyynylläni sivulle ja katson miten hänen kätensä lähestyy, silittämään, niin kuin on tehnyt kohta neljäkymmentä yhteistä vuotta. Lasken sormet ja sormuksen: tallella ovat, olen turvassa.  Tunnen kuinka hän painautuu kylkeeni kiinni. 




Olen hänessä, hän minussa.  


Numerokuvahaaste YyKaaKooNee.

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Nyt juhlitaan

 

Eletään viisikymmentälukua. Merjasta hänen vanhempansa ovat huolissaan: eikö tämä, kultalusikka suussa syntynyt, meinaa miestä saada laisinkaan.  On  Merjalla mammonaa ja viisautta, kauneutta ja koristetta niin sisäistä kuin ulkoistakin, mutta hän törmää opiskelijatansseissa - joissa vallitsee karjalaumatunnelma ja sen mukaiset lainalaisuudet - liian usein oravakurreihin, joiksi hän seurustelukandidaatteja kutsuu. Nämä  ovat vikkeliä tulemaan ja varsinkin menemään  sen siliän tien niin ettei heistä ole mihinkään.  Hänelle.

Pariutuminen käy toisilta nopsaan.  Osumatarkkuus on hyvä kun vakka ja kansi napsahtavat paikoilleen klenksumatta; toisilta taas teerenpeliin kuluu aikaa enemmän eikä sittenkään tiedä, tuleeko yhtä selevee, kahta selevee.  Vesiperä vai se mistä Eino Leino laulaa. Kellä mitä missäkin.


Merja pyörittää numerolevyä kiihkoissaan, hänellä on tuikitärkeää asiaa vanhemmilleen.

– Nyt on elämäni mies löytynyt! Väinö on umpirehellinen, äitinsä ja isänsä kasvattama miehinen mies, jonka sanaan voi luottaa. Hän on saunassa syntynyt, ajattele, saunassa - ja lähtenyt aikanaan  opintielle  kolmen lossin takaa ja valmistuu pian laivainsinööriksi. Miten mielenkiintoista.

Merjan vanhemmat  riemastuivat ja ryhtyvät oitis puuhaamaan juhlaillallista ensitapaamista varten.  Vävykandidaatille parasta pöytään!

Juhlamenyy
Ylelliset juhlat

Raputortut purjososeen kera
Ankkaa kumkvattien kera
Marjoja créme fraichen kera

JUOMAT
Hyvää, hieman jäähdytettyä verdicchiota raputorttujen kanssa ja hedelmäistä beaujolais’ta (brouilly tai fleurie) ankan kera. Ja pinot de charentesia hedelmien seurana.

Ateriointi sujuu lähes hiljaisuuden vallitessa, sillä Väinö on hiljainen mies, puhuu jos on asiaa ja nyt sitä ei tunnu  löytyvän, vastaa kyllä kun kysytään. Niinpä Merjan ja vanhempiensa välistä viestintää hoitavat  ilmeet, kulmien kohotukset, syrjäkareiset katseet, sanattomat  kysymykset ja vastaukset. Tulokas on näkymättömässä puntarissa. Nyökkäykset ja pään puistelut, kieltävät kierteet, ovat tasan 50-50,  mutta  Väinö ei niitä huomaa eikä laske, sillä hän on syventynyt lautasensa kuorman tyhjentämiseen ja lasinsa läikkeen tyynnyttämiseen.
- Kiitos, maito oli hyvää, Väinö virkkaa ja katsoo sinisilmillään jokaista. – Maito! Siinä on aromi: maidossa tuoksuu tuore ruoho ja väri on  kuin aneemisen tytön kalpean kuulas iho, ja kun maidon ensipisarat ja lopulta koko loiskeen  täyslastissa suuhunsa huljauttaa ja ruokatorveensa nielaisee, tietää mitä onni ja miksi siitä onnesta  kannattaa pitää kiinni.
– Mutta, mutta, eihän meillä ollut pöydässä maitoa lainkaan, sen sijaan oli   verdicchiota ja hedelmäistä beaujolais’ta  ja pinot de charentesia. Ja vettä, Merjan isä ähkäisee.
– Tunnustan: vessareissulla, Väinö aloittaa – niin, anteeksi Merja, katselit kummissasi kun kesken ruokailun  jouduin nousemaan pöydästä, minulla oli hätä mutta ei oikeasti se miksi sitä luulit. Haluni viemänä kävin mutkan kautta keittiössä, avasin jääkaapin oven ja jännitin ensinnäkin yllättääkö joku teistä minut ja toiseksi, varsinkin, onko hyllyllä  sitä itseään, maitoa. Oli. Kulautin suoraan maitokannusta (siihen aikaan ostettiin irtomaitoa, Lastun huom.), pyyhin suupielet hihansuuhun ja tulin seuraanne. Kiitos. Ja anteeksi. Minkä lapsena maistaa sen aikuisena muistaa.


Merjan ja hänen vanhempiensa suut  loksahtavat apposen auki; Merjan kultalusikka  pysähtyy suun eteen eikä hän tiedä laskeeko lusikan marjakermoineen takaisin lautaselle vai viekö suuhunsa.

Hän katsoo äitiään. Tämä pudistaa päätään.  Mutta äkkiä, salamanvarmuudella, Merja tietää naisen omaehtoisella vaistollaan, mitä hänen on syytä tehdä.  Ja niin hän   laskee kultaisen lusikan lautaselle, irrottaa siitä otteensa ja tarttuu Väinöä kädestä.


Pakinaperjantain maito-osuuteni. 


lauantai 6. maaliskuuta 2010

suku on p.... :)

  

^^^^^^^^^^^^ 

 


 
 klik
"Kyllä olet höperö mutta olkoonpa onneksi kuitenkin", onnittelivat  sähkeitse vuonna 1923 sukulaiseni (onnittelijoiden joukossa ukkini ja mummini) nuorta morsianta joka oli tuonut julki avioaikeensa.

torstai 4. maaliskuuta 2010

maanantai 1. maaliskuuta 2010

Kiireessä sattuu



23.6.1997 Suomen tasavallan presidentti Martti Ahtisaari täytti kuusikymmentä vuotta.

Kustantajalla oli kunnia saada työstää kireällä aikataululla Hannu Heikkilän kirjoittama juhlakirja Martti Ahtisaari, kansainvälinen tie presidentiksi.

Kirja on juuri putkahtanut painokoneista. Vastasyntynyt uutukainen on joka kerran ilo niin tekijälle itselleen kuin kaikille projektiin osallistuneille. Myös nyt.
 

Kiirettä on riittänyt niin kustannuspäälliköllä, toimittajalla, graafikoilla, tiedottajalla kuin painolaitoksellakin, mutta hyvin kaikki on sujunut, kirja valmistuu juuri ja juuri, viittä vaille. Ja niin kustantamon pääjohtaja ja kirjallinen johtaja parhaimpiinsa pukeutuneita tekevät lähtöä presidentin linnaan ojentaakseen kustantajan lahjan päivänsankarille.

Vielä ennen lähtöä vilkaisu juhlakirjan nimiösivun mottoon, minkä on tarkoitus kuvastaa presidentin toiminnan ydintä:

Ajattele kansainvälisesti, toimi pikaisesti.


Mitä? Pikaisesti? Mitä, mitä? Eihän se näin kuulu, vaan:

Ajattele kansainvälisesti, toimi paikallisesti.


Kiirettä on kustantamossa aina, mutta tuona maanantaina 23.6.1997 ennen presidentin juhlavastaanoton h-hetkeä 'kiire' on vaisu sana ilmaisemaan sitä vilskettä ja vipinää mikä virheen tultua ilmi seuraa jotta päästään elämään todeksi suomalais-kansainvälinen sananlasku: loppu hyvin, kaikki hyvin. ”Filmi” pyörii kustantamon eri osastoilla nopeutettuna noina tihentyneiden tunteiden toiminnan tunteina.

Kun tuskanhiki on pyyhitty pois, on aika rauhoittua. Kirjan virheellinen motto saa päälleen korjausliuskan ja johtajakaksikko pääsee matkaan. Ei ole varaa ilman maineenmenetystä myöhästyä presidentin onnitteludelegaatiosta syyn eikä tekosyyn varjolla.

Perillä!

Presidentti Martti Ahtisaari saa juhlakirjansa ja siteeraamansa moton oikeassa asussaan, jonka mukaisesti on toiminut ja tulee toimimaan – ja hyvin onkin: kun aikaa kuluu kyllin, hän saa nobelin rauhanpalkinnon.

Ajattele kansainvälisesti, toimi paikallisesti.

Think global, act local.


Kuulin tämän tarinan nurkan takaa käytäväpuheena, enkä siksi tiedä, otettiinko mottovirheen vuoksi uusi painos vai liimattiinko kaikkiin ensimmäisen painoksen kirjoihin korjausliuska. Lähdenkin tästä kirjastoon tutkimusretkelle...

Ja palaan kirjastosta. Oi ei, väärässä muodossa tunnuslause on ainakin tässä kirjastokappaleessa: